Kaupunki on mätä ja haisee, enimmäkseen kiitos dekadentin huumeparoni Judahin (Richard Brooks). Apunaan hänellä on ilmeisesti Harkonnejen sukuun kuuluvia limaisia apulaisia (mm. Iggy Pop ja Thomas Jane), mutta onneksi kuolleista nousee Ashe (Vincent Perez) joka saapuu kostamaan kuolleen poikansa puolesta ja henkisenä tukena Ashella on Sarah (Mia Kirshner), joka on jo kertaalleen aiemmin tavannut tälläisen niin sanotun the Crown, koska hän on se ensimmäisen elokuvan tytteli joka kaveerasi Brandon Leen kanssa. Edessä siintää väkivalta ja päihdeongelma ja ainakin sadomasoklubilla bileet jatkuvat. Ensimmäinen The Crow oli ja on edelleenkin mielestäni yksi parhaimpia sarjakuvan elokuvasovituksia, on ylipäätään erittäin hieno elokuva ilman sarjakuvaakin ja mikä itselleni tärkeintä, se tuntui omalta ensikosketuksesta saakka (kuten oli sarjakuvakin tehnyt ennen sitä). Joten luonnollisesti olin aikoinaan varautuneen innoissani kun elokuva sai jatko-osan, mutta kuten alhaalla olevasta kuvasta voikin päätellä, niin varautunut-osasta huolimatta haalin heti ensitöikseni haltuuni elokuvan ohella sen soundtrackit, joten kyllä tämä jatko-osa jonkinasteista halun tunteita herätti. Elokuvasta on olemassa myös sarjakuvaversio, mutta se ei koskaan niin paljon innostusta nostattanut, ettäkö olisin senkin itselleni ostanut. Alunperin nähtyäni tämän kakkososan en ollut pettynyt, mutta en myöskään riemunkiljahduksiin revennyt. Sillä vaikka miten päin kääntelin ja vääntelin näkemääni ja kuulemaani, en saanut ajatuksiini muuta mielipidettä kuin että se on ihan hyvä, tavanomainen jatko-osa. Suurelta osin Enkelten Kaupunki tuntuu vain toistavan ensimmäistä osaa ja muutokset ovat enemmänkin väkinäisen pinnallisia, kuin tarpeellisia ja edistyksellisiä. Siispä pauketta ja meteliä tuntuu olevan hieman enemmän, kreisit hahmot ovat hieman kreisimpiä, hassut lempinimet hassumpia ja meikit hieman aiempaa värikkäämpiä. Joten mieleen tulee seikat kuten Cradle of Filthin imagomuutokset mustista bändipaidoista mitä eriskummallisimpiin nahka- ja kumihärpäkkeisiin ja samaisen yhtyeen meikkimuutokset yksinkertaisuudesta ylilyönteihin, jolloin mielikuvitus päätyy evoluution sijaan devoluutioon (katso myös Marilyn Manson, Dimmu Borgir, Lady Gaga ja tv-sarja Klaani). Aivan noiden sulkeissa ja niiden ulkopuolella olevien esimerkkien tasolle ei vielä Enkelten Kaupunki yllä, mutta on jo askel sinne päin, joka sitten tulevien osien kohdalla päätyy juuri esimerkkien matalalle korkeudelle. Enkelten Kaupungin ohjaaja Tim Pope oli elokuvan ilmestyessä itselleni tutuin ehkäpä ainostaan joistakin The Curelle tekemistään videoista, joissa hellyyttävä kömpelyys yhdistyi ajatukselliseen rikkauteen ja sitä odotin näkeväni myös tässä The Crow-elokuvassa. Osaltaan se onnistuukin, sillä etenkin hahmoissa on mukana tuota kömpelyyttä, mutta valitettavasti se hellyyttävyys jää pois laskukaavasta, kun sen sijaan Iggy Pop ja muut pahishahmot muistuttavat enemmänkin Speden ja kumppaneiden Pikkupoikia, kuin laisinkaan vakavasti otettavia kauhistuksia.
Sitä melkein voisi luulla juuri Popin ja ystäviensä olevan ne elokuvan naurettavimmat pahikset, mutta ei, se kunnia menee tuolloin vielä Kova Laki-sarjasta parhaiten tunnetulle Richard Brooksille ja hänen esittämälleen pahispomo Judahille, joka jo pelkän mörinänsä vuoksi vaikuttaa laimealta kopiolta edellisosan Michael Wincottin Top Dollarista (etenkin kun Brooks puhuu kuin kuuma peruna suussa), mutta etenkin Judahin sadomaso-new age-hokkuspokkus-puheet ovat niin nolostuttavia, että välillä itsetuho kuulostaa ilolta. Onneksi sentään hänen hahmeensa on hassu ja hän katselee ajoittain kaukaisuuteen. Jos pahikset ovat naurettavuuteen saakka hölmöileviä, niin plussaa on annettava Vincent Perezille, joka ei tietenkään Brandon Leen kulttistatusta pysty vastustamaan, mutta on varsin hyvä surumielisenä Ashena (okei, se aksentti kompuroi välillä pahasti, mutta mitäpä tuosta). Etenkin Ashen kesken tappelun kokema hermoromahdus jonka aikana hän hysteerisenä hakkaa päällään pöydän halki ja armottomasti katkoo pahiksen selkäragan on erittäin tehokkaasti esitetty kohtaus kaikessa arvaamattomuudessaan ja tuo mukaan vahvaa antisankaruutta joka sopii kostoteemaan. Sitä paitsi Perez on aika fuckin' coolin näköinen tässä elokuvassa ja onkin mielestäni elokuvallista The Crow-hahmoista se toiseksi onnistunein heti Leen jälkeen. Itse asiassa, tässä hieman Demi- ja Suosikkihenkisesti vasemmalta oikealle suosikkini tuon elävän kuolleen päähenkilön visuaalisista onnistumisista.
Vaikka esiintyjä on tärkeämpi kuin meikkinsä, niin näistä esimerkeissä näkee kuinka houkutteleva voi olla oikeanlaisella meikillä. Esimerkiksi Mark Dacascos näyttää liian nätiltä, kuin jonkin Japanpop-yhtyeen jäsen. Tosin jos rehellisiä ollaan, niin Lee ja Perez ovat ainoita jotka oikeasti näyttävät hyviltä tuossa meikissä, loput ovat aika nolostuttavia ja heidän järjestykseen pistäminen on kuin valitsi potkusta kelleille, lyönnistä kelleille ja Channing Tatumin väillä. Ei hyvä. Leen ja Perezin jälkeen itse hahmona onnistui Dacascos parhaiten tv-sarjassaan, mikä varmasti johtui sarjan tarkoituksellisesta kevyemmästä otteesta ja sen vuoksi saamastaan anteeksiannosta. Vaikka myönnettäkään, että niin typerältä kuin Eric Mabius meikissään näyttääkin, niin sen elokuvallinen syntytarina sentään on jatko-osien kaavaa ajatellen hieman muita mielenkiintoisempi. Huomasinpa muuten, että vuonna 2000 on näköjään tehty naispuolinen remake Alex Proyasin The Crowsta, mutta koska en edes tiennyt sen olemassa olosta ennen tätä, niin en laske sitä mukaan edes tuohon edelliseen suosikkilistaan. Mutta mitä hittoa, Erika Drake? Miksei sitten suoraan Erika Draven? Ja remakesta puheen ollen, sellainen näyttäisi olevan taas tekeillä. Enkelten Kaupungin mädän vihreys ja ruosteinen oranssisuus ovat mainiosti tunnelmaan sopivia (vaikkakin välillä elokuvan värivalinnoista ja jatkuvasta savuisuudesta tulee mieleen vain keinot peitellä virheitä) ja Graeme Revellin alkukantainen musiikki on edelleen nannaa korville, mutta ensimmäisen elokuvan innovatiivisuuteen ei ylletä, minkä kuulee etenkin soundtrackilta jonka bändivalinnoista löytyy kyllä mainioita pumppuja ja veikeitä isojen poikien ralleja, mutta kokonaisuutena se vaikuttaa vain kakkoskastin tuotannolta. No, ehkei Enkelten Kaupunki ole yhtä onnistunut elokuva kuin ensimmäinen The Crow, niin se on kuitenkin tarinaltaan, ulkoasultaan ja jopa niiltä hassuuksiltaan ihan sujuvaa puoliyliluonnollista toimintaelokuvaa, jossa on hieman enemmänkin sisältöä kuin pelkkä kaduille virtaava veri. Kosto tapetun pojan vuoksi on hyvä vaihtoehto ja takaumissa näytetty isän ja pojan suhde on ihan hyvin (joskin ehkä liian vähäisenä) esitetty, että sen perusteella Ashen epätoivon ja vihan pystyy ymmärtämään. Sitominen edelliseen osaan sieltä lapsesta tämän elokuvan aikuiseksi kasvaneeseen Sarahiin on ihan kiva, joskin ei ehkä niin kovin tarpeellinen kuin vain toimiakseen muistuttajana/kertojana pohjatarinasta. Tosin tämä on myös jatko-osa joka ei tunnu tuovan mitään uutta mukanaan, vaikka yrittääkin olla välistä niin kovin erilainen ja erikoinen, joten ilman vertailukohteita se on hyvä elokuva, mutta vertailukohteidensa vuoksi ei niin hyvä kuin toivoisi. Eikä ole oikeasti vaikea ymmärtää miksi tämä jäi TIm Popen toistaiseksi ainoaksi pitkäksi elokuvaksi, sillä niissä The Curen musiikkivideoissa hänen osumatarkkuutensa oli enemmän kohdillaan. Nokkelin veto mitä Pope Crow kakkoseen toi, on elokuvan alkupuolella näkyvä pieni mellakointikohtaus, jonka pohjana on selvästikin ollut valokuva joka hyödynnettiin myös Killing Joken levyn kannessa.
