Kun puhutaan vanhemmista kenkimiselokuvista ja niiden tähdistä, ja vanhalla tarkoitan tietenkin aikaa ennen Jet Litä, niin keskittyen aasialaisiin tähtiin mieleen tulevat aina ensimmäisinä Bruce Lee (syntymäpaikastaan huolimatta) ja Jackie Chan. Enkä tällä nyt tarkoita tietenkään sitä, etteikö muita tulisi mieleen, vaan että nuo kaksi nimeä tulevat yleisesti ottaen ensimmäisinä ajatuksiin. Olivathan he globaalisti markkinoituja ja myivät pelkillä nimillään. Vielä kun ajattelee muinaisia videomarkkinoita, niin helpoitenhan juuri heidän kahden elokuviaan löysi sieltä lähikaupan vuokrattavan videolaitteen vierestä.
Sonny Chiba on yksi heistä jonka elokuvia saattoi nähdä jos joku tuttavan tuttavan puolituttu toi sellaisen mukanaan lomamatkaltaan, joten kyseinen näyttelijä jäi kyllä kasvoiltaan mieleen, mutta varsinaisesti tuttu hänestä ei koskaan tullut ja näin ollen miehen nimi ei niin usein putkahtanut esiin hiekkalaatikkokeskusteluissa. Onneksi Quentin Tarantino päätti auttaa asiassa ja uskaltaisinkin väittää, että True Romancen ansiosta Chiba viimein sai laajinta kansainvälistä tunnettavuutta osakseen, eikä jäänyt vain asiaharrastajien suosikiksi. Itsekin koin silloin sen ajatuksen "ai niin, niin muuten onkin" ja jälleen piti True Romancessakin esitelty Street Fighter-kolmikko hankkia nähtäväksi. Aluksi se koristi hyllyä kopiokasetteina, joista vain yhdessä oli englanninkielinen tekstitys ja näin ollen osa elokuvien dialogin sisällöstä meni auttamattomasti ohitse. Kuitenkin uskoisin nimenomaan Tarantinon nimen vaikuttaneen siihen, että nämäkin kolme elokuvaa saatiin meillekin ihan dvd-muodossa, vaikka koko kansan suosikeiksi niistä ei vieläkään ole.
THE STREET FIGHTER (Gekitotsu! Satsujin ken, 1974)
Takuma Tsurugi (Sonny Chiba) on karatea avukseen käyttävä ammattitappaja, joka tekee muutakin kuin vain tappaa, kuten vapauttaa vankilasta toisen tappajan, Shikenbarun (Masashi Ishibashi). Kun vapautetun miehen sisarukset eivät pysty maksamaan koko palkkiosummaa, ei Takuma kauaa mieti asiaa, vaan aiheuttaa veljen kuoleman ja myy siskon ihmiskaupassa, ottaen sillä tavoin maksamattomat rahat.
Tuhma Mutaguchi (Fumio Watanabe) jonka kanssa Takuma suorittaa transaktion palkkaa hänet kidnappaamaan erään vast'ikään kuolleen rosvoparonin tyttären Sarain (Yutaka Nakajima), mutta kun yhteistä luottamusta ei roistojen välille synny, käskee Mutaguchia korkeammalla pallilla istuva johtaja tapattamaan Takuman. Takuma olisi silti suorittanut tehtävän, kun kerran alustavasti siihen suostui, mutta koska pahisjärjestö ei luota häneen, päätyy Takuma lopulta suojelemaan Saraita.
Tietenkin Shikenbaru saapuu kosto sydämessään.
Sitten hakataan kaikki ja revitään yhdeltä tyypiltä kivekset irti.
RETURN OF THE STREET FIGHTER (Satsujin ken 2, 1974)
Takuma Tsurugi (Sonny Chiba) saa tehtäväkseen hiljentää kaksi rikollista ja niin hän tekeekin. Ja sitten vietetään pitkä aika näyttämällä taistelulajiharjoituksia. Joo, kai ne ovat ihan kivoja.
Vaikuttaa siltä, että Yakuza kerää hyväntekeväisyyden varjolla rahaa ja se nyt on ihan pyllystä, joten Takuman nolaama poliisi Yamagami (Naoki Shima) rupeaa tutkimaan juttua omillaan. Pahis Otaguro (Hiroshi Tanaka) koettaa palkata Takuman hoitelemaan nuuskijat pois päiviltä, mutta koska mies ei ota tehtävää vastaan, päättää pahis tapattaa Takuman. Shikenbaru saapuu kosto sydämessään.
Sitten hakataan kaikki ja lyödään yhdeltä tyypiltä silmät irti.
Näissä elokuvissa puhutaan koko ajan vain mafiasta kun esille otetaan järjestäytynyt rikollisuus ja vaikka idea onkin rikollisten yhteistyöstä jenkkimafian kanssa, niin Japanin puolella jätetään koko ajan mainitsematta sana Yakuza, siitäkin huolimatta että on selvästikin kyse tuosta järjestöstä. Tämä johtunee siitä, että viittaukset tuohon organisaatioon olivat ilmeisesti jonkinlaisessa pannassa, hieman samaan tapaan kuin brittien tapa vaihtaa ninja heroksi. Tai sitten kyse oli enemmänkin siitä, että kun tiedettiin muualla maailmassa sen kuitenkin johtavan sensurointiin, niin se muutettiin vapaaehtoisesti. No, kenties mafia vain kuulosti eksoottisemmalta kuin kotoinen rikollisjärjestö.
THE STREET FIGHTER'S LAST REVENGE (Gyakushū! Satsujin ken, 1974)
Ensimmäisen elokuvan alussa ammattitappaja Takuma Tsurugi (Sonny Chiba) käy vapauttamassa rikollisen vankilasta ja toisen elokuvan alussa hän käy murhaamassa rikollisen poliisiasemalla, suorittaen molemmissa elokuvissa missionsa vaivatta. Ei siis tule yllätyksenä, että viranomaiset eivät ole tässä elokuvassa sen pätevämpiä ja Takuma käykin nappaamassa rikollisen keskeltä poliisipiiritystä. Kuitenkin koska tuhmurit koettavat pettää Takuman, ei hän ota sitä ilolla vastaan ja rikollispomo Owada (Eizō Kitamura) käskee apulaistensa tappaa Takuma. Hän tietenkin käy siitä hyvästä pilaamassa Owadan kiristyssuunnitelmat, jossa hän arvelluttavan kasettinauhoituksen avulla koettaa saada ilkeältä kemikaalitehtaan johtajalta rahaa, mutta Takuma viekin nauhan mukanaan. Owada palkkaa sombreropäisen viiksimeksikaanin herra Blackin (Dorian Howard) kohtaamaan Takuma kuolettavassa tappelussa. Herra Black osaaakin ampua lasereita sormistaan ja hänellä on viikset, joten nyt Takuma on Bart Simpsonin tavoin in deep deep trouble. Paitsi että tietenkin Blackin yliluonnollisilla voimilla on luonnollinen tekninen selitys ja siitä hyvästä tähän turpakeikkaan ei tarvitse ostaa ylihinnoiteltuja lippuja.
Tottakai korruptoitunut syyttäjä Kunigami (Kōji Wada) saa nauhan itselleen ja kiristää sen avulla puolestaan Owadaa.
Sitten hakataan kaikki ja,,, ei,,, kyllä se silmien uloslyönti kakkososassa on vieläkin mielessä.
Tässä Street Fighter-boksissa on mielenkiintoinen virhe ja se koskettaa nimenomaan tuota kolmatta elokuvaa The Street Fighter's Last Revenge. Juonen keskiössä oleva nauhoite jota pahikset kovasti kaipaavat, sisältää kemikaalitehtaan johtajan rehvastelua siitä kuinka hän ei välitä saastutuksesta, tms., sillä hän on ostanut kaikki poliitikot. Last Revengen jenkkijulkaisussa on uuden leikkauksen ohella muutettu dubbauksen kautta juonta siten, että kyseisellä nauhalla onkin kaava huumeiden valmistukseen, mikä siis on hieman eri asia kuin kommentointi siitä, että olenpas lahjonut poliitikkoja höh höh. Itse boksissa olevassa elokuvassa on siis alkuperäisen ääniraidan ohella alkuperäinen leikkaus alkuperäisellä juonella, mutta niin vain on, että kansikoteloon on kirjattu juuri tuo jenkkiversion juoni. Hei c'mon Future Film, eikö kukaan teistä katsonut elokuvaa ennen kansitekstien suomentamista?
Jos ajattelee, että Bruce Leen kung fu on väkivaltaista, niin Sonny Chiban se vasta onkin. Chiban elokuvien karate on kivuliasta kuin se American History X:n polkaisu ja siinä missä näissä elokuvissa hävitään tyylikkyydessä, korvataan se silkalla voimalla. Näin ollen huumori on minimissään, kasvojen liikkeet lähes olemattomia, puhe koostuu melkein pelkästä murinasta, juonet ovat itseään toistavia ja pakollisia pahoja, mutta sadistisuus on tehty niin onnistuneesti, että elokuvat toimivat samalla logiikalla kuin Hulk, joka siis murskaa ja tekee sen paremmin kuin muut. Chiban elokuvat eivät siis ole kauniita, tai miellyttäviä, mutta ne ovat Bronsonmaiseen tyyliin niin tehokkaita, että kun se pääsee vauhtiin ei se pysähdy kuin vasta kohdatessaan Lee Marvinin, jos silloinkaan.
