sunnuntai 20. tammikuuta 2013

The Long Kiss Goodnight (1996)

En tiedä onko se merkki mistään, mutta lukuisien viime vuosien ei-niin-hyvien-ja-heikosti-menestyneiden elokuvien jälkeen näyttää vahvasti siltä, että Renny Harlinin ura alkaa tekemään Danny Cannonit ja siirtymään television puolelle. Ainakin Harlinin filmografia alkaa viittaamaan siihen suuntaan.

Olen Samantha (Geena Davis), kiharahiuksia ja lämpimiä maasävyjä myöten kiltti perheenäiti, joka kolauttaa päänsä ja muistaa että hei minähän olenkin CIA:n tappaja. Ja nyt palkkaamani yksityisetsivän (Samuel L. Jackson) tutkimusten aikana alkavat entiset kierot työkaverinikin huomioimaan olemassaoloni ja haluavat lopettaa pahan tapani kuluttaa Maapallon ilmavarantoja. Siispä muutun raskaita meikkejä käyttäväksi jääblondiksi joka tappaa kaiken tieltään, kunnes eteen astuu entinen rakastettuni (Craig Bierko) ja sitten tapan hänetkin.

Mielenkiintoisesti vuonna 1993 ilmestyi Cliffhanger, joka ei pelkästään ollut rahallisesti suuri menestys, mutta myöskin elokuva joka toimi eräiden kohdalla jonkinlaisena uran pelastajana ja tämä viittaa tietenkin Sylvester Stalloneen. Stallonen kohdalla tiedämme, että se oli vain hetkellinen (rahallisen) menestyksen buustaus, sillä alamäki alkoi näyttämään entistä jyrkemmältä, kunnes tietenkin The Expendables teki jälleen Cliffhangerit.
No kuitenkin, tämän raha- ja uramenestyselokuvan jälkeen Harlin päästi seuraavaksi käsistään Kurkunleikkaajien Saaren (1995), joka puolestaan toimii aikamoisena malliesimerkkinä päinvastaisesta kuin Cliffhanger. Juonellisesti molemmat ovat yhtä onttoja, mutta kuten tiedetään niin Kurkunleikkaajien Saari ei juurikaan tuonut rahaa kassaan ja on suoranainen ihme, ettei se tappanut ammattia tekijältä jos toiselta. Siispä Kurkunleikkaajien Saaren jälkeen Harlinilla oli edessään jonkinlainen näytön paikka. Ei niinkään kriitikkojen silmissä, sillä se saattaa olla ikuisesti mahdoton tehtävä miehelle, mutta näytön paikka menestysohjaajana joka rahan ohella saa katsojia puolelleen.

Hauskasti merkit The Long Kiss Goodnightin kohdalla vaikuttivat ensialkuun sekä positiivisilta, että samalla negatiivisilta.

Pääosassa Geena Davis, vielä Thelman & Louisen huumasta kansansuosiota nauttiva suuri Hollywoodtähti, joka kotimaassamme oli päivälehtien suosikki samaan tapaan kuin kaikki edesmenneen Hessu Reijosen Suomeen roudaamat ulkomaanjulkkikset. Suomen oman pojan suurin saavutus oli Die Hard kakkosen sijaan olikin naimakauppa. Kuitenkin samalla kritiikki kohdistui nimenomaan siihen, että Davis oli elokuvan pääosassa, sillä hänhän tähditti juuri sitä edellistä megafloppia ja mieleen nousi eräänlaisen nepotismin ohella ajatukset siitä kuinka koskaan ei tulisi työskennellä lasten ja eläinten, saati tehdä kauppaa sukulaisten kanssa. Siispä sivuutettiin Davisin mahdolliset kyvyt ja sopivuus rooliin, sillä hän oli kuin se kesätyöpaikan nenäsi edestä vienyt yrityksen pomon sukulainen.