Maya-kalenteri heitti hieman, sillä nythän se maailmanloppu vasta tulee, kun sekä Double Featuressa että täällä on arvostelu yhdestä ja samasta elokuvasta (aiemmat bakkanaalithan toteutuivat Vanishing Pointin ja Apinoiden Planeetan muodossa ja jos niitä oli enemmän, niin en muista). Kuitenkin, tästä lukemaan Double Featuren Galaxy Quest-kirjoitus. Se lienee tullut jo täällä selväksi, että minusta Star Trek on ihan okei, joten kun Galaxy Quest ilmaantui ei minulla ollut vaikeuksia haalia sitä haltuuni sen enempiä miettimättä. Eikä katua tarvinnut, sillä tämä on aivan loistava parodia- kautta fanielokuva. Mikä myös tarkoittaa, että saadakseen parhaimman mahdollisen ilon irti, on tunnettava Star Trekiä edes hieman. Mitään syvällistä tietämystä ei vaadita, mutta jotkut yksittäiset kohdat, kuten elokuvan kivihirviön yhdistäminen Star Trek: The Final Frontieriin ja "punapaidan" merkitys jäänevät huomaamatta jos ei hieman tarkemmin ole Star Trekia seurannut. Tärkeintä kuitenkin on että ymmärtää fanikulttuuria, sillä oli sitten kyseessä Star Trek, Tähtien Sota, Sormusten Herra, tai jokin muu, niin ympärillä on ihailijoita joihon on helppo samaistua. Itse elokuvahan menee näin: Televisiossa aikoinaan pyörineen tieteissarjan Galaxy Questin näyttelijät eivät ole vuosiin saaneet enää kunnon rooleja ja ovat näin ollen vahvasti maineensa vankeja. Muille näyttelijöille kaikenmaailman fanitapahtumissa vierailut ovat pakkopullaa, mutta sarjassa kapteenia esittänyt Jason Nesmith (Tim Allen) rakastaa edelleen mainettaan ja rypee siinä onnellisena kuin sika mudassaan. Kuitenkin eräänä päivänä Nesmith menettää uskonsa kuullessaan sivullisten pilkkaavan häntä ja laukovan muita väitettyjä totuuksia. Tässä vaiheessa onkin sopivaa, että oikeat avaruusolennot saapuvat pyytämään Nesmithia avukseen, sillä toinen rotu uhkaa lopettaa heidät sukupuuttoon. Nesmith olettaa kyseessä olevan pelkkiä intohimoisia faneja ja aivan väärässä hän ei olekaan, sillä nämä avunpyytäjät ovat seuranneet innokkaasti Galaxy Questia, tosin luulleen sitä dokumentaariksi oikeista sankareista ja tapahtumista. Siispä avaruussota johon Nesmith näyttelijäkollegoineen päätyy onkin jotain paljon kauhistuttavampaa kuin Finncon.
Galaxy Quest on hieman Tropic Thunderin kaltainen elokuva, sillä samoin tästä tunnistaa mikä on parodian, mutta sen voi katsoa olematta suoranaisesti komiikan lähteen fani, sillä yhtä hyvin sitä voisi tässä tapauksessa ajatella tilalla olevan Battlestar Galactican, Avaruusasema Alphan, tms. Etenkin juonensa ansiosta Galaxy Quest ja Tropic Thunder sijoittuvat samaan ulottuvuuteen, sillä molemmissa päähenkilöt erehtyvät luulemaan olevansa muualla kuin mikä on varsinaisen totuus ja molemmissa näyttelijät esittävät näyttelijöitä näyttelemässä, tai tavallaan oikeita fiktiivisiä hahmoja (katso myös Nimeni on Bruce ja JCVD). Vaikea on kuitenkaan sanoa kuinka hauska tämä elokuva on muiden kuin tieteiselokuvien ja -sarjojen faneille, sillä vaikka ei tarvitse välttämättä tuntea Star Trekia, niin suurin osa ainakin itseäni naurattaneista ideoista liittyy jollakin tavalla scifistisiin kliseisiin: - Shakespearelainen arvostettu näyttelijä joka on jumiutunut omasta mielestään tyhmään tieteissarjaan on tieteissarjojen peruskalustoa ja muistuttaa siitä kuinka joitakin ns. laatuelokuvien ystäviä kiusaa jonkun Salierin vierailu Star Trekissa, etc. - Kliseiset hahmot sankareista (seksikäs nainen, tyhmä mutta itserakas kapteeni, nörtti apulainen, edellä mainittu arvostettu näyttelijä) pahiksiin (hemmetin rumat olennot) ja uhreihin (lapsekkaan näköiset olennot) ovat niin kovin tuttuja, ja piikki faneihin (Justin Long) jotka eivät osaa erottaa totuutta fiktiosta on riemastuttava osoitus trekkeydestä. - Aluksen epälooginen pohjapiirrustus huoneineen ja laitteineen joilla ei ole mitään muuta virkaa kuin se, että ne saattavat näyttää hienoilta ovat mainion hämmentäviä ja siihen liitetään elokuvassa erinomainen vitsi huoneesta joka on täynnä murskaimia ilman mitään syytä. Ja kun siirryttään enemmän yksittäisiin vitseihin tuollaisten universaaleiden ajatusten sijaan, niin minua nauratti suuresti vitsit kuten se kuinka Alan Rickmanin esittämälle hahmolle oltiin luotu hänen avaruusoliomuodolleen sopivat asuintilat ja ruokavalio, jotka eivät ymmärrettävästi sovellu ihmiseloon. Kuten myös se, että aluksen itsetuho on suunniteltu pysähtymään yhden sekunnin päähän, koska siihen laskuri aina tv-sarjassakin pysähtyi. Star Trek-fanina ymmärrettävästi pidän seikoista jotka eivät ehkä muille aukea samalla lailla ja vaikka pariinkiin otteeseen sanoin elokuvan soveltuvan muillekin kuin Star Trekin ystäville, niin tottakai tässä on paljon juttuja jotka ovat niin selkeästi suunnattu faneille että suuri osa omasta kiintymyksestäni tähän elokuvaan johtuu nimenomaan rakkaudestani Star Trekiin. Siispä kun aiheena on vanha tieteissarja joka näyttää nyttemmin suht' ikääntyneeltä, saa se sydämeni sulamaan. Viittaukset Final Frontierin kivihirviöön, Christopher Plummerin silmälappuun, William Shatnerin get a life-kommenttiin (jonka sittemmin on todettu olevan asiayhteydestä irroitettu urbaanilegenda), ex-kollegoiden vihanpitoon ja faninörtteyteen ovat kaikki sellaisia joiden kohdalla luulen olevani ainoa joka ne huomaa, mutta tietenkäään en ole siinä mitenkään oikeasssa. Mutta monesti tulee olo tämän elokuvan olevan juuri minulle ja sielunsisarilleni suunnattu. Sitten on se jo aiemmin mainitsemani punapaita-viittaus joka nyt tuntuu entistä hauskemmalta, kun se huomioitiin jopa Star Trek remakessa. Galaxy Questin kaikki vitsit eivät siis ehkä osu maaliinsa, jos se maali ei ole oikeanlainen, mutta elokuvan idean luulisi olevan muidenkin kuin fanien mielestä varsin nokkela. Vanha tieteissarja jonka maine leimaa tekijöitään vuosien jälkeenkin ja jota muualla universumissa luullaan dokumentiksi oikeista sankareista, jolloin sen vuoksi tv-sarjan näyttelijät viedään taistelemaan oikeita avaruushirivöitä vastaan, heidän itsensä luullessaan kyseessä olevan jonkin fanitapahtuman. Eikö muka ole hyvä? Näyttelijät ovat erinomaisesti roolitettuja. Allenissa on jotain hyvin samaa kuin Shatnerissa, ylimielisyyden, B-imagon ja tavissankaruuden yhdistelmänä. Alan Rickman on juuri sopivan liian hyvä tähän rooliin-näyttelijä, että istuu liian hyvä tähän rooliin-hahmoonsa kuin valettu. Päähenkilöiden roolituksissa eniten itseäni arvellutti Sigourney Weaver esittämässä ns. seksipommia, sillä Weaveriin yhdistää eniten sellaiset älykkäät vahvat naishahmot, eikä Carmen Electraa ja jos rehellisiä ollaan, niin useista komediarooleistaan huolimatta en ole koskaan pitänyt Weaveria kovinkaan hauskana. Hyvin Weaver kuitenkin istuu seksikkääseen rooliinsa, ollen hauska mutta olematta kuitenkaan bimbo ja sitäkin enemmän seksikäs. Oikeasti, muistaako kukaan Weaveria muualla niin hottina kuin tässä elokuvassa. Hrrr-hrrr-hrrr!
