The Killer Inside Me (2010)

The Killer Inside Me pohjautuu Jim Thompsonin kirjaan ja kun kyseessä on Thompson, niin odotettavissa on tunteetonta väkivaltaa ja henkilöitä jotka tekevät epätoivoisia suunnitelmia jotka päättyvät huonosti.
Loistavaa!

50-luvun Texas ja kovasti pidetty nuori sheriffi Lou (Casey Affleck) tekee palveluksen paikalliselle rosvoparoni Chester Conwaylle (Ned Beatty) ja lähtee häätämään huonomaineista neitiä, Joycea (Jessica Alba.) Chesterin poika Elmer (Jay R. Ferguson) kun on syvästi rakastunut Joyceen ja se ei ole hyväksi Chesterin imagolle.
Lou ja Joyce hakkaavat toisiaan, ihastuvat ja aloittavat kuristamisseksillä höystetyn suhteen. Siinä sivussa tulee mieleen ajatus yhteiselämästä muualla, mutta siihen tarvitaan rahaa ja sitä saisi kiristettyä Chesteriltä.
Joyce vaatii Chesteriltä rahaa jotta jättäisi Elmerin rauhaan ja Elmer kuvittelee että hän ja Joyce voisivat karata yhdessä isäpapan rahojen avulla. Tosiasiassa ajatus on, että lavastetaan Elmer Joycen pahoinpitelijäksi ja tappelun seurauksena Elmer sattuu kuolemaan itsepuolustuksen merkeissä. Tämän jälkeen Elmer olisi kuollut, Chester olisi menettänyt rahaa ja Lou voisi jättää oman tyttöystävänsä Amyn (Kate Hudson) elääkseen onnellisena Joycen kanssa. Tilanteen täytyy vaikuttaa aidolta, joten jotta Joyce näyttäisi hakatulta, hakkaa Lou hänet ja ampuu sitten Elmerin. Epäonnekseen Joyce tulee hakatuksi niin pahasti, että lopulta kuolee vammoihinsa. Mutta asiaa ei voi ihan noin vain lakaista maton alle ja erityistä harmia aiheuttaa tapausta innokkaasti tutkiva syyttäjä Howard (Simon Baker) ja kohta Howard onkin löytävinään murhaajan paikallisesta nuorisohuligaani Johnniesta (Liam Aiken.) Johnnie-paralla kun oli hallussaan merkittyä rahaa jotka hän oli saanut Loulta ja jotka olivat tietenkin alunperin siitä Chesterin kiristyksestä, joten estääkseen jälkien johtamisen oikeaan suuntaan on Johnnyn kuoltava.
Pitkin elokuvaa annetaan viitteitä Loun sisällä kytevästä väkivaltaisuudesta, jonka alkulähteinä ovat lapsuuden traumat aina sadomasokismilla hyöstetystä insestisestä suhteensä äitiin, kuin muistakin päätä sekoittavista seikoista. Ja mitä stressaantuneemmaksi Lou olonsa tuntee, sitä vaikeampi hänen on pitää kulisseja pystyssä ja stressaantunut Lou onkin, sillä aina kun yksi ongelma tuntuu olevan poissa päiväjärjestyksestä niin eikö vain seuraava ole jo nurkan takana odottamassa.
Pian eräs laitapuolen kulkija rupeaa kiristämään Louta tietäen sheriffin taipumuksen väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja Lou ratkaisee ongelman hakkaamalla Amyn hengiltä voidakseen syyttää tätä laitapuolen kulkijaa, joka sopivasti kuoleekin tapauksen seurauksena.
Howard saa kuitenkin kerättyä todisteita Louta vastaan ja mielisairaala odottaa, josta Loun vapauttaa äänekäs puolustusasianajaja Billy Boy (Bill Pullman.) Kotona Lou aikoo polttaa talonsa, kun Howard tuokin paikalle elossa olevan Joycen ja tämä on rehellisesti sanottuna aika helvetin tyhmä käänne, varsinkin kun selviää ettei Joyce ollut kertonut mitään Howardille ja täten se ei ole edes mikään "höhöö, järjestimme ansan"-yllätys, vaan aivan turha twistitön twisti joka on yhtä järkevä kuin se Jon Lovitzin palaaminen henkiin Ladatussa Aseessa. Lovitz kun luuli olevansa jatko-osassa. No, Lou puukottaa Joycen, kytät ampuvat Loun ja sitten talo räjähtää.
No mikä nyt, tuliko kiire kotiin vai miksi tuollainen hätäloppu?

Kovasti tämän elokuvan kohdalla mainonnassa korostetaan sen sopimattomuutta heikkohermoisille ja siinä ei olla aivan väärässäkään, sillä vaikka elokuvassa ei nyt ole mitenkään poikkeuksellisen paljon väkivaltaa, tai erityisen veristä sellaista, niin silloin kun jotain tapahtuu niin se esitetään sen verran ahdistavasti, että kyllä se se pahalta tuntuu. Esimerkkinä kohtaus jossa Lou hakkaa Amyn hengiltä ja näemme neidin värisevän lattialla ja virtsaavan alleen, tuntuu se huomattavasti pahemmalta kuin joku tyypillinen toimintaleffan pään räjäytys. Eli olemme enemmän siellä American History X:n polkaisu-tyylissä kuvata julmuutta ja siispä elokuvan K18-merkintä on aivan paikallaan. Siksi onkin sääli, että tunnin jälkeen elokuva alkaa hieman löysentämään otetta ahdistavuudessa ja tuon Amyn tapon jälkeen tuli heti ilmeisesti mustaksi huumoriksi tarkoitettu takaa-ajo joka ikävästi rikkoo elokuvan sydäntä kuristavaa tunnetta. The Killer Inside Me on nimittäin parhaimmillaan silloin kun kun se ahdistavimmillaan, sillä tällöin Loun yli laitojen nouseva psykoottisuus tulee onnistuneimmin esiin.

Casey Affleck esittää loistavan vähäeleisesti Louta ja jättää selvästi muut varjoonsa.
Jotenkin tuntuu siltä, että ohjaaja Michael Winterbottom olisi ohjannut Affleckia eri tavoin kuin muita, sillä kaikki muut elokuvan näyttelijät esiintyvät kuin tekisivät Coen-veljesten elokuvaa, eli ovat sellaisia hieman koomisen tärähtäneiden oloisia, kun taas Affleck vaikuttaisi olevan Aki Kaurismäen elokuvassa. Erityisesti tämä tulee esille loppupuolella kun mukaan astuu Bill Pullmanin esittämä puolustusasianajaja ja hänen yhteinen kohtauksensa Affleckin kanssa on kuin kahden eri elokuvan sekoittumista. Tavallaan se on hauskaakin katseltavaa, mutta samalla se jälleen rikkoo sitä ahdistuneisuutta joka toimii Affleckin soolokohtauksissa niin loistavasti.
Elokuva sisältää joitakin hyvin eritasoisia näyttelijöitä ja osoittaa jälleen kerran sen, ettei Jessica Alba ole kovinkaan hyvä näyttelijä, vaikka tuntuu ainakin yrittävän kovasti.

The Killer Inside Me on ahdistavan absurdin sadistinen elokuva, joka ei aivan pysy uomissaan ja jossa on hölmö lopetus, mutta se on ehdottomasti kolme tähteä ansaitseva neljän tähden elokuva.

Tähdet: ***
The Killer Inside Me

TNT Jackson (1974) / The Black Godfather (1974)

TNT JACKSON

"In trouble with the law since she was 13, T.N.T. wants no help from the pigs"
HAHAHA! Voi luoja!

TNT Jackson (Jeannie Bell) on ilmeetön karatechick joka matkustaa Hong Kongiin selvittämään huumekauppialta varastaneen veljensä kuolemaa ja tietenkin kostamaan. Luonnollisestikin kaikki Kiinalaiset osaavat kung fua ja harjoittavat sitä lähes taukoamatta erityisesti naisia kohtaan ja ne tauot täytetään sitten strippauksella ja diskoilulla.
Hong Kongissa TNT esiintyy jonkinlaisena rikollisena joka haluaa tehdä yhteistyötä paikallisen huumekauppiaan ja TNT:n veljen tappajan Charlien (Stan Shaw) kanssa, vain tietenkin saadakseen veljensä murhaajalle kostettua ja tuhottua siinä samalla Charlien ja tämän ison pahan valkoisen pomon, Sidin (Ken Metcalfe) bisnekset. Matkalla päämääräänsä TNT lyö rikki pylväitä, lyö rikki huumekauppiaita, lyö rikki vaikka kivistä aitaa.
On suuri huumekauppiaiden kokous jossa Charlie ilmoittaa ottavansa vallan, mutta sen sijaan että hän saisi muut puolelleen hakkaamalla jonkun pesäpallomailalla, käräyttämällä jonkun kädessään olevalla tappovempeleellä, taikka iskemällä kynää päähän, hän bitchslappaa kaikkia.
Lopuksi TNT ja Charlie kohtaavat tanssilattialla ja kung fu panda alkaa. Muistatteko Wayne's World kakkosesta sen dubatun kaksintaistelun? Se oli puhdasta Fong Sai Yukia tämän rinnalla. No, TNT lyö nyrkkinsä Charlien läpi ja se siitä.

TNT Jackson on blaxploitaatiota ja todellakin exploitaatiota. Väkivalta on veristä ja tarpeettomasti silmille tulevaa, kaikki hahmot ovat järjettömän julmia, kung fua valuu yli äyräiden, afroja ja jive ass muthafucka-dialogia kuulee koko ajan, pimp-vaatteita on enemmän kuin Snoopilla, perimmäinen paha on valkoinen pukumies, kun kuvassa on mustia niin läskibasso soi ja kun kuvassa on kiinalaisia niin huilu ujeltaa, naiset ovat vain bitchejä joiden kuuluu joko paljastaa tissinsä taikka mennä nyrkin ja hellan väliin, etc, etc, etc. Joten TNT Jackson on niin epäkorrekti elokuva kuin olla ja voi, mutta juuri siitä syystä etenkin nyt katsottuna hauska ja jopa vaihtoehtoisen virkistävä. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettäkö elokuva olisi oikeasti hyvä, jos vertailukohteina käytettäisiin vaikkapa Foxy Brownia, taikka kenties genrensä tunnetuinta elokuvaa, Shaftia.

TNT Jackson on hyvin, hyvin, hyvin halvan näköinen ja yhtä ammattitaitoisen oloinen elokuva.

Näyttelijät ovat aivan kauheita ja Jeannie Bell saa Steven Seagalin vaikuttamaan yhtä ilmeikkäältä kuin Jim Carreyn. Hienosti vielä jokaisessa kuolinkohtauksessa uhrit päästävät eräänlaisen ylikorostetun Wilhelm Screamin, joten jos näyttelijät eivät esiinny kuin kivipatsaat, niin sitten he ovat kuin hysteerinen pyörremyrsky.

Musiikki lienee (aikakonetta hyödyntäen) varastettu Lemmenlaivasta ja ääniin liittyen tämä on loistavasti epäsynkassa koko ajan. Erityisen loistavia olivat ne "whoosh"-äänet joita kuului silloin kun kukaan ei vielä heiluttanut perhosveistä tai muutakaan.

Taistelukohtauksissa lyönnit ja potkut eivät tietenkään osu lähellekään vastustajaa, mutta niiden aiheuttama ilmavirta tainnuttaa vihollisen.

Siispä leikkausvirheitä, huonoa äänisynkkausta, nopeutettuja tappeluita, noloa dialogia, huonoja näyttelijöitä ja kaikkea sellaista minkä vuoksi TNT Jackson alkaa olla niin huono että siitä nauttii juuri siitä syystä.
Lisäarvoa elokuvalle tuo tämä nimenomainen Alpha Videon julkaisu, joka on kuin pommin jäljiltä, eli kuva on niin naarmuinen että se tuntuu jo tietoiselta Robert Rodriguezin vitsiltä.

"You wanted black, you got it black."

Tähdet: *
TNT Jackson

Tämä TNT Jacksonin dvd-julkaisu sisältää myös toisen elokuvan, The Black Godfatherin, joten jatkakaamme.