Toki myönnettäköön, että Return ja Last Revenge sisältävät jonkin verran koomisempia tapahtumia kuin ensimmäinen osa, vaikka pysyvätkin vielä brutaalissa ilmapiirissä. Kuitenkin jokin pingispallosilmien esiin työntyminen lähentelee Total Recall-silmiä, että ei sellaista voi täysin vakavissaan ottaa. Joten jonkinlaista kevennystä jatko-osat tarjoavat ja samalla lisäävät niin sanottujen tarpeettomien toimintaosuukseen määrää, mutta ne ovat edelleen kelleistä puristavan satuttavia kuin ensimmäinenkin elokuva.
Hiton hyvää musiikkia. Etenkin teemakappale on sitä luokkaa, että sen kuultuaan voisikin sitten kuolla onnellisena pois.
Tähdet:
The Street Fighter ***
Return of the Street Fighter ***
The Street Fighter's Last Revenge ***
Kakkaelokuvan perässä ollaan ja kakkaa tulee.
Silmissä sumenee ja hampaat pureutuvat yhteen kun vain ajattelenkin Wicker Manin remakea ja kaikkinainen järkevä kritiikki katoaa taivaan tuuliin, sillä eihän Cage osaa edes pidätellä pissaansa, niin huonon leffan teki.
Kuole Wicker Man remake, kuole!
Pari päivää sitten sain vinkin, että työpaikkani läheisyydessä sijaitsevalla Kellarikirppiksellä, joka on kellarissa olisi ankkakirjallisuutta runsaasti edullisesti tarjolla, joten ruokatunnillani päätin pikaisesti käydä vilkaisemassa tarjontaa. Tottahan se oli ja läjä paperituotteita lähtikin mukaani. Kaikki Roope-sedät olivat hinnoiteltu euron hintaiseksi per kappale, mutta alennettu puoleen siitä ja ei siinä mitään, sillä loistava hintahan se minun silmissäni oli. Jotenkin huvittavaa kuitenkin oli se, että olisin olettanut vanhempien numeroiden olevan eri hintaisia kuin uudempien, sillä siellä joukossa kuitenkin oli lehtiä ihan numerosta kaksi alkaen. Kuntokin oli kaikissa varsin hyvä.
Mutta hauskempi hinnoittelu löytyi eräältä toiselta pöydältä, jossa oli myynnissä parisenkymmentä dvd-julkaisua. Kaikki olivat euron kappaleelta. Kaikki paitsi yksi. Suurin osa elokuvista oli jonkinlaisia ns. erikoisjulkaisuja, kuten Trainspottingin peltinen spessuversio ja silti edelleen vain euron hintaisia. Paitsi tietenkin se yksi. 30 Päivää kaamosta kakkonen oli 1,50 euroa.
Vau!
Siis vau.
Ja sen ainoa erikoisuus on siinä, että se vaivauduttiin ylipäätään tekemään.
Mukaani lähti se Trainspottingin peltijulkaisu ja en minä nyt pahemmin näistä steelbookeista välitä, vaikka onhan tuokin aika tyylikkään näköinen paketti. Mukana olevat haastattelut ja muut lisät ne painoivat hienoa kantta ja kotelomateriaalia enemmän.
Jadesoturin kahden levyn julkaisu, joka kiinnosti eritoten mukana olevien ekstrojen (dokkari, lyhytelokuvat, etc.) vuoksi. Itse elokuvakin on varsin sympaattinen yritys tehdä kotimaista wuxiaa.
Navaronen Tykit special edition, joka myös houkutteli mukana olevilla dokkareillaan, mutta on elokuvanakin sellainen, että oli jo aikakin päivittää kulunut kasetti parempaan.
Sitten on vielä Robogeisha, josta en maksanut yhtikäs mitään, paitsi kenties itsekunnioitukseni. Kyseinen varsin funkylta vaikuttava elokuva kun tuli voitettua Double Featuren arvonnasta, joten kiitos ja kumarrus.
Lisää Dean Martin/Jerry Lewis-komediaa ja tälläkin kertaa elokuvan suomenkielinen nimi on vain pieneltä osin varsinaiseen tarinaan liittyvä.
Ystävykset ja kämppikset, suositun taidemaalarin urasta haaveileva Rick (Dean Martin) ja lastenkirjailijan ammatista unelmoiva Eugene (Jerry Lewis) kärsivät nälkätaiteilijan elintasosta, jolloin yksi papu lautasella on kokonainen ateria. Menestys karttelee parivaljakkoa joiden työhistoria koostuu kengän kuvista ja vaikka lapsekas sarjakuvanörtti Eugene löytääkin suurta iloa ja lohtua päiväunista, niin Rickiä pelkkä kuvitelma pihvistä ei täytä samalla tavalla kuin käsinkosketeltava lehmän liha.
Eugene ihailee yli kaiken sarjakuvaa Lepakkotyttö, ollen suoraisesti rakastunut kyseisen sarjakuvan nimihenkilöön ja kuin sattumalta kun hänen kokemansa liskojen yö häiritsee uutta naapuria Abigailia (Dorothy Malone), saa Euggis pahoitteluvierailullaan tavata ihastuksensa kohteen luonnossa. Abigail sattuu nimittäin olemaan Lepakkotyttö-sarjakuvan piirtäjä ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine) toimii hahmon mallina. Tottakai Bessie rakastuu ensisilmäyksellä Eugeneen, koska horoskooppinsa oli näin neuvonut tekemään, mutta Eugene onkin puolestaan rakastunut Lepakkotyttöön, jonka nyt uskoo olevan todellinen henkilö, eikä hän tietenkään tiedä Bessien olleen naamion takana. Samaan aikaan Abigail ottaa loparit sarjakuvanpiirtäjän työstään koska ei hyväksy kustantajan vaatimuksia lisätä väkivaltaa ja toisaalla taas Rick myy ns. vakavasti otettavan taiteilijan asennettaan saatuaan juurikin työn väkivaltasarjakuvan tekijänä. Pahaksi onnekseen Rick on palavasti ihastunut Abigailiin, joka tietenkin koettaa vastustella sulavaäänistä hurmuria ja Rick on myöskin ehtinyt uskottelemaan Eugenelle sarjakuvien olevan roskaa ja tuhoavan ihmisten moraalin. Täten Rick joutuu salailemaan uutta työtään, mikä vaikuttaa hyvältä suunnitelmalta sillä juuri Eugenen painajaisunet joitä hän itse ei muista, mutta ehtii puhumaan niistä unisssaan toimivat Rickin sarjakuvien mielikuvituksen lähteenä. Jotta asiaan saadaan lisää solmuja, on eräs Eugene unessa näkemänsä koodirivistö puoliksi sama kuin armeijan todellisuudessa kehittelemä salainen rakenttipolttoainekaava ja siksi Rickin epäillään olevan jonkinasteinen vieraan vallan vakooja. Tottakai myöskin ne oikeat vieraan vallan vakoojat osoittavat kiinnostustaan ja sitten seuraakin suuri laulu- ja tanssinumero joka korjaa kaiken ja värit leiskuvat kuin olisi vetänyt Syd Barrettit.
Vauhdikkaampi komedia kuin tuo Huoleton härkätaistelija, mutta silti tuttua Martin & Lewis-elokuvaa. Martin on se vakavampi hahmo joka viettelee naiset ja suorittaa jonkinlaisen tunteisiin vetoavan ongelman eräänlaisen petoksen vuoksi, kun taas Lewis ääntelee kuin kiimainen vuohi ja liikkuu kuin Reed Richards, aiheuttaen toisenlaisia ongelmia kompuroinnin avustuksella. Elokuvaan hieman tarpeettomasti lisätty vakoojajuoni vain korostaa väärinkäsityksistä syntyviä pulmia ja samalla slapstickin määrä saa lisää tilaa. Martin ja Lewis pelaavat totutun erinomaisesti yhteen ja vaikka muut hahmot jäävät yleensä heidän alleen, niin Dorothy Malonen ja Shirley MacLainen roolit tulevat mainiosti mukaan peilatessaan Martinin ja Lewisin hahmoja. Malone kun on se Martinmaisen vakavampi ja MacLaine Lewismaisen koominen. Itse asiassa koska Malone on se parivaljakon vakavampi, mutta sitä enemmän suoraselkäisen rehellisenä, eikä Martinin kaltaisena lipeävänä kapakkahuijarina, niin hän jää aikalailla MacLainen energisyyden varjoon ja kun siihen päälle tulevat vielä pääduo, niin seinäruusun rooli on hieman liian lähellä.
Siltikin erittäin miellyttävää katseltavaa, vaikka loppupuoli meneekin aikamoiseksi sekoiluksi ja juonenkäänteet jäävät suurelta osin kesken, koska tärkeämpää on ollut saada aikaiseksi suuri technicolorlauluesitys, vaikka sillä ei sitten suuremmin juonellista merkitystä olekaan. Luinkin, että elokuva ylitti budjettinsa ja toinen suuri lauluesitys piti jättää sen vuoksi pois, jolloin myös tulee tuumineeksi, että jäikö siinä samalla sivuun katkonaisia juonenpätkiä selkeyttäviä kohtauksia myöskin. No, kaikesta huolimatta värikkäänä ja iloisena Hollywood-fantasiana tämä on niitä elokuvia jotka voi heittää katsottavaksi koska vain ja aina tulee hyvälle tuulelle.
Sääli vain, että sen vakoojasekoilun ja lopun kabareen vuoksi jäi se koko sarjakuvajuttu unohduksiin, sillä siitä aloitettiin aika herkullisen hauskoja tilanteita. Kuten se kuinka Eugene kutsuttiin tv:n keskusteluohjelmaan osoitukseksi siitä mihin 15 vuoden altistuminen sarjakuville voi johtaa, taikka tilanne jossa närkästynyt äiti vie huonosti käyttyvän kakaransa sarjakuvakustantajan hoidettavaksi, jotta tämä näkisi mihin roskansa syöksee muutoin niin kilttejä (yeah right) pilttejä. Elokuvassa ei oikein osata päättää ovatko he sarjakuvia vastaan vaiko niiden puolella, mutta selviä Fredric Wertham-piikkejä siellä kuitenkin on ja niitä olisi kannattanut hyödyntää enemmänkin.
