keskiviikko 9. tammikuuta 2013

The Hurt Locker (2008)

Vuoden 2010 Oscar-mittelöissä tämä Kathryn Bigelowin The Hurt Locker ja James Cameronin Avatar asetettiin ainakin median silmissä kamppailemaan toisiaan vastaan ja kyse ei ollut niinkään siitä, ettäkö nämä kaksi elokuvaa olisivat olleet samankaltaisia, samalle kohdeyleisölle suunnattuja elokuvia, tai edes jonkinlaisesta Daavid vastaan Goljatista. Shit mään, Bigelow ja Cameron ovat ex-pari ja siinä se syy on miksi nämä pistettiin kilpailemaan keskenään. Ja jos Cameron olisi huuhaafantasiallaan voittanut, niin esille olisi nosteettu kiukuttelu sukupuolesta ja näin ollen massiivisesta rahasammostaan huolimatta Cameronin asema oli kuin kaikilla niillä sivuosaehdokkailla jotka joutuivat Heath Ledgeria vastaan. Ei onnistu, vaikka olisikin parempi. Tosin Cameron itsekin uskoi Bigelowin olevan Oscareiden suuri voittaja ja kehui vuolaasti The Hurt Lockeria, joten siinä se kova kamppailu sitten olikin. The Hurt Lockerin kohdalla ei tarvitsekaan oikeasti  puhua vakavissaan mistään sellaisesta, että se voitti vain koska sattui olemaan (Hollywoodin näkökulmasta) pienimuotoinen naisen ohjaama elokuva, sillä vaikka ohjaajaksi olisi merkitty Michael Bay ja Renny Harlin yhteensä, niin lopputulos on nimistä riippumatta paljon parempi elokuva kuin mitä Avatar on. Joten fak juu media ja harhautuneet ihmiset kun koetatte väkisin saada ihmiset uskomaan, että sukupuolella olisi jotain väliä. Ja hitto kun saisi kaikki ihmiset tajuamaan, että elokuva voi olla joko hyvä tai huono, riippumatta sen tekijöistä ja siitä puhutaanko sen ensimmäisten minuuttien aikana naisista, tai onko roolituksissa huomioitu vähemmistökiintiöt. Jos elokuvaan kuuluu jokin, niin olkoon se siinä ja jos ei, niin ei. En nyt väitä etteikö vääryyksiä elokuvamaailmassa esiintyisi, mutta sääli heitä jotka eivät voi elokuvaa katsoa vain siksi, että sen on ohjannut nainen, tai että siinä on vain miehiä ilman selvää homoseksuaalista virettä ja Te pässit jotka ette voi katsoa elokuvaa koska siinä ei puhuta englantia, menkää pois. Muistuupa mieleeni sekin kerta kun eräs innokas tieteiselokuvien ystävä vuokrasi Hämärän Vartijan ja toi sen takaisin haluten vaihtaa sen johonkin muuhun, koska hän ei piirrettyjä katsele. Hulluja koko maailma täysi. Minä tiedän, olen yksi heistä.

Irakissa työskentelevät pomminpurkajat purkavat pommeja ja kun jokainen vastaan tuleva esine, ruumis tai ohikulkija saattaa olla potentiaalinen pommi, niin työ tuntuu Manchalaiselta.
Onneksi alueelle lähetetään rämäpäinen William James (Jeremy Renner), joka ensitöikseen näyttää ettei pelkää luoteja, pommeja, tai edes ilkeää kielenkäyttöä. He's a bad mothafu... SHUT YOUR MOUTH! I'm just talkin' 'bout Renner. Luonnollisesti Jamesin asenne saa muut pelkäämään hänen vaarantavan myös heidän olemassaolonsa jatkumisen ja näin niitä konflikteja synnytellään. Tottakai tämä Jamesin asenne juontaa vain keinosta sulkea pelottava todellisuus ulkopuolelle ja jossain vaiheessa tunteet pääsevät pintalle, kiitos elokuvan lapsiroolin.
"Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä."

The Hurt Lockerhan on se elokuva joka syöksi Jeremy Rennerin ainakin melkein massayleisön tietoisuuteen ja pakko myöntää, että itsellenikin hän oli puolittain tuntematon nimi ennen tätä elokuvaa. Toki hän oli kasvoiltaan tuttu, mutta ennemminkin sellainen "hei, enkös mä oo nähnyt ton jossakin?" kuin "jee, Jeremy!", sillä olihan mies ollut kuitenkin elokuvissa kuten... no okei, Dahmer on ainoa josta miehen muistan ja siinä hän oli hyvä. Ja hyvähän Renner on tässäkin, mutta samaa voidaan sanoa myös muista elokuvan näyttelijöistä, oli se sitten Guy Pearce, David Morse, taikka joku muu. Eli vaikka Renner suurimman huomion elokuvasta keräsikin, niin muitakaan ei kannata sivuuttaa.
Joten näyttelemisen puolesta The Hurt Locker on miellyttävää katseltavaa ja etenkin sivullisia, tavallisia kansalaisia esittävät henkilöt tuovat elokuvaan suurta todenmukaisuutta olemalla pitkälti oikeasti niitä tavallisen oloisia.