THE BLACK GODFATHER

Pieleen mennen ryöstön seurauksena loukkaantunut narkkari J.J. (Rod Perry) saa apua paikalliselta rikollispomolta Natelta (Jimmy Witherspoon), joka on jostain syystä vaikuttunut siitä kuinka J.J. meni ottamaan luodin vatsaansa koettaessaan piripäissään ryöstää valkoisia huumekauppiaita. No kuitenkin, Nate on kyllästynyt siihen kuinka valkoiset valtaavat alaa huumekaupassa, kun se kuuluisi mustille ja J.J. saisi liittyä taisteluun valkoista valtaa (ei se white power) vastaan.
Heti alkutekstien jälkeen on kulunut neljä vuotta ja J.J. onkin kaikkea muuta kuin farkkupukuinen narkkariluuseri, nyt hän on panamahattuinen pikkupomo joka ei tyydy osaansa, vaan haluaa johtaa koko kaupunkia. Eli siis Scarface-teemalla liikutaan. Vaikka J.J. on vaikutusvaltainen, rikas ja omistaa poliiseja, niin hänen tiellään täydellisyydeen on suurimpana esteenä valkoisista huumekauppiaista suurin, Tony (Don Chastain). Tässä vaiheessa Nate on jo alkanut kaipailemaan rauhaisaa elämää ja ei tahdo kinastella Tonyn kanssa siitä kuka hallitsee mitäkin osaa kaupungista, mutta J.J. on valmis aloittamaan sodan Tonyn kanssa vastoin mentorinsa tahtoa. Pian valkoiset ja mustat rikolliset kinastelevat omistusoikeuksista ja tätä edestakaisin paukuttelua jatkuu sitten lähes loppuelokuvan ajan kunnes yht'kkiä Tony tapetaan ja lopputekstit iskeytyvät ruutuun.

Kohtalokasta pianoa, kokeellista synailua, funkia, jatsia. Huh, jos vähintään jostain The Black Godfatheria on kehuttava, niin siinä on lajityyppinsä edustajaksi yllättävän erikoinen score. Tokihan näissä tämän lajityypin elokuvissa on usein hyvää musiikkia, mutta harvoin se kuulostaa siltä kuin Bobby Womack, Circle ja Tomita olisivat toimineet yhteistyössä.

TNT Jacksonin jälkeen en rohjennut odottaa The Black Godfatherin olevan muuta kuin samankaltaista roskaa, mutta tämäpä olikin ihan siedettävä rikolliselokuva. Näyttelijät eivät nyt suuria tunteita herätä ja juoni pikkurikollisen noususta (ja tuhosta) ei ollut harvinainen blaxploitaatiossa, saati sitten muuallakaan ja tämä elokuva on juonenkuljetuksessaan aika epätasainen.
Aluksi näytetään J.J.:n olevan luuseri ja heti alkutekstien jälkeen olikin jo neljä vuotta myöhemmin jolloin J.J. oli jo lähellä lopullista voittoa, mutta edes alkuteksteissä ei näytetty esimerkiksi mitään montaasia joka olisi kertonut hänen nousustaan, joten siinä skipattiin aika iso osa tarinasta. Seuraavaksi elokuva vaikuttaisi keskittyvän juuri tähän tilanteeseen kun J.J.:n on raivattava vanhat kumppanit tieltään heidän ollessaan liian vanhanaikaisia ja kuinka kukkulalle nousevan miehen omat alaiset aloittavat saman urakehityksen kuin mitä J.J. oli noudattanut, mutta sen sijaan elokuva sortuukin kuvaamaan sitä kuinka ensin J.J.:n miehet kiusaavat Tonyn miehiä, ja sitten Tonyn miehet kiusaavat takaisin, etc. Sitten kaiken lisäksi elokuva loppuu kuin seinään ja täten se odotettavissa oleva tuho-osuus ja varsinainen lopullinen kaupungin kuninkaaksi nousu jäi kesken.
Joten sinänsä mistään hirveän taidokkaasti ohjatusta elokuvasta ei ole kyse, mutta jonkinlaisena positiivisena yllätyksenä tuli se, kuinka paljon elokuva vältteli kovaa väkivaltaa, alastomuus oli minimissään ja dialogikin koostui enimmäkseen muusta kuin the man-puheesta.

Pari hupsun näköistä tappelukohtausta, epätasaisesti kulkeva tarina, korkeintaan keskitasoa olevat esiintyjät, mielenkiintoinen musiikkiraita ja blaxploitaatioksi hämmästyttävän vähän exploitaatiota. How about that.

Tähdet: **
The Black Godfather

Danny Elfman: Wolf Suite Pt. 1 / The Wolfman

On se vaan hassua. Ei haha-hassua, vaan pelkästään hassua, että kun katsoin tuossa tovi sitten tämän The Wolfman-remaken niin ajattelin sen aikana, että onpas Danny Elfmanin elokuvaan säveltämä musiikki tylsää. Sitten en kuitenkaan ole elokuvan nähtyäni saanut kyseisen elokuvan musiikkia mielestäni, että se siinä on sitä hassua.

Public Enemies (2009)

The Keep.
Heat.
The Insider.
Collateral.
Eipä noiden esimerkkien vuoksi pitäisi olla lainkaan epävarmuutta katsoa kaikki Michael Mannin elokuvat heti kun ne ilmestyvät, mutta niin vain kävi että Public Enemies herätti itsessäni yhtä suuren roihun kuin märkien polttopuiden sytyttäminen vesitikuilla. Ei niin ettenkö olisi uskonut Mannin suoriutuvan suosiolla Public Enemiesista, mutta kaksi erinomaista näyttelijää aiheuttivat kyvyistään huolimatta negatiivisia tuntemuksia.
Johnny Depp ja Christian Bale ovat molemmat tehneet useampia loistavia elokuvia ja vähintään yhtä monta loistavaa roolisuoritusta, mutta molemmat tuntuvat olevan nykyään kaikkialla kyllästymiseen asti. Katson oikealle, katson vasemmalle, suljen silmäni ja siellä he ovat, Depp hytkymässä ja Bale murisemassa kuin äkäinen karhu. Ainoa asia mikä olisi ollut vielä rasittavampaa Public Enemiesin suhteen olisi ollut se, jos Ryan Reynolds esiintyisi siinä. On aivan sama kuinka hyviä Depp ja Bale osaavat parhaimmillaan olla, ei tekisi pahaa heille pysytellä pari vuotta poissa kuvioista.

Kaikille varmasti jotenkin (ja yllätyn jos ei ole) tuttu tarina 30-luvun jenkkilästä jossa John Dillinger (Johnny Depp) iloisine miehineen ryöstelee pankkeja ja pakenee vankiloista. Media tykkää, tytöt tykkää, mutta poliisi ei tykkää ja Dillinger tulee ammutuksi tullessaan ulos elokuvateatterista.

Tositapahtumiin pohjautuva Public Enemies on taidokkaasti tehty elokuva, jossa lukuisat tutut näyttelijät tekevät varmaa työtä ja Heatistakin tuttu kertomus ammattirikollisten ja saman tason oikeuden puolustajien kissa ja hiiri-leikistä on edelleen varsin toimiva. Ja jos Heat tulee useampaakin otteeseen mieleen Public Enemiesia katsellessa, niin syyttäkäämme siitä heti alussa olevaa pankkikeikan kuvausta ja muutoinkin elokuvan rakenteen samankaltaisuutta. Hyvin tehty leffa tämä on ettei siinä mitään, mutta hieman tuntuu kuin Mann kopioisi, tai ystävällisemmin todettuna tekisi kunnia itselleen.
Valitettavasti Public Enemies ei tehnyt minuun juuri normaalipäivää suurempaa vaikusta, eikä se johtunut Deppin ja Balen läsnäolosta, etenkin kun Bale on pitkin elokuvaa aivan sivussa tapahtumista. Ymmärrän kyllä täysin jos joku nostaa Public Enemiesin hyvinkin korkealle, sillä kuten sanoin, se on hyvin tehty leffa ja siinä on periaatteessa mukana kaikki onnistuneisuuden elementit. Mutta kun ei niin ei.

Michael Mannille tuttuun tapaan Public Enemies on taidokkaasti tehty elokuva, mutta on myönnettävä että minua hieman on ruvennut kiusaamaan Mannin innostuminen digikuvauksesta. Se ei kiusannut nykyhetkeen sijoittuneen Collateralin urbaania sykettä kuvatessa, mutta tässä "historiallisessa" elokuvassa kotivideomainen, kylläkin varmastikin pirun tarkkaan harkittua ja parhaimpien mahdollisten ammattikuvaajien avustuksella tehtyä, mutta siltikin kotivideomainen kuvaustapa ei mielestäni oikein istu kovinkaan luontevasti. Erityisesti minua kiusasi ne jatkuvat lähikuvat jotka tuntuivat melkein naaman työntämiseltä ovisilmää vasten.

Kaikesta ammattitaidokkuudestaan huolimatta Public Enemies vaikuttaisi olevan Michael Mannille välityö, sillä niin varman päälle tämä tuntuu pelaavan, että mies pystyy tähän silmät kiinni.

Tähdet: ***
Public Enemies

Miesten Vuoro (2010)

Eri paikoissa eriasteisilla karvoitusprosenteilla varustetut eri-ikäiset miehet kertovat pääosin surumielisiä hetkiä elämästään. Välillä mukaan pääsee myös onnellisuutta, mutta melankolia on näiden mumisevien hiljaisten miesten pääaihe.

Siinä lyhykäisyydessään tämän hyvin koskettavan dokumentin sisältö.

Miesten Vuoro kokoaa siis ihmisten ja kuten nimi paljastaa, nimenomaan miesten jutustelua saunomisen ohessa. Tosin tämä jutustelu on pitkälti joukko monologeja ja lähes jokainen tarina esitetään samalla tavalla. Aluksi miehet istuvat hiljaa ja sitten toinen kertoo kuinka vaimo kuoli, kuinka joku sairastui, kuinka aikoi tappaa itsensä ja toinen mies, tai miehet ovat turpa rullalla siinä vieressä. Ei se mitään, sillä nämä miehet ovat todellisia oikeita ihmisiä ja heidän tunteensa ovat niin aitoja, ettei samaistumiselta voi välttyä siinäkään tapauksessa ettei ole kokenut samoja asioita. Miesten Vuoro on rehellistä puhetta oikeasta elämästä.

Olin hieman pettynyt siihen, että tuntui kuin kaikki olisi vain ja pelkästään mollivoittoista, mutta olin hyvin onnellinen siitä ettei tässä ollut mitään isosuita egoilemassa ja hekin jotka edes hieman vaikuttivat sellaisilta, että saattaisivat olla rehvakkaita olivat lopulta yhtä hauraita kuin surumieliset tarinansa. Se että kaikki toimi melkein saman kaavan mukaisesti, eli että oli aluksi se hiljaisuus ja sitten toinen miehistä puhui aiheutti hieman, ei nyt varsinaisesti harjoitellun tuntua, mutta jonkinlaista toisen oton fiilistä. Sillä useamman tarinan jälkeen vaikutti hieman erikoiselta, että jokainen noin helposti kertoisi kameran edessä elämänsä synkimmistä hetkistä, olkoonkin vain että oltiin lihan lisäksi myös henkisesti paljaaltaan. Tuo tunne tuli enemmänkin siitä, että välillä vaikutti siltä että tarinan alku puuttui. Olisi nimittäin ollut hyvin mielenkiintoista seurata alusta loppuun jonkun tietyn miesparin tai -ryhmän saunareissua, eikä vain sitä hetkeä kun he avautuvat. Miten vaikealta joistakin saattoi tuntua omasta elämästään avoimesti puhuminen ja kuinka siihen avoimuuteen päädyttiin. Joten osittain sitä toivoi, ettei Miesten Vuoro olisi ollut aivan niin monikossa kuin se oli, vaan enemmän yksilötasolla. Koska jos tämä jotain osoitti niin sen, että tavallinen ihminen on huomattavasti mielenkiintoisempi tutkimuskohde kuin joku julkkis. Hitto! Jonkun mainoskanavan Lähikuvassa-ohjelman pitäisi Tom Cruisen sijaan kertoa jostain Matti Meikäläisestä.

No kuitenkin. Useampaan tarinaan keskittyminen aiheutti sen, että ainakin osa tuntui menevän ohi turhan nopeasti, siitäkin huolimatta että koko dokumentin rakenne oli varsin verkkainen. Luulen kuitenkin että saunareissuja on kuvattu tuntitolkulla ja olisikin mieluista jos esimerkiksi tämän dvd:n uusintapainokseen laitettaisiin ekstroihin yksi ainakin lähes uncut-versio yhdestä saunatarinasta. Alusta loppuun, eikä vain siitä tärkeimmästä, ikävä sanoa mutta raflaavimmasta osasta. Tämä nimittäin saa janoamaan lisää pituutta dokumentille.

Kuitenkin ainoa oikeasti jonkinlainen miinus dokumentissa on sen loppu jossa on sitä kuorolaulua. Se oli liian näytellyn oloinen verrattuna sitä edeltävään koivuntuoksuiseen, maantuntuiseen, ihmisläheiseen miesten elämään, jossa osoitettiin että putkiaivot ja karkea ulkokuori saattavat harhauttaa uskomaan tunteettomuuteen, mutta kyyneleet ne meilläkin tulevat muustakin kuin vain kivusta.

