1800-luvun lopussa sotilas John Carter (Taylor Kitsch) kapinoi armeijassa oloa vastaan ja vetää koko ajan vihaisena kaikkia turpaan, koska omien sanojensa mukaisesti inhoaa ihmisten väkivaltaisuutta. Erään pakoretkensä tiimellyksessä Carter päätyy luolaan ampumaan outoa kaljupäätä ja sinkoutuu avaruuden halki aina Mars-planeetalle saakka. Uudessa oudossa ympäristössä Carter saa huomata pystyvänsä hyppimään iloisesti ympäriinsä. Saman tien Carter saakin ruveta tappelemaan Jar Jar Binksien kanssa, mutta pian huomataan ihmisten kaltaisten Marsin asukkien olevan ne oikeat sotivat pahikset ja sammakkoeläimet ovat jonkinlaisia kolmansia sivullisia osapuolia. Eivät viattomia taikka kilttejä, mutta eivät myöskään mainitun sodan varsinaisia osallisia. Jep, Marsissa on meneillään "ihmisten" välillä sota aivan kuten kotonakin ja täällä sitä ns. pahaa puolta edustaa kaljupäiden aseistama Saddam,,, ei kun siis Sab Than (Dominic West). Ne kaljupäät (joiden edustajana toimii Mark Strong) ovatkin sitten ne kaikista pahimpia ilkimyksiä, tai sitten eivät. Arvannette siis, että uutta superrotua edustava Carter siirtää itsekkyytensä syrjään ja auttaa alistettuja.
Kuten monelle muullekin, niin itselleni ensimmäinen kosketus Edgar Rice Burroughsin teksteihin tapahtui Tarzaneiden myötä ja vasta sitten kuvaan astui John Carter. Tarzan jäi paremmin mieleeni, vaikka kyllähän John Carterin seikkailut Marsissa olivatkin idealtaan mielikuvituksekkaampia. Tai no olivat ja olivat, samaa kaikkiahan ne olivat kirja toisensa perään. Ne olivat kuitenkin ihan miellyttävää roskakirjallisuutta, mutta kun katselin Tarzan-elokuvia niin en koskaan edes haikaillut John Carter-elokuvan perään. Joten kun monen yrityksen ja erehdyksen kautta Disney viimein sai pukattua ulos tämän nyt vuorossa olevan filmatisoinnin, niin eipä se juuri kulmakarvojani nostanut ja tuumin, että katson sen jos katson sen, mutta eipä tässä mikään kiire ole. Niinpä en ymmärrettävästi mennyt katsomaan elokuvaa teatteriin, vaan annoin sen ajautua silmieni eteen omalla painollaan.
Trailereiden, arvosteluiden, haastatteluiden ja muun informaation kautta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on taas yksi näistä Van Helsing-elokuvista joissa efektit menevät tarinan tielle ja jos jostain sitä iloa voisi saada, niin nimenomaan sen visuaalisuudesta, muun ollessa silkkaa kökkötraktoria. Näin ollen en ollut laisinkaan ihmeissäni kun elokuva sai poikkeuksetta negatiivisia arvosteluja osakseen ja maineen suurena kaupallisena floppina. Tässä ollaan lähempänä Waterwordin ja Wild Wild Westin linjoja kuin mitään sen vakavampaa/järkevämpää, ja elokuvan katselu osoitti odotusten ison rahan B-roskasta olleen totta. Siispä ennen elokuvan aloitusta kannattaa suorittaa itselleen lusikalla lobotomia, ettei vahingossakaan erehdy ajattelemaan liikoja ja vain nielee elokuvan kevyenä hömppänä jossa eeppinen musiikki, laajat maisemat ja jättimäinen efektikaruselli pyörii iloisesti, sillä tällöin elokuvasta saa irti sen kaiken pikaruokamaisuuden jollaiseksi se varmasti oli tarkoitettukin.
No, ehkä lobotomia-huomautus on turhan liioiteltu ja laitoinkin sen mukaan enemmänkin koomisena elementtinä, sillä olin aika sopivassa mielentilassa John Carteria katsellessani ja oikeasti nautin sen ilmavasta seikkailusta. Ja vaikka itse tarina ei nyt sen kummempi ole kuin Mario pelastaa prinsessan, niin mukana yksi oikeasti todella kiehtovakin idea: Kun Carter siirtyy Marsiin, niin se ei ole Carter vaan hänestä luotu kopio ja näin ollen oikea ruumis on kotona eräänlaisessa koomatilassa. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen idea jo siksikin, että se paikoillaan oleva ruumis on siis liikkumaton ja tämähän meinaa sitä, että se rappeutuu odottaessaan tulevansa uudelleen käyttöön ja vaikka sitä käsitelläänkin vain vilaukselta, niin jos Carter viettää liian kauan aikaa kopioruumiissaan se oikea muuttuisi ajan kuluessa paluukelvottomaksi, jättäen siis matkustajan jumiin. Ellei hän sitten voi ruumiin kuoltua matkata luomalla tilalle uuden kopion. Vautsivau!
Efektiseikkailuna John Carter on ihan hauskaa puppua ja on ehdottomasti parempi kuin mitä maine antaa ymmärtää. Vauhtia, efektejä ja mahtavaa musiikkia on kuitenkin tarpeeksi pitämään yllä mielenkiintoa lopputeksteihin, vaikkakaan ei varmasti jatko-osaan saakka. Tosin näillä näkymin vaikuttaa siltä, että trilogiaksi suunniteltu John Carter-tarinointi tulee korkeintaan jatkumaan reboottauksen kautta.
Yksi asia mistä pidän todella paljon tässä elokuvassa on Michael Giacchinon säveltämä musiikki, joka muuten ajoittain kuulostaa aivan kuin se olisi David Arnoldin käsialaa Stargatesta.
Lisäksi siellä on joitakin mukavia steampunk-visioita niissä sudenkorentoaluksissa.
Marsin sammakkoeläimet olivat kyllä piirretyssä muodossaan kirjojen kansissa paljon vaikuttavampia. No, onneksi eivät sentään ole Avatarin sinisiä kissoja ja kyllähän sammakot ovat eläväisesti animoituja.
Niin ja elokuvaa katsellessa voi olla välillä vaikea pitää pokkaa kun katselee Kitschin nimensä mukaista esiintymistä, sillä mies on ilmeisesti käynyt Battlefield Earthin esiintymiskoulun.
Sivuhuomautuksena on todettava, että suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla oleva areenataisto oltaisiin varmasti jouduttu tässä ikärajasssa (12) leikkaamaan pois, jos käytetty veri olisi ollut sinisen sijasta punaista, sillä sen verran korviaan myöten siinä uidaan. Pistääkin mietyttämään, että olisikohan ohjaaja Andrew Stanton halunnutkin tehdä elokuvasta aikuisemman, koska jopa tuollaiseksi ideaksi jossa vältellään ikärajan nostoa värin vaihdoksella, se on aika mässäilevän kosteaa.
Niin ja vaikka Burroughsin John Cartereiden tiedetään toimineen vaikuttajina moneen myöhemmin tunnetuksi tulleeseen seikkailevaan tieteistarinaan, kuten nyt vaikkapa Tähtien sotaan ja näistä asioista puhutaan tottakai myös elokuvaan liittyvissä ekstroissa, niin itse ainakin näin John Carter-elokuvaa katsoessani eniten yhtymäkohtia Riddickin aikakirjaan.
Tähdet: ***
John Carter
Henry (Mark Polish) on kirjoittanut menestyskirjan kouluajoistaan, sen ajan epävarmuuksistaan itsensä ja vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kirjassaan Henry käsittelee aihetta muka fiktiivisesti, mutta ystävät ja toverit tietävät kirjassa olevan liiankin paljon tunnistettavan totta. Henry palaa nyt kotikonnuille pitämään puhetta entisen koulunsa päättäjäisiin ja tokihan sitä samalla palataan muistoissa menneeseen. Nähdään miten vanhat tuttavat ovat joko muuttuneet täysin, edenneet elämässään, tai kuten monessa tapauksessa on käynyt, he eivät ole ottaneet koulun jälkeen askeltakaan eteenpäin. Vanha ihastus koulutoveri Scarletiin (Winona Ryder) syttyy uudemman kerran ja ymmärretään, ettei se kouluaika nyt niin traumaattista ollutkaan kuin miten sen muistaa.
Tosi ponneton komedia jossa tuntuu, että osa tekijöistä on halunnut tehdä jotain Beautiful Girlsin kaltaista lämminhenkistä draamaa komediallisilla aineksilla ja osa taas on halunnut tehdä pierevää Adam Sandleria. Niinpä välillä tämä paluu menneisyyteen on lähellä koskettavaa lämpöä, mutta sitten ruutuun astuu se pakollinen himokas nuori neiti, värikäs homoystävä, jatkuvassa pilvessä oleva wow cool-frendi. Kuitenkin aina kun nämä pakolliset hassut ystävät ovat sanomassa sen kakkavitsin joko suullisesti taikka sulkijalihaksen kautta, niin aivan kuin joku kuiskaisi heidän korvaansa, että hei nyt onkin tarkoitus kuvastaa nuoruuden ihastumiseen liittyvää herkkyyttä ja isä-poika-suhteen ongelmallisuutta. Ja heti kun ollaan juuri sanomassa sitä olen aina rakastanut sinua ja kuu nousee taivaalle, niin Chevy Chase heitetään cameoimaan ja hän ilmeisesti aseella uhaten joutuu esittämään Chevy Chasea, mutta rivien välistä voi kuulla hänen sanovan "call the police."
Siispä vitsit jäävät kesken, tunteet katkaistaan ja lopputuloksena on elokuva jossa monien nostalgiaan taipuvaisten high school reunion-tyylisten elokuvien tavoin hauskinta on bongailla tuttuja naamoja, sillä näissä elokuvissa niitä on lähes poikkeuksetta useita:
Chevy Chase, Winona Ryder, Jon Cryer, Josh Holloway, Sean Astin, Frances Conroy, Dee Wallace, Michael Gross, Hilary Duff ja joitakin joiden naamat ovat tuttuja, mutta nimiä en heihin yhdistä.
Tälläisissä menneisiin (varsinkin jos ne liittyvät myös omaan nuoruuteen) palaavissa tarinoissa on aina niitä nostalgiaviittauksia julisteista musiikkiin ja niistä on miellyttävää todeta, että minullakin oli tuo leffajuliste seinällä ja hei siellä soi nyt The Cure, tms. Ja vaikka ne voivat välillä olla vain läjä tarinalle merkityksettömiä juttuja, niin tuleehan niistä hyvälle tuulelle.