Tähdet: ***
Vaarattomia vakoilijoita
Jerry Lewis ja Dean Martin olivat yhdessä vaiheessa historiaa hyvin suosittu näyttelijäduo, jotka 50-luvulla työstivät kuin liukuhihnalta elokuvia joissa työnjako oli selvä: Lewis oli hassuttelija tekemässä vatsavaivaisen ääniä ja Martin pari naukkua napannut yökerholaulaja pokaamassa Meksikon ruusua. Ymmärrettävät roolit.
Elokuvansa olivat kenties hieman mielikuvituksettomia siinä mielessä, että vaikka Martinille taikka Lewisille oli kirjoitettu eri roolihahmon nimi/ammatti, niin oikeastaan he esittivät aina Martinia ja Lewisia. Mutta koska ne elokuvat myös olivat toistuvasti viihdyttäviä tuotoksia, niin mitäpä sitä olisi ehjää pitänytkään korjata.
Kuitenkin kuten asiaan kuuluu, niin he riitaantuivat ja olen ymmärtänyt, että kyseessä oli se vanha kunnon ilmiö siitä kuinka "minä olen tähti ja kannan koko tätä showta". Toki he myöhemmin paikkasivat välinsä, mutta elokuvallinen Lewis/Martin-taika jäi sinne Huolettoman härkätaistelijan huolettomuuteen, joka sitten olikin duon viimeinen yhteinen elokuva.
Lipevä naistenmies ja rahapulassa oleva pikkuhuijari Steve (Dean Martin) aikoo maksaa velkansa pois voittamalla arpajaisissa auton ja se onnistuu tietenkin hankkimalla painossa työskentelevältä kaverilta kopiot arpalipuista. Joten voitti mikä numero tahansa, Stevelle olisi siitä kaksoiskappale esittää. Miehen pahaksi onneksi hän törmää hölmön lapsekkaaseen Malcolmiin, joka sattuu olemaan arpajaisten oikea voittaja. Koska molemmat hyväksytään voittajiksi, joutuvat he jakamaan palkinnon ja se aiheuttaa ongelmia Steven aikeille antaa auto isolle pahalle vedonvälittäjälle maksuksi veloistaan.
Malcolm haaveilee matkasta maan halki aina Hollywoodiin saakka, jotta hän pääsisi tapaamaan ihailemaansa Anita Ekbergia (Anita Ekberg), niinpä Steve ei saa houkuteltua uutta ystäväänsä luopumaan omistusoikeudestaan. Näin ollen Steve valehtelee Malcolmille olevansa Ekbergin naapuri ja on kuitenkin matkalla kotiinsa Hollywoodiin, niin yhtä hyvin he voisivat suorittaa road tripin. Steven suunnitelmana tietenkin on sopivan tilaisuuden tullen lempata Malcolm mäkeen ja ottaa auto yksinhallintaan. Kaikki ei tietenkään suju Steven tahdon mukaisesti ja pulmia tuottavat muun muassa autovarasmummeli, Malcolmin ilmeisesti Frank Darabontin The Mist-elokuvasta karannut demonikoira ja laulukohtaukset. Tavataanpa matkalla myös söötti punatukkainen Terry (Pat Crowley), jota Steve pyrkii parhaimpansa mukaan vikittelemään. Niin, Terry siis on nainen, eikä esimerkiksi joku Terence jota näyttelee raavas Patrick.
Aina välillä Malcomin suuhun on kirjoitettu repliikki jossa hän esittää elokuvahulluttaan, mutta koska ne ovat aina sarjasta "katso lehmiä, aivan kuten elokuvissa", niin mikään Peter von Bagh ei Malcolm ole. No ainakin Malcolm tapaa Ekbergin, joka tietenkin luulee nykivää ja sopertelevaa miestä yhtä turvalliseksi faniksi kuin mitä John Hinckley oli Jodie Fosterille. Samalla Malcolm rupeaa kokemaan Sademies-kohtauksia joka johtaa tietenkin rahallisiin voittoihin uhkapeleissä ja nyt niiden rahojen avustuksella Steve haluaa unohtaa pelihimon ja siirtää sen yhdyssanan jälkimmäisen osan vain Terryyn. Rahapelissä voittamalla paraneminen pelihimosta on kuin lopettaisi tupakoinnin savukkeilla. No ei se mitään, sillä tietenkin Malcolm tuhlaa rahat naiseen. On siis aika Steven olla rehellinen ja paljastaa kaikki. Joten hän kertoo lavastetusta kuulennosta, siitä kuinka matkusti ajassa yhdistämään vanhempansa pariksi, kertoi taikaluodista joka tappoi Kennedyn ja kuinka koetti anastaa Malcolmin auton. Matkaa Hollywoodiin vielä on, mutta tärkeimmät tapahtumat ovat jo koettu ja ystävyys liekehtii kuten se torni jossa myös Paul Newman hengaili.
Lewis ja Martin olivat kuulemma niin pahoissa riidoissa tämän elokuvan kuvausten aikana, etteivät kuvaustauoilla suostuneet edes puhumaan toisilleen ja Lewis ei sanojensa mukaan voinut myöhemmin edes katsoa koko elokuvaa, sen herättäessä liian pahoja muistoja. Itse elokuvasta tämä riitaisuus ei kuitenkaan välity, sillä kyseessä on tavanomaisen miellyttävää Lewis-Martinia, että laulut, luonteiden eroista syntyvät kiistat ja yhteistyö ylipäätään sujuu tutun luontevasti. Kenties kyseessä onkin juuri se, että molemmat menivät jonkinlaisella automaatilla ja siksi tulehtuneet välit eivät leviä pään sisältä ulos, mutta samapa tuo, sillä mukavaahan tätä on katsella.
Mitään ihmeellistä tässä ei ole, vaikka toki on myönnettävä, että nautin suuresti kun välillä katson näitä vanhoja hyvänmielen Hollywood-elokuvia joissa studioon luodut lammikot ja metsät ovat veikeän keinotekoisen näköisiä ja naisten rinnat ovat aikansa liivimuodin mukaisesti kuin torpedot syöksymässä kolmedeenä läpi verkkokalvon.
Lewis vinkuu ja vääntelee naamaansa, Martin on cool lurppasilmä ja siinäpä se, ei siinä muuta tarvita. Tarkoitus kenties onkin vain ollut tehdä Hollywood-unelmaa mainostava teos ja koska kyseessä nimenomaan on Hollywoodfantasiana, niin mukana on tietenkin kohtaus jossa juostaan vartijaa pakoon halki elokuvastudioiden ja näemme haaremineitoja ja muuta aiheellista.
Ai niin ja miten härkätaistelu liittyy tähän elokuvaan? No, noin tunnin kohdalla on kohtaussarja jossa Lewis luulee härkää lehmäksi ja päätyy erheen vuoksi väistelemään sarvia hetkiseksi.
Tähdet: ***
Huoleton härkätaistelija
Pysytään vielä tämä päivä haastelinjalla ja lykätään tälle päivälle uumoiltu Jerry Lewis/Dean Martin-elokuva vaikkapa huomiselle. Bongasin nimittäin tänään ostamani Trainspottingin spessuversion ohella Elokuvainnollisesti-blogista haasteen, jossa aiheena on valita omasta leffahyllystä 10 elokuvaa kuvastamaan parhaiten kirjoittajan elokuvamakua.
Tottakai jokainen leffafani tietää, että kaikenlaisten toppilistojen tekeminen on sekä hauskaa, kuten myöskin hiukan stressiä aiheuttavaa toimintaa. Valita nyt vain ja ainoastaan kymmenen elokuvaa, kun yhden ottaessa sitä tekee mieli ottaa toinenkin esille ja kolmas. Joten sitä etsii porsaanreikiä kuten, että voisi ottaa vaikkapa 10 per lajityyppi ja sitten kehittää varmuuden vuoksi genremäärityksiä kuten avangardistinen kauhuoopperalifestylekomedia jonka pääosassa on Jim Carrey esittämässä Michael Madsenia. Jep, se toimisi.
Nän ollen kun mietin omia valintojani, niin en niinkään päättänyt ottaa vain ja ainoastaan omasta mielestäni lajityyppien parhaita, vaan enemmänkin sellaisia elokuvia jotka ainakin tämänhetkisen näkemykseni mukaisesti ovat jonkilainen läpileikkaus minusta. Minusta joka tietenkin olen arvoitus kiedottuna mysteeriin suljettuna rubikin kuutioon joka vaatii sormenjälkitunnistamisen ja sen sormen olen syönyt ja postittanut Pakistaniin.
Koska rakastan tieteiselokuvia ja omasta mielestäni kaikkien aikojen parhain elokuvakin lukeutuu siihen lajityyppiin, niin luonnollisesti päätin valita jotain muuta. Tahdoin siis ottaa esille elokuvan joka ei ole 2001: Avaruusseikkailu, mutta joka myös olisi jotenkin monitulkintainen ja edustaisi myös Tähtien Sodan kaltaisia avaruudellisia viihde-elokuvia ja tottakai sen pitää myös liittyä Star Trekiin ja näin Star Trek the Motion Picture tekee.
