Jerry piccolona (The Bellboy, 1960)

Tässä elokuvassa Jerry Lewis ei esitä sitä aparaattia jolla myyjät kaupoissa voivat muun muassa tarkistaa saldoja ja tehdä tilauksia.

Elokuva alkaa esittelyllä jossa Paramountin johtajaa esittävä Jack Kruschen kertoo hieman siitä kuinka helppoa olisi tehdä tunteisiin vetoavaa draamaa taikka avaruusoopperaa, mutta nyt katsottavan juonettoman, kyllä sanoin juonettoman elokuvan kaltainen teos onkin sitten suurempi elämys. Vaikka tämä osuus onkin näytelty, niin hieman kaipaan sitä kuinka vanhoissa elokuvissa oli aina silloin tällöin juuri tälläinen aloitus jossa yleensä oikea tuottaja, tai vaikka joku elokuvan näyttelijöistä esittelee alkavaa elokuvaa.
No kuitenkin, siirrymme siitä loistohotelliin ja näemme Metropolismaisen teollisen koneistusti toimivan hotellipoika-armeijan ja tietenkin heidän joukossaan työskentelevän epäsynkassa kulkevan hölmöläisen Stanleyn (Jerry Lewis). Niin ja hotellipojat ovat lähes kaikki jotain 45 ja yli vuotiaita, joten ovat varmastikin enemmän poikia ajatuksenjuoksultaan kuin ruumiillisesti.
Seuraa noin 70 minuutin ajan toisistaan irrallisen oloisia kohtauksia joissa hotelliin saapuu ja sieltä poistuu vieraita, Stanleyn tehdessään töitään hiljaisesti ja yleensä väärinymmärretyn virheellisesti, taikka vain yksinkertaisen kömpelösti. Niinpä kannetaaan iian painavia laukkuja ja kompuroidaan, heitetään avaimet väärin lokeroihin, kohdataan enemmän kuin vähemmän vinksahtaneita asiakkaita ja sen sellaista. Aina ajoittain rikotaan neljättä seinää osoittamalla reaktioita katsojille ja välillä näyttelijät esittävät sekä itseään, että myöskin sitä elokuvan selvemmin fiktiivistä roolia.

Halutessaan siirtää erästä toista kesälle 1960 tarkoitettua elokuvaansa oletetusti paremmalle julkaisuajalle, päätti Jerry Lewis studion vaatimukset tyydyttääkseen puskea pihalle kuukaudessa toisen elokuvan, jonka hän sitten aikataulun toimivuuden varmistaakseen ohjasi, tuotti ja kirjoitti itse. Lisäksi Lewis hyödynsi kuvauspaikkana hotellia jossa oli muutoinkin tuolloin tekemässä stand up-keikkaputkea, kuten myös pyysi esiintyjiksi näyttelijöitä jotka sattuivat olemaan paikkakunnalla tuolloin. Ei siis ehkä liene ihme, että lyhyeksi jätetty elokuva vaikuttaa juonettomalta (joka kyllä mainitaan elokuvan esittelyssäkin) sketsikokoelmalta ja dialogin vähäisyys siirtää ajatuksia Jacques Tatin ja Stan Laurelin suuntaan. Heistä jälkimmäiseen tehdäänkin suoria viittauksia, joten siinäpä se.
Voisin uskoa, että vaikka Lewis suostui tekemään tämän elokuvan eräänlaisena ylimääräisenä työnä ja tekemään lähes kaiken itse, ottaen siten suurimmat riskit omille niskoilleen, niin varmasti studiolla on ollut kakat housuissa odottaessaan yleisön reaktioita. Vaikka Lewis vetää sitä tuttua lapsekkaan hupsua hahmoaan ja suorittaa kaikki asiaankuuluvat äänet ja kumimaiset ruumiinliikkeet, niin kyseessä on silti improvisoidun oloinen riskialtis elokuva jossa on aika pitkiäkin hiljaisia hetkiä, puhutaan välillä katsojille kuin kyseessä olisi interaktiivinen teatteriesitys ja sekoitetaan pasmoja esittämällä samalla tyylillä useampaa hahmoja. Kun esimerkiksi Milton Berle esittää sekä itseään että hotellipoikaa, niin sitä voisi luulla heidän olevan yksi ja sama hahmo, eivätkä vain toisiaan kasvoiltaan muistuttavia. Sama pätee Jerry Lewisiin Jerry Lewisina että Stanleyna ja tästä seikasta tehdäänkin tarkoituksella väärinkäsityshuumoria. Joten Jerry piccolona on kuin se vanha tuttu Jerry Lewis-elokuva annettuna Oliver Assayasille, joka teki siitä sitten Irma Vepin lopussa esitetyn elokuvan.

Elokuvan sketsimäisyys aiheuttaa tietenkin sen, ettei lopputulosta voi oikein nähdä ns. oikeana elokuvana juuri sen enempää kuin Jackass-elokuvaakaan, mutta toisaalta tämän elokuvan intro ja promomateriaali painottaakin sitä kuinka kyseessä on vain satunnaisia hetkiä erään hotellipojan sekopäisistä päivistä. Joukkoon mahtuu joitakin todella kiehtovia hetkiä, kuten taiteellisen oloinen kaukaa kuvattu pidempi äänetön kohtaus jossa Stanley asettelee tuoleja tyhjään esiintymissaliin ja sitten vastaavasti on enemmän suorempana vitsinä, mutta samalla äänettömällä tyylillä tehty kohtaus jossa Stanley kohtaa Stan Laurelin (Bill Richmond) ja he vain seisovat tutkailemassa toisiaan. Sitten perään tulee normaalia slapstick-komiikkaa yksin ja erikoisten hotellivieraiden seurassa. Palapelimäisiä absurdeja osuuksia, suoraa menoa ja hassuja hahmoja.
Näiden yhdistelmä osoittaa sen, että jos jokin elokuva on lähinnä tämän remakea, niin se on Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin nimiin pistetty Neljä huonetta. Tosin vaikka Tim Roth imitoikin aika suoraan Stanleyta, niin se nykivä ärsyttävyys puuttuu Lewisin roolisuorituksesta, jolloin mielummin tätä elokuvaa katselee kuin Neljää huonetta. Kuitenkin hyvin samankaltaisista elokuvista (miinus toisen elokuvan rikostarinointi) on kyse ja samalla tavalla molemmat ovat yksittäisistä hyvistä elementeistään huolimatta liiankin eväät levällään ja parhaimmillaan vain pätkittäin.

Tähdet: ***
Jerry piccolona