Jälleen kerran on hauskaa se, että elokuvan varsinaista päähenkilöä esittävä Mark Polish ei saanut kasvojaan saati nimeään elokuvan kansikuvaan saakka, mutta juuri ja juuri laajennetuiksi cameoiksi luokiteltavissa rooleissa olevan Josh Holloway ja Chevy Chase saivat. Tällä kertaa ymmärrän syyn olevan muussakin kuin Hollowayn ja Chasen tunnetuimmissa nimissä, sillä Polish on varmasti yksi tylsimmistä näyttelijöistä koskaan. Pelkkä liikkumaton betonimöhkäle on eläväisempi kuin Polish.
Taitaakin olla niin, että ainoat syyt miksi tämä herra sai elokuvan pääroolin ovat siinä, että hän kirjoitti elokuvan ja velipoika Michael ohjasi. Niin ja se on vain jotenkin noloa, että päähenkilö on ollut muka kouluaikoina epävarma luuseri jota kiusattiin ja tytöt eivät olleet hänestä kiinnostuneita, mutta sitten koko ajan osoitetaan kavereiden, hemaisevien kissojen ja vuosikirjojen avustuksella hänen olleen ennen ja nyt suurinpiirtein koulun kingi. Aivan kuin joku Roselyn Sanchez itkemässä että hän ruma koska leuassa on finni.
Tähdet: **
Stay Cool
"Haaste on yksinkertaisuudessaan: Mikä elokuva sai sinut itkemään?"
Kyyneleet ja minä olemme vanhoja tuttuja ja tottahan toki osa näistä silmistä saapuvista vieraista on tullut kyläilemään elokuvien mukana. Itkin vuolaasti nähdessäni Madonnan Swept Awayn, mutta sen kohdalla vollotus oli samantapainen kirosanojen tulva kuin kiven löytäminen leivästä ja mielummin kuitenkin tähän haasteeseen otan esille elokuvia jotka ovat itkettäneet siksi, että niitä katsoessa on ollut tarkoituskin kyynelehtiä.
1. Pienen pienenä pojankoltiaisena, eli lähes petite, mutta sitä tarkemmin en ikääni muista, veivät vanhempani minut elokuvateatteriin katsomaan Disneyn Kaunotar ja kulkuri-elokuvaa. Aivan loistava elokuva, mutta kun se isokokoinen koira jäi loppupuolella vaunujen mankeloimaksi oli siihen kohdistettu surumielisyyden tunnelataus niin suuri, että rupesin itkemään sen verran vuolaasti että oli syytä poistua teatterista. Hyvin traumaattinen kokemus.
2. Million Dollar Baby on niitä elokuvia joissa ihmiskohtalot ovat niin vahvasti sydämeen käyviä, että kun tuo elokuva aikoinaan ilmestyi niin totesin silloin ainoan ihmisen joka ei voi sitä katsoessaan vuodattaa kyyneleitä olevan kuollut ihminen jolla on sydän kiveä. Minä en ollut vielä tuolloin kuollut ja sydämeni ei ollut kiveä, joten itkin enemmän kuin vain miehekkään yhden kuivan kyyneleen verran.
Mitä? Ai että olenko nyt sitten kuollut ja sydämeni on kiveä? Tottakai!
Million Dollar Baby on erittäin koskettava elokuva ja tehty juuri oikein, etteivät missään vaiheessa sen melankoliset tunnelmat muunnu pitkäpiimäiseksi siirapiksi.
3. Ja sitten on kenties elämäni noloin ja hyvin itsetiedostava itkukohtaus jotain elokuvaa katsoessani.
En yleensä itke katsoessani mitään Titanicin kaltaisia elokuvia joiden tulkitsen olevan liian tarkoituksella tehty itkettämään ja tiedostaessani tämän en enää pidä mitään Jerrry Maguiren "you had me at hello"-kohtausta koskettavana niin hyvässä kuin pahassakaan. Joten kun kohtaus tuntuu väkisin koettavan saada esiin kyyneleitä, ei se onnistu siinä.
PAITSI!
Jostain helvetin syystä kun katsoin Pearl Harboria ja nipponit pommittavat jenkkisiat säpäleiksi, tähtilippu liehuu, puupää huutaa hidastetusti "nooouuuuu!" ja Kate Beckinsale kääntyy hidastetusti katsomaan carnagea, niin minä aloin itkemään.
Koko sinä aikana kun silmäni vuotivat voitelunestettä aivoni sanoivat minulle "duud, mitä sä teet?", sillä tiesin kyseessä olevan juuri pahimpia mahdollisia esimerkkejä siitä kuinka laskelmoidusti koetetaan saada ihmisiä kyynelehtimään. Oletankin, että tuolloin varsinaiset kyyneleeni johtuivat muusta kuin katsottavana olleen elokuvan kohtauksista. Sen mahdollisesti toimiessa laukaisijana muiden mielessäni olleiden asioiden ollessa oikea itkun syy.
Viimeksi itkin noin kuukausi sitten ja itkin muusta syystä kuin elokuvan vuoksi.
Poikkesin tuossa ohimennessä kirpputorilla ja huomasin eräällä pöydällä 10 kappaleen leffanippuja viiden euron pakettihintaan. Sehän on hinta jota on vaikea ohittaa, silloinkaan vaikka sitten paketit eivät kokonaisuuksina kovin houkuttelevia olekaan. Kyllähän jokainen tietää, että aina kun niputetaan lehtiä, kirjoja, levyjä, taikka tässä tapauksessa elokuvia, niin siellä on aina jotain jota ei kovin mielellään ottaisi. Samoin niissä nipuissa saattaa olla jo tuotteita jotka löytyvät itseltä ja näin ollen sitä puntaroi onko joukossa tarpeeksi paljon niitä jotka haluaa, jotta se halpa hinta olisi niiden kesken jaettuna edelleenkin edullinen. Täten katselin missä paketissa on lukumäärältään eniten kiinnostavimpia elokuvia, jotta saisin eniten rahoilleni vastinetta. Lopulta päätin ostaa paketeista vain yhden, sillä muissa oli oman näkemykseni mukainen hinta-laatu-suhde päin peetä. Eipä tämä nyt mukaan lähtenyt pakettikaan täysin miellytä, sillä joukossa on kaksi elokuvaa joita en todellakaan halunnut ja muutama minulla joko ollut tai vieläkin oleva, mutta vastaavasti siinä on myös yksi jonka mielelläni katson uudestaan ja kaksi jotka todella haluan koristavan valikoimaani. Jälkimmäisten kohdalla saatan vain ihmetellä, että miksi ne eivät jo löytyneet minulta.
Kaikki myynnissä olleet boksit olivat suurinpiirtein samantyylisiä, eli suuremmin ei eräänlaisesta valtavirtaelokuvasta poikettu. Sellaisia turvallisia isojen tähtien ja/tai Oscar-pystien elokuvia kaikki. Ei se pahasta ole, mutta mitään The Quatermass Xperimentejä ei joukossa ollut.
Niin ja yhdessäkään, myöskään tässä ostetussa ei ollut yhtäkään elokuvaa joka olisi itselleni aiemmin näkemätön.
Wolf Creek ja Puudutus Sormusten Herrasta jotain ovat ne joilla voisin heittää kunniakasta vesilintua, mutta ainakin tällä kertaa Wolf Creek herättää bonuslevyllään halun katsoa ainakin se.
D-Tox:n muistelen olleen vain ihan ok, mutta haluan siltikin nähdä sen uudestaan.
The Insider ja Million Dollar Baby puolestaan ovat ne pääsyyt juuri tämän paketin ostoon, sillä molemmat ovat aivan he-le-ve-tin hyviä elokuvia. The Insider minulla sentään oli joskus muinoin kasettina, mutta Million Dollar Babyn olen katsonut vain sen aikoinaan tullessa vuokralle. Nyt ovat nuokin puutostilat korjattu.
Tunnetaan jos tunnetaan myös nimellä Twisted Obsession.
Ranskaan kotitunut jenkkiläinen kirjailija-käsikirjoittaja Daniel (Jeff Goldblum) opettelee eron jälkeen eloa yksinhuoltajana, mutta vähät siitä sillä se ei tunnu olevan kuin tekosyy esitellä elokuvan päähenkilö. No kuitenkin, Daniel saa tuottaja Julienilta (Daniel Ceccaldi) pyynnön muokata nuorelle brittiläiselle ohjaajalupaukselle Malcolmille (Dexter Fletcher) Peter Pan-kirjasta käsikirjoitus ja lopputuloksen tulee olla taide-elokuva jota ei tule ymmärtää. Kun ennen niin jykevän vaikutusvaltainen Julien tuntuu muuttuvan alistuvaksi nyhveröksi aina Malcolmin tavatessaan ja aina kun Daniel on saamassa aikaiseksi jotain tolkullista tekstiä kuvauksia varten, sekoittaa itserakas ohjaajalupaus ilman järkevää syytä kaiken ja työ alkaa alusta, on Daniel valmis luovuttamaan selkeästi umpikujaan ajautuvan elokuvaprojektin. Mutta tavatessaan Malcolmin eteerisen sisaren Jennyn (Liza Walker), tuntee hän vastustamatonta himoa nuorta neitiä kohtaan ja pysyttelee siksi mukana Malcolmin matkassa. Ajatus siis on, että outo, mahdollisesti insestisessä suhteessa oleva sisaruspari hyväksikäyttäen sekoittaa tapaamiensa ihmisten päät ja päämäärätön elokuvaprojekti yhdistettynä Malcolmin muihin kokemiin elämänmuutoksiin aiheuttavat sitten kuumehoureista mielenjärkkymistä, mutta lopputulos on lähempänä viimeöistä untani jossa maalasin makuuhuoneen seinät valkoisiksi.
Tässä elokuvassa on ajoittain mukavan utuinen, puoliuninen tunnelma joka kuvastaa hetkittäin mainiosti ajatuksia siitä kuinka työ ei tunnu edistyvän mihinkään, mutta jostain syystä missään vaiheessa ideaa käsittämättömäksi tarkoitetusta taide-elokuvasta ei uskalleta hyödyntää kunnolla. Näin ollen mitään Adaptationin kaltaista epäonnistumisen tunnetta, taikka Barton Finkin maanisuutta ei ole odotettavissa. Jos taas unohdetaan käsikirjoitus-idea tyystin ja keskitytään elokuvan sisaruksiin ja Danielin mielen sekoittumiseen, niin siinäkään ei kuroteta mihinkään happivajeeseen saakka.