Sitten oli Shane Black, käsikirjoittaja joka oli noussut suuren suosioon Tappavan Aseen ansiosta, mutta tekstin sisältöä suuremman huomion sai The Long Kiss Goodnight-käsikirjoituksesta maksettu summa (3 000 000 dollaria) ja vaikuttikin, että joka ainoa elokuvasta kirjoitettu artikkeli käsitteli enemmän Blackin palkkiota kuin elokuvaa. Suomessakin moni kriitikko kommentoi elokuvaa suurinpiirtein toteamalla kiteytetysti, että tässäkö kaikki mitä sillä rahalla sai? Aivan kuin odotuksissa olisi ollut jokin Citizen Kane yhdistettynä Kummisetään. Mikä on absurdia, sillä kun ajattelee elokuvan juonikuviota muistinsa takaisin saavasta agenttitappajasta joka lahtaa uhkaavat pahikset, niin ehkei silloin kannattaisi odottaa mitään Jeesuksen toista tulemista. Siispä ei liene ihme, että Black itsekin on myöhemmin haastatteluissa todennut, että häntä hieman nolotti saada The Long Kiss Goodnightista niin paljon rahaa, mutta tahtoi vain silloin osoittaa että käsikirjoittajan tulisi olla palkkioiltaan näyttelijöihin ja ohjaajiin verrattavissa oleva tekijä ja syystäkin. Black on myöskin todennut, että hänellä oli tuohon aikaan jonkinlainen puolittain leikkimielinen kilpailu Joe Eszterhasin kanssa siitä kumpi saa suuremman palkkion. Ehkä se leikkimielisyys oli kuitenkin enemmän Blackin puolelta, sillä suoraan sanoen Ezsterhas vaikuttaa aikomiselta ureapäältä.

No, ainakin mukana oli Samuel L. Jackson, joka oli lyönyt itsensä kunnolla läpi Pulp Fictionin ja Die Hard kolmosen avustuksella ja hänestä ei kenelläkään tuntunut olevan pahaa sanottavaa. Tosin huvittavasti muistan ainakin yhdessä arvostelussa olleen valituksia siitä, että Jacksonin hahmosta oli tehty koominen sivuhahmo. Mutta tähän mäkätykseen lienee syynä odotus miehen esittävän elokuvassa jotain bad motherfuckeria.

Siispä vaikutti siltä, että koska Harlin ei juurikaan ollut elokuvakriitikoiden suosiossa ja Kurkunleikkaajien Saaren floppaus vei uskon monelta peruskatsojaltakin, niin The Long Kiss Goodnight tahdottiin tulkita epäonnistumiseksi jo ennen ilmestymistään. Eli tämä elokuva pystyi korkeintaan vain lievittämään kipua, ei parantamaan sitä ja vasta seuraavalla elokuvalla oli mahdollisuuksia palata jonkinlaiselle huipulle. Ja näin kävi, sillä Goodnightia seurannut Deep Blue Sea (1999) oli jälleen rahallinen menestys ja muistan kädet vääränä vuokranneeni kyseistä elokuvaa asiakkaille jotka vuoronperään kehuivat kuinka hyvä se oli. Jälkimmäinenhän on silkkaa sontapuhetta, sillä vaikka kyseessä onkin ihan kivaa kevytviihdettä, niin The Long Kiss Goodnight on varmastikin positiivisempia mielikuvia nykyään herättävä elokuva kuin Deep Blue Sea, ainakin jos mietitään kumpi on tekstiltään laadukkaampi tuotos. Deep Blue Sea on samaa Covenantia ja 12 Roundsia kuin kaikki muutkin ne Harlinin elokuvat joita katsoessa ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä ettei löysisty niin paljoa, että laskisi housuihinsa.