Itselläni tämä herätti muistoja lapsuudesta, kuinka selkä pestiin harjalla joka tuntui repivän koko ihon irti, kuinka happi tuntui loppuvan isoisäpuoleni pistäessä koko ajan lisää löylyä peliin ja kuinka hyvältä jopa uimataidottomasta tuntui kun savusaunasta pääsi pulahtamaan järviveteen. Ne ovat hyviä muistoja.

Vaikka tosin on huomautettava, että saunomisesta huolimatta Miesten Vuoro ei kyllä sitten esittele saunakulttuuria, vaan nämä miehet olisivat voineet olla jokainen vaikkapa linja-autossa, sillä ihmiselämää tässä käsitellään ei erilaisia saunarakennuksia. Sauna toiminee enemmän metaforana, jossa riisuminen tapahtuu muidenkin kuin vaatteiden osalta.

Okei, nyt kun tämä dokumentti on nimeltään Miesten Vuoro ja ymmärrettävästi siis keskittyy miehiin. Niin uskon myös naisten pystyvän helposti samaistumaan dokumentin henkilöihin, sillä emme me nyt niin erilaisia ole ja parempi olisi jos osaisimme myös kasvotusten myöntää sen, vaikka vaikealta se saattaisi tuntuakin.
Joten naiset, katsokaa tämä. Tämä kertoo myös teistä.

Tähdet: ****
Miesten Vuoro

The Wolfman (2010)

Tämä on tietenkin remake vuoden 1941 The Wolf Manista, jossa Lon Chaney Jr. esitti sian näköistä ihmissutta ja vaikka tuo elokuva on erinomaista viihdettä, niin verrattuna muihin Universalin klassikkokauhuihin on se mielestäni niitä heikompia. Nyt on siis vuorossa remake, jonka ohjaaja Joe Johnston on tehnyt joitakin hyvinkin isoja elokuvia, mutta on aina ollut jotenkin persoonattoman oloinen ja siksi vaikka hän onkin tehnyt ihan miellyttäviä elokuvia, niin mitään varsinaisesti vaikuttavaa hän ei ole saanut aikaiseksi. Ensiajatus The Wolfmanin suhteen ei siis ole se, että nyt rikottaisiin kaavaa kovalla kädellä ja tehtäisiin jotain erilaista, vaan että kyseessä lienee ison rahan massayleisöelokuva joka on ihan kiva, mutta ei nouse suosikkilistalle.

Rikkaan perheen näyttelevä tuhlaajapoika Lawrence (Benicio Del Toro) palaa vastentahtoisesti kotiin kuultuaan veljensä Benin (Simon Merrells) katoamisesta. Kotona isä John (Anthony Hopkins) ottaa poikansa kylmästi vastaan ja kertoo Benin kuolleen. Kylällä puhutaan useammasta kuolemasta, joista osa syyttää eläimiä ja osa paikallisia mustalaisia.
Lawrencea vaivaa muisto lapsuudesta, jolloin hän yön pimeydessä näki äitinsä kurkku auki leikattuna isänsä sylissä ja vaikka vannottiin ja vakuutettiin kyseessä olleen itsemurha, niin Lawrence on aina syyttänyt tapahtumasta isäänsä ja se oli siten rikkonut perheen. Lawrence vierailee mustalaisleirissä kyselemässä mahdollisia tietoja veljestään, kun yllättäen sinne hyökkää ihmissusi ja auttaessaan mustalaisia Lawrence saa pureman.
Aamun valjettua kylään saapuu Skotland Yardin Abberline (Hugo Weaving) kyselemään tapahtumista ja hän alkaa samantien epäilemään Lawrencen olevan se joka alueella aiheuttaa murhetta ja kuolemaa, mutta ei usko mihinkään kirouksiin ja muuhun humpuukiin. Samalla Lawrence alkaa ihastumaan kuolleen veljensä puolisoon, Gweniin (Emily Blunt) ja kyläläiset aikovat lynkata Lawrencen ennakoiden hänen muuntuvan jossain vaiheessa ihmissudeksi ja jatkavan edellisen suden suorittamia tappoja. Pian Lawrence alkaa itsekin ymmärtämään muutoksen olevan väistämätön ja pelko tulevasta saa hänet ajamaan Gwenin tiehensä. Lawrencelle selviää myös, että hänen oma isänsä on se paikallisia tappanut ihmissusi, mutta nyt kun Lawrence itse kokee saman kohtalon ja tappaa, niin isä luovuttaa poikansa Abberlinelle ja Lawrence viedään mielisairaalaan parannettavaksi. Abberline ja muut eivät tiedä totuutta, vaan luulevat Lawrencen olevan tavallinen mielipuolimurhaaja.
Lawrence oli ollut oikeassa syyttäessään isää äitinsä kuolemasta, sillä John oli ajanut vaimonsa itsemurhaan jotta hänen ei tarvitsisi itse silpoa häntä. Lawrencelle suodaan sama mahdollisuus.
Lawrence kärrätään sidottuna kallonkutistajien eteen, mutta kuun ollessa jälleen kerran täysi, susi pääsee esille ja kohta porukkaa kaatuu kuin heinää,,, no kaksi. Jopa tapahtumaa todistaneen Abberlinen on nyt uskottava ihmissusiin ja sitten tietokonehypitään talojen katoilla.
Abberline uskoo Lawrencen palaavan kotiinsa ja sinnehän mies onkin matkalla tappamaan isäänsä, mutta samaan paikkaan on matkalla myös Gwen pelastamaan Lawrencea.
Kartano liekehtii kun isä- ja poika-ihmissudet kamppailevat aina siihen saakka kunnes Anthony Hopkinsin pää irtoaa. Lawrence puree Abberlinea ja lähtee Gwenin perään, mutta pelastaakseen sekä Lawrencen ja tietenkin itsensä, Gwen ampuu ihmissutemme. Vielä viimeiset ihmismuotoiset sanat ja minua kiinnostaisi tietää, että muuttuuko Abberline ihmissudeksi sillä siihen ainakin tehdään viittaus.

The Wolfman on ennakoidusti ison rahan massakauhua jonka kohdalla on melkein rikollista kutsua sitä kauhuksi, sillä seikkailu olisi huomattavasti osuvampi genremääritys. Nimekkäitä näyttelijöitä, kalliin näköisiä efektejä ja massiivisia ammattitaidolla tehtyjä lavasteita ja sama ongelma kuin The Haungting-remaken kohdalla, eli että siellä on välillä niin paljon kamaa ruudulla ettei siihen jaksa oikein kunnolla keskittyä ja se näyttää ikävän keinotekoiselta. Koko ajan kuva on täynnä siivilöityä valoa, sopivasti aseteltua sumua, koristeellisia koristeita, patsaita, metsästyssaaliita, sun muuta tilpehööriä jota toki hieman peitellään keinotekoisen näköisellä pimeydellä, mutta josta puutttuu luontevuus.
Tosin, on tämä mielestäni huomattavasti parempi elokuva kuin tuo The Haunting-remake ja muutoinkin tämä elokuva on varsin mukavaa viihdettä.
Pidin erityisesti siitä, että vaikka tällä on selvästikin pyrkinyt mahdollisimman suureen yleisömäärän, niin siellä oli muutama joitakin pois karkoittava yllättävän raju ruumiinosien repimis-kohtaus.
Pidin myös siitä, että ihmissuden lookissa oli hauskasti muistutettu Jack Piercen tekemästä maskista, mutta samalla myöskin tämän elokuvan maskeerauksesta vastaavan Rick Bakerin Ihmissudesta Lontoossa ja varsinkin nopeasti esitetyissä muodonmuutoksessa oli samaa luiden napsumista kuin tuossa ihmissusi-elokuvien modernissa klassikossa.

Se että elokuvan ihmissusipahikseksi paljastetaan Lawrencen isä, ei nyt hirveästi minua liikuttanut puoleen eikä toiseen, mutta pidin siitä kuinka egoistinen ja kylmäverinen Hopkinsin esittämä hahmo on, kuinka hän on valmis tuhoamaan kaikki läheisensä vain voidakseen juosta vapaana ja nauttia tappoelämästään.
Niin ja vaikka hieman kritisoinkin sitä, että The Wolfman on vähän turhan täyteen tungettu elokuva, niin oli tosin mukavaa että se Lawrencen näyttävä kotikartano oli aika ränsistynyt ja ruoho kasvoi valtoimenaan. Se osoitti mielestäni mainiosti sen, ettei Johnkaan ollut pitkään aikaan välittänyt asuinpaikkansa kunnosta, kun oma lihallinen nautinto, eräänlainen riippuvuus oli tullut tärkeämmäksi.

Näyttelijät olivat ihan hyviä ja Benicio Del Toro suoriutui mainiosti pääroolistaan, vaikka tosin on pakko myöntää että hän oli, sanoisimmeko aika etninen ollakseen muka Anthony Hopkinsin poika.
Väliäkö tuolla, sillä hyvin mies rooliinsa istui.

Se Mowgli-Klonkku oli kyllä pirun hölmön näköinen.

The Wolfman on sujuvaa hollywoodkauhua, joka pelottanee vain kaikkein herkimpiä, mutta ainakin se ajaa hyvin asiansa viihteenä.

Tähdet: ***
The Wolfman

Elämä Pelissä (The Blind Side, 2009)

Big Mike (Quinton Aaron) on hiljainen syrjään vetäytyvä poika joka toimii sosiaaliviranomaisten heittopussina, mutta ystävänsä isän avulla Mike pääsee (kristilliseen) hienostokouluun. Täällä opettajat ja oppilaat pitävät Mikea vajaaälyisenä ja olisivat enemmän kuin hyvillään päästessään hänestä eroon, mutta eräänä päivänä rikkaan perheen mukula, Sean Junior (Jae Head) on ystävällinen Mikelle ja tätä kautta myös Sean Juniorin äiti Leigh Anne (Sandra Bullock) pistää hiljaisen jättiläisen merkille. Pian huomataan, että oikealla (kristillisellä) opastuksella Mike voisi päästä vaikka kuinka korkealle ja (kristillistä) hyvää tahtoa levittävä Leigh Anne ottaa pojan kotiinsa ja pian jopa adoptoi hänet ja koko perhe riemuitsee.
Mikesta koetetaan koulia jenkkifutiksen ihmelasta, mutta arkaileva poika ei uskalla ottaa kontaktia pelaajiin ja vaikuttaa siis nössöltä. Eräänä päivänä Mike ja Sean Junior ovat auto-onnettomuudessa jossa Mike estää Sean Junioria katkaisemasta päätään ja Leigh Anne neuvoo Mikea toimimaan samoin pelissä, ja eikös vaan Mike nyt olekin se odotettu jenkkifutiksen ihmelapsi. Enää pitää nostaa arvosanoja koulussa, jotta saatuja yliopistomahdollisuuksia pääsisi hyödyntämään ja näin tapahtuu, mutta sitten jotkut kynäniskat rupeavat kitisemään ja Mike rupeaa epäilemään asemaansa Leigh Annen perheessä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Koska Sandra Bullock voitti tämän elokuvan roolistaan Oscarin, niin voisinkin mainita, että olen aina pitänyt Bullockia hyvin miellyttävänä näyttelijä, mutta enemmänkin sellaisena Anne Hathawayn kaltaisena esiintyjänä joka jonkinlaisen leikkimielisyytensä ja suloisuutensa vuoksi tuntuu olevan parhaimmillaan kevyissä elokuvissa. Ja kun Bullockin draamaroolit esimerkiksi elokuvissa 28 Päivää ja Crash eivät olleet mielestäni kovinkaan luontevia, niin en oikein luottanut siihen, että hän koskaan oikein kunnolla koskettaisi sydäntäni. Uskoin toki, että Bullock saattaisi saada Oscarin jonain päivänä, mutta epäilin että se olisi sitten jostain Julia Roberts-roolista joka olisi laskelmoidusti näytelty laskelmoidussa elokuvassa juuri akatemialle tehtynä. Siis juuri sellainen massayleisölle suunnattu harmiton itkettäjä. No, Elämä Pelissä on tarinaltaan juuri sellainen jonka voisi lukea noihin Julia Roberts-elokuviin (eikä vain siksi että Leigh Annen roolia oli tarjottu Robertsille) ja ohjaaja John Lee Hancockilla on hiukan sellainen Disneyote elokuvissaan, ei vain tässä vaan muissakin ohjaustöissään. Hitonko väliä, sillä vaikka aluksi olinkin sitä mieltä, että kylläpäs Bullock sai helpolla Oscarinsa, tämähän kuin Serkkuni Vinny uudestaan, niin yksi repliikki, yksi ainoa repliikki sai minut tuumimaan, että "hitto, hän ansaitsi palkintonsa." Jos Bullock osaisi olla aina yhtä vakuuttava kuin sitä repliikkiä sanoessaan, niin hänen kohdallaan ei enää koskaan tulisi ensimmäinen mieleen hänen olevan pääasiassa kevyiden elokuvien tähti ja kyseessä oli vain "don't you dare lie to me"-lause jonka Bullock sanoo elokuvan alkupuolella Quinton Aaronille. Se repliikki oli hetki jolla Bullock nousi minun listallani hyvästä loistavaksi ja nimenomaan loistavaksi draamaesiintyjäksi.
Mutta rehellisyyden nimissä minun on silti todettava, että Preciousin Gabourey Sibidelle olisin minä kuitenkin palkinnon suonut, sillä kahdesta loistavasta hän oli mielestäni parempi. Ja jos minun olisi tehtävä valinta näiden elokuvien välillä, niin Precious oli samankaltaista tarinoista se parempi elokuva, mikä ei nyt kuitenkaan ole pois tältä elokuvalta sillä Elämä Pelissä on hyvä elokuva.