Se onkin jotenkin erikoista, että The Mad Monkey on tylsä ja aivan liian tavanomainen kun ajattelee elokuvan normaaleimman hahmon olevan Jeff Goldblumin esittämä, jolloin hänen luontaisen "outoutensa" huomioon ottaen luulisi elokuvan olevan täynnä erikoisuutta jos hän kerran on se tavallisin. Aivan kuin Goldblumille oltaisiin annettu ohjeistukseksi, että näyttele kuin olisit jonottamassa ostamaan vakuutusta. Ei Goldblum huono ole, mutta niin hän kuin kukaan muukaan elokuvan esiintyjistä ei vedä rooliaan energisesti kuten juonta ajatellen toivoisi. Vastaavasti esiintymisiä ei myöskään vedetä toiseen ääripäähän, vaan ne ovat vain... no... täällä ollaan vain ja hengailaan.
Siispä vaikka elokuva sanoo, että nyt kyseessä on käsittämätöntä taide-elokuvaa käsittämättömän taide-elokuvan tekemisestä, niin The Mad Monkey on pikemminkin kaikkien aikojen ymmärrettävin The Lame Monkey.
Tähdet: **
The Mad Monkey
Nähdessäni tämän elokuvan kirpputorilla meinasin jättää sen sikseen luulossani minulla jo olevan se, sillä Australialainen krokokauhuelokuva vuodelta 2007 jossa ryhmä ihmisiä jää vetisellä syrjäseudulla jumiin kun ilkeä kroko vaanii, kuulosti täsmälleen samalta kuin Australialainen krokokauhuelokuva vuodelta 2007 jossa ryhmä ihmisiä jää vetisellä syrjäseudulla jumiin kun ilkeä kroko vaanii.
Siispä Black Waterissa kolme lomalaista (kolme näyttelijää) päättää osallistua jokikierrokselle oppaan (yksi näyttelijä) kera ja elämä on mukavaa kun aurinko paistaa ja letkeä kitaramusiikki soi. Sitten kroko pukkaa veneen nurin ja ilmeisesti syö oppaan koska hän katoaa pois pois postin tieltä.
Mums mums ja kroko jatkaa syömistä.
No jaa, kyllähän tämän katsoo, mutta kyllä se toinen saman vuoden aussikrokopätkä, eli Territory aka Rogue oli enemmän mieleeni, jopa Sam Worthingtonista huolimatta. Siinä sentään oli useinkin uhkaavaa jännitystä mukana, kroko vaikutti muultakin kuin elottomalta nukelta ja kuluneet hahmot eivät sentään olleet liian puisevia. Ovathan nämä kaksi elokuvaa hyvin samanlaisia ja siihen kummasta pitää enemmän saattaa vaikuttaa katselujärjestys, mutta kyllä Territory tuntui siitäkin huolimatta enemmän onnistuneen tunnelman luomisessa. Pari kertaa Black Waterissa tyynesti esiin nouseva kroko on hermostuttava, mutta enimmän ajan elokuvasta ihmiset tuijottavat vettä kuin kuivuvaa maalia. Minä voin tuijottaa vettä ilman televisiotakin.
Parasta ja samalla huvittavinta on se, että toinen elokuvan naisista tuo mieleen Dave Chappellen crack-addiktoituneen hahmon Tyronen.
Tähdet: **
Black Water
"Mikä nykyaikaan perustuva rikossarja on sinun mieleesi?"
Kun ensimmäinen C.S.I.:n kolmestasadasta eri versiosta alkoi, niin se vaikutti vallan mainiolta kun ajattelin sen painottavan enemmänkin sitä tutkimuspuolta. Nopeasti kyllä paljastui, että ihan samaa kakkiahan se on kuin kaikki muutkin rikossarjat. Ihan sujuvaa viihdettä, mutta odotuksiin nähden lopulta pienoinen pettymys ja siinä vaiheessa kun Gil Grissomin ja Sara Sidlen välillä paljastettiin se pakollinen suhde, niin minä totesin että fak tis sit ja lopetin sarjan seuraamisen siihen paikkaan.
Onneksi Hill Street Bluesin, Kovan lain ja Homiciden seuraksi nousi yksi oikeasti uuden, tuoreen tuntuinen kyttäsarja ja kyseessä onkin jotain jonka voi helposti laskea mukaan kärkikahinoihin miettiessä ylipäänsä kaikkien aikojen parhaimpia draamasarjoja.
Varas Doc McCoy (Steve McQueen) istuu kakkuaan ja haaveilee vapaudesta, rauhallisesta elämästä ja Carolista (Ali MacGraw). Kun neljän vuoden jälkeen Doc pääsee viimein hakemaan ehdonalaiseen, mutta hakemus hylätään, ei Doc jaksa enää ja pyytää apua vaikutusvaltaiselta ja ehdottoman epärehelliseltä Beynonilta (Ben Johnson). Heti tämän jälkeen vankilan portit aukeavatkin Docille, mutta ehtona on rahakkaan pankkikeikan johtaminen, joka tietenkin kramppaa ajatuksia rehdistä elosta.
Docin johtama ryhmä on koottu ilman hänen päätäntävaltaansa ja joukossa on tietenkin se yksi henkilö, Rudy (Al Lettieri) jonka tietää olevan vaaraksi muille. Joten tottakai jotain menee pieleen ja pian ilmeneekin, että Beynon käytti Docia hyväkseen peitelläkseen toista rikosta. Samalla paljastuu kuinka Carol joutui miehensä vapauttaakseen maksamaan siitä jolloin muulla kuin käteisellä. Ei siis liene ihme, että Beynon saa maistaa kuolemaa. Tämä taas johtaa siihen, että nyt Doc ja Carol saavat elokuvan nimeen liittyen paeta, kun perässä ovat kyttien ja Beynonin miesten ohella itsensä nolatuksi tunteva verenhimoinen Rudy.
Erinomaisen pysäyttämättömän määrätietoisesti etenevä tyly rikoselokuva, josta voi (kuten niin monen muunkin Sam Peckinpahin elokuvan tavoin) nähdä otetun moneen uudempaan elokuvaan mallia. Etenkin Michael Madsen Reservoir Dogsissa elehtii ja kuulostaa hetkittäin Al Lettierilta. Varsinkin kohtaus jossa Mr. Blonde sanoo "are you gonna bark all day little doggie? Or are you gonna bite?" on kuin suoraa kanavointia The Getawayn kohtauksesta jossa Lettieri isottelee keikan yksityiskohtia selostavalle McQueenille. Ei siis liene ihme, että juuri Madsen sitten esittikin Rudyn roolin The Getawayn remakessa. Joka muuten ei Kim Basingerin hölmöilmeisestä patsastelusta huolimatta ole oikeastaan yhtään hullumpi elokuva.
Mutta palatakseni tähän vuoden 1972 elokuvaan, niin kyseessä Peckinpah-faneille aika varma valinta. Epämiellyttäviä roolihahmoja hekin joiden puolella on, kehenkään ei voi luottaa, väkivalta tuntuu kivuliaalta, ilmeet ovat vähäisiä, roolisuoritukset otettu vakavasti ja kaikki ylimääräiseltä tuntuva on karsittu pois. Ja mikä on hyvin mielenkiintoista, niin vaikka käytännössä kyseessä on takaa-ajoelokuva, niin varsinaisia takaa-ajokohtauksia ei tässä juuri laisinkaan ole ja jahdin kumpikaan osapuoli (McQueen/MacGraw ja muut) eivät juuri yhteisiä kohtauksia jaa. Silti elokuva onnistuu uskottelemaan, että nyt nähdään toistuvaa rillumareita.
Yksinkertaisesti fuckin' cool.
Tähdet: ****
The Getaway
Oletan, että jokainen tähän saakka tekstiä lukenut tietää jo mitä scannersit ovat, joten ei siitä sen enempää.
Scanner Cop on Scanners-sarjan neljäs osa ja samalla olevinaan jonkinlainen irtiotto, taikka sivuraide joka sitten synnytti oman Scanner Cop-sarjansa. Tai no, kaksi elokuvaa.
Olen aika varma, että olen lukenut Scannersien tuottaja Pierre Davidin kaavailleen Scanner Copista televisosarjaa tuon kakkoselokuvan jatkoksi, mutta tietääkseni sellaista ei koskaan tapahtunut. Sinänsä kyllä ymmärrän miten se toimisi: scannerkyttä joka jaksosta toiseen murehtii erilaisuuttaan ja kykyjään käyttäen selvittää sen viikon rikoksen.
Sam (Daniel Quinn) on scanneri ja sai nuorena kokea isänsä sekoavan kärsiessään samasta kyvystä, joka sitten johtikin miehen kuolemaan. Isoksi pojaksi kasvettuaan Samista tuli ottoisänsä Peterin (Richard Grove) esimerkkiä seuraten poliisi ja koska hän haluaa elää tavallista elämää, niin hän joutuu salaamaan telepaattiset kykynsä. Tätä helpottaakseen Sam nappailee pillereitä jotka tukahduttavat scannerismin. Hyvä asia siinä on se, että pillerit myöskin estävät ne pahat päänsäryt ja mielenterveydelliset ongelmat jotka johtivat muun muassa hänen oikean isänsä kuolemaan. Mutta se toimii vain jos hän muistaa ottaa lääkkeensä.
Kaupungilla alkaa kuitenkin tapahtumaan kummia, sillä aivan tavalliset ihmiset kilahtavat ja hyökkäävät väkivaltaisen kuolettavasti poliisien kimppuun. Siispä päälliköksi ylennetty Peter pyytää poikaansa riskeeraamaan mielenterveytensä ja jättämään lääkkeet hetkiseksi sikseen. Tietenkin ajatus on, että Sam käyttäisi ajatuksenlukukykyjään tutkimuksissa, mutta ymmärrettävästi menneisyytensä kalvama poika ei sitä uskalla tehdä. Pian uhka kuitenkin kasvaa niin suureksi, että pöpiksi ajautuminen on pienin ongelmista ja Sam tarttuu toimeen. Joten aivan turhaan hän aluksi suunnitelmasta kieltäytyi.
Tottakai kaiken takana on hullu tohtori Glock (RIchard Lynch) joka seksikkään avustajansa Zenan (Hilary Shepard) avustuksella aivopesee taviksia murhaajiksi, koska haluaa koskaa Peterille sen, että hän aikoinaan yhtenä kyttänä muiden joukossa esti hullun tohtorin hullut tohtoroinnit.