The Long Kiss Goodnightin juoni ei ole se joka on rahansa väärti, sillä se on samaa perushuttua jollaista kaikki Steven Seagalitkin ovat, eikä hetkeksi pinnalle nostettu sukupuoliroolien muutos asiaa muuta. Etenkin kun jälkimmäisen kohdalla Davisin hahmosta tehdään turhan korostetun "miehekäs". Kun vastakohtina ei ole mitenkään toiseen suuntaan vietyjä mieshahmoja, niin sukupuolikliseissä leikittely ei vaikuta loppuun asti ajatellulta. Jos esimerkiksi Craig Bierkon pahishahmo olisi ollut nainen, eikä tyypillinen julma sinisilmäinen ilkimys, niin ehkä sitten. Davis on kyllä ihan hyvä actiontähti, ettei siinä mitään, mutta hänen hahmonsa ei ole lopulta muuta kuin tuttua huttua.
Se missä The Long Kiss Goodnight toimii on juonensa ja hahmojensa sijaan dialogi. Harlin ei ole mitenkään tunnettu keskustelukohtausten ohjaajana, mutta jopa hän oli ymmärtänyt antaa Blackin puheen olla Blackin puhetta ja kuten esimerkiksi Viimeisessä Partiopojassa, on Goodnightissa kyynisen nokkelaa bullshittausta (ei kuitenkaan aivan yhtä lennokasta kuin Viimeisessä Partiopojassa). Se että onko Black palkkionsa ansainnut voi olla ehkä hieman kyseenalaista, mutta tässä elokuvassa nimenomaan hänen tekstinsä on arvokkainta, sillä valtaosa samankaltaisten juonikuvioiden elokuvista on pelkkää senkin saasta, tapoit vaimoni! Nyt tapan sinut-moskaa ja sitten lopputekstit, ja niiden rinnalla The Long Kiss Goodnight onkin oikeasti Citizen Kane kohtaa Kummisedän.
Ja osaahan Harlin erinomaisesti toimintansa aakkoset.

The Long Kiss Goodnight on Harlinin elokuvista sieltä paremmasta päästä ja on ilman Harliniakin mainio toimintaelokuva. Se on aika hauska, vauhdikas, mukana on hyviä näyttelijöitä (Brian Cox, David Morse. Tosin suurin osa elokuvan näyttelijöistä tekee korkeintaan alimman aidan ylityksen) ja yksinkertainen juoni on vain antamassa tilaa pottuilulle ja räjähdyksille. Se on myös samalla ajoittain puuduttavan kliseinen juuri yksinkertainen juonensa vuoksi ja vaikka toimintakohtauksissa Davis on ehkä yllättäenkin nainen paikallaan, niin hänen hahmonsa eri puolien korostus on aivan naurettavan nolostuttavasti toteutettu.

Tähdet: ***
The Long Kiss Goodnight

2 kommenttia:

Anton von Monroe kirjoitti...

Tämä on suunnilleen paras lukemani analyysi ko. elokuvasta. Hyvää työtä. TLKG on itselleni läheinen elokuva, jota haluan kuin pakotetustikin fanittaa sulkemalla silmäni sen heikkouksilta. Siinä on toimintaleffaksi niin paljon hyvää, sellaista, mitä muut ei vaan osaa. Toisaalta lopun kohtaus Geenasta iskemässä tulta sorkkiksella tekee joka kerta vaan kipeää, eikä yhtään kivalla tavalla. Tällaisen alittelun kanssa yritän vain pitää mielessä kuinka hauskaa dialogi on, kuinka rautaisesti juttu pyörii Harlinin koneessa ja kuinka täydellisen bossi Sam on. "I'm always frank and ernest about women: In Chicago I'm Frank..." Sitä paitsi TLKG:ssa saattaa yli viidentoista vuoden jälkeenkin olla elokuvahistorian tylyin peurakolari. Harlinin paras ohjaustyö, ja Die Hard 2:n ohella paras leffa.

...noir kirjoitti...

Se vaatisikin jo yritystä saada Blackin teksti kuulostamaan kehnolta ja Goodnightille olisin suonut maineen toimia Harlinin menestyneimpänä elokuvana. Ehkäpä jonain toisena päivänä se olisi sitä ollutkin.


Suosikkini elokuvan dialogista on tässä:

Charlie: Were you always this stupid, or did you take lessons?

Mitch Henessey: I took lessons.