Elokuvassa on samankaltainen realistisuuden kuvitelma kuin Tigerlandissa, joten näkemäänsä on helppo uskoa, suuremmin kyseenalaistamatta esitettävää kuvastoa ja tapahtumia. Mukaan otettu käsivarahuojuminen oli aluksi lyömässä mieleeni ajatusta siitä, että ei kai taas, mutta tyyli istuu hyvin pomminpurkamisen hermostuneisuuteen ja muutoinkin aiheen jännittyneisyyteen.
Heille jotka kaipaavat efektejä todettakoon, että räjähdykset hiekkapilvineen näyttävät erittäin hienoilta ja osaltaan niiden vaikuttavuutta varmasti tukee juuri tuo realistisuuden halu. Joka toisaalta saattaa herättää myös hieman syyllisyyden tunteita, kun onko oikein iloita näyttävistä tappavista räjähdyksistä, jos tarkoitus on olla todellista elämää. No hitot, ette olisi sitten tehnyt niitä hidastuksia sun muita.

Räjähdyksiä ja visuaalisuutta tärkeämpiä ovat kuitenkin ihmiset ja näiden sotilaiden keskinäiset kemiat, sekä dialogi ovat kohdillaan jotta heidän kohtaloihinsa jaksaa panostaa.

Miinuksena elokuvassa on Rennerin hyvästä roolisuorituksesta huolimatta hänen hahmonsa nuori kapinallisuus, joka mä on tosi rebel rebel-asenteineen ei kuitenkaan ole mikään Bowie, vaan ajoittain korostavan hevimusiikkinsa ansiosta jopa hupsu, ollessaan liiankin alleviivattu. Tämän lisäksi pomminpurkajien korostaminen kovemmiksi muthafakoiksi kuin ruipeloiden tavallisten nyhverösotilainen, on ihan yhtä hölmö juttu kuin jonkun Steven Seagalin kokkihahmon paljastuminen kybergeneettiseksi supersotilaaksi joka aamupalakseen pureskelee planeettoja halki.
Pistää myös mietityttämään, että miksi näissä edes jotenkin kriittisissä sota-aiheisissa elokuvissa on aina kohtaus jossa näytetään kuinka julmia jenkkisotilaat voivat olla viattomille sivullisille. Ei niin etteikö se varmasti kuvastaisi todellisuutta, sillä ihmisistä löytyy niin monenlaisia, kuin myös samanlaisia persoonia, että varmasti joku siellä haluaa pistää haavoittuneille lyijyä kalloon, mutta onko se nyt tarpeellista joka kerta näyttää. Tälläisestä seikasta kun ei haluaisi kasvavan huvittavaa klisettä. Toisaalta tämänkin ns. arvostelun kirjoittajana on ihminen joka haluaa nähdä elokuvan jossa joku ostaa arvan, voittaa sillä pari euroa ja mitään traagista ei tapahdu. Siksipä myöskin työntäisin elokuvan lapsihahmon huis hittoon, sillä tunteiden väyläksi oltaisiin voitu löytää myös jokin muu keino, kuten jalkavaivainen koira.

Lopputuloksena on todella hyvä elokuva, usko pois.

Toiminee hyvin myös tuplanäytöksenä Jarheadin kanssa, sillä tunnelma on ajoittain samankaltainen ja Brian Geraghty näyttää hieman William O'Learylta (joka ei ole Jarheadissa).

Tähdet: ****
The Hurt Locker

4 kommenttia:

corum81 kirjoitti...

Itse huomioin Rennerin ensimmäistä kertaa Mi:4:ssa ja hän teki pienellä roolillaan vaikutuksen. Hänessä on jokin sellainen ominaisuus, että hänelle ei haluaisi alkaa ryttyilemään. Kuten Mel Gibson Tappavassa aseessa, tuntuu, että jos väärästä vivusta vetäisisi niin aiheuttaisi se totaalisen sekoamisen.

Mutta hyvä pätkä tämä.

...noir kirjoitti...

En ole vielä nähnyt MI:4:sta, enkä oikein ole ollut kovin innoissani niistä edellisistäkään, mutta olen kuullut väitettävän neljännen osan olevan jopa onnistunein niistä. Eli eiköhän sekin tule jossain vaiheessa katseltua.

Anonyymi kirjoitti...

Itse tunnen erään henkilön joka ei pysty katsomaan elokuvia ellei kielenä (alkuperäinen tai dubbaus) ole Suomi ja niiden pitää olla helvatan vanhoja. Ihme touhua. Ollaankin kavereiden kanssa vitsailtu aiheesta ja mietitty että menis siihen kuuluisaan hoitoon tai jotain. Mutta. Hyvä elokuva on hyvä elokuva riipumatta kielestä.

Jos menisi katsomaan vaikka sen 37 minuutin lopputekstiosion (kyllä, se kestää 37 minuuttia) jonka jo kauan sitten suunnittelin katsovani. Taidan olla hullu mies.

Unknown kirjoitti...

I first saw this 123movie after returning from incident response to bomb training and so the beginning of this movie pissed me off. I could not believe a trained bomb tech would act like he did in that situation. Then the storyline went to this solider and who he is and by the end I understood and it made me sad. Great eye opening movie. Gives oneself a reality sicario putlocker check about our counties soldiers and the struggles they face overseas and the ones they face coming home.