Jännä miten jotkut B-elokuvien näyttelijät jäävät väkisinkin mieleen, vaikka eivät kovin hyviä tai oikeasti edes muistettavia näyttelijöitä olisikaan. Enkä minä nyt tarkoita Michael Dudikoffin kaltaisia esiintyjiä, sillä esimerkiksi hänellä kuitenkin on allaan edes jokin paremmin ja laajempaan muistiin jäänyt elokuva. Vaan sellaisia (anti)tähtiä kuten Scott Valentine ja tämä Scanner Copin päääesiintyjä Daniel Quinn.
Quinn ei ole mikään erityisen hyvä näyttelijä, hän ei ole mikään poikkeuksellisen erikoisen näköinen (vaikka silmänsä ovatkin aika Heather Grahammaiset) ja Scanner Cop edustaa varmastikin miehen tunnetuinta elokuvaa, ja silti yhdistän nimen ja kasvot samantien toisiinsa, sekä tiedän nähneeni useita hänen elokuviaan. Hitto, valitsen jopa hänen elokuvansa katsottavaksi hänen vuokseen, vaikka tiedän ettei hän tee vaikutusta. Muistan jopa mikä on ensimmäinen elokuva jossa hänet näin (Sotatanssi vuodelta 1989 ja sen haluaisin uudestaan itselleni). Uskon syyn siihen miksi Quinn on jonkinlaisesta mitäänsanomattomuudestaan huolimatta jäänyt mieleeni olevan se, että yhdessä vaiheessa hän tuntui olevan suurinpiirtein joka toisessa vuokraamassani elokuvassa mukana. Välillä ne olivat nimetöntä B-roskaa jotka katsoin koska ne olivat nimetöntä B-roskaa ja välillä hänellä oli jokin sekunnin pari rooli jossain Mickey Rourken taikka Jeff Faheyn elokuvassa jonka katsoin varsinaisen päänäyttelijän vuoksi. Joten Quinn on niitä B-staroja joita näki yhdessä vaiheessa kotimaamme videovalikoimissa usein ja se ehdollistamisen ajanjakso osui sinne jolloin minä olin otollisimmassa tilassa. Nyt kun katson Quinnin filmografiaa, niin en muista häntä yhdestäkään vuoden 2000 jälkeen tehdystä elokuvasta taikka tv-sarjan roolista, vaikka tietäisin nähneeni ne.
Scanner Copissa Quinn on aika harmiton, mutta ei huonokaan elokuvaan joka paljastaa kaikki korttinsa ensiminuuteillaan ja on aika suoraviivaista toimintaviihdettä. Joten Quinnilta ei muuta vaaditakaan kuin oleminen tavallisena toimintasankarina ja se toimii kelvollisesti.
Samoin itse Scanner Cop on elokuvana varsin simppelin viihdyttävää toimintaa, eikä esimerkiksi alkuperäisen sarjan kakkososan tavoin suututa idiotismillaan, taikka sorru aivan yhtä hölmöön roskamentaliteettiin kuin kolmonen, vaikka onkin molempien tavoin yksinkertaista huttua. Hyvät sivuosanäyttelijät tuovat mukavaa uskottavuuden haaveilua, väkinäisen syvällisyyden unohtaminen suoran viivan tieltä (heti alussa aloitetaan bodyhorror, paljastetaan sankarit ja pahikset, etc.) ja rutiinilla tehdyt toimivat lateksiefektit tekevät Scanner Copista kuin eräänlaisen putkijuoksupelin jossa tietää yrittämättäkin miten kaiken kuuluu mennä ja niin tapahtuu.
Erityisen hauska kohtaus elokuvassa on se, kun poliisi tekee jollain aikansa Paint-ohjelmalla tunnistuskuvaa epäillystä ja se näyttää enemmän Pacmanilta kuin Richard Lynchilta. Kunnes tietenkin Sam ottaa telepaattisen yhteyden tietokoneeseen ja kuvasta tulee oikeanlainen. Öö, okei.
B-roskaa, mutta ihan siedettävän toimivaa sellaista.
Tähdet: **
Scanner Cop
LEWIS & CLARK & GEORGE (1997)
Vankikarkurit Lewis (Salvator Xuereb) ja Clark (Dan Gunther) aikovat etsiä käsiinsä erään vankikollegansa kulta-aarteen Uudesta-Meksikosta. Clark on heistä se vähemmän tyhmä ja Lewis enemmän. Yhdessä he ovat vain koska Clark osaa lukea ja Lewis on. No hän on.
Matkalla he tapaavat levottoman kapinallisen Georgen (Rose McGowan) ja sitten ilmeisesti koetetaan tehdä erikoisen koomista roadtrippeilyä kolmiodraamoineen, mutta jos katsoja selviää tästä väkinäisestä huumorintajuttomasta roskasta ilman ranteiden viiltelyä, niin se on jo saavutus. Onneksi sentään McGowanin tissit saavat runsaasti huomiota.
Tylsä elokuva.
PURGATORY (1988)
Levottomassa sotatilan vallitsemassa Afrikassa vapaaehtoistyökeikkansa päätökseen saattaneet Carly (Tanya Roberts) ja Melanie (Julie Pop) ovat valmiita poistumaan maasta ja matkaamaan kotiinsa. Matkalla mukaan otettu liftari aiheuttaa ongelmia salakuljettamalla huumeita, joka sitten luonnollisesti saattaa neidit vankilaan. Puolustusasianajajat toteavat duolle, että tough shit ja ilkeät poliisisedät vähät välittävät oikeuksista, samalla kun itse nauttivat takavarikoitua kamaa. Sitten vankilanjohtaja pakottaa vankejaan prostituutioon ja jossain vaiheessa elokuva loppuu.
Jos ajatuksena on ollut tehdä jotain sydämeen pistävää draamaa Midnight Expressin tavoin, niin lähempänä ollaan jotain Linda Blairin vankilakuvausta. Siispä exploitaatiota riittää joka lähtöön ja muutamaan otteeseen osoitetaan ettei ainakaan jenkkilässä tapahtuisi tälläistä, sillä siellä sentään ollaan sivistyneitä.
Siispä raiskauksia, kidutusta, itsemurhia ja jostain hiton syystä elokuvassa joka selkeän tarkoituksellisesti hyödyntää näitä tuttuja naisvankilakliseitä ei kuitenkaan juuri uskalleta näyttää paljasta pintaa kuin vihjaillen. Suihkussakin käydään pääasiassa housut jalassa. On siellä kuitenkin parit nännit esillä, mutta mitä ihmettä, naisvankilaelokuva jossa ei ole lesboilua? Tekijät hävetkää.
Ehkä se johtuu vain siitä, että joku on luullut tekeillä olevan vakavasti otettavan elokuvan. No ainakin tuuhea kampaus pysyy kurjuudessakin kuosissa ja jotain roolisuorituksista kertoo se, että kun Roberts vinkuu tuskaansa, niin alaleuan väpättämisen sijaan meinaa purskahtaa nauruun.
Hiton hyvä musiikki tässä elokuvassa kyllä on.
MINDFIELD (1989)
CIA hyödyntää keinoja joilla niin kuulusteltavien kuin omien agenttienkin muistille aiheutetaan menetys, jotta nämä eivät voisi vahingossakaan paljastaa tehtäviensä sisältöä. Hitto, mitä uutta tuossa on, näinhän sitä toimitaan tavallisessa ruokakaupassakin. Eikö? En muista enää, sillä muistini on tyhjennetty.
Siirtykäämme siis masentuneen, avioeroa läpikäyvän poliisi Kellenin (Michael Ironside seuraan. Hänen masennustaan vain kasvattaa poliisivoimissa kasvava halu lakkoilla etuuksien vähennystä vastaan, mutta se juonikuvio heitetään samantien pois.
Stressaantunut Kellen näkee painajaismaisia välähdyksiä siitä kuinka hänet on sidottu sänkyyn ja saa pakotetusti sähköshokkihoitoa, jota antaa kuuluisa tohtori Satorius (Christopher Plummer). Hei c'mon, Satorius? Miksette suoraan nimennyt hahmoa evil doctoriksi. No kuitenkin, Kellen avautuu kallonkutistajalle mielenterveydellisistä pulmistaan ja sen yhteydessä selviää, että miehen muistissa on suuria aukkoja. Mikä vaivaa etenkin siksi, ettei hän kunnolla muista omaa poliisina arvostettua isäänsä.
Tapahtuu kuolettava ryöstö jossa Kellen epäilee olevan muutakin takana kuin pelkkä taskurahojen takavarikointi, mutta ihan turhaan tässä ruvetaan tekemään sivujuonta korruptoituneen asianajajan mafiaan liittyvästä ryöstöstä, kun se vie vain huomiota pääasialta, eli siltä CIA-aivopesulta joka rupeaa pikkuhiljaa avautumaan Kellenin mielessä. Tottakai kyseessä on ollut salamurhaajaksi kouluttamista ja sen peittelyä, jossa pääoperaattorina on toiminut sittemmin menestyneenä, mutta tietyissä piireissä kiistanalaisena pidetty tohtori Preto... siis Satorius.
Michael Ironside vetää erinomaisesti roolinsa ulkoisesti kovana kyttänä jonka pään sisällä etenee kasvava myrsky ja CIA:n LSD-kokeet, sähköshokit ja muut ovat mainiota Mantsurian kandidaatti-kamaa (johon liitetään melkein nokkelasti Lee Harvey Oswald), mutta koko juoni mafiasta tuntuu päälleliimatulta ja vaikka se onkin ajallisesti aivopesun ylittävä, niin sitä vain koko ajan odottaa sen päättyvän jotta kiinnostavampi aihe pääsee takaisin esille. Pelkkänä mafiaryöstö-elokuvana Mindfield tuntuu tukevan sen suomenkielistä Mike Hammermaista nimeä Colt puhukoon puolestani, mutta kuten alkuperäinen nimi osoittaa, niin oikeasti kiehtova juonikuvio sijaitsee pään sisällä, ei piipusta lentävissä luodeissa. Näin ollen kokonaisuus on pahassa epätasapainossa ja nolostuttavat sivuhahmot - joista valitettavan moni tuntuu luulleen tekeillä olleen Marx-veljesten elokuva - eivät ainakaan auta asiassa.
Hyvä idea, asiaan paneutunut näyttelijä, mutta typeräksi B-toiminnaksi väännettynä. Melkein pistää epäilemään, että tuottajat ovat menneet leikkaamaan syvällisiä ajatuksia herättävästä ohjaajan tuotoksesta oman liiallisia kakka-ajatuksia herättävän versionsa.