Daryl Mitchell elokuvan Will Wheatonina on yhtä tarpeellinen kuin Wheaton itse, mutta idea tv-sarjassa lapsihahmoa näytelleestä ja nyt aikuisena edelleenkin tuosta roolista muistetusta näyttelijästä on mainio ja koska Mitchell esitetään selvänä sivuhahmona, niin kyseessä on ehkä enemmänkin parempi idea kuin näyttelijävalinta. Ei Mitchell huono ole, vaan pikemminkin kuka tahansa voisi olla tässä roolissa-esiintyjä. Sama pätee Sam Rockwellin esittämään hahmoon joka aikoinaan oli päässyt Galaxy Quest-sarjaan esittämään punapaitaroolin ja nyt joutuu toistamaan saman ns. oikeassa elämässä. Mitchellin tavoin Rockwell on ihan ok tuossa roolissa, mutta jälleen hahmon idea on sitäkin parempi ja nyt kun Rockwellista on tullut aika tuttu näyttelijä, niin on hauskaa ajatella tämän elokuvan roolin olevan se uran alkupuolen nimetön hahmo jossain puhelinkopissa ennen menestystä ja hän esittää hahmoa joka teki saman. Avaruusolentoja näyttelevistä ei hirveästi voi ylisanoja suoltaa, sillä vaikka pelastettavaa kansaa esittävistä näyttelijöitä löytyy hyviäkin esiintyjiä (mm. Enrico Colantoni), niin he näyttävät typeriltä, kuulostavat ärsyttäviltä ja jopa liikkuvat kuin pökäleet housuissa, että hyvätkin esiintyjät jäävät ärsyttävien hahmojensa varjoon. He ovat kuin epäonnistuneet versiot niistä Toy Storyjen kollektiivisesti toimivista avaruusolennoista (vaikka ilmeisesti tarkoitus on ollut tehdä heistä Vulcaneita) ja koska Galaxy Quest oli alunperin Disneyn projekti, niin mietinpä vain...
Onneksi muutoin avaruusolennot ovat hyvin toteutettuja ja etenkin pahikset ovat pirun makeita ja Sarrista esittävä Robin Sachs on perinteitä kunnioittavan ilkeä tuhmuri. Sachs onkin esiintynyt sarjoissa kuten Babylon 5 ja Star Trek Voyager, joten kuminaamarit ovat hänelle tuttuja ja eikös vain etenkin Galaxy Questin ja B5:n maskeissa olekin keskenään jotain samaa.
Elokuvan visuaalisuus on toteutettu pääosin erinomaisesti ja vaikka siellä on mielestäni joitakin designpuoleltaan olevia epäonnistumisia (Toy Storyn avaruusolennot) ja osa tietokone-efekteistä kärsii siitä tyypillisestä ilmavasta muovimaisuudesta, niin avaruusvisiot, alukset, planeetat ja univormut näyttävät siltä, että stillkuvien perusteella voisi luulla kyseessä olevan vakavissaan tehdyn tieteisseikkailun. Lisäksi elokuvassa esitettyjen vanhan Galaxy Quest-sarjan pätkien ikääntynyt ilme on sopivan kömpelöä. Lopputuloksena on mielestäni yksi parhaimmista parodiaelokuvista tähänastisessa elokuvahistoriassa ja vaikka mukana on seikkoja joita voisi korjata (esimerkiksi sitä miettii, että mitä kuten tarina kertoo on koekatselun jälkeen elokuvasta kevyempään suuntaan muutettu), niin mukana on nokkelia vitsejä ja tilanteita ja hienoisesta Disneymaisuudestaan huolimatta se ei kuitenkaan aivan liikaa jarruttele. Etenkin elokuvan rakastava kunnioitus kohdettaan kohti on hyvin tuotu esille, sillä seikoista joista herkkänahkaisempi fani saattaisi normaalisti suuttua, tuskin tekee niin tässä tapauksessa huomatessaan tekijöiden tietävän mistä puhuvat. Eli Galaxy Quest ei pilkkaa parodiansa kohdetta, mutta ei myöskään nyhveröi. Näyttävää ja hauskaa avaruusseikkailua, jonka arvostusta värittää omat Roddenberryn väriset lasini. Ai niin, sarjakuvafaneille tiedoksi että Galaxy Questin tekijäporukkaan kuuluivat muun muassa Simon Bisley ja Berni Wrightson. Tähdet: **** Galaxy Quest
Roland Emmerichin Täydellinen Sotilas, eli Universal Soldier (1992) oli jopa vahvasti leikastussa vhs-versiossa vallan mainio toimintaelokuva henkiin herätetyistä steroidisotilaista, jotka robottimaisen kuuliaisesti toteututtivat kaikenlaisia antiterrroristitehtäviä, kunnes sitten tietenkin Dolph Lundgrenin paha sotilas kilahti ja Jean Claude Van Dammen hyvä sotilas ihmetteli mikseivät kaikki voisi olla ystäviä. Toiminta oli tyylikästä, Van Damme pääsi ilmeettömässä roolissaan lähimmäksi Schwarzeneggerin Terminatoria ja Lundgren sai ylinäytellä sielunsa kyllyydestä. Koska tuossa elokuvassa hyvä voitti pahan ja se varmistettiin syöttämällä Lundgren puimurin silputtavaksi (jonka näkemiseltä vhs meidät säästi), niin eipä Lundgrenia enää liian myöhään tehdyssä ja hyvin kömpelöksi vitsiksi jääneessä Universal Soldier: Returnissa (1999) nähty. Toisaalta eipä taida varmaan Van Dammekaan olla iloinen näyttäydyttyään tuossa jatko-osassa. Siinä välissä ehti tulla tv-versioita Universal Soldierista, mutta ne ovat omaa jatkumoaan ja emme näin ollen niitä tämän enempää käsittele. Jos Universal Soldier: Return oli liian vähän liian myöhään tehty, niin kuinka hyvät ennusmerkit olivat Universal Soldier: Regenerationilla? Eivät kovinkaan hyvät, mutta koska tämä elokuva palauttaa Lundgrenin ensimmäisestä osasta tuttuun rooliinsa, oli se aika jänskää ja ehkä tämä elokuva tulee nähdä enemmänkin kakkososana kuin kolmosena. Mikä on toisaalta hyvä kun enää ei tarvitse välittää Returnista ja toisaalta sitä miettii, että miksi? kun kerran Lundgren pilkottiin samankokoiseksi kuin Steve Buscemi Fargossa. Katsotaanpa. Itä-terroristit, eli jonkinlaiset vapaustaistelijat valtaavat Tšernobylin atomimyllyn ja koska näillä terroristeillä on jenkkiläisiltä imperialistisioilta varastettuja aseita, niin tottakai pelastusoperaatio laitetaan UniSolien, kuolleista herätettyjen supersotilaiden harteille. Näin arkaluonteiseen operaatioon tarvitaan oikeanlainen yksinään toimiva tuhokone, joten tottakai traumaattisen rauhalliseen eläke-eloon tottunut, aikoinaan UniSol-projektia vastaan kapinoinoinut supersotilas Luc Deveraux (Jean Claude Van Damme) on ainoa oikea mies tehtävään. Sillä kukapa olisikaan aina paras yritysjohtaja kuin hän joka lähti sieltä ovet paukkuen ja sillat takanaan polttaen? Loogista. Toki Lucin mieli pyyhitään suomalaiseksi progeyhtyeeksi, että siinäpä se. Terroristeilla on apunaan oma UniSolinsa, nimimerkki NGU (Andrei Arlovski) ja hän on tosi bad mutha.. SHUT YOUR MOUTH! I'm just talkin' 'bout Shaft. Ja tyhjennetystä muistista puheen ollen, tsernoterroristien mukana oleva paha tiedemies, NGU:sta vastaava tohtori Colin (Kerry Shale) pitää hihassaan vielä toista ässää, kun laatikossa on aivotyhjennyksen ja palapelimaisen kokoamisen kokenut Andrew Scott (Dolph Lundgren), eli ensimmäisen elokuvan superpaha supersotilas. Onkin hieman surku, että terroristit saavat vaatimuksensa läpi, kun pöpi tohtori villiintyy ja pistää UniSolinsa riehumaan, onneksi Luc saapuu paikalle ja Roxetten sanoin: "Crash!" Boom! Bang!" Regenerationin ohjasi John Hyams, joka näköjään jatkoi yhteistyötä Van Dammen kanssa elokuvissa Dragon Eyes ja Universal Soldier: Day of Reckoning (molemmat 2012). Tuon Hyamsin isä Peter puolestaan ohjasi Van Dammea elokuvissa Timecop (1994), Äkkikuolema (1995) ja yhteistyönä on vielä tulossa elokuva Enemies Closer (2013). Mikäkö tässä on mielenkiintoista? Ei sitten yhtikäs mikään. Mutta koska Peter Hyams on Regenerationin pääkuvaaja, niin ei siinäkään ole mitään kiinnostavaa. Bulgariassa toteutettu Regeneration näyttää ja kuulostaa aika samanlaiselta kuin mikä tahansa nykyajan Seagal-Van Damme-(pre vankila)Snipes-elokuva ja ei siinä mitään, jos kerran toiminta on sujuvaa ja musiikki rullaa kuin taikina pitkoksi. Mutta kyllähän supersotilaat perämetsässä ja Mellunkylän näköisessä