Samaan kuvaan otin myös Merry Christmas Mr. Lawrencen, jonka avaruusyhteydet jäävät lähes tulkoon vain mukana olevan David Bowien harteille. Mutta Lawrence on myös elokuva joka toimii mallina kun tahdon osoittaa pitäväni sotaelokuvista joissa itse sotiminen on yleensä toissijainen juttu (esim. Ilmestyskirja Nyt), mutta myös paljastaa ihastumiseni aasialaiseen elokuvaan ja myöskin draamaelokuvaan joka tuntuu syvällä siellä missä sieluni ennen sijaitsi.
.JPG)
Koska lapsuuteni kultavuodet - eli ne jolloin olin eniten popkulttuurin suuren kirjon vaikutuksilla altis - sijaitsevat pääosin 80-luvulla jolloin minullakin oli takatukka, niin tuolloin tutustuin myös aikansa videoajan ihmeisiin ja sellaisena lihallistuneet toimintaelokuvat sisällyttivät aina itseensä Chuck Norrisin taikka kaltaisensa ja nasevat lausahdukset värittivät tuon luukasoja kaatavan sankarin puheita. Kun ensimmäinen Rambo-elokuva ei sellaisen pintapuolisen ultacooleuden esimerkiksi käy, kyseessä kun on aivan liian pohdiskevaa draamaa sisältävä elokuva. Joten tilalle täytyy ottaa jokin samankaltaiselta vaikuttava, mutta sellainen jossa sankari leikkaa pitsaa saksilla. No sehän on tietenkin Cobra.
Pysyäksemme samassa ajassa ja edelleen kasarilookissa, mutta sellaisessa elokuvassa joka ei millään tuo kovista kytistä, rytmikkäästä musiikista ja aurinkolaseista huolimatta mitään Cobran kaltaista mieleen, vaan pikemminkin sen esikuvan Likaisen Harryn. William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa on loistoesimerkki elokuvasta joka on samalla Blue Jean Copin kaltaista suoraviivaista kyttätoimintaa, kuin myöskin Fight Clubin henkistä urbaanin sykkivää synkkyyttä ja yllätyksellisyyttä.
Stallonen kaltaisten elokuvatähtien ohella 80-luku tuo mieleen myös tuolloin kovassa huudossa olleet kauhutähdet kuten Freddy, Jason ja Michael. Kuitenkin Elm Streetin sijaan tahdon ottaa esille mielestäni yhden parhaimmista 2000-luvun kauhisteluista ja se tulee yllättävänkin läheltä. Sauna sisältää juuri sen mitä kauhuelokuvalta eniten kaipaan: selittämättömyyden. Eikä se tee sitä olemalla vajavaisen oloinen, taikka pelkkään kryptisyyteen pyrkivä palapeli.
Tyylikäs, tunnelmallinen ja jos olisin nähnyt Saunan (elokuvan. Pelkkä sauna ei niinkään pelota. No, ehkä savusauna) pikkupoikana, niin olisin varmaan pissinyt housuun.
Tyylikkyyttä, tunnelmallisuutta ja muuta sellaista löytyy myös klassikoista kuten Frankenstein. Ja vaikka muuten pyrin ottamaan elokuvia eri lajityypeistä, niin klassiset kauhuelokuvat ovat niin suosittuja minun pääkopassani, että jokin niistä oli saatava mainituksi kuvankin kera ja mikä olisikaan parempi vaihtoehto kuin yksi kaikkien aikojen parhaimpia klassisia kauhuelokuvia. Tosin myönnettäköön, että tässä vaiheessa puntaroin tarmokkaasti ottaako esille Universalia vaiko Hammeria, mutta niin paljon kuin pidänkin Hammer-elokuvista, ovat Universalin monsterielokuvat lopulta korkeammalle yltäviä. Niin ja kun mainitsin pyrkineeni ottamaan elokuvia eri lajityypeistä, niin kyllähän nuo Frankensteinin kaltaiset elokuvat ovat nykykauhuun verrattua aivan eri lajia.
.JPG)
Edeltävän jälkeen on syytä siirtyä koomisemmille linjoille ja koska pidän suuresti Mies ja alaston aseen ja Monty Pythonien kaltaisesta hupsusta, mutta ajoittain hyvinkin hämmentävästäkin komiikasta, niin sellaista edustakoon The Rocky Horror Picture Show, joka on hassu, hupsu, hölmö ja sairaan makee.
Ja kenellekään tätä blogia lukeneelle ei tule yllätyksenä, että roskaelokuvat ovat erittäin, erittäin lähellä sydäntäni. Hyvä huono elokuva saattaa olla paljon parempi kuin hyvä hyvä elokuva, mutta vaikka alkuperäinen King Kong onkin todella hyvä elokuva, niin King Kong Lives ei todellakaan hyvällä huonoudellaan sitä ylitä, mutta voi pojat että se onkin huono.
Komediaa löytyy usein myös animaatioista ja monesti ei, mutta ankkakirjallisuuden ihailijana en voi valita muuta kuin ankallista animaatiota. Koska Aku Ankka ei suuremmin ole pitkien elokuvien tähtenä kekkuloinut ja parhaimmisto ankan työstä paljastuukin lyhytanimaatioiden kautta, niin tässä vaikka ensimmäinen The Chronological Donald Duck-kokoelma.
Mitenkään vähättelemättä Väiskiä, Repeä ja kumppaneita, sillä hekin ovat elokuvallisella urallaan aikaansaaneet mestarillista komediaa. Ei Space Jam.
Dokumetit ovat myös sellaisia joita katson mielelläni. Tai no, tietenkin katson mielelläni jos ne ovat hyviä, muulloin en. Helposti sitä tulee valittua dokkareissa katsottavaksi itseäni kiinnostavia aiheita, mutta monta kertaa olen saanut huomata, että vaikka en olekaan ollut varsinaisesti kulloinkin kyseessä olevasta aiheesta kiinnostunut, niin silti se on saattanut herättää positiivisia ajatuksia. The Kid Stays in the Picture puolestaan on ehdottomasti elokuva-aiheellaan ilman yritystäkin itseäni kiinnostava ja loistava tekele onkin kyseessä.
Tuossa nyt olivat ne 10, jotka eivät tietenkään kerro kaikkea. Kun tuon listan luettuaan selailee elokuvahyllyjäni, niin sieltä kuitenkin tulee esille kommentteja kuten "ai säkin diggaat blaxploitaatiosta ja Muppeteista ja Werner Herzogista. Ja onko tuolla useampi Prince-dvd?" Joten läpileikkaus ei tainnut leikata tarpeeksi syvältä, taikka sitten se kertoi kaiken pelottavan oleellisen.
Kovin syyllinen olo tuli siitä, etten kuvan muodossa ottanut mukaan yhtäkään Clint Eastwoodin elokuvaa, joten korjaan sen nyt:
Clint, we're cool bro?
"Minkä sarjan pariin sinä menet saadaksesi omat nauruannoksesi?"
Se voisi olla Flight of the Conchords, tai se voisi olla Black Books. Kenties Kyllä Jeeves hoitaa, taikka Seinfeld. Mutta nyt se on...
... ja miksei olisi, sillä hiton hauska sarja se on edelleenkin.
Frank Drebin: Now do you think you can beat The Champ?
Buddy: I can take him blindfolded.
Frank Drebin: What if he's not blindfolded?
Buddy: I can still beat him.
Eikö olekin hienoa kuinka Disney luokittelee kaikki pitkät animaatioelokuvansa klassikoiksi? No hyvä, joten tässä yksi niistä.
Cowboy Abnerin karja kaapataan, joten jäljelle jäänyt kulmikas lehmä Maggie saa uuden kodin ystävä Pearlin maitotilalta, jossa asustavat myös kulmikkaat lehmät rouva Calloway ja Grace. Maggie on sellainen rempseä lyyli, joten on vain loogista että hänen ääninäyttelijänään on Roseanne Barr. Rouva Calloway puolestaan on lady, joten äänenä on Judi Dench ja koska Grace on bimbo, on hän Jennifer Tilly. Jep jep.
Maitotilalla on toki myös muitakin eläimiä ja hekin ovat kulmikkaita. Ei siis liene ihmekään, että Pearl on rahavaikeuksissa ja rosvoparonit aikovat viedä hänen tilansa ja varmaan syödä eläimet.
Maggie lietsoo tilan eläimet puolustuskannalle ja tarkoitus on pelastaa Pearlin tila. Neronleimauksena tietenkin on Alameda Slim-karjavarkaan pyydystäminen ja siitä saatavan palkkion antaminen Pearlille. Maggiella on missiossa oma lehmä ojassa ja se on hän itse, sillä Alameda Slim sattuu olemaan juuri samainen karjavaras joka Abnerin omaisuuden otti laittomasti haltuunsa. Sitten tehdään jotain ja mahdollisesti jotain muutakin, kunnes paha saa palkkansa ja niin myös hyväkin. Kaikki rakastavat kaikkia ja minäkin rakastan kaikkia, paitsi tietenkään heitä joita en.
Klassikko Lehmäjengi ei ole ja vuosien päästäkin se titteli kuulostaa varmasti jotenkin liioitellulta, mutta ainakin tällä elokuvalla on aikojen päästäkin jotain mielenkiintoista kerrottavanaan. Lehmäjengi kun sai ilmestyessään kunnian olla Disneyn "viimeinen" perinteistä käsianimaatiota edustava tuotos teatterilevitykseen suunnattuna ja vaikka se päätös kumottiinkin vuoden 2009 Prinsessa ja sammakon myötä (mistä lienee lopulta kiittäminen Pixaria), niin ainakin hetken Lehmäjengi oli "lajinsa viimeinen, jätti tasalämpöinen, ontuen näyttämöltä poistuu, Darwinin oppeja noudattaen."