Elämä Pelissä on erinomaisesti näytelty koskettava tarina ja on lajityyppinsä paremmalta puolen, vaikka lievästi häiritsevänä tekijänä voidaan pitää Bullockin hahmon motiiveja. Aluksi minua nimittäin hieman ihmetytti, että miksi Leigh Anne niin nopeasti avasi koko sydämensä ja perheensä Big Mikelle, sillä vaikka kuinka koetan uskoa ihmisten hyvyyteen (no en oikeasti) niin Leigh Anne oli liiankin rakastava liian nopeasti. No, vaikka sitä ei ihan koko aikaa jankutetakaan, niin elokuvassa mainitaan useampaan otteeseen kristilliset arvot ja sitten jos asiaa rupeaa miettimään jonkin uskonnollisen vakaumuksen kautta, niin on helpompi ymmärtää Leigh Annea joka kuulemma oikeasti onkin harras kristitty. Vaikka sitten vastaavasti ajatuksiin tulee myös yleisesti uskonto elokuvissa ja se on harvoin vain pelkästään positiivinen seikka. Joten luottakaamme elokuvan suhteen vain siihen, ettei Leigh Anne toiminut kristillisen hyvyyden vuoksi, vaan pelkän hyvyyden.

Elokuvaa olisi kyllä hyvin voinut lyhentää, sillä pääosa elokuvasta käydään jo ensimmäisen tunnin aikana läpi, joten päälle kaksi tuntia on hieman liikaa. Jopa sen verran paljon liikaa, että se meinasi pudottaa pisteitä.
Suunnilleen ajassa 95 minuuttia tulee vieläpä montaasi joka vaikuttaa aivan elokuvan lopulta, mutta ei ole.
Niin ja pituus muuten aiheuttaa sen, että ainakin itseäni rupesi lievästi ärsyttämään se jatkuvasti maireasti hymyilevä Leigh Annen perhe. Perkele! Ei kaikki ole yhtä unelmaa 24/7.

Tähdet: ****
Elämä Pelissä

Movie monday: Lainsuojaton

Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Lainsuojaton
.
.
.
"Kuka lainsuojattomista on sinun suosikkisi?"

Uskomatonta, tämä niin helpolta kuulostava kysymys osoittautui tämän mennessä vaikeimmaksi Movie Monday-haasteeksi.
Lainsuojaton? Siis niin kuin rikollinen, vaiko vain antisankari, vaiko rikollinen joka on sankari ja eikö se ole antisankari?
Siispä rupesin miettimään sopivia hahmoja. Snake Plissken, Josey Wales, Leon, Nikita, Conan, Cobra, Harry Callahan, ja näin pois päin. Jokainen mieleen tullut hahmo on joko heti alkujaan tietystä näkökulmasta rikollinen, tai tekee tarinansa aikana jotain oikeudessa tuomittavaa, mutta tekee sen oikeista syistä ja minulla tuli vaikeuksia ajatella heitä oikeasti lainsuojattomina, varsinkin kun osa oli ainakin virallisesti lainsuojelijoita.
Siispä miten minä tulkitsen mikä on elokuvallinen lainsuojaton? No, William Munny on minusta lainsuojaton, koska hän on "killer of women and children" ja vaikka elokuvan lopussa suorittamansa kosto onkin oikeutettu, niin rahastahan hän alunperin lähtee tappamaan ihmisiä.
Mutta ajatellaanpa lainsuojattomuutta siitä suunnasta ja sitten minua hieman rupesi vaivaamaan se, että pidin kaikesta huolimatta Munnya "hyvänä" ja sitten hän ei oikein istunutkaan takaraivossani kytevään ajatukseen, että haluan lainsuojattoman olevan rikollinen, joka ei nyt ehkä vastenmielinenkään ole, niin ei kuitenkaan tee elokuvan aikana mitään sellaista joka tavallaan puhdistaisi sielun. Siispä minun lainsuojattomani tekee jotain rikolliseksi luokiteltavaa, ei vaikuta todisteita tarkastellessa mitenkään sankarilliselta, mutta hänessä on silti jotain sellaista jonka vuoksi hahmon puolella on, vaikka ei tosiasiassa haluaisikaan antaa hänelle kotinsa avaimia jotta hän kastelisi kukkaset.

Enter The KOWALSKI


Eli Vanishing Pointin pilleripää joka ajaa autoa kovaa ja kuolee. Heppu rikkoo lakia ja järjestystä ilman syytä, ei tee mitään minkä vuoksi häntä pitäisi ajatella positiivisena esikuvana, mutta voi pojat, siltikin...

"The question is not when's he gonna stop,
but who is gonna stop him."

Old Dogs (2009)

Tiedättehän ne elokuvat joissa sinkkumies saa hoidettavakseen lapsen jonka olemassa olosta ei tiennyt ja sitten tehdään huumoria siitä kuinka tuo mies ei tiedä miten toimia lapsen kanssa, mutta muutaman virhearvoinnin jälkeen oppii olemaan isä.
Old Dogs on niitä elokuvia.

Parhaimmat ystävykset Charlie (John Travolta) ja Dan (Robin Williams) ovat aikeissa tehdä kauan haaveilemansa miljoonadiilin Japanilaisten sijoittajien kanssa, kun Danin seitsemän vuoden takaisen yhden illan suhde Vicki (Kelly Preston) tuo kuvioihin hetken huuman tulokset, lapset nimeltä Zach (Conner Rayburn) ja Emily (Ella Bleu Travolta). Ekoaktivistisuutensa vuoksi Vickia odottaa vankilareissu ja niinpä yllättäen isäksi muuttunut Dan päätyy huolehtimaan Zachista ja Emilysta. Koska Charlie on Danin paras ystävä ja käytännössä syypää siihen, että seitsemän vuotta sitten Dan tapasi humalassa Vickin, niinpä hänestä tulee eräänlainen varaisä. Koska Dan ja Charlie ovat olleet tähän asti lapsettomia ja etenkin Charlie on iloinnut sinkkuelämän iloista on heillä jonkinasteisia vaikeuksia ymmärtää isän roolia.
Tarjolla on tutun oloinen rykelmä vitsejä siitä kuinka heitä luullaan lasten isoisähomopariksi, kuinka lapset sekoittavat heidän lääkkeensä ja se johtaa hassuihin sattumiin kuten golfpallojen lyönteihin kasseille ja hymyilemiseen surullisten ihmisten keskellä, kuinka isot miehet eivät ymmärrä leirielämää ja maalaavat sotamaalit karhunkakalla ja sitten onkin aika Danin möläyttää lasten kuullen ettei ollut halunnut isäksi. Seuraavaksi Japanilaiset sijoittajat vaativat, että Danin ja Charlien olisi muutettava nousevan auringon maahan, joka ei tietenkään Charlieta vaivaa, mutta Dan on viimein ymmärtänyt rakastavansa sekä Vickiä että lapsiaan ja ei halua pois heidän luotaan, romuttaen siis sopimuksen ja ystävyyden Charlien kanssa. Pian kuitenkin lapsuudesta saakka jatkunut ystävyys voittaa ja Charlie auttaa Dania pääsemään lastensa syntymäpäiville yleisöltä suljettuun eläintarhaan, jossa sitten gorilla ottaa kaverusten apulaisen Craigin (Seth Greenin) lemmenlelukseen ja pingviinit pahoinpitelevät Charlien. Dan voi aloittaa onnellisen loppuelämän lastensa ja vankilasta vapautuneen Vickin kanssa ja Charlien kanssa saadaan sorvattua kaikkia tyydyttävä sopimus Japanilaisten kanssa. Niin ja lopputekstien tullessa olemme siirtyneen vuodella ajassa eteenpäin ja näemme myös Charlien kokevan isyyden ihmeitä.

Old Dogs on varmaa Disneyn keskilaatua jossa huumori on mukavan lämmintä, näyttelijöillä tuntuu olleen kivaa ja tarina on lempeän opetuksellinen. Joten sinänsä en voi väittää elokuvan olevan yhtään sen erilaisempi kuin ne niin monet muut vastaavat elokuvat joita Disneylta on totuttu näkemään, mutta on minun myönnettävä nauraneeni pariinkin otteeseen vapautuneesti. Tämä on jo nähty, mutta se on kuitenkin tarpeeksi onnistunut lajityypissään että vaikka se tulee todennäköisesti unohtumaan aika nopeasti, niin pituutensa ajan se jaksaa pitää hymyn huulilla.

Ja kuten aina näissä tälläisissä elokuvissa, niin mukana on loppuunkulutettua musiikkia ja jos se ei ole James Brownin I Feel Good, niin se on Vangeliksen Chariots Of Fire ja nyt se on niistä jälkimmäinen.

Travolta ja Williams ovat varsin sopiva duo ja elokuvat joissa on gorilla saavat aina plussaa siitä, etenkin jos se aikoo suorittaa Kylmän Ringin jakson Seth Greenin kanssa.
Pidin myös siitä pienestä 2001: Avaruussseikkailu-vitsistä jota kukaan ei varmaan edes pistä merkille.

Se mikä oli oudolla tavalla mielenkiintoista tässä elokuvassa oli se, että vaikka elokuvan päähuumori koostuikin juuri siitä kuinka Charlie ja Dan olivat lasten suhteen kuin kalat kuivalla maalla ja vitsit siis liittyivät aina jotenkin lapsiin ja/tai heidän tekosiinsa, niin itse lapsinäyttelijät olivat lähes joka kohtauksessa tavallaan kuvan ulkopuolella. Ei siis ole juurikaan vitsejä joissa näemme suoraan lapsien ja aikuisten keskinäistä vuorovaikuttamista, vaan vitsejä joissa lapset ovat tehneet jotain joka vaikuttaa vasta myöhemmin aikuisiin. Pääosalapset ovat siis sivuosalapsia.

Tähdet: ***
Old Dogs

The Losers (2010)

The Losers pohjautuu sarjakuvaan jota en ole lukenut, joten ei siitä sen enempää.