FLIPPING (1997)
Kun iso paha gangsterisika Leo (Keith David) ei väkivaltaisesti nöyryytä arkailevia alaisiaan, hän väkivaltaisesti nöyryyttää arkailevia alaisiaan. Tämä tietenkin saa Leolle työskentelevän neljän koplan: muka fiksun Michaelin (David Amos), mulkeroluuseri Shotin (Gene Mitchell), koti-isä Hookerin (Shaun Benjamin) ja hissukka pissukka Dennisin (Paul Klar) nurisemaan selän takana.
Kun Leo käskee tämän nelikon tappamaan pahimman kilpailijansa, näkee erityisesti Michael siinä tilaisuuden nousta itse pomoasemaan ja niinpä hän ehdottaa muille alistetuille, että samalla kun käydään tappamassa se kilpaileva gangsteripomo, niin pistetään myöskin Leo mullan alle.
Toisaalla homokyttä Billy (David Proval) riutuu epätoivoisesti rakastuneena ja itkee sängyn laidalla kun Michael ei vastaa hänen tunteisiinsa. Tämä juonikuvio ei oikeasti vaikuta mihinkään, eikä johda minnekään.
Flipping on niitä Tarantinon innoittamia elokuvia jotka tuntuvan vain koettavan kopioida, eivätkä edes koeta olla yksilöllisiä, mutta kysyttäessä väittävän päinvastaista. Niinpä dialogi on kuin väärin ulkoa muisteltua Tarantinoa ja kuvallisesti ollaan kuin jossain cosplay-tapahtumassa. Sinänsä se teksti ei haittaisi jos se on hyvin kirjoitettu, sillä samapa tuo vaikka se Tarantinolta kuulostaisikin, mutta kun Flippingin tapauksessa se on vain parhaimmillaankin jo läpikuultavaksi kuljettuja teitä. Se mikä varsinaisesti tekee Flippingista innottoman Tarantino-kopion on sen visuaalisuudessa, jossa mustat puvut ja valkoiset paidat ovat perusteltuja vain alkupuolella olevassa hääosuudessa ja muulloin vaatetus yhdistettynä keskusteluihin siitä kumpi on lihavampi, Paul Sorvino vaiko Marlon Brando, tuo yrittämättäkin mieleen erään tietyn kovaksikeitetyn rikoselokuvan. Viimeistään nähdessään Flippingin jotain 12 kertaa tapahtuvan Reservoir Dogs-kävelyn, on kaikki toivo mennyttä. Lopussa on jopa kohtaus jossa porukka on kokoontunut yhteen ja sitten maataan veressä ja ammuskellaan toisiaan.
Lopulta mielenkiintoisinta tässä elokuvassa on sen osoitus siitä kuinka vaikutusvaltainen Tarantinon läpimurto oli ja kuinka elokuvan jengin murhasuunnitelmaan houkutteleva David Amos teki saman tosielämässä ja siirtyi kaltereiden taakse. Ihan oikeasti.
Tähdet:
Lewis & Clark & George ~
Purgatory *
Mindfield **
Flipping *
"Mikä on paras roolisuoritus ikinä, koskaan, kautta aikain?"
Monoliitti elokuvasta 2001: Avaruusseikkailu.
Tämä Wikipedian tarjoama tieto on mielestäni varsin hauska:
"Originally scripted as The Love Children, the title when tested caused people to think it was about bastards, so Samuel Z. Arkoff came up with the ultimate title based on a recent successful reissue of Psycho."
Kuuro tavistyttö Jenny (Susan Strasberg) on karkuteillä ja saapuu ihmettelemään San Franciscon kukkaisihmeitä. On kukkia, helmiä, väriloistoa, vedetään pilveä, vilautetaan pakolliset sota- ja mellakkaviittaukset, koetaan happotrippejä, kaikki ovat karvaisia, näytetään kylttejä joissa mainitaan "flower power" ja joka saatanan nurkassa jankataan rakkaudesta ja rauhasta. Eli kyseessä on elokuva jossa oikeastaan juonesta viis, sillä tärkeintä oli hypätä aikansa hippipsykedeliatrendikelkkaan ja niinpä kamera huojuu, ihmiset huojuvat ja musiikki huojuu.
Mutta onhan siellä jotain tarinan tekosyytäkin.
Jenny siis saapuu karkulaisena San Franciscoon ja on ihmeissään kaikesta hippimeiningistä. Hän tapaa hippibändin jota johtaa hippi Stoney (Jack Nicholson)...
... ja ihan oikeasti, jos esität kuuroa, niin teeskentele edes ettet kuule kun joku puhuu selkäsi takana. Tottakai tässä tehdään ne pakolliset kohtaukset joissa hän ei kuule takaa tulevaa autoa, etc., mutta toistuvasti Jenny reagoi ääniin ja välillä vastaa suoraan kysymykseen jota hän ei voisi lukea huulilta edes olemalla januskasvoinen.
Jenny etsii kadonnutta ja mahdollisesti pulaan joutunutta veljeään Stevea (Bruce Dern), joten jammaillaan laavalamppujen valossa.
Stoneysta ja Jennysta tulee pari, mutta kun edellisen bändi alkaa saamaan nimeä, ei hän enää huomioi jälkimmäistä hänen toivomallaan tavalla ja muutenkin Jennya alkaa pikkuhiljaa nyppimään moppitukkien löysäily. Toisaalla ilmenee, että Steve on vetänyt liikaa happoa ja jäänyt pysyvälle Jeesustripille. Jammaillaan! Yummy yummy yummy, i got love in my tummy. Duunarit koettavat mukiloida Steven ja Stoneysta alkaa muodostumaan korporatiivinen jäykkis, joten masentunut Jenny vetää mielenlaajentajaa joka osoittaa, että kyllä se on tuli joka puhdistaa. Unohdetaan sitten suurin osa juonenpätkistä ja lopetetaan tähän.
Vaikka siellä nyt onkin epäuskottavuutta kuurouden esittämisessä, niin en menisi sanomaan näyttelijöiden suoriutuvan rooleistaan huonosti, sillä kaikilla tuntuu olleen rento meininki päällä ja näin ollen esiintymisestä huokuu eräänlaista hyvää oloa. Ongelmaksi tosin muodostuu se, että liian vapaa esiintyminen tälläisessä hippikuvauksessa johtaa liiankin helposti täydelliseen päämäärättömyyteen ja hällä väliä-asenteeseen. Sinänsä sen luulisi olevan jopa hyvästä kun kuvataan ihmisiä jotka ainakin uskovat elävänsä täydellisessä vapaudessa, mutta kun visuaalisesti pyritään liian pinnallisesti tunkemaan esille jokainen mahdollinen hippiaatteeseen yhdistettävä klisee, niin päällimmäiseksi ajatukseksi jää hippien olevan tietämättään isoveljen orjuuttamia. Siispä rahastuksen vuoksi tehdyllä happomatkalla voi tietenkin viihtyä, mutta silti sitä tietää ettei tätä tehty vain jostain kunnioituksesta pilvenpolttorauhanaatetta kohtaan.
Pidän tosin aika veikeänä ideana sitä, että päähenkilö on kuuro, kun elokuvan aiheen mukaisesti se on piripintaan täynnä happomusiikkia. Jos hän vielä olisi sokea, eikä näkisi spiraalivärikarttaa. No, ainakaan hän ei kuule purppuraa.
Monia mainioita näyttelijöitä (mainittujen ohella mm. Dean Stockwell), aika messevää musiikkia, sympaattisesti vanhentunutta kuvastoa ja kaleidoskooppiperhonen ampuu siitepölylasereita yksisarvisen sateenkaariselästä.
Tähdet: **
Psych-out
Tässä elokuvassa Jerry Lewis ei esitä sitä aparaattia jolla myyjät kaupoissa voivat muun muassa tarkistaa saldoja ja tehdä tilauksia.
Elokuva alkaa esittelyllä jossa Paramountin johtajaa esittävä Jack Kruschen kertoo hieman siitä kuinka helppoa olisi tehdä tunteisiin vetoavaa draamaa taikka avaruusoopperaa, mutta nyt katsottavan juonettoman, kyllä sanoin juonettoman elokuvan kaltainen teos onkin sitten suurempi elämys. Vaikka tämä osuus onkin näytelty, niin hieman kaipaan sitä kuinka vanhoissa elokuvissa oli aina silloin tällöin juuri tälläinen aloitus jossa yleensä oikea tuottaja, tai vaikka joku elokuvan näyttelijöistä esittelee alkavaa elokuvaa.
No kuitenkin, siirrymme siitä loistohotelliin ja näemme Metropolismaisen teollisen koneistusti toimivan hotellipoika-armeijan ja tietenkin heidän joukossaan työskentelevän epäsynkassa kulkevan hölmöläisen Stanleyn (Jerry Lewis). Niin ja hotellipojat ovat lähes kaikki jotain 45 ja yli vuotiaita, joten ovat varmastikin enemmän poikia ajatuksenjuoksultaan kuin ruumiillisesti.
Seuraa noin 70 minuutin ajan toisistaan irrallisen oloisia kohtauksia joissa hotelliin saapuu ja sieltä poistuu vieraita, Stanleyn tehdessään töitään hiljaisesti ja yleensä väärinymmärretyn virheellisesti, taikka vain yksinkertaisen kömpelösti. Niinpä kannetaaan iian painavia laukkuja ja kompuroidaan, heitetään avaimet väärin lokeroihin, kohdataan enemmän kuin vähemmän vinksahtaneita asiakkaita ja sen sellaista. Aina ajoittain rikotaan neljättä seinää osoittamalla reaktioita katsojille ja välillä näyttelijät esittävät sekä itseään, että myöskin sitä elokuvan selvemmin fiktiivistä roolia.
Halutessaan siirtää erästä toista kesälle 1960 tarkoitettua elokuvaansa oletetusti paremmalle julkaisuajalle, päätti Jerry Lewis studion vaatimukset tyydyttääkseen puskea pihalle kuukaudessa toisen elokuvan, jonka hän sitten aikataulun toimivuuden varmistaakseen ohjasi, tuotti ja kirjoitti itse. Lisäksi Lewis hyödynsi kuvauspaikkana hotellia jossa oli muutoinkin tuolloin tekemässä stand up-keikkaputkea, kuten myös pyysi esiintyjiksi näyttelijöitä jotka sattuivat olemaan paikkakunnalla tuolloin. Ei siis ehkä liene ihme, että lyhyeksi jätetty elokuva vaikuttaa juonettomalta (joka kyllä mainitaan elokuvan esittelyssäkin) sketsikokoelmalta ja dialogin vähäisyys siirtää ajatuksia Jacques Tatin ja Stan Laurelin suuntaan. Heistä jälkimmäiseen tehdäänkin suoria viittauksia, joten siinäpä se.