paikassa ovat kyllä hieman reppanan oloisia, että sori vaan. Pidän kyllä näistä rappeutuneista taloista, halkeilevista maalikerroksista ja muusta kurjuudesta, mutta kun näissä elokuvissa ei pyritä mihinkään nihilistiseen realismiin, vaan koetetaan tehdä Hollywoodtoimintaa, niin silloin eurolähiöt eivät sellaiseen oikein sovellu. Joensuuhun sijoitettu Blade Runner ei näytä neon-Japanilta, vaan kellarimyyriltä, vaikka mitä tekisi. Siispä Regenerationin visuaalinen ilmapiiri on samalla sekä ihan makea, mutta myös täysin väärällä tavalla hyödynnetty, kun parempi olisi jos ei olisi pyritty tekemään Amerikkalaista elokuvaa, vaan Bulgarialaista. Eli sama juttu kuin niin monessa Markus Selin-tuotannossa, jossa kotimaamme mittapuulla mitattuna suuren budjetin elokuva koetetaan tehdä jenkkiläiseksi ja lopputuloksena on sikäläisittäin halpabudjetin elokuvalta näyttävä kopio. Kuitenkin silloin kun Regenerationissa ei esitellä ns. huipputekniikkaa ja leikitä valaistuksella, on sen hilseilevä maalikuvasto ihan kelvollisen sopivaa, ettei se kehno hollowoodmaisuuden tavoittelu tauotta häiritse. Todennäköisesti jenkkityylisyyden halu johtuukin Hyamseista, joista varsinkin isä-Hyams teki aikoinaan isojakin jenkkituotoksia. No kunhan pääsee siitä väärä elokuva väärässä paikassa-fiiliksestä eroon, niin kyllä Regeneration on ihan kelvollista räiskintää jossa ei joudu liiaksi aivojaan rasittamaan ja parempi onkin, sillä jos niin tekee niin aloittaa aikamoisen laajamittaisen epäloogisuuksista valittamisen. Van Damme on kuitenkin ihan hyvä vanhentuneena Täydellisenä Sotilaana ja Andrei Arlovski on sopivan tyly pahis. Lisäksi tämän elokuvan huumorintajuttomuus istuu paremmin UniSol-hahmoihin kuin Returnin läpänheitto. Hauskaa on, että Regenerationissa pahistohtoria esittävä Kerry Shale on hahmoineen kuin ilkeä versio Robert Picardon Star Trekeissa esiintyneestä Tohtorista. Ei siis vain ulkomuodollisten seikkojen vuoksi, vaan myöskin puhetapansa ja asenteensa. Erot ovat hieman kuin Brent Spinerin Data ja Lore. Mutta hetkinen, entäpä Dolph Lundgren? Ou mään, Lundgrenilla on taatusti ollut hauskaa päästessään riehumaan sydämensä kyllyydestä ja hän onkin elokuvan hauskinta katsottavaa kaikessa psykoottisessa energiassaan. Ei tule edes pahemmin ajatelleeksi aiempaa paloittelukohtaloa. Suuri synti ja häpeä kuitenkin on se, että Lundgrenin rooli on enemmän tai vähemmän vain glorifioitu cameo ja vaikka se onkin hyvä sellaisena kuin on, niin kokonaisuutta ajatellen se on ihan näyttävää tappelukohtausta lukuunottamatta aika turha lisä tähän elokuvaan. Eli joko tai olisi ollut tarpeen. Jatko-osaa Day of Reckoningia en ole nähnyt, joten en tiedä kasvaako Lundgrenin rooli siinä, mutta tämän elokuvan perusteella hänen läsnäolonsa tuossa elokuvassa vaatii jälleen aivojen nollaamista. Universal Soldier: Regeneration on siis ihan kivaa toimintamättöä, joka parantaa edellisestä osasta, mutta joka saa ensimmäisen osan vaikuttamaan Merchant-Ivory-tuotannolta. Ja rehellisesti sanoen, ilman Lundgrenia pitäisi yksi tähti pudottaa pois, sillä hänen aiemmin todettu sekopäisyytensä on riemastuttavinta mitä elokuvassa on ja sitä on liian vähän. Mikä jonkin verran verottaa pisteitä, on elokuvan kärsimättömyys hahmojaan ja juonenkäänteitään kohtaan. En nyt tarkoita Lundgrenin pientä osaa, vaan että kun Van Dammekin tuntuu olevan hiukan sivuosassa ja on sentään muihin verrattuna selvästi elokuvan päähenkilö. Van Dammen hahmon näytetään kärsivän muistiongelmista ja piilossa olevista traumoista ja Puff (the magic dragon) se on poissa. Terroristeilla on oma UniSolinsa ja sen tarina alkaa, mutta Puff (the magic dragon) se on poissa. Lundgrenin hahmo herätetään muisti tyhjennettynä ja kun mies alkaa ymmärtämään kuka on, niin Puff (the magic dragon) se on poissa ja sitten on se paras juoni-idea kun terroristit saavat vaatimuksensa läpi, eikä joku delta force sitä estä, niin Denver (the last dinousaur) se on poissa. Joka kerta kun jokin juonikuvio otetaan mukaan, niin se unohdetaan hetikohta ja kun kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan ns. aivotonta räiskintää, niin hirveästi ei tarvitsisi edes yrittää. Etenkään kun tämä ei ole mitään ylihektistä hysteriaa, vaan jopa suht' rauhallisesti kulkeva... ja silti kaikki tuntuu jäävän kesken. Tähdet: ** Universal Soldier: Regeneration
Tokihan jokainen teistä on lukenut Hellblazeria (?) ja jos ette ole, niin teidän pitäisi. Kyseessähän on eräänlaisesta vastentahtoisesta katumaagikosta, John Constantinesta ja hänen hullunkurista vemmellyksistä kertova sarjakuva. Alunperin tutustuin tähän rähjäiseen alkoholilla demoneitaan turruttavaan, Shane McGowanin varjoonsa jättävään resupekkaan muinaisen Kalma-lehden sivuilla ja sitten (sittemmin mustalle listalleni päätyneen) Kukunorin avustuksella hankin käsiini herran soololehtiä ja vaikka olenkin sittemmin luovuttanut kyseiset lehdet etiäpäin, niin arvostus ei missään vaiheessa laskenut ja olin hyvinkin innoissani kun aikoinaan ilmoitettiin John Constantinen pääsevän oikein elokuvaan saakka. Ennen tätä ilmoitusta olinkin jo muutamaan otteeseen visualisoinut päässäni mahdollista Hellblazer-elokuvaa ja päättänyt kuka olisi sopivin henkilö Constantineksi. Siispä siirtykäämme ajassa noihin hetkiin. Vaikka John Constantine pohjautuukin ulkonäöltään Gordon "Sting" Sumneriin, niin toivoin ja vetosin korkeampiin voimiin ettei kukaan Hollywoodissa saisi päähänsä pyytää ex-Policea elokuvan pääosaan. Minun suosikkini rooliin oli Rutger Hauer ja tällöin (eli Kalman aikoina, 90-luvun alussa) se oli nimenomaan Liftarin John Ryder, joka oli niin vahvasti mielessäni, että kyllä Hauer voisi roolin hyvin vetää läpi. Sitten aikaa kului ja viimein tuo ilmoitus Hellblazer-elokuvasta nousi maan päälle, mutta vasta siinä vaiheessa kun Hauer ei enää olisi ainakaan kenenkään Hollywoodissa olevan ideaali vaihtoehto Constantineksi, ellei kyseessä olisi jokin The Straight Storyn kaltainen muunnos. Niinpä vaikka itse edelleenkin haaveilin Hellblazerista Hauerin kera, niin ymmärsin että syytä olisi ajatella muita vaihtoehtoja. Voin käsi sydämellä sanoa, että kun mietin John Constantinea, niin Keanu Reeves oli varmaan viimeisiä henkilöitä joiden saatoin kuvitella päätyvän tuohon katuvelhon rooliin. Ei niinkään herran tiedostettujen rajallisten lahjojen vuoksi, vaan ihan puhtaasti ulkonäöllisesti, sillä katsokaa nyt tätä