Clay (Jeffrey Dean Morgan) johtaa CIA:n iskuryhmää joka tuoreimmalla Bolivian keikallaan ei suostu huumeparonia tuhotessaan uhraamaan siellä olevia lapsia, mutta salaperäinen pomo Max (Jason Patric) ei lapsista välitä ja tapattaa lapset ja Clayn niskuroivan joukon siinä samalla. Tai näin on ainakin oli tarkoitus, sillä Clay miehineen välttyi kuolemalta toisin kuin lapset, mutta kotimaassa asia uutisoidaan siten, että Clay joukkoineen olisi ollut syypää lasten kuolemaan ja kuolivat sitten itsekin siinä samalla. Eli aika tuttua A-teamia jossa petetty supersotilasjoukko taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta.
Clay ja muut, eli Pooch (Columbus Short), Cougar (Óscar Jaenada), Jensen (Chris Evans) ja Rogue (Idris Elba) elävät sitten pimennossa ja suunnittelevat kostoa Maxille, josta eivät tiedä muuta kuin sen miltä hän kuulostaa. Osa joukosta taitaisi kyllä tyytyä osaansa ja jättää sotimiset sikseen, mutta kohta heidän luokseen saapuu Aisha (Zoe Saldana) joka on valmis rahoittamaan kostoiskun Maxia vastaan, vaikka samalla julistettaisiinkin sota koko CIA:lle.
Ilmenee että Max ostaa ja myy terroristeille aseita ja uusinta uutta olisi yliäänipommi jolla sitten voi räjäytellä saaria. Ja jos tarvitaan todisteita siitä, että Max on tuhmuri, niin tämä Bond-pahiksen oloinen ilkimys ampuu muun muassa avustajansa vain koska hän vahingossa heilauttaa aurinkovarjoa niin ettei Max hetkeen ole varjossa. Vau! Ylireagointia?
Aishan suunnitelma kaapata Max osoittautuu valheelliseksi, sillä edes Aisha ei löydä Maxia, mutta kaappauksella olikin tarkoitus saada käsiin eräs kovalevy jonka tiedetään olevan niin tärkeä Maxille, että hän tulisi itse esiin. Kovalevy sisältää tavallaan Maxn rahat ja ymmärrettävästi mies pitäisi ne mielummin itsellään. Rogue pitää Aishaa petturina, mutta muut ovat edelleen valmiita pitämään neidin mukana, eikä vähiten Clay joka luonnollisestikin päätyy suhteeseen Aishan kanssa. Pian kuitenkin paljastuu, että Aisha oli sen Bolivialaisen huumeparonin tytär joka isänsä kuoleman vuoksi haluaa Maxin hengiltä, mutta myös Clayn miehineen koska syyttää myös heitä. Vaikuttaa siltä, että Aisha halusi paljastaa Maxille Clayn ja muiden levan elossa, jotta nämä tappaisivat toisensa.
Sankarimme iskevät Maxin piilopaikkaan, vain huomatakseen joutuneensa ansaan ja TA-DAA! Rogue on petturi ja paikka ei ollutkaan Maxin piilo, vaan CIA:n rahavarasto ja tällä tavoin saatiin lavastettua Clay joukkoineen varkaiksi ja se kovalevy oli olevinaan jonkinlainen syötti.
Clay ja muut viedään varmaan kuolemaan, josta Aisha heidät pelastaa. Sitten mennään satamaan ammuskelemaan, saadaan Rogue hengiltä ja koetetaan estää Maxia räjäyttämästä,,, no suunnilleen koko maailmaa.
Maailma pelastuu, mutta Max pääsee pakoon ja tehtävä jatkuu mahdollisessa jatko-osassa.

The Losers tarjoilee varsin tutun kattauksen erikoisryhmä puhdistaa mainettaan-elokuvaa, jossa näyttelijät pelaavat mainiosti yhteen, on paljon huumoria, välähtelevää toimintaa ja rokki soi. On aika hauskasti ylivedetty maailmanherruutta tavoitteleva pahis, komeita miehiä, seksikäs nainen, koominen hahmo, vakava hahmo, petturi ja muita oman alansa mestareita. Siispä mitään uutta ei todellakaan ole tarjolla, etenkin kun huomioi että vuonna 2010 saimme nähtäväksemme myös kaksi muuta hyvin samankaltaista The-elokuvaa , eli The Expendables ja The A-team. Kyseessä on kuitenkin varsin näyttävää humoristista toimintaa (joka muuten tuntuu yllättävän vähäiseltä elokuvan tyylin huomioiden) joten kyllä sen parissa viihtyy hyvin, mutta kuitenkin koko ajan takaraivossa takoo kysymys siitä että "tässäkö kaikki?"
The Losers vaikuttaa aivan pilottijaksolta jossa vasta esitellään hahmot ja varsinaiseen tarinaan päästään jatko-osissa.

Yksi seikka mikä minua huvitti elokuvassa oli sen tapa siirtää tapahtumia maista ja kaupungeista toiseen ja silti aina näytti kuin kyseessä olisi ollut yksi ja sama paikka, oli se sitten Borneo, Lappi, taikka Kuu.

Tähdet: ***
The Losers

Daybreakers (2009)

Vuonna 2019 vain noin 5 % ihmiskunnasta on enää elossa, kun maailmaa asuttavat nyt vampyyrit.
Kaupungit ja kadut ovat päivisin tyhjiä, mutta öisin on kuin maailma olisi entisensä, vain vampyyreilla. Eli jos unohdetaan kiiluvat silmät ja terävät hampaat, niin muutoin kaikki vaikuttaa olevan kuten ennenkin. Meillä on esimerkiksi edelleen rikkaat ja köyhät, mutta nyt kerjäläiset kaipaavat verta rahan sijaan. Ja jos ennen oli maita joissa kärsittiin nälänhädästä ja öljy oli kallista koska sitä oli niin vähän, niin nyt kyse on verestä.
Ihmisiä säilötään kyllä The Matrixin tyylisissä laitoksissa pumppaamassa verta, mutta he alkavat olla kuiviin imettyjä ja ravinnonpuute ajaa vampyyrejä taantumukseen, tehden heistä eräänlaisia vaistonvaraisia vähä-älyisiä loivaotsia ja valtio koettaakin kehitellä ihmisverelle korviketta tutkija Edward Daltonin (Ethan Hawke) johdolla. Edward on idealisti joka uskoo voivansa pelastaa vampyyrit tuholta ja samalla vähäiset ihmiset sukupuutolta kehittelemäälä vampyyritofua jonka vuoksi loput ihmiset ja vampyyrit voisivat elää rauhassa, mutta toistaiseksi tuloksena on vain räjähtäviä koevampyyreja.
Eräänä yönä Edward tulee auttaneeksi muutamaa ihmistä ja pian vastarintaliike pyytää vampyyrimme apua, sillä myös he haluavat keksiä ratkaisun vampyyrien ja ihmisten väliseen konfliktiin, ei verikorvikkeen vaan parannuskeinon avulla. Samaan aikaan veripankki jossa Edward työskentelee tukee kyllä miehen pyrkimyksiä, mutta kuten yrityksen johtaja Charles Bromley (Sam Neill) toteaa, niin aina on vampyyreja jotka ovat valmiita maksamaan enemmän aidosta tavarasta. Joten maitojauhe kelvatkoon köyhille ja rikkaille viljeltäisiin edelleen ihmisiä.
Edward menee tapaamaan Lionel Cormacia (Willem Dafoe), ihmistä joka on ennen ollut vampyyri, mutta on sittemmin parantunut siitä. Lionelin sydän ei lyö enää, mutta eipä hän ainakaan tuhoudu auringonvalossa eikä halaja verta, joten on nykyinen tila aina entistä parempi. Isommat vampyyriherrat eivät kuitenkaan katso veljeilyä ihmisten kanssa hyvällä, etenkään kun ne ihmiset voisi juoda tyhjiksi ja näin Edward tulee valinneeksi tahtomattaan puolensa.
Lionel kertoo hetkestä jolloin oli verenpuutteen aiheuttaman onnettomuuden vuoksi palaa hengiltä auringossa, mutta sattuman kautta selvisi siitä hengissä ja palasi ihmiseksi. Joten oletus on, että aurinko joka tuhoaa vampyyrin voisi oikein käytettynä myös parantaa siitä ja Edwardia tarvitaan kokeiden suorittamiseen. Eli hieman niin kuin käärmeen myrkyllä luodaan vasta-aine käärmeen myrkylle.
Samaan aikaan Charles hyödyntää Edwardin sotilasveljeä Frankieta (Michael Dorman) sekä veljen, että ihmisten metsästyksessä.
Edward koettaa kehitellä parannuskeinoa ihmisten piilopaikassa ja käyttää itseään liekehtivien kokeidensa koekaniinina ja kohta on oikea yhdistelmä aurinkoa löydetty. Nyt pitäisi vain päästä antamaan parannuskeino ihmismyönteisille poliitikkovampyyreille ja toisaalla taantuneet mutantttivampyyrit ovat levinneet niin laajalti, että kaupunkeihin on julistettu sotatila. Frankie alkaa katumaan päätöstään auttaa Charlesia huomatessaan miten alempiarvoisina pidettyjä mutanttivampyyreja tuhotaan, mutta se ei estä häntä puremasta Lionelia. Purema kuitenkin paljastaa Edwardille jotain tärkeää, joka paljastetaan vasta kohta, kunhan hän ensin menee antautumaan Charlesille. Okei, se ei ole yllätys eikä mikään kun paljastetaan, että ihmiseksi palanneen vampyyrin veri toimii parannuskeinona, eikä siihen mitään aurinkoa tarvita. Siksi Edward antautui Charlesille, houkutellakseen hänet puremaan itseään ja pakkoparantaakseen tällä tavoin tuhmurin. Mutta vaikka Edward paransi Charlesin ei hän pelastunut, koska nyt hänet voitiin tyrkätä muiden vampyyrien raadeltavaksi ja näin parantuminen voi oikeasti alkaa.

Daybreakersin toiminta on ihan kelvollista, vampyyrit rumia, juoni vähintäänkin ok, mutta se millä tämä elokuva voitti minut puolelleen olivat mainiot huomiot, kuten se että käyttääkö veren kanssa maitoa ja kuinka yhteiskunta on käytännössä aivan samanlainen vampyyrien kanssa kuin ilman. Lisäksi olin todella hyvilläni eräästä ohimennen näytetystä seikasta, sellaisesta joka kuuluu niihin asioihin joita ei enää juuri koskaan näe vampyyritarinoissa. Tässä elokuvassa vampyyrit eivät näy peilissä, mikä kuuluu nykyään siihen monologiin jossa joku modernin vampyyrielokuvan henkilöistä kertoo kuinka vampyyrit eivät pelkää ristejä, valkosipulia, etc. Eli niitä me ollaan nokkelia, mutta ei ollakaan-juonioksennuksia joilla käsikirjoittaja kuvittelee olevansa erilainen.
Oli myös aika mielenkiintoista kuinka tässä osoitettiin ainakin osittain, että lähes joka vampyyrileffasta tuttu maailmanlaajuinen vampyrismi ajaa myös heidät itsensä jossain vaiheessa sukupuuttoon.
Ja vielä kehutaan kun mainitsen, että erityisen mainio juttu oli se miten parannuskeinon leviäminen esitettiin. Ensin joukko vampyyreja raatelee ihmiseksi muuttuneen vampyyrin hengiltä, he itse muuttuvat ihmisiksi jotka taas suurempi vampyyrijoukko raatelee ja sitten he muuttuvat ihmisiksi, etc.

Ethan Hawke ja muut olivat varsin hyviä, joskin minua hieman hieman häiritsi Willem Dafoen satunnainen sarjakuvamaisuus joka olisi ollut ehkä enemmän kotonaan Zombielandin kaltaisissa huumoriin painottuvissa elokuvissa.
Sam Neill oli tapansa mukaan hyvä ja oli erityisen mukavaa huomata kuinka hänen aluksi tyypillisen oloinen julma bisnespahis osasi myös ajoittain lämmittää kylmää vertaan.
Elokuvan naispääosassa ollut Claudia Karvan jäi sen verran huomaamattomaksi, että jopa vampyyrikahvilan tarjoilijaa esittänyt nainen jäi muutamien sekunnin roolillaan paremmin mieleen. Joskin syytä ei voi pistää kokonaan Karvanin niskoille, sillä eipä siinä esitettävässä hahmossa ollut mitään mielenkiintoista.

Daybreakers ei ole poikkeuksellinen vampyyrileffa, mutta vampyyritoimintaleffana (näin ovelasti karsin pois mm. Ystävät Hämärän Jälkeen) se on yhtä hauskaa katseltavaa kuin kaksi ensimmäistä Blade-elokuvaa ja elokuvassa on sen verran paljon todella mainioita ideoita, että se miellytti minua lopussa nähtävän pistemäärän verran, vaikka myöhemmin saatankin pitää sitä ylimitoitettuna.

Vauhtia, vaaroja ja räjähtäviä vampyyreja.

Tähdet: ***(*)
Daybreakers

Blood Creek (Town Creek, 2009)

Mikä hitto tuo nimimuutos on olevinaan?

Joel Schumacher on ohjaaja johon ei ole laisinkaan luottamista. Joko mies tekee mielenkiintoisia, osittain jopa loistavia elokuvia kuten Rankka Päivä ja Tigerland. Tai sitten hän tekee Batman & Robinin ja Bad Companyn kaltaista nolostuttavaa roskaa. Erikoista on, että ura koostuu täysin , 50/50 joko vähintään kiinnostavista elokuvista, tai selkeästi niistä joiden hän varmaan itsekin toivoisi olevan Alan Smitheen tekemiä.
Joko tai.
Ja siksi ei koskaan oikein oikein tiedä tulisiko uuden elokuvan kohdalla olla innoissaan vaiko peloissaan, mutta utelias on ainakin.
Blood Creekiin osasin suhtautua aikamoisella varauksella, sillä pari tuttuani oli kaikkea muuta kuin kehunut elokuvaa ja valitettavasti hiljaisuuteen hiipunut mainio Jessuksen Elokuvaturinat ei myöskään hirveän ruusuista kuvaa elokuvasta anna.