Voisin uskoa, että vaikka Lewis suostui tekemään tämän elokuvan eräänlaisena ylimääräisenä työnä ja tekemään lähes kaiken itse, ottaen siten suurimmat riskit omille niskoilleen, niin varmasti studiolla on ollut kakat housuissa odottaessaan yleisön reaktioita. Vaikka Lewis vetää sitä tuttua lapsekkaan hupsua hahmoaan ja suorittaa kaikki asiaankuuluvat äänet ja kumimaiset ruumiinliikkeet, niin kyseessä on silti improvisoidun oloinen riskialtis elokuva jossa on aika pitkiäkin hiljaisia hetkiä, puhutaan välillä katsojille kuin kyseessä olisi interaktiivinen teatteriesitys ja sekoitetaan pasmoja esittämällä samalla tyylillä useampaa hahmoja. Kun esimerkiksi Milton Berle esittää sekä itseään että hotellipoikaa, niin sitä voisi luulla heidän olevan yksi ja sama hahmo, eivätkä vain toisiaan kasvoiltaan muistuttavia. Sama pätee Jerry Lewisiin Jerry Lewisina että Stanleyna ja tästä seikasta tehdäänkin tarkoituksella väärinkäsityshuumoria. Joten Jerry piccolona on kuin se vanha tuttu Jerry Lewis-elokuva annettuna Oliver Assayasille, joka teki siitä sitten Irma Vepin lopussa esitetyn elokuvan.
Elokuvan sketsimäisyys aiheuttaa tietenkin sen, ettei lopputulosta voi oikein nähdä ns. oikeana elokuvana juuri sen enempää kuin Jackass-elokuvaakaan, mutta toisaalta tämän elokuvan intro ja promomateriaali painottaakin sitä kuinka kyseessä on vain satunnaisia hetkiä erään hotellipojan sekopäisistä päivistä. Joukkoon mahtuu joitakin todella kiehtovia hetkiä, kuten taiteellisen oloinen kaukaa kuvattu pidempi äänetön kohtaus jossa Stanley asettelee tuoleja tyhjään esiintymissaliin ja sitten vastaavasti on enemmän suorempana vitsinä, mutta samalla äänettömällä tyylillä tehty kohtaus jossa Stanley kohtaa Stan Laurelin (Bill Richmond) ja he vain seisovat tutkailemassa toisiaan. Sitten perään tulee normaalia slapstick-komiikkaa yksin ja erikoisten hotellivieraiden seurassa. Palapelimäisiä absurdeja osuuksia, suoraa menoa ja hassuja hahmoja.
Näiden yhdistelmä osoittaa sen, että jos jokin elokuva on lähinnä tämän remakea, niin se on Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin nimiin pistetty Neljä huonetta. Tosin vaikka Tim Roth imitoikin aika suoraan Stanleyta, niin se nykivä ärsyttävyys puuttuu Lewisin roolisuorituksesta, jolloin mielummin tätä elokuvaa katselee kuin Neljää huonetta. Kuitenkin hyvin samankaltaisista elokuvista (miinus toisen elokuvan rikostarinointi) on kyse ja samalla tavalla molemmat ovat yksittäisistä hyvistä elementeistään huolimatta liiankin eväät levällään ja parhaimmillaan vain pätkittäin.
Tähdet: ***
Jerry piccolona
Romanttisten hömppäromaanien kirjoittaja Joan Wilder (Kathleen Turner) pääsi kokemaan tosielämän seikkailuja tavatessaan renttumaisen Jack Coltonin (Michael Douglas) ja sitä kautta Joan pääsi saavuttamaan myös tosirakkauden, mutta nyt kun elämä on muuttunut lekotteluksi auringossa, tuntee Joan niin elämänsä kuin mielikuvituksensakin kokeneen stopin. Tätä Jack ei ymmärrä, sillä hehän seilaavat maailman meriä kokemassa kaikkien maiden ihanuudet, joten miten se voi olla tylsää. No, Joanin mielessä jokapäiset eksoottiset maat eivät enää tunnu miltään, kun niitä nauttii kuin makeaa mahan täydeltä. Jack puolestaan alkaa turhautumaan ollessaan tunnettu pitkälti menestyskirjailija Joan Wilderin poikaystävänä, eikä omien vielä toteutumattomien saavutustensa kautta.
Sopivasti pakkaa tuleekin sekoittamaan sheikki Omar Khalifa (Spiros Focás) joka viekoittelee Joanin lähtemään mukaansa Afrikkaan kirjoittamaan hänestä ja ihmisystävällisistä teoistaan kirjan. Eikö muuten kuulostakin joltakin saippusarjan idealta, että sheikki tulee ja pelastaa jonkun Brooken, mutta Ridge lähtee perään todistamaan kuka se oikea rakkauden kohde on. Näinpä siis Joanin ja Jackin tiet eroavat, mutta pian jälkimmäinen saa tietoonsa ettei Omar ole se kaikkein mukavin mies, vaan silkkaa omaa etuaan tavoitteleva, muiden veneitä räjäyttelevä tyranni, joka tarvitsee Joania vain propagandatarkoituksessa. Omarin hallussa on tietty "jalokivi", jonka avulla hän voi johtaa maataan rautaisella kädellä ja niinpä Jackin tulee Joanin pelastamisen ohella saada tuo jalokivi haltuunsa. Avuksi lähtee aiemmasta seikkailusta tuttu pikkurikollinen Ralph (Danny DeVito), joka syyttää Jackia vankilareissustaan, mutta kostavan tappamisen sijaan tyytyy osaan tuosta Niilin jalokivestä.
Kinastellaan, räjäytellään, ammutaan ja etsitty jalokivi on toki hiilipohjainen, mutta timantti se on vain henkisyydeltään.
Onko se huvittavaa vai ei jääköön tulkintakysymykseksi, mutta kiinnostavaa kuitenkin on se, että kun Vihreän timantin metsästyksen kohdalla ohjaaja Robert Zemeckis ja toinen pääosan esittäjistä, eli Michael Douglas olivat studion silmissä mahdollisia virhevalintoja jolloin kenkää oli tarjolla joka käänteessä ja vaikka elokuvaa muutoinkin pidettiin vain mitäänsanomattomana Indyrahastuksena, niin yllättävän menestyksen myötä mielipiteet kääntyivät kuin kuuluisat takit (ei se Leonard Cohenin sadetakki). Jatko-osan koittaessa Zemeckis ei ollut enää kiinnostunut jatkamaan ohjaajana, eivätkä myöskään kumpikaan pääosan esittäjistä. Heistä jälkimmäisten kohdalla sopimustekniset asiat johtivat kuitenkin roolien toistamiseen. Douglas olisi ymmärtääkseni mielummin pysynyt tuottajana ja Niilin jalokivestä oltaisiin tehty Vihreän timantin metsästyksen hahmoista irrallinen tarina, joskin varmastikin samalla tyylillä. Douglasille päätös jatkaa tuottamisen ohella Jack Coltonin roolissa tuskin vaati mitään suurempia uhkauksia, mutta jotenkin muistelen jonkun jossain kesäpäivänä (pisteet sille joka tuon viittauksen ymmärtää) ja se joku oli oletettavasti Douglas itse, suostuneen kuitenkin näyttelemäänkin Niilin jalokivessä koska studio oli todennut, että uutta korvaavaa hahmoa ei luoda ja jos ei Douglas ole Jack Colton niin joku muu on. Joten luovuttaako rooli ns. vieraalle, vaiko suostua toistamaan se?
Kathleen Turnerille asia oli ilmeisesti hankalampi, sillä studio oli uhannut sopimusrikesakolla (olikohan se 22 miljoonaa dollaria) jos hän ei rooliin palaisi. Joten siinä vaiheessa jos ei haluta siirtyä Boxing Helena-linjalle, sitä on ehkä helpompi ottaa palkkio näyttelemisestä kuin maksaa toisesta vaihtoehdosta. Etenkin kun aika varmasti Turnerin palkka elokuvasta oli pienempi kuin mahdollinen sakko.
Voisin uskoa tämän Douglasin ja Turnerin vastentahtoisuuden toistaa roolinsa johtuneen nimenomaan siitä, ettei Zemeckis ollut ohjaajana, sillä varmasti jokainen Vihreän timantin metsästystä katsonut uskoi heillä olleen ongelmista huolimatta lopulta hauskaa sitä tehdessään ja näin ollen uskoisin heidän luoneen niin lojaalin siteen keskenään, että yhden puuttuminen tarkoittaisi muidenkin kohdalla automaattista kieltäytymistä. En kyllä muista Zemeckisin juuri muuta maininneen Niilin jalokivestä kuin ettei hän vain halunnut tehdä jatko-osaa ja ettei sitä oltu kuulemma kovin innostuneesti hänelle edes tarjottukaan. Muistaakseni Zemeckis on myös sanonut ettei ole edes nähnyt Niilin jalokiveä ja sellaisen mainitseminen luo helposti ajatuksen siitä, että kyseinen elokuva olisi hänelle mahdollisesti kipeä kohta.
Kenties sitä mielummin kokee ongelmia siitä ettei saa tehdä jotain, kuin tekee sen jokin pakotetusti. Tai sitten vain kirjoitan läpiä päähäni.
Ihan samanlaista saippuafantasiaseikkailuahan tämä Niilin jalokivikin on kuin Vihreän timantin metsästys, joten oli taustalla sitten jälleen minkälaisia kiistoja tahansa, niin olisi ihme jos aiemmasta elokuvasta pitäneet eivät nauttisi tästäkin. Niilin jalokivi tarjoilee jälleen eksoottisia maisemia, kieli poskessa tehtyä humoristista toimintaa ja esiintymisissä on edelleenkin tiettyä iloisuutta.
Turnerin ja Douglasin duo on vaihtunut osaksi Douglasin ja DeViton yhteistyöksi, jolloin DeViton rooli on muuttunut edellisen elokuvan näkyvästä koomisesta sivuroolista melkeinpä kolmanteen pääosaan. Hyvinhän Douglas ja DeVito pelaavat yhteen, vaikka myönnänkin ehkä pitäväni enemmän siitä kuinka DeVito on se kolmas pyörä ja Douglas/Turner se varsinainen pääpari. Eipä se nyt oikeasti tässäkään muodossa suuremmin haittaa, vaikka Turner jääkin sitten hieman sivuun ollessaan sheikin vankina.