Masentunut manaaja John Constantine (Keanu Reeves) on kuolemassa keuhkosyöpään ja tietää joutuvansa Helvettiin tekemiensä syntien vuoksi. Siispä mies pyrkii ostamaan taivaspaikan tuhoamalla demoneja, mutta kuten Christopher Walkenin esittämä Gabriel Paholaisarmeijassa, ei Jumala kuuntele ja Constantinen yritykset välttyä loputtomalta tuskalta, joka vain jatkaisi jo olemassa olevaa kipua ovat tuhoontuomittuja. Toisaalla poliisi Angelan (Rachel Weisz) kaksoissisar tekee itsemurhan, jota jäljelle jäävä sisko ei pysty ymmärtämään ja hän päätyy pyytämään apua Constantinelta, jotta ainakin sisaren sielu pelastuisi Helvetin liekeiltä. Tehtävän yhteydessä ilmenee, että joku aikoo Kohtalon keihään avulla järkyttää Taivaan ja Helvetin tasapainoa ja välissä olevana Constantine joutuu siis varmistamaan, ettei ainakaan näistä edellä mainituista paikoista jälkimmäinen pääse voitolle. Jos pystyy unohtamaan sen, ettei Reeves näytä laisinkaan tunnetulta John Constantinelta ja että tässäkin elokuvassa hyödynnetään The Matrixin luomaa Keanuimagoa (joskin tarkoituksellisen likaisena), niin Reeves on mielestäni ainakin onnistunut tuomaan roolisuoritukseensa alkuperäisen hahmon kyynisyyden, renttumaisuuden ja ilkikurisuuden, tehden näin ollen hyvinkin positiivisen vaikutuksen odotuksiin nähden. Joten kuten Michael Clarke Duncan Daredevilissa (joo-o, juuri siinä), niin hahmon ulkoasu ei ole kaikki kaikessa, vaan ainakin tässä tapauksessa hahmon luonne on se tärkein. Toki se on myönnettävä, että alkuperäissarjakuvien ollessa tuttuja, on aika vaikea päästä yli Keanustinen ulkonäöstä, sillä väkisinhän se sen huomaa. Mutta jos pystyy välttelemään niitä ajatuksia, kuten myös hahmon muutosta amerikkalaiseksi, pystyy myös näkemään tämän Constantinen olevan ihan onnistunut käännös. Itse Constantine-hahmoon liittyen elokuvan ekstroissa DC:n edustajat kehuskelevat elokuvantekijöiden kanssa kilpaa lopullista tuotosta, joten ei siinä mitään normaalista poikkeavaa, mutta ainakin sarjakuvapuolen henkilöt muistavat mainita olleensa itsekin hämmentyneitä kun leffapuolen vastaavat vaativat muutoksia kuten Constantinen kansallisuuden muutos. Eli ainakin alkuperäinen ajatus on ollut lähempänä sarjakuvallista lähtökohtaa itse päähenkilön kohdalla ja Reeveskin mainitsee ymmärtävänsä tälläisissä muutoksissa olevan riskinsä. Joten,,, niin. Osa näyttelijöistä on aivan loistavasti roolitettu ja vaikka nyt sanoinkin Reevesin sopivan tämän elokuvan Constantineksi ja olevan positiivinen yllätys, niin kaksi sivuosanäyttelijää varastaa elokuvan täysin itselleen. Tilda Swinton sukupuolettomana enkeli Gabrielina on erittäin vakuuttava (joskin Swinton aseksuaalisena hahmona on aika helppo ratkaisu) ja Peter Stormare on varmasti yksi limaisimpia Saatanoita joita on elokuvissa koskaan nähty. Kuten William Fichtner Drive Angryssa, sitä toivoo Stormarenkin kohdalla hänen hahmonsa saavan oman elokuvansa, mitä toivottavasti kukaan ei oikeasti kuitenkaan tee. Suurin osa elokuvan näyttelijöistä tekee varsin onnistuneen roolisuorituksen, tai on ainakin sopivan lyhyessä hihnassa, mutta Shia LaBeouf Constantinen Robinmaisena apulaisena on aika rasittava vikisijä ja olin hyvilläni kun tämä hahmo koki loppunsa. Kirottu olkoon siis A.W. Yrjänä joka aikoinaan kehuessaan tätä elokuvaa kertoi minulle lopputekstien jälkeen olevasta kohtauksesta, jossa äskeinen iloni vaihtui hienoiseen pettymykseen, siellä nimittäin odottaa LaBeoufin kristillinen pelastus. Kenties yllättäen Silverchairia onnistuneemmasta Nirvana-kopiosta, keskinkertaiseksi rockyhtyeeksi muuttuneen Bushin Gavin Rossdale ei yhtenä elokuvan ilkimyksistä ole aivan kauhea, vaan ehkäpä enemmänkin hieman tarpeeton. Elokuvan ulkoasu on ihan onnistunut ja osa efekteistä hyvinkin vaikuttavia, mutta ajoittain sorrutaan aikamoiseen muovitukseen ja etenkin niissä Helvettivisioissa lähennellään lähes Spawnin hölmöilyjä, mutta pienemmissä efekteissä (kuten se kärpäsen ilmaantuminen silmästä) Constantine toimi kuin häkä keuhkoihin. Esiintyvästä krääsästä se ristihaulikko vai mikä lie ja ristinyrkkiraudat olisivat saaneet jäädä pelkän idean tasolle. Ylipäätään hassunkuriset vempeleet joissa pitää mainostaa joka nurkassa aiheeseen liittyvää logoa ovat sellaisia, että hei c'mon hei. Juonellisesti tarina ei ehkä päätä huimaa, vaan on rungoltaan kuin mikä tahansa Bond-pahis valtaamassa maailmaa, kunhan nyt vain uskonnollisilla viittauksilla ja paholaisnaamioilla varustettuna, mutta kyllä Kohtalon keihäs on samalla tavalla elokuvaan sopiva MacGuffin kuin Liiton arkki Indylle, että en mene valittamaan. Kiinnostavin juonikuvio liittyy kuitenkin valloituspuuhien sijaan Constantinen tietämykseen tulevasta kuolemastaan, joka on itseaiheutettua ja kuinka mies koettaa välttyä ikuisilta liekeiltä pikkuhuijarin metodein. Itse elokuvassa on aika onnistuneen negatiivinen vire päällä ja oli hahmo kuka tahansa, tilanne mikä tahansa, niin kaikessa on sellaista lohduttomuutta ja surua peittelevää valehymyä, että Hellblazerin melankolia tuntuu tutulta. Joten sarjakuvan ystäville ja muille samaten, tämä on ensimmäisten hankalien askelmien jälkeen ihan toimivaa sarjakuvaelokuvaa. Ja poislukien lopputekstien jälkeinen kohtaus, on elokuvalla sopivan ilkeästi virnistävä lopetus jossa onnellisuuskaan ei tunnu mukavalta. Tähdet: *** Constantine
Huippuvaras Max (Dean Cain) vääntelehtii, hyppii ja kiemurtelee hälytinlasereiden ohitse ja tekee kaikkea muitakin sellaisia Ansa Viritetty-temppuja, että Sean Connerykin olisi iloinen. Tottakai FBI epäilee tuoreimmasta huipputason keikasta juuri Maxia ja mikäpä ettei, sillä hurjapäinen varas ei pahemmin naamaansa viranomaisilta piilottele. Joten toki hän suostuu lähes mukisematta uuteen keikkaan, josta voi tienata sen verran muhkeat rahat, että sivullinen voisi luulla plastiikkakirurgialla olleen asian kanssa tekemistä. Siispä Max lähtee kiipeilemään Nakatomi Plaza-kopiolle varastamaan uutuuttaan kiiltelevää mikrosirua, kun samanaikaisesti samaisessa rakennuksessa harrastetaan muitakin varkauksia ja eräs tälläiseen liittyvä henkilö aiheuttaa paikalle tulipalovaaran. Tämän pyromaanin henkilöllisyyden arvuuttelu luokin sitten elokuvaan pientä mysteeriä, joka tosin selvitetään poimu kuuden nopeudella. Kun koko rakennus roihuaa, päätyy poliisiksi naamioitunut Max puolittain vastentahtoiseksi sankariksi, hänen alkaessaan pitämään varastamista vähemmän tärkeänä kuin ihmishenkien pelastamista. Luonnollisesti sekalaisessa ihmisjoukossa on mukana heitäkin jotka eivät halua pelastua, vaan itsepäisesti päättävät työntää henkensä varmaan kuolemaan ja sehän se vasta hauskaa onkin. Firetrap on tavanomaista B-toimintaa (tai tarkemmin katastrofielokuvaa) siltä puolelta siltaa jossa B ei tarkoita ilmeettömiä lihaskasoja ja silikoonattuja rintoja, vaan Speedmäisyytta jossa ajoittaisten herkkien pianoballadien siivittämänä ainakin pyritään inhimillisyyteen ja henkilöihin joiden kohtaloista olisi tarkoitus välittää. Toiminta on ihan kelvollisen värikästä tulipalloräjähtelyä ja näyttelijät pitävät jonkinlaista huumorintajua yllä (Cainin Teräsmiehestäkin tuttu lempeä hymy on usein kuvasssa esiintyvä ilmiö) ja dialogissakin on jopa muutama suht' nokkela lausahdus takaa-ajokyvyn vertaamisesta Steve McQueeniin ja Kung Fu-televisiosarjan oppien muisteluun. Eli vaikka Firetrap ei missään nimessä pumpuli-iskua kovempaa vaikutusta saakaan aikaiseksi, on se kaikessa hyväntuulisuudessaan ihan miellyttää ajantappoa, jota katsoessaan voi vaikkapa kiusata vieressä nukkuvaa kissaa (kissattomat voivat kiusata itseään). Sivuosista voi bongailla tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä (mm. Seinfeldista, Nannysta, Stargatesta ja/tai X-Filesista tutut John O'Hurley, Harry Van Gorkum, Vanessa Angel ja Steven Williams), sekä miettiä oliko Lori Pettylla todellisuudessa koskaan mitään oikeita mahdollisuuksia A-tähteyteen. Hauskin tosin lienee huomio, että varkauskohteena olevan yrityksen johtajaa esittävä Jim Storm on kuin David Hasselhoffin kadonnut veli. Ainakin jos sopivasti silmiään siristää.