Koska Disney pyörsi päätöksensä, niin Lehmäengi sai lopulta kunniattomuuden olla yhtä kuin Friday the 13th pt. 4: the Final Chapter ja A Nightmare on Elm Street 6: Freddy's Dead. Ehkä se on hyväkin, sillä Lehmäjengi on kehuttunakin vain ihan jees, eikä siis olisi ainakaan viimeisenä mohikaanina mikään todiste lopettamisesta huipulla, vaan hengailusta siellä jossain keskiviivalla.
Välillä musiikissa on mukavaa vanhojen westernien sankarillista tunnelmaa ja värit ovat ajoittain kivan pirteitä, mutta piirros on mielestäni todella laiskanoloista ja suurelta osin jopa rumaa. Elokuvan vuohi ja pikkusiat näyttävät kulmikkaina aika veikeän häiriintyneiltä, mutta nuo lehmät minä pistäisin lihoiksi heti tilaisuuden tullen, sillä sen verran kammottavan näköisiä ne ovat.
En myöskään ole kovinkaan vaikuttunut elokuvan ääninäyttelijöistä, vaikka esimerkiksi juuri noiden kantturoiden kohdalla onkin valittu kunkin luonteelle sopivalla imagolla varustettu näyttelijä ja toki heillä on tunnistettavat äänet. Mutta tietenkään tunnistettava ääni ei ole mikään lupaus sopivuudesta piirrokseen. Onhan Gilbert Gottfriedilläkin tunnistettava puheääni, mutta kuka häntä jaksaisi kauaa kuunnella. Eikä Lehmäjengin liukuhihnamainen kulku tylsästä repliikistä toiseen ainakaan anna näyttelijöille paljoakaan mahdollisuuksia nousta äänipersoonana esille. Cuba Gooding Jr. kyllä osoittaa osaavansa näytellä huonosti myös pelkkänä äänenä. Bravo ja taputuksia.
Laulutkin ovat kuin puudutuspuukotusi korviin. Aluksi sattuu, mutta sitten ei enää välitä omasta taikka muiden kohtaloista.
Yksinkertaisesti todettuna: vesi on märkää, tuli poppaa ja Lehmäjengi on kuin se hittielokuvan perään tehty dtv-julkaisu, jonka kyllä katsoo aika suosiollisesti läpi, mutta josta ei meinaa muistaa mitään edes sen aikana.
Mukavat punaisen ja keltaisen värisävyt ovat kyllä mukavia.
Ekstroissa sanotaan, että "Roseanne heitteli hauskoja vitsejä läpi elokuvan".
Miksei niitä sitten voitu jättää elokuvaan?
Tähdet: *
Lehmäjengi
Pienen pojan päässä sijaitsee alue, josta ei ole poispääsyä. Täällä elävät karhu ja muutama muu eläinolento. Puolen hehtaarin metsänä tunnetussa kotipaikassa on jotain kummaa tapahtumassa. Oudot äänet ja kummalliset jäljet maassa viestivät, että jokin vieras on saapunut kuplan sisälle. Voiko kyseessä on itse Cthulhu? Ainakin kuvaus hahmosta lonkeromaisine ulokkeineen kaikkineen kuulostaa kovasti hulluuteen syöksevältä muinaiselta jumalolennolta.
Ei, se on vain ronsu.
Kaikki on hyvin, joten laskekaa talikot ja palavat soihdut.
Opimme sen, että ei kannata pelätä tuntematonta vaikka se pelottava onkin, sillä tuntematon pelkää meitä koska olemme tuntemattomia.
Nalle Puh-animaatiot ovat aina vedonneet minuun lapsekkaalla leikkisyydellään ja hieman epätarkan oloisella viivallaan, joka tuo mieleen juuri mukulan ei niin jouhevasti liikkuvan käden tekemässä kaikkea muuta kuin virtaviivaista designia. Näin ollen olen ollut hyvinkin hyvilläni kun Nalle Puh hurjan joukkonsa kera on yllättävänkin suuresti pysynyt poissa siitä uudistuksesta joka tarkoittaa tietokoneistusta (toki sitäkin on), joka liian usein vie piirroksesta pois sitä tunnelmaa jossa värit eivät aivan tunnu pysyvän viivan sisällä ja Nalle Puhin kaltaisessa pienen pojan fantasioissa ei saisikaan olla liian modernia näkymää. Niin, kai kaikki tiesivät, että Nalle Puh ja expendablesit ovat vain Risto Reippaan mielikuvitusta ja koska lapsen tietämys on vielä rajoittunutta, eikä näin ollen tieto ole lisännyt tuskaa, ei kuviteltu maailmakaan vielä yllä hehtaaria pidemmälle. Täten myös on vain hyvästä kun niissä leikeissä, jotka lihallistuvat animaation muodossa on tietynlaista naivismia, eikä vielä edes ymmärretä haaveilla binäärikooodeista ja kemiallisista tajunnanlaajentajista.
Nalle Puh ja Möhköfantti on mukava piirroselokuva.
Tähdet: ***
Nalle Puh ja Möhköfantti
Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viimeisin. Siellä valitettavasti tähtien välissä kulkee avaruusalus jonka sisus on kuin minkä tahansa kerrostalohuoneiston, mitä nyt seinille on liimattu jotain munakennoja tekemään paikasta futuristinen.
Kapteeni Jamieson (Leslie Nielsen) vie aluksensa tutkimaan tuntematonta planeettaa, josta löydetään hyytelöä, jonka selvästi pöpi tohtori Stark (Patrick Macnee. Jep, juuri hän) tuo mukanaan alukselle. Tottakai hyytelöstä kasvaa kuminen kyklooppihirviö joka tahtoo syödä aluksen miehistön ja tohtori pöpeilee siinä sivussa.
Okei, ymmärrän Naked Space-nimen johtuvan vain siitä, että pääosassa on Leslie Nielsen ja tässä haluttiin hyödyntää Nielsenin yhteyttä Naked Gun-hitteihin. Samalla tavallahan tuon suosikkitrilogian alkuperänä toiminut tv-sarja Police Squad sai suomessa nimekseen Hei me pamputetaan, jotta se yhdistettäisiin Hei me lennetään-elokuviin. Tai no, ainakin siihen ensimmäiseen. Mutta Naked Spacen alkuperäinen nimi on aivan loistava, joten se olisi kannattanut pitää mukana.
THE CREATURE WASN'T NICE
Vau! Ihan oikeasti, tuo on nerokas nimi elokuvalle joka pyrkii olemaan Alien-parodia ja muutenkin sen edustaman scifistelykauhun. Samalla se muuten on nokkelin vitsi koko leffassa ja jos elokuvan huonous ei purkaantuisi hysteerisenä pelkonauruna, niin se olisi myös suurimman äänellisen reaktion herättävä vitsi. Tosin silloin se ääni olisi vain "eh!"
Naked Space on elokuva joka kirjoitettuna kuulostaa hauskalta, mutta kyseessä on kuitenkin niin antihauska elokuva, että olen takuuvarma jotta Aaron Seltzer ja Jason Friedberg käyttävät tätä mallinaan tehdessään omia huumorivapaita komedian irvikuviaan. Mutta Naked Space ainakin kuulostaa siltä, että se voisi olla hauska: on Leslie Nielsen, joka jo 1983 oli ehtinyt osoittaa koomikon lahjojaan Hei me lennetään elokuvan myötä ja se todennäköisesti onkin pääsyy roolitukseen tässäkin elokuvassa. Sen lisäksi myöhemmin markkinoinnin yhteydessä uudelleennimeäminen Naked Spaceksi ja toki myöskin Nielsenin kasvanut maine useammassa parodiaelokuvassa luo positiivisen harhakuvan Naked Spacenkin sisällöstä. Hei, onhan siinä Frank Drebin, joten ei se kovin huono voi olla. Ovathan kehnoimmatkin Nielsenin komediat ja etenkin juuri parodiaelokuvat vähintään jotenkin hauskoja. Manattu mikä manattu on kehno, mutta on siinä pari hauskaa juttua. Spy Hard on kehno, mutta Andy Griffithilla on tekokädet. Takaahaettu on kehno, mutta kuka muka ei nauranut kun se juna kurkisti kiven takaa? Joten eihän Naked Spacekään voi olla totaalisen huumorintajuton, vaikka ei nyt noihin esimerkkielokuviinkaan ole yhdistettävissä.
Eihän sitä nyt voi tietenkään laittaa kaikkea Nielsenin varaan, mutta onhan Naked Spacessa pintapuolisesti katseltuna muutakin hauskan oloista. Tieto sen olevan Alien-parodia tuo mieleen useitakin mahdollisia pilkan kohteita ja esimerkiksi Spaceballs käytti yhtä niistä esimerkillisesti hyväkseen. Siispä kun ajattelee sitä, että tässä alukseen päätyy avaruusolento, heidän oma Xenomorphinsa joka laulaa, että haluaa syödä kasvosi, niin se kuulostaa ideana hauskalta. Huojuvat pahvilavasteet, näyttelijät jotka eivät tunnu muistavan repliikkejään ja ovat toistuvasti hämmentyneen oloisia, aivan kuin eivät edes tietäisi kameran olevan päällä ja yleinen Ed Woodmaisuus olisivat varmasti miellyttäviä, jos kyseessä olisi Plan 9:n kaltainen, muka vakavaksi tarkoitetu elokuva. Tällöin rypyt taustakankaassa, avaruuslennon toteuttavat langat ja Intersportista ostetut astronauttiunivormut olisivat sympaattisen kömpelöitä yrityksiä tehdä elokuvaa tosissaan, mutta ilman rahaa ja lahjoja. No rahaa ei varmastikaan ole Naked Spacessa lohjennut kuvauksiin saakka, mutta kun sitä huumoria ei oikeastaan koeteta kehitellä niistä halvoista lavasteista, tms., niin en oikein saata uskoa, että tarkoituksena olisi ollut minkäänlainen kunnianosoitus Ed Woodin ja vastaavien elokuville. Vaan tekijät ovat oikeasti uskoneet, että tehdyt lavasteet ovat hienoja ja jos ne ovat hienoja, ovat ne uskottavia ja tällöin myös koko tuotos on tyylikäs tieteiselokuva jossa itse repliikeiksi kirjoitetut vitsit ovat ne jotka tekevät elokuvasta oikeasti hauskan. Mutta kun valitettavasti vitsit ovat vain tälläisiä, riippumatta siitä ovatko ne visuaalisia taikka auditiivisia.
niin liekö se mikään ihme, että tekee mieli viiltää omat ja kaverinkin ranteet auki.