Syy siihen miksi se pienoiseen sivuasemaan jääminen ei Turnerin kohdalla haittaa on siinä, että nyt sheikin vankina oleminen noudattelee aivan loistavasti niitä romanttisen seikkailukirjojen asetelmia, ollen jälleen mukavaa parodiaa aiheesta, kuin myös selvän tarkoituksellista hömppää. Mutta silti se DeViton nouseminen Douglasin pariksi on kuin jos Joe Pesci olisi korvannut Danny Gloverin.
Ilmestyessään Niilin jalokivi sai kuulemma kritiikkiä heikosta juonestaan, mutta eipä tämä nyt yhtään sen hölmömpi tarina ole kuin Vihreän timantin metsästyskään. Samaa kevyen ilmavaa viihdettä ja sellaisena jälleen hyvin miellyttävää katseltavaa. Ehkä se enemmänkin haittaa, että kun se saippuaunelma tehtiin jo hyvin onnistuneesti aiemmin, niin Niilin jalokivi tuntuu liiaksikin olemaan vain toisinto, eikä oikeasti edes yritä olla muuta. Siinä se toki onnistuukin, mutta jos ajatuksissa vilahtaa halu saada muuta, niin saa pettyä.
Samapa tuo, sillä heti kun Douglas, DeVito ja Turner ovat yhteisessä kohtauksessa minkälaisessa muodostelmassa tahansa, niin kaikki pohdinnat sopimussakoista, tms. katoavat, sillä hyvä henkilökemia on hyvää henkilökemiaa.
Kenties kuvien ja kasarisynasoundtrackin (joka toki on maittavaa) sitominen elokuvaa tekoaikaansa, kuten myös se tietty pyrkimys tehdä jatko-osassa isompia räjähdyksiä laimentavat pohjimmiltaan itseään toistavaa elokuvaa, jolloin saattaa helposti ajatella että juurihan minä tämän katsoin, vaikka halusin katsoa Niilin jalokiven.
Ja se mitä ei ehkä voi katsoa miinukseksi, mutta ainakin minun ajatuksiani se jotenkin välillä kiusaa, on se kuinka aavikkomaisemiensa takia Niilin jalokivi sekoittuu visuaalisesti välillä Richard Chamberlainin Allan Quatermain-elokuviin ja se puolestaan tuo mieleen tietyn alennushinnoittelun. Tämä ajatus tulee mieleen etenkin siinä nuubialaiskylässä jossa Douglas saa pataan eri tavoin kuin miten sen Chamberlain ja Sharon Stone kokivat.
Toisaalta esimerkiksi kaikessa hölmöydessään se takaa-ajo kaupungin halki hävittäjälentokoneella on tarpeeksi hauska harhauttamaan suurinta kriittisyyttä.
Se nauratti minua, että elokuvan loppupuolella Omar esiintyy kansalle kuin stadionkeikalla ja logoilla sun muilla on varmaan ollut tarkoitus luoda natsisymboliikkaa, mutta soivan musiikin ansiosta minulle tulee enemmänkin mieleen Jean-Michel Jarren keikkataltiointi.
Tähdet: ***
Niilin jalokivi
Nykyvalossa se saattaa tuntua hassulta ajatella, että Vihreän timantin metsästystä pidettiin studion silmissä Robert Zemeckisista ja Michael Douglasista huolimatta pelkkänä kevyenä Indiana Jonesilla rahastavana hälläväliä-elokuvana. Muistan lukeneeni Zemeckisin haastattelun jossa hän kertoi kuinka ei meinannut millään saada tuottajia uskomaan olevansa sopiva ohjaamaan Vihreän timantin metsästystä, saati sitten mitään muutakaan elokuvaa ja oli vaarassa saada kenkää usemmankin kerran kuvausten aikana. Douglas puolestaan sai inttää toistuvasti sopivansa elokuvan pääosaan, olemaan jonkinlainen kantava voima ja onnistuneensa varmistamaan roolinsa vain ryhtymällä elokuvan tuottajaksi. Mutta tietenkin tässä vaiheessa Zemeckis oli ohjaajana tunnetuin oikeastaan vain muutamaa vuotta aiemmin flopanneella (joskin aika hauskalla) Kurt Russellin tähdittämällä komedialla Autohuijarit, joten Paluu tulevaisuuteen-menestys oli vasta edessä ja siihenkin elokuvaan heltisi kuulemma lupa juuri Vihreän timantin metsästyksen yllättävän menestyksen myötä. Ja vaikka Douglasilla oli allaan muun muassa Kiina-ilmiö ja Kooma, niin hän oli edelleenkin vasta neljänneksi tunnettu elokuvallisilla ansioillaan, kun edessä olivat keskisuuri tv-tähteys siinä ihan ok-kyttäsarjassa, menestyminen tuottajana Yksi lensi yli käenpesän avustuksella ja ennen kaikkea hän oli edelleenkin isänsä poika. Wall Street oli vasta tuloillaan.
Hitto, edes Alan Silvesti ei ollut tässä vaiheessa tunnettu kuin joistakin tv-sarjoissa olleista täytesävellyksistä. Kathleen Turnerilla sentään oli Tohtorin aivovaimo ja Huuma esiteltävään.
Joten lieneekö se oikeasti ihme jos Vihreän timantin metsästystä pidettiin ensisijaisesti elokuvana jonka toivottiin nappaavan edes pienen osan rahasta Indiana Jones-elokuvia haikailevilta ihmisiltä, sillä tässä vaiheessahan juuri tuollaiset elokuvat alkoivat tulla esille kuin sienet sateella: High Road to China (1983), King Solomon's Mines (1985), The Mines of Kilimanjaro (1986), Firewalker (1986), Allan Quatermain and the Lost City of Gold (1986) ja sinne väliin sitten vielä Niilin jalokivi ja lukuisat muut kaltaisensa. Joten jos Vihreän timantin metsästys olisi jotain muuta kuin apinointia, niin hyvä vaan, mutta samapa tuo.
Joan Wilder (Kathleen Turner) kirjoittaa siirappisia hömppäromaaneja joissa neuvokas seksikäs kissa on toistuvasti sulaa vahaa kohdatessaan sankarillisen leukasankarin, joka sitten aina lopulta pelastaa neidon vahvoille käsivarsilleen. Todellisista seikkailuista ei Joanilla ole kokemuksia, joten kun posti tuo Kolumbiassa pulaan joutuneen sisaren Elainen (Mary Ellen Trainor) murhatulta mieheltä kirjeen, joutuu Joan vastentahtoisesti lähtemään pois kaupungin turvallisesta betoni- ja lasitodellisuudesta. Elaine on jäänyt kahden ääliörikollisveljeksen Iran (Zack Norman) ja Ralphin (Danny DeVito) vangitsemaksi, sillä miehet haluavat Joanin postin mukana saaman kartan, joka sitten osoittaa El Corazón-nimisen vihreän jalokiven sijainnin. Ira pitää itseään duon aivoina, mutta on sitä vain jos mukana on kuolio, sillä vaikka Ralph päätyy aina tekemään kaikki likaiset työt, saaden kokea kolhut ja mukiloinnit, ovat he molemmat ääliöitä.
Mutta Ira ja Ralph on pienin pulma jonka Joan joutuu Kolumbiassa kohtaamaan, sillä samaisen jalokiven perässä on superilkeä, korruptoitunut eversti Zolo (Manuel Ojeda), eikä matkalla avuksi palkatusta moukkamaisesta, petollisesta, ahneesta seikkailijasta Jack Coltonista (Michael Douglas) taida olla muuhun kuin aiheuttamaan riitaa. Siispä yhdessä Joan ja Jack saavat kokea luotisateita, vesisateita ja kirosateita ja sitten he voivat vaikkapa rakastua toisiinsa kuin elämä olisi yhtä ruusujen sotaa ja vihreänä loistava jalokivi valaisee tietä.
No, Vihreän timantin metsästys toki on kevyttä viihdettä ja selvästi Indy-henkeen tehtyä sellaista, mutta se on kyllä muutakin kuin pelkkä pikaisesti tehty halpakopio. Elokuvan Vauhtia, vaaroja ja hassuja tilanteita riittää kuin Indyn matkassa, mutta esikuvaansa suurempi komediallinen painotus ja etenkin elokuvan romanttisten Fabio-unelmien muuntuminen todeksi tekee lopputuloksesta melkeinpä kuin parodian Indysta ja siihen sopii mainiosti tekoajan juppihenkisyyden yhdistäminen ajattomaan viidakkoseikkailuun. Tottakai huumoria luodaan siitä, että kaupunkilainen joutuu maatilan prinsessaksi ja kuinka Douglasin esittämä Jack on kuin ilmetty Joanin romanttisten kirjojen sankari, mutta käyttäytyy kuin sika, ollen siis muka täysin erilainen kuin unelmien mies, mutta hienosti näitä ilmiselviä kala kuivalla-maalla ja vastaavia huumorin herkkuja ei luoda niinkään irtovitseillä, sillä samalla kun päiviunifantasiasta tehdään komiikkaa (musiikissa on toistuvia romanttisia viittauksia), myös niitä romanttisten tarinoiden unelmia syleillään asiallisesti kuin pehmeää pandakarhua ja sinitaivas purjeveneineen on muutakin kuin pelkkä satunnaisen vitsin kohde. Joten Vihreän timantin metsästys on samalla Indiana Jonesia märkänä saippuapäiväunena, kuin tekee myöskin pilkkaa siitä ja suuri osa sen onnistumisesta menee Douglasin ja Turnerin loistavasti pelaavan yhteistyön niskoille, eivätkä elokuvan sivuosatkaan jää osattomiksi kehuista, sillä tästä elokuvasta paistaa läpi tekemisen ilo.
Pidän erityisesti kohtauksesta jossa Joan ja Jack kohtaavat Alfonso Araun esittämän huumekauppias Juanin, ja ovat aivan virtsassa kun pahikset osoittavat aseiden piipuillaan kaksikkoa, mutta kun Joanin henkilöllisyys paljastuu Juanille, muuttuu hän kehrääväksi kissimirriksi sankarikirjailijansa edessä. Erityisen hauskaa tässä on se kuinka Juan kertoo lukeneensa Joanin kirjoja ääneen Macheten näköisille apulaisilleen ja nämä ovat aivan innoissaan asiasta.