Minä näen Teidät, mutta sen lisäksi jaan pienen kertomuksen asiakaspalvelijan ominaisuudessani. Yleisesti ottaen lienee loogista päätellä, että asiakaspalveluammateissa työskentelevien asiakkaat ovat lukumääräisesti pääosin niin sanottua harmaata massaa, mutta sitten siellä ovat ne mieleen jäävät hyvät, pahat ja rumat. Etenkin kaksi jälkimmäistä ryhmää yhdistettynä ovat heitä ikuisesti huonon tuulen omaavia henkilöitä, joiden kohtaamiseen valmistautuu Raamatun ja pyhän veden avustamina. THE POWER OF CHRIST COMPELS YOU! Parasta heissä on se, että kunhan on demonisen koettelemuksen kestänyt, niin heistä saa hauskoja tarinoita myöhemmin kerrottavaksi. Penkoessani vanhoja arkistojani, löysin kirjoituksen eräästä videovuokraamoajan asiakaspalvelutilanteesta, jota lukiessani alkoi naurattamaan ja tuumin josko joku muukin kokisi sitä lukiessaan hymähdyksen. 8.5.2008 Kohtasin asiakkaan joka pelotti minua ihan sairaasti. Paikalle saapui noin hieman päälle 30-vuotias isokokoinen mieshenkilö. Hän ei ollut ymmärtääkseni humalassa, vaan oli vain muuten hieman tärähtäneen oloinen ja hänen henkensä haisi ihan julmetusti. Olen nähnyt saman asiakkaan aiemminkin ja hän on aina vaikuttanut hieman ärsyttävältä. Hän on niitä henkilöitä jotka tulevat vain ja pilaavat joka paikan karman. Hän on heitä jotka tuijottavat taukoamatta kertaakaan räpäyttämättä silmiään ja tietenkin tulevat muutaman sentin päähän kasvoistasi, jotta olosi olisi mahdollisimman ahdistunut. Hän kysyi uskonnollisia leffoja, mutta teki samantien kovaäänisesti selväksi ettei hän halua mitään Hollywoodroskaa, kuten Mel Gibsonin Passion of the Christ. Sanoin että eiköhän meiltä jotain löydy ja näytin hänelle joitakin uskonnollisaiheisia elokuvia ja kuuntelin kuinka hän selitti miksei pidä uskonnollisista leffoista "niissä aina vääristetään raamattua. Ei Jeesus kantanut itse edes ristiään, eikä sitä taidettu ristiinnaulitakaan!" johon itse totesin "en ollut paikalla, joten en mene vannomaan." Kohta hän kuitenkin Kieslowskin Punainen-elokuvan nähdessään muutti mielensä ja halusikin ne muut värit "se vihree ja sininen!" (Vihree?) huomattuaan kuitenkin kannessa tekstin jossa todettiin elokuvan olevan riipaisevaa draamaa, iski hän elokuvan takaisin hyllyyn ja kertoi ettei haluakaan katsoa "tälläistä paskaa!" Huomattuaan Madonnan elokuvan hyllyssä aloitti hän syvällisen monologin Madonnasta "huora se on. Pelkkä huora. Niin kuin ne kaikki. 'i'm a material girl' niin se laulaa ja tarjoo itteensä kaikille, koska se on huora!” Jotta siinä ei olisi jo tarpeeksi, niin nähdessään Brokeback Mountainin hänen oli kerrottava että "mä vihaan homoja, ne pitäis kaikki tappaa BAM! Mut sit mä vaan joutuisin vankilaan, niin epäreilua se on. Raamattukin sanoo että homot pitäis tappaa." Joten tämän jälkeen hän tietenkin valitsi Star Trek-elokuvan (Star Trek VI: The Undiscovered Country.) Hän jatkoi vielä tarinointiaan kertomalla kuinka ”Saatana ei voi ostaa sielua, koska Jumala päättää kauan ihminen elää. Saatanahan on langennut enkeli, joten se ei voi Jumalalle mitään.” Sopivan tauon tullen sanoin kollegalleni "mua pelottaa ihan helvetisti" ja creepyn asiakkaan poistuttua jatkoin "mä olin varma että kohta se nylkee mut, iskee lihakoukkuun kiinni ja pukee mun ihon itsensä päälle." Hitto kun tuollaisen tyypin piti valita Star Trek-elokuva, ei sellainen ansaitse nähdä niitä. Ja niin, en minä vaan muista että raamatussa sanottaisiin, että homot tulisi tappaa. Ren Höekin sanoin: "you sick little monkey."
Opin taas jotain uutta kun sain tänään (eli eilen) tietooni, että Transformers The Moviessa soiva "Weird Al" Yankovicin kappale Dare To Be Stupid on tarkoituksella tehty kuulostamaan Devolta. Näin olin ensikuulemasta saakka päätellytkin, mutta nyt voin hyvillä mielin todeta, ettei kyse ole vahingosta. George (Al Yankovic) on taivaanrannanmaalari joka haluaa elämältään jotain muutakin kuin pikaruokalassa työskentelemistä, mutta kuka olisi valmis maksamaan miehelle hänen lentävistä ideoistaan? Onneksi rikas sukulainen päätyy lahjoittamaan Georgelle korttipelissä voittamansa pienen, tuottamattoman televisioaseman ja nyt George voi ystävineen luoda tv-ohjelmia joihin kanavoida kaiken mitä mielikuvitus voikaan synnyttää. Kun George antaa ohjelma-aikaa hiukan enemmän kuin yksinkertaiselle Stanleylle (Michael Richards), alkaa tämä pieni kanava keräämään suosiota, mistä ei kilpailevan ja alueen suurimman kanavan johtaja R.J. Fletcher (Kevin McCarthy) pidä laisinkaan. Siispä Fletcher pyrkii kunnon kiusaajan tavoin kaatamaan Georgen kanavan ja luonnollisesti vain rahankeräys aikaa vastaan voi pelastaa Georgen äskettäin alkaneen unelmauran. Weird Al Yankovicilla on aika liuta rooleja näyttelijänä allaan, mutta lähes poikkeuksetta ne ovat olleet cameorooleja joissa hän esittää joko itseään, taikka eri nimellä varustettua itseään. Näistäkin uskaltanen arvella Mies ja Alaston Ase-elokuvien cameoiden olevan ne tunnetuimmat. Mitenkään tuntemattomasta henkilöstä ei kuitenkaan ole kyse, sillä harvassa taitavat olla he jotka eivät ole edes yhtä Yankovicin erinomaisista parodialauluista kuulleet ja jos olen väärässä, niin minun ei pitäisi olla, sillä musiikillisen komedian saralla Yankovic on tuntemisen arvoinen. Kuitenkin palatakseni elokuvien pariin, niin cameorooliensa ohella on Yankovic tehnyt ainakin yhden erinomaisen komedian, tämän UHF:n ja kirjoittana on hän pystynyt tekemään elokuvan komiikasta täysin itselleen tutun oloista. Hyvä niin, sillä UHF on hiton hauska elokuva ja kuten hänen musiikkinsa, on se täynnä sekä selviä parodioita, että myöskin seikkoja jotka vaikuttavat parodioilta olematta varsinaisesti sellaisia. Näyttelijänä Yankovic on ihan kelvollinen. Ei missään nimessä erityisen hyvä, tai edes hyvä ilman edeltävää erityinen-liitettä, mutta elokuvan sisällön huomioiden hän on varsin sopiva näin letkeään menoon ja hänen tyylinsä sopii ihan hyvin muiden ns. ammattinäyttelijöiden joukkoon. Tämä on kuitenkin elokuva joka alussa mainitsemani Yankovicin laulun tavoin uskaltaa olla tyhmä ja tällöin näyttelijät saavat olla samanlaisia. Varsinkin kun tämän elokuvan tyhmyys on erittäin onnistuneen miellyttävää ja on helppo uskoa näyttelijöillä olleen hauskaa elokuvaa tehdessään. Komiikka on villiä, lapsellista ja silloinkin kun kyseessä on hiukan synkempikin vitsi, ei se ole ilkeää. Siispä oli kyseessä sitten ainoastaan paistinlastoja myyvästä supermarketista, eläinohjelmasta jossa heitetään kilpikonna kiinni kattoon, taikka automainos jossa kauppias uhkaa hakata hylkeen hengiltä. jos se edesauttaa kaupantekoa, niin kaikki ovat yhtälailla hölmöjä ja hauskoja. Kertaakaan ei tule tunnetta, että jotain vitsiä olisi väännetty otsa rypyssä. On helppo todeta, että viilaamista UHF:stä löytää etsimättäkin. Yankovic ei ole erityisen hyvä näyttelijä (ne miehen kiljaisut ovat välillä tuskallisia), muutamat muut esiintyjät vetävät kohtauksiaan valitettavan yli ja osa hahmoista liikkuu ärsyttävyyden rajan ylitse, visuaaliset efektit ovat kerta toisensa jälkeen kömpelöitä, kaikki vitsit sopivat yhteen vain jos niitä vasaralla avittaa, mutta fiilis on loistava ja sarjatulella tulevissa vitseissä on niin paljon valinnanvaraa, että jonkinlainen muka laadukkaampi toteutus todennäköisesti vain veisi kepeän tunnelman mukanaan kauas pois. Jopa mahdolliset vahingot, kuten alun Indiana Jones-parodian kohtaus jossa irti repeytyvä käsi on eri kuin maahan putoava saavat peukut pystyyn. Tärkeintä kuitenkin on, että UHF naurattaa ääneen ja sitä ei niin usein komediaa katsellessa tapahdu kuin pitäisi. Kukapa meistä tämän elokuvan nähneistä ei olisi rakastunut mukana oleviin leffaparodioihin, kuten Conan The Librarian ja Gandhi 2? "He's back, And this time, He's mad. Gandhi II. No more mister passive resistance, He's out to kick some butt. This is one bad mother you don't wanna mess with."
Luonnollisesti UHF floppasi ja elokuva päätyi yhdeksi syntipukiksi tuotantoyhtiö Orionin rahavaikeuksiin, josta sen hetkiseksi Tanssii Susien Kanssa pelasti ja vaikka UHF:n kulttisuosio kasvoi, niin eipä ole Yankovic vastaavaan projektiin enää sittemmin ryhtynyt. Tähdet: **** UHF
Ensimmäiset 50 sekuntia ja olen jo nähnyt elokuvahistorian huonointa näyttelemistä, vähiten uskottavimman veriefektin, kehnoimman säikäytyksen ikinä ja noloimman karvahuppumurhaajan koskaan. Loppuelokuva ei voi kuin parantua tästä. Olin väärässä. Joukko jou dude-psykologiaopiskelijoita lähtee opettajansa kera keskelle talvista metsää, mökille joka sijaitsee umpikujalla ja sitten psykomurhaaja pilkkoo heidät. Ja arvatkaa mitä, sitten se toistetaan. Oh joy! Lopputwisti on...