Kun taas toisaalta kirjoitan elokuvasta tälläisen siteerauksen: "I want to eat your face. It could just be so yummy. I'd like to have your face, in my tummy" ja näytän kuka sen sanoo,
niin sitä menee halpaan ja haluaa nähdä sen itse toiveenaan nauraa.
Minusta tuntuu etten nyt oikein selitä kunnolla, koska en niin tee, että miksi Naked Space on huono komedia ja huono vieläpä niin, ettei se ole hauska edes sen vuoksi. Kenties se on vain nähtävä, jotta tietää miksei naura ja sitä ei todellakaan naura kun Metalunamutantti sanoo, että hänellä on pissahätä, mutta ei tiedä missä pippelinsä on.
Tai ehkä tämä vain on niin älykkäästi tehty elokuva, ettei sitä voikaan ymmärtää.
Ei, kyllä se kakkaa on.
No, ainakin elokuvassa on useita kuvapätkiä muista elokuvista (mm. Maailmojen sota ja lajitelma jättimonsterileffoja), että ainakin tekee mieli napata hyllystä toinen leffa katseluun.
Tähdet: ~
Naked Space
"Onko teillä elokuvaa, joka olisi tehnyt lopullisen vaikutuksen. Jokin elokuva, jonka tulette muistamaan aina. Sen ei nyt täydy olla mikään aivan jumalallinen, mutta kuitenkin joku, johon ihastuitte ensi sekunneista. Elokuva, joka merkitsee teille enemmän kuin mikään muu elokuva. Mikä elokuva mullisti teidän maailmanne?"
Tähän elokuvaan en ihastunut sen ensi sekunneilla, mutta kuten olen jo aiemmin tästä elokuvasta todennut, niin myöhemmin se räjäytti tajuntani ja tulen muistamaan sen ikuisesti aina siihen hetkeen saakka kunnes unohdan sen.
Tiedätte kyllä.
Armoton-elokuvasta eteenpäin Clint Eastwood on suurelta osin elokuvissaan hyödyntänyt sitä ideaa, kuinka hän mahdollisesti olisi liian vanha kulloisenkin roolihahmon ammattiin, tms. Kuin korostaakseen too old for this shit-näkökulmaa, kuten myös todistaakseen tietenkin päinvastaista, mutta varsinkin vitsaillakseen koko tällä ikäkysymykselle Eastwood ohjasi vuodeksi 2000 elokuvan Space Cowboys, johon itsensä rinnalle näyttelemään hankki muita ikämiehiä: Donald Sutherland, Tommy Lee Jones ja James Garner.
Ja aina kun jokin vaikuttaa trendikkäältä ilmiöltä elokuvissa, niin tokihan tuolloin myös useammalta studiolta tulee samankaltaisia elokuvia. Tai ainakin ne kaksi toistensa kopiota. Kun yhdellä on Armageddon, niin toisella on Deep Impact ja kun toisella on Volcano, niin toisella on Dante's Peak. Eikä tähän edes vielä lasketa mukaan mitään mockbuster-elokuvia. Ilmeisesti Space Cowboysin iäkäs ensemble oli myöskin tämänkaltainen hyödynnettävä hetkellinen trendi-ilmiö, sillä kuinka ollakaan myös vuonna 2000 ilmestyi Barry Sonnenfeldin tuottamana The Crew (suom. Kovat kundit), joka on kuin B-ikämiesten versio Eastwoodin elokuvasta. Space Cowboysin tavoin The Crewssa on pääosissa neljä eläkeikäistä miesnäyttelijää, joiden roolihahmot saavat tilaisuuden todistaa olevansa vielä nuoruuden voimissaan. Niin ja kun mainitsin tässä olevan eräänlaisia B-ikämiehiä, niin en mitenkään tahdo vähätellä pääosien kykyjä sillä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan kun miettii, että Eastwoodia, Jonesia, Garneria ja Sutherlandia vastapäätä ovat Richard Dreyfuss, Burt Reynolds, Dan Hedaya ja Seymour Cassel. Hyviä näyttelijöitä kukin, ainakin jos oikea rooli osuu kohdalleen.
Bobby (Richard Dreyfuss), Joey (Burt Reynolds), Mike (Dan Hedaya) ja Tony (Seymour Cassel) olivat niin kauan kuin muistivat halunneet olla gangstereita ja nimenomaan sellaisia yhdessä. Näin toivottiin ja näin tapahtui, mutta valitettavasti 60 ja sinne päin -luvun kultavuodet ovat jääneet taakse ja nyt jengi kuluttaa eläkeaikaansa istumalla verannalla ja katselemalla ohikulkevaa Miamia, haaveillen vanhoista hyvistä ajoista. Väkivaltaiselle Joeylle ei riitä Burger Kingin räkänokkien kiusaaminen ja naistenmiehenä tunnetulle Tonylle tärkeintä olisi saada stondis. Joukon aivot, eli Bobby haluaisi paikata välit tuntemattoman tyttärensä Olivian (Carrie-Anne Moss) kanssa ja Mike on ihan okei status quon kanssa. Joey saa kuitenkin idean joka voisi palauttaa heidät kaupungin pelätyimmiksi gangstereiksi. Lavastetaan murha ja sen herättäessä kaupunkia, heräisivät myös gangsteriystäviemme itsetunnot. Näin tapahtuukin ja kaikki näyttää hyvältä kunnes ilmenee, että ruumishuoneelta "lainattu" ruumis sattuukin olemaan tunnetun huumekuningas Raulin (Miguel Sandoval) isä. Tilanne saa mainitun huumekuninkaan tulemaan paikalle kosto mielessään. Tottakai samalla paljastuu, että tytär jota Bobby ei ollut tavannut vuosiin sattuu olemaan tapausta tutkiva poliisi. Toki mukaan pitää vielä heittää strippari Ferris (Jennifer Tilly) johon Tony on iskenyt silmänsä ja tuon eksoottisen tanssijan ehdotus äitipuolensa Pepperin (Lainie Kazan) murhaamisesta. Bobbyn, Joeyn, Miken ja Tonyn nostalginen aikamatka menneisyyden kunnian päiviin alkaa tuottamaan samanlaisia vaaratilanteita kuin mitä siellä menneessäkin oli ja verenpainelääkityksellä olevien tulisi varoa liiallista kiihtymistä.
Eastwoodin Space Cowboys menestyi kaupallisesti ja sai ilmestyessään vähintään suotuisia arvioita, kun taas The Crew floppasi molemmissa. Kyllä tällä elokuvalla ansionsakin on, mutta koska tästä puuttuu sympaattisuus ja lämpö jota Space Cowboysissa on, niin kyllä The Crew jättää lunastamatta lupauksensa. Eläkkeellä olo ja Sonnenfeldmainen valoisa näkemys gangsterismista kuulostaa hyvältä yhdistelmältä, ja kyllähänän Dreyfuss kumppaneineen pelaa ihan kelvollsiesti yhteen, mutta Get Shortya odottaville on tarjolla pikemminkin Big Troublea. Vitsit, hahmot, tilanteet ja tunnelmat ovat kaikki samoja joita on ennen toteutettu onnistuneesti, mutta nyt ne kaikki ovat kuin aiemmin vähemmän hauskoina hylättyjä versioita. Niinpä esimerkiksi kun elokuvassa soi rytmikäs funk, ei se saa jalkaa heilumaan, vaan vain toteamaan sen olevan ihan ok. Kyseessä siis on elokuva jonka kohdalla uskoo, että nyt on liikaa ollut mielessä ne elokuvat joita on haluttu toistaa ja jokainen penskana voipaperin läpi piirroksia tehnyt tietää, että vaikka kuinka viiva jäljittelee jo olemassaolevaa, niin ei se silti näytä samalta.
The Crew ei niinkään ole parodia gangsterileffoista, kuin vain gangsterileffa normaalia iäkkäämmillä päähenkilöillä ja useammalla pissatauolla. Mutta gangsterileffana kuitenkin enemmällä Elmore Leonardilla kuin Scorsesella, joten komediallinen se on jo lähtökohdiltaan. Se ei vain ole kovin hauska, vaikka yksittäisiä kelvollisen onnistuneita kohtauksia mukana onkin. No ainakin Jennifer Tillyn muodokas vartalo saa tarpeeksi ruutuaikaa ja onhan kyseessä varmasti paras eläkegangstereista kertova elokuva. Tosin en saa muita juuri nyt mieleeni.
Elokuvan ehdottomasti paras idea on lopussa, kun päähenkilöiden apuun kutsumat kollegat totetuttavat gangsterisodan kuin turistimatkan torille ostamaan pannunalusia.