Alkuun maininta siitä kuinka natsit koettivat okkultismin avulla siivittää superrodun voittoon ja kuolemattomuuteen.
Olemme jenkkilässä takahikiällä, Town Creekin maalaismaisemissa vuonna 1936 ja amerikkalaistunut Wollnerin perhe saa pitkään nahkatakkiin pukeutuneen natsitutkija tohtori Wirthin (Michael Fassbender) majoitettavakseen. Wollnerin perheen ladossa on kiviseinä jossa on hassuja kuvioita ja ei niin yllättäen aika selvästi silmiinpistävä hakaristi joka kuitenkin on muka tavallaan sattumaa, sillä sen tarkoitus on kai olla blink and you miss-kohtaus. Wirth herättää linnun henkiin jonkun riimukuviokepin avulla ja täten katsojille osoitetaan, että hän tekee sitä mistä ihan alussa puhuttiin ja koska Wirth on koko ajan sellainen hiljaa uhkaavasti puhuva, alta kulmien katseleva mies, niin hän lienee pahis.
Vuosi 2007 ja kiltti Evan (Henry Cavill) asuu superkiukkuisen pyörätuoliin sidotun isänsä luona (juonikuvio joka unohdetaan heti) voidakseen hoitaa miestä joka pitää poikaansa luuserina ja syyttää tätä vanhemman poikansa, eli Henryn veljen Victorin (Dominic Purcell) salaperäisestä parin vuoden takaisesta katoamisesta lähellä Town Creekia. Victor kun vielä oli juhlittu sotasankari ja tottakai Henry on siis isänsä silmissä se poika jonka olisi pitänyt kadota ja Henryn mielialaa ei ainakaan nosta se, että Victor oli kadonnut heidän yhteisellä kalareissullaan ja täten mies tietenkin syyttää jo valmiiksi itseään.
Eräänä yönä silvottu ja resupekalta näyttävä Victor palaa ja käskee Henrya olemaan hiljaa hänen paluustaan ja ottamaan mukaan aseita, sillä nyt pitäisi lähteä jonnekin ja se jonnekin paljastuu olevan Wollnerien maatila, mutta sitähän Henry ei vielä tiedä. Victor komentaa veljeään auttamaan tilan perheen tapossa ja ymmärretävästi Henry ei tiedä mitä ajatella. Kohta ilmenee, että täällä Victoria oli pidetty vankina ja kidutettu, ja että nämä tilan Wollnerit ovat samat henkilöt kuin silloin vuonna 1936, mutta miten he eivät ole ikääntyneet ja mitä pihalla olevassa mustassa kontissa on kun sekä Victor että Wollnerit itse pelkäävät sitä. No eihän siellä kontissa ole kuin joku raukkaparka joka oli Victorin tavoin tavoin kaapattu, joten ei siellä itse kontissa ole mitään pelättävää. Mutta kohta ladosta nousee Resident Evilin Nemesis, ei kun siis zombiutunut tohtori Wirth joka zombiehevostensa (ihan oikeasti) avustuksella koettaa pistää nyt kaikki kuolleiksi lihoiksi. Wollnerit ovat olleet Wirthin alistamia ja ovat pakon edessä pitäneet zombie-Wirthin jotenkin rauhallisena kaappaamalla hänelle ihmisiä ruuaksi. Ai niin, ja tietenkään Wirth ei ole mikään Romero-zombie, vaan eräänlainen superälykäs supervoimainen superzombie, joka on muuten oikeastaan aika sopivan kammottava eräänlaisessa Nightbreed-Deckerin naamiossaan ja pitkässä nahkatakissaan.
Wirth on kaikki nämä vuodet valmistellut rituaalia jolla hankkia itselleen kolmas silmä ja siten hänestä tulisi kaikkivoipainen. Öö, okei. Suorittaakseen rituaalin, hän tarvitsee verta, paljon verta, jota ei ilmeisesti ole saanut riittävästi kerättyä 71 vuoden aikana. Hitto mikä laiskiainen, vaikka niin ahkeralta hän nyt vaikuttaakin roiskiessaan verta litratolkulla ympäristöönsä. Ilmeisesti ongelma ei olekaan siinä, etteikö hän olisi saanut tarpeeksi uhreja veren keräämistä varten, vaan siinä että kun sitä tulee roiskuttua maahan niin paljon niin se ei mene oikeaan paikkaan.
Sitten Wirth naulaa päätään ja valuttaa haavasta hunajaa. Öö, okei. Wirth kuorii hassun tietokone-efektin turvin ihoaan näyttäen Tiamatin laulaja Johan Edlundilta ja sitten otsassa onkin se kolmas silmä.
Wirth myrkytetään, keppi isketään siihen uuteen silmään ja pääkin irtoaa, että se siitä kaikkivoipaisuudesta. Wollneritkin mätänevät vanhuuttaan ja lopuksi vielä paljastetaan, että olisi olemassa vielä kahdeksan muuta Wirthin kaltaista tapausta ympäri jenkkilää. Hei c'mon, miksei sitten 71 vuoden aikana oltu saatu tätä enempää aikaiseksi. No, jatko-osaa tässä on selvästikin kaavailtu, kun Henry päättää juuri ennen lopputekstejä lähteä etsimään näitä kahdeksaa muuta tapausta ja tadaa! Victor saattaisi olla Wirthin paikan perijä.

Koska odotukseni olivat alhaalla Blood Creekia katsoessani, niin voin rehellisesti myöntää yllättyneeni positiivisesti. Mitenkään hirveän hyväksi en tätä uskaltaisi kutsua, mutta aina ennemmin tämän katsoo kuin vaikkapa aiemmin mainitun Bad Companyn. Hassua on tosin se, että vaikka Schumacher on niin epätasainen ohjaaja kuin onkin, niin oli se sitten 8MM, The Lost Boys, tai Veronica Guerin, niin jotenkin olen aina osannut ymmärtää niiden olevan saman ohjaajan tekosia, mutta Blood Creekista minulle ei tule yhtään mieleen Schumacher, niin hyvässä kuin pahassakaan. En oikein tiedä mikä tässä varsinaisesti on Schumacheritonta, mutta se on sama kun menette videovuokraamoon ja katselette kauhu-hyllyä, niin näette aina ison kasan sellaisia eräänlaisia no name-elokuvia joissa on synkkä kansi, uhkaava nimi, ja kaikki muu perinteinen, mutta niissä ei ole mitään sellaista joka oikein kunnolla herättäisi edes olankohautusta. Siis sellaisia elokuvia kuten Steel Trap, Hatchet, Forest Of The Damned, Rest Stop, Rottweiler, Deep Fear, etc. Elokuvia joiden joukosta saattaa löytyä oikeasti hyviä, mieleenpainuvia tuotoksia, mutta pääosin ne ovat sitä sarjaa jotka voisivat kaikki olla yhden ja saman ohjaajan tekemiä, sillä ne ovat lähes poikkeuksetta aina yhtä tavanomaisia tarinoiltaan, keskinkertaisia näyttelijöiltään, sisältävät yhtä heikkoja efektejä ja pyrkivät pelottamaan metelillä tunnelman sijaan. Blood Creek on ihan kuin yksi niistä ja jo sen kansi on kuin suoraan sarjasta aina vaan samaa, joten vaikka Schumacher saattaakiin vaikuttaa ajoittain persoonattomalta ohjaajalta, niin Blood Creek on kuin jonkun toisen persoonattoman ohjaama.

Blood Creek ei hirveästi jaksa tarinaa kehitellä, vaan melkein heti mennään sinne hirveän verimättämisen kurssille ja tästä syystä juonesta ei suuremmin jaksa välittää, eivätkä näyttelijät pääse tekemään juuri muuta kuin huutamaan joko tuskasta taikka raivosta. Siispä esimerkiksi Dominic Purcell, joka on mielestäni hyvin heikko näyttelijälahjoiltaan, ei ainakaan Blood Creekin avulla pääse mieltäni muuttamaan. Mutta toisaalta, koska Blood Creek on elokuvana tavanomaista veriroiske-kauhua, niin ei hän ainakaan asemaansa huononnakaan.

Jos ei ohjaajan historian perusteella odota mitään erikoista, tai vielä paremmin ei odota mitään, niin Blood Creek tarjoaa lajityypilleen rutiininomaisen siedettävän kelvollista liukuhihnakauhua ja tavallaan aika coolin pahiksen. Joten kyllä siellä joukosta hyvääkin löytää, vähintään sen verran että jaksaa elokuvan loppuun asti katsoa.

Tähdet: **
Blood Creek

Horsemen Of The Apocalypse (Horsemen, 2009)

Rikosetsivä Breslin (Dennis Quaid) kutsutaan tutkimaan mahdollista murhaa, mutta tutkintaa vaikeuttaa se, että ainoat mitä uhrista on löydetty ovat hänen hampaansa. Ai niin, koska asiaan kuuluu niin Breslin tietenkin suree kuollutta vaimoaan ja koettaa tulla toimeen lastensa kanssa joista varsinkin teini-ikäinen Alex (Lou Taylor Pucci) kokee teinimurrosta.
Kohta paljastuu toinen normaalia erikoisempi murha ja ei kestä kauaakaan kun huomataan tapahtumilla olevan jotain yhteistä keskenään. Lisäuhrien avustuksella tulkitaan, että murhilla on uskonnollinen merkitys ja että tappajia on neljä jotka pitävät itseään ilmestyskirjan ratsastajina. Yksi tappajista, Kristin (Ziyi Zhang) tunnustaa syyllisyytensä, mutta ei ole kovinkaan avulias motiivien taikka kumppaneidensa paljastamisessa, kunhan on vain kilikilipää ja ikävästi ylinäyttelevä.
Toinen tappaja Corey (Patrick Fugit) kiduttaa veljeään, mutta tappaa itsensä.
Breslin tuntuu olevan täysin eksyksissä ja asiaa ei auta se, että yksi uhreista paljastuu yhdeksi neljästä ratsumiehestä joka oli tullut tunnostuskiin ja jonka kollegat olivat sitten tappaneet. Breslinille selviää että alun hampaista lähtien kaikki oli junailtu niin, että juuri hän olisi mukana jutussa ja ymmärtäisi oman perheensä olevan vaarassa viimeisen ratsumiehen kautta. Ja hei c'mon, jos ei tässä vaiheessa tajua, että viimeinen ratsumies on Alex, niin mitä elokuvaa te olette seuranneet. Alex vangitsee isänsä ja aikoo tehdä itsemurhan koukuissa roikkuen ja vain rangaistakseen isäänsä siitä, että tämä olisi Alexin äidin kuoleman jälkeen ollut huomaamaton poikaansa kohden. No jo on laimea syy. Ihan oikeasti. Kristin sentään tappoi äitinsä rangaistaakseen häntä siitä, että hän oli sivuuttanut miehensä suorittamat seksuaaliset hyväksikäytöt ja sitten Alex aikoo tappaa itsensä vain isänsä kiusaksi, koska tämä oli kehdannut surra kuollutta vaimoaan.
Breslin ehtii kuitenkin pelastaa poikansa kuolemalta ja sitten halaillaan.
Joten ei tässä mitään uskonnollista syytä oikeasti ollut, vaan ne muksut olivat valinneet sen käyttöönsä samasta syystä kuin miksi joku TokioHotelGirl98 on TokioHotelGirl98.

Horsemen on näköjään ohjaaja Jonas Åkerlund toinen pitkä elokuva, mutta mies lienee edelleen tunnetumpi musiikkivideoistaan ja niistäkin etenkin kolmesta, Metallican Turn The Pagesta, Madonnan Ray Of Lightista ja The Prodigyn Smack My Bitch Upista ja etenkin näistä juuri viimeinen sai aikoinaan kovasti kiistanalaista huomiota. Åkerlundin mainetta on varjostanut, taikka valaissut käsitys siitä, että herra tekisi vain ns. shokkiarvoa sisältäviä kuvateoksia ja esikoispitkä Spun ei ainakaan tapellut tätä käsitystä vastaan. Spun kuitenkin tuntui liiankin tarkoitushakuiselta silmille tulemiselta, jotta ainakaan minä olisin löytänyt siitä muuta nautintoa kuin osasta sen eräänlaisista inside-vitseistä ja kaikesta erilaisena olemisestaan huolimatta Spun vaikutti aivan liian moneen kertaan tehdyltä ja nähdyltä. Horsemen toimii paremmin itseni kohdalla, mutta samanlainen jo nähdyn tunne vaivaa tätäkin elokuvaa, mitä ainakaan vertailu Seitsemän-elokuvaan ei auta. Seitsemän-vertaukset ovat aiheellisia, koska tässäkin elokuvassa on samankaltainen hieman uskonnollinen sarjamurhameininki, elokuvan murhat ovat toteutettu hieman samankaltaisilla ideoilla, tunnelma on samalla tavalla kauttaaltaan lohduton, etc.