Araun Juan on muutoinkin varmasti elokuvan hauskin sivuosahahmo.
Vihreän timantin metsästys on siis seikkailuhömppää joka ei ota itseään laisinkaan vakavasti, mutta ei lyö mitään läskiksikään. Se on ehkä elokuva joka tuntuu ajoittain niin kevyeltä, ettei siitä meinaa jäädä mitään oikeasti mieleen, mutta siksi se juuri toimiikin lähes täydellisenä vapautumisena arjen kahleista ja muista pinnallisista kielikuvista.
Tähdet: ****
Vihreän timantin metsästys
"On niitä usein kulutettuja näyttelijöitä, jotka saavat aina pääroolin. On myös niitä jotka tuntuvat vilahtavan monessakin paikassa sivuhahmoina, mutta eivät pääse koskaan parrasvaloihin - kuka näyttelijä sinun mielestäsi ansaitsisi tilaisuuden esittää sarjan pääosaa?"
Tässä haasteessa kysytään näyttelijää, mutta jostain syystä mieleeni tulee enemmänkin tv-sarjojen hahmoja joiden voisin haluta nähdä saavan oman sarjansa. Eli niin kun Frasier siirtyi Cheersista nimikkosarjaansa ja valitettavasti Joey teki vastaavan siirron Frendeistä. Joten vaikka voisin toki heittää ilmoille nimiä kuten Brent Spiner, niin siinäkin kohdin enemmän mietin Spineria Datana kuin Spineria jossain jonkin sarjan Spinerina. Samalla totean itselleni, että yleensä se sarjan hauskin hahmo ei yksinään kuitenkaan ole niin hauska, kuin juuri siinä ryhmässä josta hänet alunperin huomasi. Siispä vaikka Joey oli ihan hauska Frendeissä, niin soolosarjassaan hän ei hahmona oikein kuitenkaan toiminut. Frasierit ovat harvemmassa, kuin epäonnistumiset. Vaikka onkin myönnettävä, että Joey oli hahmona se paras vaihtoehto saamaan oman sarjansa, sillä toisin kuin muiden frendien kohdalla, hänet pystyi heittämään mihin tilanteeseen tahansa ja kyseessä olisi aina sama Joey. Siitäkin huolimatta, ettei Joey-sarja nyt mikään tusinatuotosta ihmeellisempi sitten ollutkaan. Näin ollen näkisin mielelläni esimerkiksi Sabrina Teininoidan Salem-kissan omassa sarjassaan (ihan oikeasti), mutta en kuitenkaan oikein usko saman hahmon tehoon jos hän olisi koko ajan valokeilassa, sillä sivuhahmona hänkin varmasti toimii parhaiten.
Kuitenkin jos vastaan enemmän haasteen mukaisesti, niin Bryan Cranston toteutti sen parhaimman mukaan jo Breaking Badilla.
Minua on aina hieman ärsyttänyt kun jotkut puhuvat ensimmäisestä Rambosta, eli Taistelijasta elokuvana jossa tapetaan paljon lihallisia ja kuinka kyseessä muutoinkin olisi hyvin ammuskelevan toimintapainotteinen teos. Tuonkaltaista puhetta kuulee välillä jopa ihmisiltä jotka ovat elokuvan nähneet, jolloin heidän luulisi tietävän paremmin. Luulisi jokaisen joka on Taistelijan (joo, kyllä minäkin kutsun sitä oikeasti Ramboksi) nähnyt, tietävän ettei siinä elokuvassa Rambo kulje lahtaamassa ihmisiä kuin olisi hurrikaanihärkä posliinikaupassa. Mutta niin vain olen jopa kerran joutunut/päässyt lyömään vetoa erään ystäväni kanssa ensimmäisen osan ruumismäärästä ja vaikka palkintona ei muuta ollutkaan kuin itsekunnioitus, niin katsoessamme tuota elokuvaa, pääsin mainiosti kiusaamaan hyvää ystävää. Toki se ensimmäisen Rambon vähäinen ruumismäärä paikattiin jatko-osissa ja etenkin sarjan comeback vuonna 2008 pisti viimein ne Trautmanin sheriffille ehdottamat ruumispussit todelliseen käyttöön.
Samoin minua aikoinaan surumielisesti nauratti se, että Rocky-elokuvat olivat aiemmassa työpaikassani, eli videovuokraamossa toiminta-hyllyssä. Lisäksi ainakin Rocky-boksin versioissa lukee takakansissa lajityyppinä toiminta, mutta c'mon, toiminta? Onhan niissä toimintaa, en minä sitä mene kieltämään, mutta yhtälailla sitten Tapaus Henry on toimintaleffa kuin Rockykin.
Niin vain kuitenkin oli, että Sylvester Stallonen habitus yhdistettynä niihin suoremman toiminnan elokuviin, kuten vaikkapa Cobraan langettivat miehen koko elokuvauran päälle käsityksen niiden kaikkien olevan aina ja muulloinkin toimintaelokuvia. Silloinkin kun on Stallionin selvästi ei-toimintaelokuvan katsonut, jää helposti mieleen käsitys siitä että se oli toimintaelokuva. Kuten nyt vaikkapa tämän Over the Topin kohdalla, josta jokainen sen nähnyt tietää sen olevan melkeinpä nyyhkydraamaa, lähes Stallonen näkemystä HIljaiset sillat-lajityypin elokuvista ja silti kun kannen öljyttyjä lihaksia ja vastaantulijoista romua tekevää rekkaa katsoo, niin fuck yeah!, nyt vedetään pataan niin ettei Kyöpelinvuorelle ole enää asiaa.
Rekkakuski Lincoln Hawk (fuck yeah, Hawk madafakas! ja kyseessä on tietenkin Sylvester Stallone) saapuu killbot factorylle noutamaan poikaansa Michaelia (David Mendenhall), joka ei tietenkään tunne isäänsä, sillä rosvoparoni-isoisä Jason Cutler (Robert Loggia) on tehnyt kaikkensa jotta tämä duunarikansaa edustava Lincoln ei pääsisi lähellekään kaupungin kermaa. Toki Lincoln on toistuvasti pyrkinyt ottamaan yhteyttä poikaansa, vaikka hänelle olikin saatu Jasonin puolesta uhkailemalla uskoteltua hänen olevan pahasta pojalleen, niin nyt kun Michaelin äiti Christina (Susan Blakely) on kuolemaa tervehtimässä, on viimein aika yhdistää isän ja pojan elämät. Tietenkin Jasonin ansiosta Michaelista on kasvanut,,, no,,, paskiainen, niin hän ei millään siedä rahvaanomaista isäänsä. Samalla Lincoln haluaa opettaa pojalleen kaikkien olevan samanarvoisia ja että tosi miehenä oleminen tarkoittaa jotain, vaikkapa sitten rekassa nukkumista. Road trippeillään mikä sai Chili Peppersien biisin soimaan päässäni, vaikka tässä elokuvassa lajityyppinä ovat tietenkin erilaiset powerballadit. Matkan kohteena on isä-poika-suhteen toimivuuden ohella kädenväännön mestaruuskisat Las Vegasissa ja jos sen on tarkoitus toimia jonkinlaisena metaforana sisukkuudesta tai jostakin muusta, niin okei, ei se nyt yhtään sen huonompi idea ole kuin mikä tahansa syöpäsairaus ja jalkapuolisuus, mutta onhan se nyt hieman enemmän tekosyy saada sitä ns. toimintaa mukaan ja homoeroottista käsikoskettelua. Lopussa odottaa rekka jolla voidaan sitten rekkailla, vähän niin kuin Bob Truckley.
Hyvä on, kyllä minä myönnän pitäväni Over the Topista, vaikka se ei tosiaankaan millään muotoa ole nimensä veroinen. Kun opetukset ovat samaa luokkaa Rocky vitosen kanssa, jossa riittää että poika oppii lyömään, niin tässä se on sitä kuinka Michael voi voittaa
kädenväännössä vaikka millaiset MacGyver-kopiot koska on isänsä poika, niin hirveän syvälliseksi ei voi tätä perhedraamaa kutsua. Joskin on myönnettävä, että ironisen huvittavasti minun on helpompi uskoa tähän isä-poika-suhteeseen kuin Rocky vitosen vastaavaan, ettei kaikkea ole kuitenkaan menetetty. Kuitenkaan tämä ei missään vaiheessa mene tarpeeksi syvälliseksi, jotta siitä olisi mihinkään muuhun kuin saippuadraamaan ja vastaavasti pehmorokki, ajoittain nolostuttavankin kliseinen dialogi miehisyydestä ja i believe in yousta, sekä kädenväännön tekeminen elämän ja kuoleman energiseksi myrskyksi ei toimi tarpeeksi pölhösti nostavana tekijänä jotta lopputuloksesta saataisiin aikaiseksi roskaelokuvan merkkiteosta. Over the Top ei ole tarpeeksi typerä ollakseen silkkaa nautinnosti shittiä, eikä se ole tarpeeksi vakava ollakseen vain huonosti tehtyä draamashittiä.
Over the Top on varmasti ollut Stallonelle kiva yritys osoittaa ettei hän ole vain valtaa ottaneen imagonsa uhri, mutta ehkä sen todistamiseen oltaisiin tarvittu joku muu kuin Menahem Golan. Tosin IMDb:n triviaosuus tietää kertoa Stallonen tehneen elokuvan pelkästään rahasta, mutta minä sanon sen olevan kakkia, sillä ihan taatusti Stallone halusi muistutella olevansa myös draamanäyttelijä. Mitä hän myös onkin ja siitä myöhemmin tulleena loistoesimerkkinä on Copland ja tästä päivästä katsoen tuoreempana, ei niin hyvänä, mutta vähintäänkin aliarvostettuna esimerkkinä Shade. Ei Stallone nyt surkeasti tässäkään esiinny, mutta ei oikeasti edes tunnu yrittävänkään. Robert Loggiakin on pistänyt automaativaihteen silmään, ollen ihan hyvä, mutta vain kliseeversio tyypillisen tavanomaisesta rutiini-ilkimyksestä. Näin ollen kaikki elokuvan paukapäät saavat liiaksi näkyvyyttä.
Silti on yksi ja sama jos Over the Topin teksti, esiintyminen ja elokuva muutoinkin tarvitsisivat tuekseen kävelykeppiä ja välillä pelkästään kepistä, sillä kasarinostalgiaa, Stallone ja aikuisrokkia. 'Nuff said.
Ai niin, tämänkin elokuvan takakannessa lukee lajityyppinä toiminta.
Tähdet: **
Over the Top
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