Tähdet: **
The Crew
Koska Jackie Chan Adventuresissa (2000 - 2005) on oikeasti käytössä yksi pitkä tarina, vaikka satunnaisissa jaksoissa koetaankin eräänlaisia soolokertomuksia, niin tästä syystä en missään nimessä suosittele ostamaan tätä vuorossa olevaa levyä. Erinomaisesta sisällöstäänkään huolimatta. Kolme jaksoa jatkuvajuonisesta sarjasta jää ymmärrettävästi kesken ja jos ei lisälevyjä löydä, alkaa se keskeneräisyys vain harmittamaan. Joten jos aikoo kokoelmiaan kasvattamaan Jackie Chan Adventuresilla, niin kannattaa ostaa sarja kokonaisuudessaan. Itselläni tämä sarja on tv:stä tallennettuna, joten en ole nähnyt tarpeelliseksi ostaa enempiä levyä, sillä tämänkin julkaisun otin aikoinaan vain koska sain sen niputettuna muiden elokuvien kanssa.
Perusidea Jackie Chan Adventuresissa on siinä, että on iso paha mörrimöykky joka haluaa päästä kiusaamaan Maapallon piirrosihmisiä ja se onnistuu vain jos muinaiset voimatalismaanit saadaan koottua yhteen. Mörököllillä on tietenkin avustajinaan enemmän tai vähemmän hölmöjä piirrosihmisapulaisia, mutta esteenä on eräänlaisessa kungfuilevan Indy MacGyverin roolissa ja siten myöskin salaisessa hyvyyden organisaatiossa työskentelevä Jackie Chan, jolla puolestaan on vaivoinaan ja apunaan yliaktiivinen sukulaismuksu Jade ja iäkäs setä Setä, jonka järjen käyttö ei aina yllä tahdon tasolle.
Koska pahiksien suunnitelma on samaa perua kaikenlaisten Warlockien kanssa, niin erittäin sopivaa onkin, että suunnitelmaa toteuttamassa on kukapas muu kuin Julian Sands.
Yksi erittäin hieno juttu sarjassa ovatkin sen ääniesiintyjät, joiden joukossa on oikeasti näyttelijöitä joiden äänet sopivat animaatioihin, vaikka eivät ehkä niiden kautta varsinaisesti tunnettuja olekaan. Julian Sands, James Hong, Clancy Brown ja tottavie Jackie Chan itse, jonka ansioista piirrosjackie vaikuttaa erittäin tutulta hahmolta. Ääninäyttely onkin kauttaaltaan hyvää ja varsin osuvaa.
Eihän se riitä, että Jackie Chan kuulostaa Jackie Chanilta, vaan pitäähän hänen näyttääkin Jackie Chanilta. Vai pitääkö? No tietenkin pitää, mutta ei ehkä niin vahvasti kuin ensi alkuun ajattelee. Sarjan Jackie Chan on kyllä mainio karikatyyri Jackie Chanista, mutta uskallanpa väittää erään toisen seikan todistavan meille Jackiemäisyyden paremmin kuin piirroksen tarkkuus ja ääni. Olisihan Jackie Chanin piirros voinut olla vähän sinne päin ja imitaattori olisi voinut uskotella kelvollisesti hahmon äänen olevan oikeanlainen, mutta jos liikkeessä ei olisi sitä Chanin Chapliemaisuutta, pikkutarkan taidokasta kömpelöä akrobatiaa, niin mikään imitoija ei voisi mennä läpi Jackie Chanina. Tämän sarjan kenties muita kehuja suurempi hyväksyvä nyökkäys pitääkin antaa sille, että Jackie todellakin liikkuu kuin Jackie.
Kuitenkin pitää vielä palata hahmopiirroksen ja äänen yhteensopivuuteen, sekä jälkimmäisen luomaan vakuutukseen siitä, että kyseessä todellakin on hän jolta kuulostaa. Julian Sandsin esittämä Valmont ei ehkä pelkkänä piirroksena tuo mieleen ääninäyttelijäänsä, mutta taattua on että kunhan kuulee Sandsin äänen tulevan Valmontista, niin sitä on aivan varma jotta Valmont olisi piirretty nimenomaan Sandsiksi. Vähän sinne päinkin on just ja tasan, kun oikea ääni siitä kuuluu.
Piirroksesta on myös sanottava se, että vaikka pidänkin siitä miten hahmot itse on raapustettu ja muutoinkin kokonaisuudessa oleva ilmavuus on erittäin miellyttävää, niin rakastan etenkin sitä miten taustojen luonnosmaisuuksissa ei pysytä rajojen sisällä, värit ja varjot ovat välillä Caligarin käsialaa ja mieleen tulevat etenkin vanhat Maantiekiitäjä-animaatiot. Erittäin hienoa.
Todellisen hahmon ja hänen imagonsa siirto todellisesta animaatioksi on parhaimmillaan Jackie Chan Adventuresissa, mutta tosin tällä hetkellä mielessäni on vertailukohtana Adam Sandlerin Eight Crazy Nights ja sen rinnalla jopa Shrek on onnistuneempi todellisen hahmon siirto animaatioon. Shrekhän tunnetusti kertoo,,, en minä tiedä,,, vaikka Fat Joesta.
Joten äänet, kuvat ja tunnelma ovat kohdillaan. Siispä menkää kotiinne siitä, ei täällä ole enempää luettavaa.
Paitsi tietenkin se, että monien muiden sarjojen tavoin, jopa niiden joissa on punainen lanka kulkemassa alusta loppuun, ovat jaksot käytännössä kuitenkin yhtä ja samaa kerta toisensa jälkeen. Jackie Chan Adventuresin tapauksessa se tietenkin on sitä, että uusi talismaani löydetaan ja pahikset haluavat sen itselleen, ja taikakalun voimat aiheuttavat hullunkurisia ongelmia, kuten muuttavat Jaden lepakonsiipigorillaksi taikka S-marketin työntekijäksi. Ja sama sitten seuraavassa jaksossa uudestaan. Näin ollen sarjaa putkeen katsoessa saattaa ajoittain miettiä, että olisikojan tämä toiminut paremmin pitkänä animaatioelokuvana monijaksoisen sarjan sijaan. 95 jaksoa on ehkä liikaa, mutta toisaalta kun huomaa jakso jaksolta ihastuvansa sarjan Jackie Chanmäisyyteen jonka vuoksi niistä elokuvistakin pitää, ei ehkä edes välitä vaikka sarjan jaksot toistavat itseään. Niinhän me kaikki teemme, niinhän me kaikki teemme.
Tämä nyt vuorossa oleva the Search for the Talismans-dvd sisältää sarjan kolme ensimmäistä jaksoa ja tälläisiä ne ovat:
THE DARK HAND
Seikkaileva arkeologi Jackie Chan on muinaisen Ludwigin kadonneen muinaisen aareen perässä ja sen vuoksi seikkaillaan. Kotona Jackie aikoo chillata, mutta antiikkiliikettä pitävä Setä kiusaa häntä ja Jackie joutuu kaitsemaan itselleen vielä tuntematonta veljentytärtä Jadea, kun antiikkiliikkeeseen saapuvat Grand Theft Autosta karanneet pahikset ja ilmenee, että he ovat kiinnostuneita Jackiesta samasta syystä kuin salainen Section 13-hyvisjärjestö. Jackie kun oli arkeologisella seikkailullaan löytänyt erään kilven, jonka haluaa myös ilkeä Valmont, joka siis johtaa noita GTA-pahiksia. Itse kilpi ei niinkään ole tärkeä kuin siihen kiinnitetty amuletti, joita on useampikin etsittävänä. Niiden avulla Valmont voisi vapauttaa toiseen ulottuvuuteen vangitun pomonsa, superdemonimörkö Shendun ja sen Section 13 haluaa Jackien avustuksella estää. Vaikka tässä vaiheessa Section 13 onkin vielä siinä käsityksessä, että Valmont on tavanomaisempi pahis. Tottakai liikaa sokeria saanut Jade haluaa liittyä toimintaan ja tekee niin halusi Jackie sitä tai ei.
Pahiksien apuna olevat hiljaiset Shadow Khan-ninjat ovat hiukan vakuuttavampia kuin Jalkaklaanilaiset.
THE POWER WITHIN
Tottakai Jade vahingossa syö kukkoa kuvastavan talismaanin ja en tahtoisi mennä tälle linjalle, mutta mitä tästä muka sitten pitäisi ajatella. Nuori tyttö nielee kukon eli roosterin eli cockin ja hänen kehonsa kokee muutoksia.
THE MASK OF EL FUERTE
Meksikon voittamattomin vapaapainija El Toro Fuerte on sitä siksi, että tietämättään symbolinaan käyttämänsä härkä-amuletti tekee hänestä ylluonnollisen vahvan. Myöhemmin El Toro Fuerte osoittaa olevansa rehti atleetti ja hakkaa naamaan ilman kivellisiäkin steroideja.
Katso, tai älä, mitä minä siitä välitän. Loistava sarja tämä on kummassakin tapauksessa.
Tähdet: ****
Stephen Sommersin vuonna 2009 julkaistu filmatisointi G.I. Joesta suututti minua suuresti. Kyse ei ollut siitä ettäkö odotukseni olisivat olleet jonkin älyllisesti hermosynapseja stimuloivan euforian kannalla, vaan odotin yksinkertaisesti jotain makeesti tehtyä sarjakuvaleffaa. Odotin Transformersia, en Batman Beginsia. Siistii ja cowabunga duuds.
No, Sommers todellakin toimitti nähtäväksi jotain vähemmän älykästä, mutta ei nyt sentään olisi pohjamutia tarvinnut tonkia. Kaikesta paistoi läpi se, että Sommers oli suunnitellut toisen toimintaelokuvan tekoa ja kun se ei edennyt toivotunlaisesti, niin hän päätti upottaa siihen toteutumattomaan elokuvaan visioimansa idioottimaisuudet G.I. Joe: the Rise of the Cobraan. Siksi koko elokuva tuntui siltä etteivät tekijät olleet kuulleetkaan Action Forcesta, vaan tekivät muuta elokuvaa ja kuten jossain alastonkuvafeikeissä menivät vain liimaamaan hahmojen oikeiden kasvojen tilalle jonkun G.I. Joen naamavärkin. Se muun muassa selittäisi sen, että miksi Cobra Commander muistuttaa enemmän Dr. Mindbenderiä kuin Cobra Commanderia. Eikä pelkästään monokkelin vuoksi, vaan tavoiltaan ja luonteeltaan.