Totta on, ettei Seitsemän todellakaan ole ainoa Seitsemän-tyylinen trilleri ja tälläisten elokuvien jatkuva vertailu juuri tuohon kyseiseen elokuvaan on aika turhan helppo ratkaisu, mutta uskokaa pois että jos Horsemen olisi ilmestynyt '90-luvun puolella niin se olisi saanut saman kohtelun kuin Charlie Sheenin Postmortem ja Christopher Lambertin Resurrection. Osittain Horsemenin vertailu Seitsemään syntynee ohjaajasta, sillä myös Fincher teki alunperin itsensä tunnetuksi musiikkivideoiden ohjaajana ja Fincherin tavoin Åkerlund on vahvasti visuaalinen ohjaaja, joskin Åkerlundin esittämä synkkyys on enemmän meikkaamatonta kuin Fincherin. No oli miten oli, Horsemen tuo kuitenkin mieleen elokuvan Seitsemän ja muut sen kaltaiset teokset. Eikä se mitään, Horsemen on kuitenkin ihan sujuvasti kulkeva trilleri, joka muutamalla muutoksella olisi oikeasti saattanut tehdä vaikutuksen minuun.

Ymmärrän että tämäntapaisten elokuvien vaatimuksiin kuuluu eräänlainen juonen monimutkaisuus ja yllätysten suorittaminen, että ollaan nokkelia, mutta en olisi kuitenkaan pistänyt pahitteeksi jos se perinteinen "verellä" seinään kirjoitetut kryptiset lauseet olisi poistettu, kuten myös Breslinin kuollut vaimo-masennus, joka oli tarpeeton keino osoittaa hänen olevan ns. kärsivä ihminen. Olisi riittänyt jos oltaisiin pitäydytty niissä murhissa ja minimoitu muiden elämän kuvaus, koska niissä rituaalimurhissa oli jo ihan tarpeeksi.
Ja se elokuvan kliimaksina oleva Alexin motiivi teoilleen oli aika heikko ratkaisu, varsinkin kun sitä ennen tätä ilmestyskirjan ratsumies-ideaa oli kasvatettu suht' hyvin, osoittamalla ettei heitä ole vain neljä, vaan kaikki samassa nettifoorumissa olevat saattoivat toimia jonkinlaisina rankaisijoina ja tämä globaali tartunta oli huomattavasti toimivampi idea, kuin se että joku emo-poika on valmis murhameininkiin koska isällä on kiire töihin. Siis mitenkään vähättelemättä avainkaulalapsia.

Sitä en myöskään tajua, että jos kerran yksi ratsumiehistä kärsi tunnontuskista, yksi teki itsemurhan, yksi oli pelkkä pipipää ja yksi masentunut lapsi, niin miten pirussa kukaan heistä saisi houkuteltua tuhansia muita samanlaisiksi tappajiksi. Elokuvassa kuitenkin vihjaistaan aika vahvasti siihen, että juuri tuhannet muut samalla nettisivulla roikkuvat olisivat valmiita samankaltaisiin toimiin, mutta ainakaan tämän elokuvan tappajista yksikään ei ole niin karismaattinen ja uskottava että saisi houkuteltu edes itseään tappajaksi. Hitto, jos pelkästään jossain nettisivulla roikkuminen saisi tekemään murha-itsemurhia, niin yksikään ei olisi elossa käytettyään Myspacea. Hetkinen? Eihän kukaan käytä Myspacea... KOSKA ON KUOLLUT!

Horsemenissa on varsin hyvät näyttelijät ja suurin osa heistä tekee vähintäänkin mainiota työtä, mutta olin kovin pettynyt yleensä niin hyvin näyttelevään Ziyi Zhangiin joka esitti sekopäätappajaa korostaen liikaa silmien pyöritystä ja pään ympärillä lentäviä tähtiä ja lintuja.

Jos Horsemenin pusi pusi-lopetus ei olisi ollut niin paha antikliimaksi, niin edes tuttu tunne ei olisi estänyt minua antamasta elokuvalle kolmea tähteä, mutta nyt sitä on pakko rangaista.

Tähdet: **
Horsemen Of The Apocalypse

Valkopyykki: Clarence Brandleyn Tarina (Whitewash: The Clarence Brandley Story, 2002)

Aluksi meille näytetään visualisointi jostain aikojen takaa, kun eräs musta mies poltetaan hengiltä koska hänellä oli suhde valkoiseen naiseen. Seuraavaksi näemme pätkän '40-luvulta kun toinen musta mies ammutaan ilman syytä keskelle katua ja vaikka syyllisen nimi on tiedossa niin valkoista miestä ei tapahtumasta rangaista.
Miten nämä liittyvät itse elokuvan tarinaan? No, edelliseen en löydä muuta selitystä, kuin sen olevan jonkinlainen yleiskuvaus siitä miten rasistinen ilmapiiri oli muinoin, mutta jälkimmäinen sentään liittyy suoraan päätarinan hahmoihin, sillä tuon kadulle ammutun miehen pojanpoika saa kokea samassa '80-luvun Teksasilaisessa pikkukaupungissa nykyajan rasistisen hengen. Siispä Clarence (Courtney B. Vance) on talonmiestiimeineen siivoamassa koulua kun paikalta löydetään tapettu tyttö. Meillä on siististi pukeutunut, kirjaviisas musta mies Clarence ja hänen Nimeni On Earlin näköiset idiootti white trash-crackerit, joten tottakai sheriffi pidättää samantien Clarencen.
Ei fyysisiä todisteita, ei todistajia, ei motiivia, ei mitään, mutta tarjolla on rasistinen sheriffi, rasistinen tuomari, toinen rasistinen tuomari ja rasistiset valamiehet. Siispä Clarence tuomitaan kuolemaan, vaikka kuten sanoin, mitään todisteita ei ole eikä tule.
Vuosien taistelun jälkeen Clarence itse on menettänyt uskon tulevaisuuteensa ja oikeudenmukaisuuteen, mutta miehen asianajaja jaksaa tapella systeemiä vastaan ja pian avuksi saadaan isomman kaliiperin nimekäs lakiasiaintoimisto (jota edustaa umpipuuduttava Gil Bellows) ja sitä kautta myös media alkaa heräämään Clarencen puolelle.
Uusi oikeudenkäynti ja sitten hirveällä vauhdilla kaikki pyörtävät puheensa ja vaikka tytön murhaajaa ei löydetäkään, niin ilmenee että agressiivinen sheriffi oli pelottavan olemuksensa avustuksella saanut muut kääntymään Clarencea vastaan, ja sheriffi itse oli näemmä päättänyt Clarencen olevan syypää vain koska oli ureapää ja kuvitteli pääsevänsä helpolla pidättävänsä ensimmäisen vastaantulevan joka sattui olemaan Clarence.
Loppuun vielä kuva elävältä poltetusta mustasta miehestä ja kertoja mainitsee maailman olevan edelleenkin rasistinen.

Valkopyykki on ihan siedettävä elokuva, jonka pelastukseksi tulevat muutamat uskottavat näyttelijät (esim. Courtney B. Vance ja Eamonn Walker) ja toki tieto sen olevan ns. tositapahtumiin pohjautuva tuo sille edes hieman painoarvoa, mutta kyllä se on aika löysä aiheensa kuvaus. Kliseedialogia, kliseehahmoja ja joitakin rautalankaväännöskohtauksia jotka eivät ainakaan auta uskomaan elokuvaan. Esimerkiksi miksi siinä alussa piti näyttää se mustan miehen polttaminen, kun ilman sitäkin olisi elokuvaa katsoessa ymmärtänyt sen kertovan kuinka ihmisiä eriarvoistetaan. Sitten kun siihen perään tuli vielä se Clarencen isoisän surma (joka toki sukulaisuutensa vuoksi liittyy elokuvan päähenkilöön, mutta ei tarinallisesti ole muuta kuin surullinen sattuma), niin heti alkuun tulee mieli että elokuva aliarvostaa katsojaansa. Asiaa ei auta se, että sitten kun se Clarencen talonmiestiimi esitetään, niin se on kuin tussilla piirrettyä mustaa valkoisella joilla hahmot erotellaan toisistaan.

Elokuvassa on myös seikka joka oli aluksi mielestäni häiritsevän miinusmerkkinen, mutta joka rupesi tuntumaan elokuvan edetessä jotenkin ymmärrettävältä valinnalta. Elokuvassa mainitaan suorasti ja epäsuorasti vähän väliä se, että kyseessä on rasismitarina, mutta sitten oikeastaan yhdenkään hahmon kohdalla ei tule esille mitään selkeän rasistista toimintaa. Siellä ei poislukien ne alun Clarenceen liittymättömät kohtaukset, ole mitään sellaista joka osoittaisi Clarencen joutuneen uhriksi nimenomaan ihonvärinsä vuoksi. Toki siitä puhutaan ja lopussa tuomari puheessaan kertoo Clarencen joutuneen uhriksi nimenomaan ihonvärinsä vuoksi, mutta yksikään Clarencen tuhoa ajanut henkilö ei käytä rasistisia termejä, tai toiminnallaan osoita tekevänsä mitä tekeekään juuri ihonvärin vuoksi. Joten minua rupesi hieman vaivaamaan se, että miksi siitä rasismista jankutetaan, mutta sen tueksi ei anneta mitään toimintaa elokuvan ns. pahisten puolelta. Enemmänkin tulee mieleen, että Clarence valittiin uhriksi vain siksi, että hän sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja hän olisi ihan hyvin voinut olla vaikkapa Xenomorph ja syyte olisi tullut silti niskaan. Rupesin sitten ajattelemaan, että ehkä en vain osaa ajatella asioita tarpeeksi rasistisesti ja että elokuvan pointti onkin piilorasismissa jonka vuoksi sitä ei teoin tai sanoin annettu näkyä elokuvan pahiksissa joiden imago ei saisi suttaantua sellaisen vuoksi. No, se kuulosti hieman kaukaa haetulta tälläisen suht' keskitason tv-elokuvan kohdalla, varsinkin kun muiden hahmojen puheiden kautta annettiin koko ajan tosiaankin ymmärtää että nyt rasismi on kaiken A ja O. Todennäköisesti elokuvantekijät eivät vain uskaltaneet aivan suoraan syyttää ketään tiettyä henkilöä rasistiksi, koska nämä olivat kuitenkin tosipohjaisia ja siten ehkä helpostikin tunnistettavia henkilöitä.
Ajattelemalla enemmänkin tuota piilorasismia alkoi elokuvan ihonväriaihe tuntumaan tolkullisemmalta, mutta sitten lopullisessa vapauttavassa oikeudenkäynnissä ilmenee, että moni Clarencen aikoinaan hylännyt teki sen pelosta joutua itse pulaan kuten joku tappeluun sekaantuva pelkäisi, eikä siksi että olisi pitänyt Clarencen ihonväriä negatiivisena seikkana. Joten tässä vaiheessa jälleen tuli esille se ajatus ettei elokuva kerrokaan rasismista, vaan perusmulkeroista. Varsinkin kun ainoaksi varsinaiseksi pahikseksi nousi Clarencen pidättänyt agressiivinen sheriffi, jonka uhkaavuuden vuoksi moni ei uskaltanut sanoa vastaan kun tämä sheriffi oli päättänyt Clarencen olevan syypää. Eikä sitten tämä sheriffikään vaikuttanut päättäneen tehdä Clarencesta syyllistä juuri ihonvärin vuoksi, vaan koska oli ääshoul ja Clarence nyt sattui vain olemaan pahan päivän tiellä.

Valkopyykki on siis rasismiaiheinen tositarina, joka on aiheeseensa nähden aivan liian löysä ja sen rasismiaiheen kanssakin saa olla aika sokea jotta sen pystyy näkemään juuri sellaisena tässä elokuvassa, ei siis kenties tosielämässä.
Ja hitto vie, Gil Bellowsin Adan Sandler-tukka on ruma, mitä se oli Ally McBealissakin.

Tähdet: *
Valkopyykki: Clarence Brandleyn Tarina

Slipstream (2007)

Tämä statuspäivitykseni kiteyttää ajatukseni Anthony Hopkinsin ohjaustyöstä, elokuvasta nimeltä Slipstream.