Joku lienee joskus sanonut, että jokainen elokuva joka on valmistunut ansaitsee jonkinlaista arvostusta osakseen. Hän ei ole nähnyt Silent Screamia. Lesbokohtaukset eivät auta hetkeäkään jos edes näin yksinkertaisella juonella varustetusta elokuvasta ei saada aikaiseksi muuta kuin jotain joka saa arvostamaan Ulli Lommelia (ei oikeasti), sillä yksistään jo suolesta olevat näyttelijät Tommy Wiseau-kyvyillään pitävät huolen, että katsojan kipu muuttuu psyykkisestä fyysiseksi. Kun seuralaiseksi annetaan dialogi joka saa uskomaan, että ainoat psykologian opiskelijat jotka tähän elokuvaan liittyvät ovat he jotka haluaisivat toimittaa elokuvan kaikki kolme kirjoittajaa lopulliseen pakkohoitoon, niin onneksi sentään visuaalinen toteutus noudattaa kehnoa ala-asteen videoprojekti jota ei koskaan onneksi tehty-linjaa. Jotain elokuvan onnistumisesta kertonee se, että yhdessä vaiheessa yksi oletetuista päähenkilöistä keskeyttää löysän tappamisen mennäkseen p*skalle. Yksinkertaisesti vain huono elokuva, eikä missään nimessä niin huono että hyvä. Vain huono. Ja jos saan olla hybriksen valloissa, niin edellä oleva kirjoitukseni on viihdyttävintä mitä Silent Screamiin on liitettävissä. Aina siihen saakka kunnes seuraava ihminen tästä elokuvasta kirjoittaa sen oleellisimman. Tähdet: EI! Silent Scream
Ps. Aion heittää tämän elokuvan roskikseen, ellei joku sitä satu haluamaan?
Pidän suuresti elokuvasta Mustat Donkkaa Tykimmin, mutta koripallo edes katumuodossa ei ole koskaan järin kiinnostanut minua, joten entuudestaan ei Harlemin Legendan legenda, Earl Manigault ollut itselleni tuttu nimi. Pikainen perehtyminen miehen historiaan kertoo tutun tarinan arvostetusta urheilijalupauksesta, jota jopa Kareem Abdul Jabbar piti kaikkien aikojen parhaimpana pelaajana ja joka lopulta romahti, ajautui päihteisiin, ravisti itsensä hereille, mutta kuoli selvästi ennen aikojaan. Earl Manigault (Don Cheadle), lempinimeltään Vuohi on mukava, kiltti ja ystävällinen poika joka nauttii katukoripallon pelaamisesta. Vikkelällä ja oppimiskykyisellä pojalla onkin mahdollisuuksia vaikka mihin ja sen näkee myös koulun liikuntaopettaja Scarpelli (Ronny Cox), mutta koska Earl ei ole kiinnostunut ammattilaispelaamisesta siihen liittyvien sääntöjen vuoksi, niin kuten liikkamaikat yleensäkin, aikoo Scarpelli tuhota Earlin itsetunnon. Siispä nuorisotoimintaa järjestävä isällinen Holcombe Rucker (Forest Whitaker) pyrkii oman mentorinsa tohtori McDuffien (James Earl Jones) avulla opettamaan Earlia ja pitämään hänet poissa vaikeuksista, mutta vaikeaa se on kun Earlin ystävät toinen toisensa perään tarjovat päihteellistä pakoa todellisuudesta. Kun kumitossu-unelmat alkavat kariutua, voi aina huomata ettei heroin ole viittaus sankarillisuuteen. Onneksi koiranputki ei kuitenkaan ole seuraava jota pusketaan. Tämän elokuvan ohjaaja Eriq La Salle on itselleni tutuin näyttelijänä ja silloinkin kahdesta eri roolista. Teho-osastossa hän oli tohtori Peter Benton ja Prinssille Morsiamessa se heppu jolla oli naurettavat hiukset. Näissä tuotoksissa hän oli kyllä mies paikallaan, mutta olin hieman yllättynyt huomatessani, että hän oli mukana myös One Hour Photossa ja Jaakobin Painajaisessa, kahdessa elokuvassa jotka ilomielin asettaisin lajittyyppiensä kärkisijoille. Eipä vaan herra muistu niistä mieleen. Ohjaajanakin La Salle on siis kunnostautunut, mutta jos olen ennen Harlemin Legendaa nähnyt jonkun hänen ohjaustöistään, niin eipä vaan muistu mieleen. Eli jotenkin aloin jo ennen elokuvan katselua luomaan itselleni suht' kehnoa mielikuvaaa La Sallesta, mutta ehkä onneksi niin, sillä kenties juuri siitä syystä Harlemin Legenda osoittautui nyökkäyksiä kohdalleen saavaksi elokuvaksi. Harlemin Legenda on osuvasti roolitettu draama joka toimii juuri siinä missä tositapahtumiin pohjautuvien elokuvien tuleekin toimia, se vaikuttaa rehelliseltä. Joten vaikka tässäkin taatusti on väritettyjä osuuksia joiden yhtymäkohdat todellisuuteen ovat kuin vastakkaiset navat, niin niistä ei välitä koska ihmiset ja tilanteet tuntuvat oikeilta. Siispä onkin hieman hölmöä löytää valittamista siitä, että lahjakkaan ihmisen nousu ja tuho on todellisuuspohjastaan huolimatta sen verran moneen kertaan nähty kertomus, että jos ei erikseen anna plussaa tosiperäisyydelle, niin muutoin sitä vain toteaa elokuvan olevan hyvä, ei ihmeellinen. Kuitenkin jos pitää urheilijaelämänkerroista, niin Earl " Vuohi" Manigaultin tulisi olla aivan yhtä tuttu nimi kuin Muhammad Alin ja Rocky Marcianon. Draamana Harlemin Legenda ei ole yhtä vahva kuin jokin Hotelli Ruanda, mutta sen elokuvan tavoin tämä osoittaa, että Don Cheadle on parhaimmillaan tässä nimenomaisessa lajityypissä. Tuon lisäksi on näemmä ruvettava pistämään merkille Eriq La Salle ohjaajana. Voimme vain kysyä, että miksi tämän elokuvan kansikuva on sellainen kuin on. Cheadle kyllä näkyy olevan tuolla alaosan ryhmäkuvassa, mutta eiköhän kaikkien ensimmäinen oletus ole, että isona esitetyt Eriq La Salle, Forest Whitaker ja James Earl Jones olisivat pääosissa ja heistä La Salle mahdollinen päähenkilö. No, heistä Jones on näkyvimmin esillä, mutta edelleen sivuroolissa, Whitaker hieman sitä pienemmässä sivuosassa ja La Salle roolissa jota ei kokonsa vuoksi huomaisi, ellei hän esittäisi Vietnamissa kätensä menettänyttä miestä. Miksei Cheadle kelvannut isonaamaksi, kun hän kuitenkin on selvässä pääosassa ja lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa? Tähdet: *** Harlemin Legenda
Rooman valtakunnan kukoistaessa ja yes massan ollessa täydessä terässään, syntyy Kreikan puolella orjaksi Spartacus (Kirk Douglas). Spartacus on aika huono orja, kun hän kapinoi koko ajan isäntiään vastaan eikä ymmärrä pilkkoa kiviä ilman, että purisi ruokkijansa kättä (no okei, jalkaa). Mitä tehdä kurittomalle orjalle? Minä tiedän, myydään hänet gladiaattorikouluun jossa hän oppii kanavoimaan vihaansa ja voimaansa ammattitaistelijan kyvyin. Siispä eipä aikaakaan kun Spartacus johtaa gladiaattoritoverinsa kapinaan, muodostaa heistä armeijan ja lähtee kohti Roomaa tarkoituksenaan lopettaa orjuus. Ymmärrettävästi joukko kasvaa päivä päivältä, maine samaten ja vaikka liha ei kestäisi, niin Braveheartin tavoin aate elää ja saattaa siirtyä sukupolvelta toiselle. Olisi hauska nähdä millainen Spartacus olisi jos Stanley Kubrick tekisi sen nyt. Siis edellyttäen, että mies olisi edelleen elossa, koska muulloin kyseessä saattaisi olla aika hiljainen elokuva. Varmasti yksityiskohtiin panostettaisiin enemmän. Ei niin etteikö tämä olisi yksityiskohtainen, mutta se on tekoaikansa käsityksen mukainen ja näin ollen suurin osa hiusmalleista, naisten meikkaukset ja näyttelijöiden aksentit muutettaisiin nykyversiossa, niiden ollessa nyt,,, ei niin kovin uskottavia. Lisäksi rohkeutta tulisi lisää ja vaikka Kubrick todennäköisesti edelleenkin toimisi tietyissä asioissa hienovaraisesti, niin väkivalta olisi varmasti graafisempaa ja homoseksuaalisuuden kuvaus saisi enemmän lihaa ylleen. Tämä ei ole mitenkään kritiikkiä Spartacusin rohkeutta kohtaan, sillä aikansa studioelokuvaksi sen hikisinä kimmeltävät lihakset ja painiminen on silkkaa Hollywoodin Caligulaa, että seksiä ja väkivaltaa on tarjolla runsain mitoin, mutta siitä näkee vielä pienoista jarruttelua. Esimerkiksi alastomuus peitetään sopivissa kohdin olevilla puunlehdillä, taikka verhoilla ja niiden tietää olevan vain sensuurin vuoksi mukana. Ja koska elokuvana se ei ole vielä sellaista ns. taiteellista Kubrickia kuin hänen elokuvansa pian tästä eteenpäin alkoivat olemaan, niin näyttelemisessä näkee vielä eräänlaista Hollywoodin kulta-ajan tapaa, joka nyttemmin varmasti karsittaisiin saman ohjaajan toimesta pois. Spartacus on megalomaaninen elokuva jota on mukava katsella. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä (ja vaikuttaa välillä aivan westerniltä), on täynnä erinomaisia näyttelijöitä (Douglas, Tony Curtis, Laurence Olivier, Herbert Lom, Charles Laughton, etc.) ja jos siirtää ajattelumaailman tekoajan asenteisiin, niin se on jopa shokeeraava verrattuna muihin vastaaviin epookkeihin. Ja vaikka huomautinkin eräänlaisesta Hollywoodnäyttelemisestä, niin Curtisin ja Olivierin välillä on uskottavaa kiihkeää kuumuutta ja Douglasin karismalla valloitetaan Rooma helposti, vaikka hänen hahmonsa ei sitä tehnytkään. Mutta samalla Spartacus on myös hieman turhan puhdas ja värikäs, kiltti ja mukava ollakseen kaikkien teemojensa mukainen. Siispä senaatin juonittelut, orjien kapinointi, Tony Curtisin ja Laurence Olivierin kostea dekadenssi eivät pääse yli kolmen tunnin pituudesta huolimatta täysin maininnousukenkäjaloilleen, vaan ne viimeiset askeleet jäävät puuttumaan. Tähän liittyen onkin mielenkiintoista kuinka tässä elokuvassa puuhaillaan ahkerasti sotasuunnitelmia, puhutaan kuinka kovia taisteluita käytiin ja kansikin antaa ymmärtää tiedossa olevan joitakin titaanien kohtaamisia ja sitten niitä on suunnilleen kaksi, joista toinen käydään niin pikaisesti pimeässä ettei ehdi edes vessassa käydä. Toisaalta sitä ajattelee olevan hienoa kuinka elokuvan ei tarvitse turvautua fyysisiin toimintakohtauksiin ja kuitenkin sitä miettii, että joku vain unohti budjetoida stuntkoordinaattorit. Erittäin viihdyttävä elokuva kuitenkin, siitäkin huolimatta että monissa kohtauksissa ulkoilma on yhtä uskottavaa kuin Bonanzassa ja ehdottomasti useampien sanojen arvoinen kuin annan ymmärtää. Pisteytykseenkin joku voisi lisätä yhden tähtösen, mutta nyt ei onnistu, vaikka lähellä onkin. Spartacus ja Sportacus, kuin kaksi marjaa?
On vuosi 1965 ja These Boots Are Made For Walking soi kun Lucille (Melanie Griffith) menee ja leikkaa miehensä pään irti. Pää hattulaatikkoon ja mukaan kun tuore leski lähtee Alabamasta kohti Hollywoodia tavoittelemaan elokuvatähteyttä, johon voi antaa vain neuvoksi, että älä ainakaan ota roolia Alabamalaisena henkilönä, sillä aksenttisi on todella kehno. Elokuvan kertoja, pikkupoika PeeJoe (suom. VirtsaJuha [Lucas Black]) on Lucillen sukulaispoika ja hän pohtii ihmisoikeuksia huomatessaan kuinka mustia ei kaivata uima-altaalle, taikka muualla vain valkoisille tarkoitetuille alueille. Siispä kun PeeJoe on kotona Alabamassa näkemässä kuinka rotuasenteet ovat muuttumassa, on Lucille Kaliforniassa tavoittelemassa menestystä, mutta liittyvätkö nämä tarinat oikein toisiinsa ja sopivatko ne yhteen? Vastaus molempiin on ei. Nyt nämä kaksi tarinaa ovat yhdessä kuin tv-sarjasta poistunut hahmo jonka sanotaan vain lähteneen opiskelemaan, tms. ja sitten muka yhteyttä pidetään puhelimitse. Kenties Antonio Banderaksen oma kielimuuri aiheutti sen, mutta ainakaan hän ei saanut esikoisohjauksessaan vaimoaan käyttämään ääntään, saati sitten muita näyttelijänkykyjään onnistuneesti. Sillä sen verran pihalla rouva tuntuu olevan sekä aksentillaan, että esiintymisellään. Niin ja miksei muuten melkein kenelläkään muulla elokuvan näyttelijällä ole minkäänlaista etelän aksenttia (poislukien Lucas Black, joka sentään oikeasti on paikallisia), kun kerran suurin osa elovasta syvään etelään sijoittuu? Toisaalta Griffithin kömpelö esiintyminen on linjassa elokuvassa käytettyjen puuduttavan pinnallisten muka-dramaattisten hidastusten ja kamera-ajojen kanssa, sekä kliseisessä musiikin käytössä, että ainakin Banderas on parempi näyttelijä kuin ohjaaja. Tosin ei hän kuitenkaan mikään onneton elokuvantekijä ole, vaan pikemminkin kokemattoman oloinen. Siispä dialogi ei kulje toivotunlaisesti, rytmitys on kankeaa ja kaikkiaan tuntuu kuin Banderas olisi pyrkinyt mahduttamaan kaikki muistamansa kliseet yhteen elokuvaan. Hiukan sääli, sillä Lucillen tarina on samalla mustan huumorin tavalla mainio kuin Nurse Bettyn ja synkemmällä otteella siitä oltaisiin voitu saada vaikka mitä irti (mitä tosin ei saatu Nurse Bettyssäkään). Etenkin mainioita ovat kohtaukset joissa sivulliset jutustelevat Lucillen kanssa niitä näitä, eivätkä ole moksiskaan kun hän kertoo tappaneen miehensä, aivan kuin se olisi jokapäiväistä leipää. Tällöin elokuvasta olisi kannattanut leikata kokonaan pois Lucas Blackin esittämä hahmo kasvutarinoineen rasistisessa ilmapiirissä. Hyvä idea, toteutus ei. Tähdet: ** Crazy in Alabama
Hmm, kannibaalielokuva jossa opetetaan, että kaupunki-ihmiset ovat oikeasti niitä sivistymättömiä. Yllättävää, eikö? Vuonna 1961 New Yorkin kuvernöörin poika katoaa tutkimusmatkalla Uudessa-Guineassa ja tapaus synnyttää mediamylläkän ohella mittavat etsinnät. 30 vuotta myöhemmin joukko pissisnuoria lähtee palkkion toivossa etsimään kadonnutta miestä ja he törmäävät viidakossa kannibaaleihin jotka syövät heidät. Vaikka lihansyöjä Carnosaurin tavoin olenkin, niin kannibaalielokuvat eivät juurikaan saa suunpieliäni vaahtoamaan ja rehellisesti sanottuna tämänkin leffan kohdalla mielenkiintoisin seikka tuntui olevan sen Kreikkalainen nimivaihtoehto Anthropofagoi, joka tietenkin toi mieleen umpisurkean, mutta yllättävän hauskoja keskusteluja synnyttäneen Joe D'Amaton Antropophagusin. Kenties yllättäen se ei olekaan elokuvan mielenkiintoisin seikka, vaan se on tuo kuvernöörin pojan katoaminen, joka sattuu olemaan tositarina. Tottakai Welcome to the Jungle on fiktiivinen elokuva, mutta se sentään ottaa pohjakseen jonkinlaisen totuuden (johon kuuluu oikeasti teoria miehen päätymisestä kannibaalien vatsoihin) ja sekoittaa siihen oman tarinansa. Eihän se nyt tietenkään tarkoita, ettäkö tämä olisi kovinkaan hyvä elokuva, sillä sitä se ei ole, mutta onhan se lähtökohta ihan kiinnostava. Welcome to the Jungle on tavanomainen found footage-elokuva jossa kehnot näyttelijät esiintyvät huojuville kameroille muka improvisoiden, mutta missään vaiheessa ei usko hetkeäkään kyseessä olevan mitään aitoa. D'Amaton elokuva sentään jää mieleen, tämä poistuu ensimmäisen suolentyhjennuksen mukana. Joten kannessa oleva kommentti siitä kuinka tämä on "viime vuosien kauhistuttavimpia elokuvia" pohjautuu todennäköisesti toteamiseen siitä kuinka kauhistuttavaa on, että katsoja tuhlaa tähän aikaansa. Yksi asia mikä näissä löytöfilmileffoissa usein ottaa päähän on se, että niissä on tilanteita jolloin kameraa käyttävä ihminen ei todellakaan osoittaisi kamerallaan esimerkiksi perässään seuraavaa mörköä, vaan se heiluisi holtittomasti niin ettei kuvasta saisi oikeasti mitään tolkkua. Mutta ee-hei, aina muistetaan kuvata jahtaavaa torahammashirviötä. Tietenkään aina se ei haittaa, mutta etenkin tässä leffassa se häiritsee, sillä päähenkilöt eivät ole mitään muuta kuin pissiksiä joiden ei todellakaan usko uhan alla jatkavan kuvaamistaan, vaan pudottavan kameran niille sijoilleen ja juoksevan pakoon. Tähdet: * Welcome to the Jungle
.JPG)
.JPG)