Kun tehdään kirjasta taikka sarjakuvasta elokuva, niin minä toivonkin aina jonkinlaista muutosta alkuperäiseen, jotta kokemani elokuva ei tuntuisi uusinnnalta, vaan jotenkin uudelta. Siispä pienet muutokset hahmojen luonteisiin ja ulkonäköön ovat vain toivottavia, mutta niissä täytyy olla jokin tolkku mukana. Perusteluja sille miksi niin tehtiin.
Snake Eyesin naamioon tehdyt huulet ovat tasoa Batmanin nännit, Duken ja Baronessin suhde on väkisin kirjoitettu juonikuvio vain nostamaan mukana olevia sen hetken kuumimpia kauniskasvostaroja ja miksi ihmeessä hahmojen persoonalliset tunnistettavat ulkoasut piti muuttaa harmaaksi massaksi niillä robottipuvuilla. Toki ymmärrän, että esimerkiksi Duken kohdalla alkuperäinen hahmo on visuaalisesti niitä mitäänsanomattomampia, jolloin radikaali uudistus saattoi tuntua tarpeelliselta, mutta ehkä oltaisiin vaikka voitu valita tilalle joku toinen vähemmällä muutoksella pärjännyt hahmo. G.I. Joen maailmassa kun vaihtoehtoja olisi riittämiin, jolloin elokuvassa olleita hahmojen sekoituksia ja tarinoiden yhdistämisiä ei myöskään olisi tarvinnut tehdä niin väkisin. The Rise of Cobrasta tuli siis elokuva jossa ei tunnuttu välitettävän laisinkaan siitä mitä tehdään, kunhan vain saatiin puskettua maailmaan jokin peräsuoleen jumiutunut jööti. Koska kyllä kakallakin voidaan rahaa tehdä ja sitähän sekin hajupommi teki.
Siispä kun tämä jatko-osa viimein ilmaantui, niin toivoin sen olevan juuri sitä tyhjänpäiväistä onnistunutta sarjakuvatoimintaa jollaisen halusin jo ensimmäisen osan olevan, mutta sen pitäisi olla sellainen josta näkisi, että tekijät oikeasti tiesivät mitä olivat tekemässä. En kuitenkaan uskonut niin tapahtuneen, joten työnsin koko elokuvan mielestäni. Nyt kun se viikko takaperin tuli äärimmäisen edullisella tarjouksella vastaan, niin totesin olevan viimein aika kohdata pelot ja toivoa, että kumihuulet ainakin olisivat poistuneet.
Edellisen elokuvan jälkiseuraamuksina G.I. Joet jatkavat maailman turvaamista tuhoamalla suurin piirtein kaiken mihin koskevat, mutta ainakin ilkeä Cobra Commander (Luke Bracey ja Robert Baker) on vangittuna murtovarmassa salaisessa vankilassa. Näin ollen on luonnollista, että Cobra Commander pääsee pakoon ja aloittaa maailmanvalloituspuuhat.
Jenkkien presidenttinä (Jonathan Pryce) esiintyvä Zartan (Arnold Vosloo) pitää huolen, että G.I. Joet saavat pahan maineen lavastuksen myötä ja yksikön hengitysongelmat lopetetaan lopullisesti uuden erikoisyksikön Cobran avustuksella. Siispä muutamat hengissä selvinneet Joet (mm. Dwayne Johnson) joutuvat pakosalle etsimään tilaisuutta puhdistaakseen maineensa ja estääkseen Cobran suunnitelmat, joka on poistaa ydinasemaiden pommiuhka ja luoda tilalle oma superpommien vaara. Loppuelokuva onkin sitten tappelua tappelun perään, mitä se oli oikeastaan jo ennen tätäkin hetkeä. Hämmentynyt Storm Shadow (Byung-hun Lee) liittoutuu Snake Eyesin (Ray Park) ja kumppaneiden joukkoon, saatuaan tietää Cobran olevan hänen murheidensa taustalla.
Tapellaan!
Ja odotellaan jatko-osaa.
Hyvä on, onhan tämä edelleenkin tyhmää toimintaviihdettä, mutta kyllä tästä selvästi pystyy ilman triviatietojen lukemistakin näkemään, että tekijät koettivat enemmänkin rebootata elokuvan kuin tehdä suoraan pelkkää jatko-osaa (edellisen osan tapahtumat nanomiitteineen kuitataan alussa pelkkänä sivuhuomautuksena). Lopputulos kun on hieman samanlainen kuin vertaisi Ang Leen Hulkia Louis Leterrierin Hulkiin. Lähes sama ja siitä voi helposti todeta, ettei mikään muuttunut, mutta silti siinä on jotain selvästi onnistuneempaa.
Toisena vertailukohtana voitaisin pitää Transformers-elokuvien kahta ensimmäistä osaa. Molemmat ovat aivojennollausviihdetta. mutta toinen osa Revenge of the Fallen vei lapsellisuuden ja idiotismin liian pitkälle, osoittaen täydellistä kunnioituksen puutetta lähtökohtiaan ja faneja kohtaan. The Rise of Cobra on Revenge of the Fallen.
Joten tällä kertaa elokuva on samaa pikaruokaviihdettä, mutta maku on paremmin kohdallaan ja mikä tärkeintä, syöty rasvapurilainen ei tule samantien ulos.
G.I. Joet ovat edelleenkin samasta puusta veistettyjä klooneja, joita ei suuremmin erottaisi toistaan ellei hahmojen nimiä mainittaisi ääneen. Se on aivan sama kuka on Flint ja kuka on Duke, jos heitä ei erotella. Toki on ymmärrettävää, että ollaan koetettu ilmeisesti hakea realismia sillä, ettei armeijassa suvaittaisi sarjakuvissa esiintyvien hahmojen pukeutumista, mutta keskenään identtiset hahmot toimivat paremmin Cobran ilmeettömyydessä kuin Joe-porukan väreissä. Mutta on tässä elokuvassa selvästikin käytetty aiempaa suurempaa harkintaa hahmojen suhteen ja esimerkiksi Snake Eyes on nyt juuri oikealla tavalla uudistettu. Ainakin fanien silmissä tunnistettavasti erilainen, mutta selvästi alkuperäisen huomioiva. Niin ja Cobra Commander näyttää aika fuckin' coolilta.
Eli ylipäätään nyt tuntuu siltä, että ne hahmot joiden pukuja on edes koetettu muokata on tehty ilman vitsailua, miltä se puolestaan aiemmin vaikutti.
Ray Stevenson on cool Fireflyna.
RZA on vitsi, eikä edes hauska sellainen.
Bruce Willis on mukana koska on Bruce Willis ja valitettavasti sellaisia hänen roolinsa ovat aika usein viime vuosina olleet, joten mitään cameota suurempaa arvoa hän ei elokuvaan tuo. Channing Tatum puolestaan on alussa mukana vain eräänlaisena stuntcastattuna, sillä herra houkuttelee mukaan katsojia vain sen hetkisellä suosiollaan, mutta tapetaan pois ennen kuin ehtii mitään tekemään. Huvittavaa vielä on, että vaikka Tatumin rooli on minimaalinen, niin sitäkin varten piti elokuvan julkaisua lykätä, jotta saatiin lisäsekunteja kuvatuksi.
Elokuvaa katsoessaan sitä ei siis juuri ajattele, vaan ottaa sen vastaan pelkkänä kivana viihteenä, mutta jos siihen haluaa uhrata hitusenkin aivokapasiteetistaan, niin huomaa kuinka tekijät ovat edes jonkin verran perehtyneen aiheeseensa. Onkin siis mukava huomata ajattelevansa ajoittain, että hei toihan on kuin siitä ja siitä sarjakuvasta, tms. Ekstroja katsellessa sainkin varmistuksen sille, miksi tietyt tarina-aihiot tuntuivat tutuilta, koska ne ovat juuri niitä mitkä tulivat mieleeni. Tosin haastatteluja katsellessa tuumii ajoittain, että mitä sieniä ovat tekijät nauttineet, vai ovatko oikeasti niin pihalla kuin esittävät. Sillä toisaalta he puhuvat tietoviisaasti sarjakuvien sisällöistä, osoittaen perehtyneensä niihin, mutta sitten kertovat hahmoista sellaista tuubaa (kuten Snake Eyesin ja Storm Shadowin suhteesta), että miettii ovatko he itse sittenkään lukeneet sarjakuvia, vai onko joku antanut heille valmiit vuorosanat sanottavaksi.
Oletan, että heidän tietämyksensä sarjakuvista on kelvollisen vahva, mutta koska tulossa on vielä ainakin yksi elokuva sarjaan, niin he tietoisesti koettavat vähätellä ja vältellä mahdollisia spoilereita. Vaikkakin melkein uskaltaisin olettaa, että he jotka tälläisissä elokuvissa ovat kiinnostuneita kommenttiraidoista ja muusta lisämateriaalista, ovat muutoinkin jonkinasteisia faneja joille ne mahdolliset spoilerit eivät olisi mitään pilaavia yllätyksiä.
Onttoa tarinankerrontaa kenties, mutta oikeastaan juuri sellainen G.I. Joe-leffa jonka halusin nähdä jo aiemmin. Eikä se edes vaatinut paljoa muutoksia.
Tähdet: ***
G.I. Joe: Kosto
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