Kovasti tätä elokuvaa on koetettu verrata David Lynchin tuotoksiin ja tavallaan sen pystyy ymmärtämään, edellyttäen että kaikkien katuojaputsareiden foliohattusekoilut avaruussalaliitoista ja pähkinäpuista ovat yhtä kuin Lynch. Hopkinsin ohjaustyö on pelkkää visuaalista ja käsikirjoituksellista oksennusta joka löytyy urbaaneista sanakirjoista termin tekotaiteellinen alta. Siinä missä on helppo pitää Lynchin ja vaikkapa Alejandro Jodorowskyn elokuvia sekoiluna, Alex Coxin Walkeria, Oliver Stonen Natural Born Killerisia ja esimerkiksi Ken Russellin Altered Statesia tarpeettomina kuvakikkailuina, niin näitä elokuvia katsellessa uskon, että moni kuitenkin osaa pääosin arvostaa niissä olevaa toteutustapaa kunnianhimoisina kokeiluina ja ohjaajiaan sellaisina jotka uskovat tekemäänsä. Ja vaikka pitäisi kaikesta huolimatta jotain Eraserheadia pelkkänä roskana, niin sekä siinä että muissa antamissani esimerkeissä voi vähintään kuitenkin nähdä sen, että niiden ohjaajat ovat oikeita elokuvaohjaajia jotka tietävät mitä tekevät edes vaistonomaisesti ja ainakin näyttelijöiden ohjaus kertoo että joku on ainakin koettanut pitää lankoja käsissään.
Anthony Hopkins on erinomainen näyttelijä, mutta Slipstreamin perusteella hän on helvetin huono ohjaaja, tai ainakin välinpitämätön. Vaikka kuinka Hopkins selittäisi halunneensa tehdä jotain erilaista, niin pahoittelen mutta pelkkä sekoilu ei tee elokuvasta erilaista, jos ei kerran osaa perustella tekemäänsä. Kuka tahansa voi viedä näytteille tukin ja virtsata sen päälle, mutta vain harvat osaavat uskottavasti myydä sen taiteena. Ohjaaja-Hopkins ei tee muuta kuin antaa näyttelijöiden (jopa itsensä) nolata itsensä olemalla väärässä mielentilassa koko elokuvan ajan, esittää visuaalisuutta joka vaikuttaa vanhoilta videokameran valmisasetuksilta, kertoo tarinaa jota kukaan ei ole viitsinyt kirjoittaa ylös ja jopa psykedeliatrippinä Slipstream on niin nolostuttava että jopa Uwe Bollilla olisi vaikeuksia tehdä samanlaista kuraa.

Ehkä joku näkee Slipstreamissa muutakin kuin vain idioottipaskaa ja onnittelut siitä, mutta jos elokuvan ainoiksi valopilkuiksi jää joku repeäminen nauruun kun Christian Slater sanoo nimen Bonnie, niin ehkä minä en haluakaan nähdä tässä mitään muuta kuin sitä idioottipaskaa.

Anthony Hopkins onnistuu sentään siinä, että teki elokuvan jonka kohdalla rupesin miettimään, että ehkä se Wicker Man-remake ei olekaan huonoin näkemäni elokuva, mutta kyllä se sitä edelleen on.
Enpä olisi ikinä uskonut, että näyttelijänä niin uskottava Hopkins saattaisi olla elokuvaohjaajana kuin mielenvikainen seniili pappa joka syö kissankakkaa hiekkalaatikolla ja vakuuttaa ettei hänen elokuviaan kannata enää ikinä katsoa. Ja kuka helvetti kehtaa enää käyttää sellaisia metaforia kuin mitä Hopkins tekee tässä pitkin elokuvaa. Olisin luullut miehen osaavan käyttää muitakin kuin Nixonin "i am not a crook" ja Poen "a dream within a dream"-viittauksia, ja jos se ei riitä niin laitetaan mukaan kuvia Hitleristä sun muista pelkästään tuhansia kertoa kulutetuista seikoista.

No okei, se Invasion Of The Body Snatchers-juttu oli suht' hauska, vaikka eihän siinä mitään tolkkua ollut, edes tolkuttomuudessaan.

Niin ja Slipstreamin juoni on?
Felix (Anthony Hopkins) on käsikirjoittaja ja sitten kaikenlaista hassua tapahtuu.

Kaikkea ei voi kuitata pelkäksi uneksi, fantasiaksi ja psykedeliaksi, muuten lopputuloksena on pelkkiä se oli vain unta-Dallas-jaksoja.

Tähdet: ~
Slipstream

Mädchen, Mädchen (2001)

Jokunen vuosi sitten tuli televisiosta sellainen saksalainen tv-sarja kuin Nuori Nainen Berliinissä, joka muistaakseni oli aika samantyylinen nuorisodraama kuin mitä Felicity oli. En voi oikein väittää seuranneeni kumpaakaan, mutta edellisen kohdalla muistan muutaman kerran käyneen niin että satuin avaamaan kuvaputkiaparaatin ja siellä oli juuri meneillään Nuori Nainen Berliinissä, enkä muista kääntäneeni kanavaa muualle. Tuon sarjan pääosassa oli söpö Felicitas Woll ja siinäpä meillä syy miksi nyt katsoin tämän Mädchen, Mädchen-elokuvan joka on näemmä julkaistu täällä päin myös nimellä Girls On Top.

Ystävyksillä Inken (Diana Amft), Lena (Karoline Herfurth) ja Victoria (Felicitas Woll) on ongelma. He eivät ole kokeneet orgasmia.
Siispä kokeakseen Tuppotukkelumin he päättävät etsiä toimivia vaihtoehtoja toiveiden täyttymiselle.
Dokaamista, kuseskelua, oksentamista, pilven polttoa, väärinkäsityksiä, pornoelokuvien katselua, lesbofantasioita, nettideittejä, kiimaisia poikia ja tyttöjä jotka orgasmikoneen sijaan ymmärtävätkin vain etsineensä aitoa rakkautta jonka mukana maan järkkyminen sitten tulee luonnostaan. Tokihan se on sitten Jon Cryermainen nörtti joka osoittautuu ihannemieheksi, eikä kapinallinen Judd Nelson.

Mädchen, Mädchen on käytännössä ihan samaa sarjaa kuin pääosin jenkkeihin yhdistettävät panohalukomediat kuten American Pie ja vastaavat, joissa himokkaat nuoret haluavat päästä pukille, mutta lopussa ymmärtävät että rakkaus on se kaikkein suurin voima. Suurin ero tuleekin sitten siinä, ettei tämä helposti eurooppalaiseen elokuvaan yhdistettävästi ole niin pintakiiltoinen ja toisin kuin vastaavissa jenkkileffoissa, ei tähän ole tarvinnut palkata erikseen pornonäyttelijöitä paljaan pinnan vuoksi, vaan kuten juuri kotimaisestakin elokuvasta tuttuna elementtinä, tässä päänäyttelijät uskaltavat itse riisua vaatteitaan. Silti mistään varsinaisesta paljasteluelokuvasta ei aivan ole kyse.

Elokuva ei siis visuaalisesti ole samalla tavalla hohtavan meikattu kuten jenkkileffat tuppaavat olemaan, mutta sitä melkein toivoo että näin olisi, sillä varsinkin valaistuksen suhteen elokuva tuntuu käyttävän valonaan vain yksinäistä taskulamppua. Sen verran suttuiselta ja pimeältä kaikki näyttää, että varsinkin sisätiloissa tämä on suht' häiritsevää.

Näyttelijät ovat pääosin mukavan luonnollisia, joskaan eivät järin mieleenpainuvia. Vaikkakin ystäväporukan sinisilmäisintä, eli viatonta Lena-hahmoa näyttelevä Karoline Herfurth on siinä rajoilla, että tekisi suuremmankin vaikutuksen.

Ja juoni on juuri sitä mistä kerroinkin, eli lajityypilleen sopiva, mutta vastaavasti siksi aivan liian moneen kertaan nähtyä. Elokuvan tyypillisiä vitsejä on esimerkiksi se, että joku saa liika-annoksen erektiolääkkeitä ja sitten pitäisi suoritua kunnialla virtsaamisesta. Kyljethän tässä repeävät.

Tähdet: **
Mädchen, Mädchen

Pinna Kireällä (Under Pressure / Bad Day On The Block, 1997)

Varsinkin Charlie Sheenin viimeaikaisia ongelmia ajatellen, on tämän elokuvan suomenkielinen nimi enemmän kuin osuvan ironinen. Ja herran pinna kiristyy taatusti entisestään kun hän sattuu vierailemaan omalla IMDb-sivullaan ja näkemään tämän.

Lyle (Charlie,,, tai kuten tässä tapauksessa uskottavuuden palautusta hakenut mies halusi itseään kutsuttavan, eli Charles Sheen) on palomies, joka osoitti rohkeutta pelastaessaan vauvan palavasta crack-talosta. Juhlittu sankari piti kuitenkin itsellään tiedon, että pelastaessaan tuota vauvaa hän antoi äidin palaa hengiltä, koska omassa oikeudentajussaan piti hyvin pahana asiana sitä, että joku ylipäätään saattoi antaa vauvansa olla huumeiden läheisyydessä.
Lyle asuu pittoreskissa lähiössä jossa ainoa tahra tuntuu olevan hän itse, sillä miehen häiriintynyt sääntöjen noudatus lähentelee Terry O'Quinnia isäpuolena. Siispä naapurin lasten vesileikit ajavat Lylea raivon partaalle hänen pitäessään asiaa veden tuhlauksena ja oman pihan eteen yleiselle kadulle pysäköity auto se vasta pinnaa kiristääkin. Lylen silmätikkuna on erityisesti naapurin perusäiti Catherinen (Mare Winningham) ideaaliperhe vallattomien lapsen ja rakastavan menestyvän aviomiehen vuoksi. Oman perheensä Lyle on jo karkoittanut ja ilmakin on tänä kesänä niin kovin kuumaa.
Naapurin muksut rikkovat Lylen talosta ikkunan ja miehen kiiluvasilmäinen toruminen saa Catherinen soittamaan poliiseille, mutta tietenkin he pitävät rouvaa höperönä sillä onhan naapurin palomies kaikkien juhlima hengenpelastaja. Tämä samainen hengenpelastaja muuten tappaa jääkaappikorjaajan siinä sivussa, mutta pääasia on että saadaan poliisit uskomaan että Catherine on miehensä hakkaama hysteerikko joka ei osaa pitää helvetillisiä lapsiaan kurissa. Siinä vaiheessa kun poliisit viimein alkavat uskomaan Catherinen perheen puheita, on Lyle pukenut jo palomiesunivormunsa päälleen ja tarttunut kirveeseen, joten bye bye poliisipartio. Seuraavaksi Lyle menee kiusaamaan Catherinen perhettä ja rutiiniuhkailujen jälkeen Lyle ammutaan hengiltä.

Pinna Kireällä on tyypillinen naapurustovainojännäri, joka kulkee niin vanhoja tuttuja latuja että luulee kiertävänsä ympyrää.
Tässä elokuvassa oli kyllä aika onnistunut idea, jonka toimimiseen olisi vaadittu vain rauhallisempaa ja painostavampaa kuvausta esimerkiksi jonkun One Hour Photon tapaan. Idea siitä, että Lyle olisi ollut ns. hyvä ihminen siihen saakka kunnes pelasti sen vauvan ja antoi narkkariäidin palaa hengiltä, ja vasta tämän jälkeen rupesi muuttumaan ns. pahaksi olisi ollut hyvä tarina hyödynnettäväksi. Se kuinka vaikka Lyle uskoi tehneensä oikein, niin syyllisyyden aiheuttama omatuntokolkutus alkoi ajamaan häntä mielenterveyden huonommalle puolelle ja siksi olisi tuhonnut oman perheidyllinsä ja kärsisi nähdessään naapurien onnellisuutta. Mutta heti alusta asti on selvää, että elokuva ei käsittele aihettaan hienovaraisesti vaan päättää olla peruspsykotavaraa. Sheenin jatkuva hullunkatse ja hullunpuhe tekevät hahmosta vain pelkän pahiksen ilman sympatiapisteitä.

Kenties elokuvan kömpelöstä itsensähyödyntämisestä on syyttäminen vain ja ainoastaan ohjaaja Craig R. Baxleyta joka on selvästi enemmän kotonaan testosteronitoiminnassa tyyliin Musta Enkeli ja Action Jackson. En siis hauku Baxleyta, koska pidän kovasti useammastakin hänen tekemästään elokuvasta, mutta Renny Harlinin tavoin hän on selvästikin toiminta-, ei draamaohjaaja.

Näyttelijät ovat parhaimmillaankin vain ihan siedettävää tasoa ja esimerkiksi juuri Charlie Sheen on heitä näyttelijöitä jotka osaavat olla hyviä, mutta se vaatii oikeaa ohjaajaa, oikeaa tarinaa ja oikeaa hahmoa, joista mitään ei ollut nyt tarjolla.
Catherinen poikaa esittävä Noah Fleiss oli muuten niin huono näyttelijä, että melkein toivoi että Lyle olisi saanut edes hänet hengiltä.

Pinna Kireällä on moneen kertaan jauhettua kauraa, josta pystyy melkein huomaamaan jyvän josta olisi voinut oikeilla lannoitteilla kasvaa unelmien omenapuu joka voisi herättää Rachel Weiszin henkiin.

Tähdet: *
Pinna Kireällä