Sami (Hamadi Khemiri) ja Amanda (Nina Zanjani) ovat adoptoimassa lasta, mutta koska eivät uskalla kertoa tästä Samin isälle Azizille (Jan Fares), teeskentelevät he tekovatsan avustuksella että Amanda on oikeasti raskaana ja lapsi tulisi siis täten ns. luonnollista reittiä. Aziz kun on perusperheeseen uskova ja Samin äidin kuoltua 10 vuotta sitten on Aziz keskittänyt tarmoaan vähän liikaakiin Samiin, Amandaan ja tulevaan toivottuun pienokaisarmeijaan. Azizille pitäisi siis saada nainen, mutta vaikka ensimmäinen paritusyritys ei tuota haluttua tulosta niin se saa kuitenkin Azizin itsensäkin miettimään olisiko aika siirtyä elämässä eteenpäin.
Toisaalla Azizin työpaikan, pyörähuoltoliikkeen pomo Jörgen (Torkel Petersson) stressaa pelätessään vaimonsa lähtevän naapuritalon könsikkään mukaan. Kun taas Azizin kollega Juan (Juan Rodriguez) huolehtii koiransa hyvinvoinnista. No, eiköhän Aziz ratkaise pulmat, tai sitten ei.
Seuraa aivan loistava kohtaus kun Aziz lähtee juhlahumuun tutkailemaan kaupungin lihatiskejä ja vaikka seinä iskee vastaan heti ensisilmäyksellä niin se ei Azizin uskoa omaan erinomaisuuteen vähennä.
Samin ja Amandan adoptioprosessikin kokee byrokratian ratasongelmat, mutta ratkaisuksi löytyy kotimaisen muksun sijaan Kiinalainen muksu. Jaa-a, siinäpä sitä voikin olla selittelemistä isäpapalle.
Seuraa aivan loistava kohtaus jossa Aziz opettaa Jörgeniä miehistymään, muun muassa heittämällä hänet liikkuvasta autosta. Jökke sekoilee, mutta ymmärtää lopulta pelkäävänsä turhia, sillä vaimo diggaa nyhveröistä eikä naapurin moottoripyöräpuhvelista.
Jörgenin äiti Edith (Anita Wall) saattaisi olla sopiva puoliso Azizille, mutta yhden kebabaterian perusteella ei ehkä vielä kannattaisi kosia. Siispä ei uutta vaimoa ja Samikin kertoo ettei verenperintövekaraa ole odotettavissa, mutta lapsenlapsi kuitenkin on tulossa. Siinäpä sitä pureskeltavaa, mutta ei huolta, Aziz on leppoisa kaveri ja ei kestä kauaakaan kun sopu ja harmonia ovat Gaia.
Ai niin, Juanin koira lopetettiin.
Faija on neljäs näkemäni Josef Faresin ohjaustyö ja niistä kolme on nyt ollut komediaa. Hienoa Faresin komedioissa on mielestäni ollut se, että vaikka ne ovat keskenään olleet aika helposti samaan tekijään yhdistettäviä niin silti jokainen niistä on ollut erilainen, siitäkin huolimatta että tuntuu kuin kaikki tehtäisiin koko ajan samalla porukalla.
Jalla Jalla ei hirveästi ollut mieleeni, sillä vaikka se sisältää ihan hauskoja ideoita niin se on minun silmissäni aivan kuin jokin Ruotsin American Pie, eli Ruotsi Pie (hei, oli tämä aika hauska vitsi. No okei, ei sitten.) Eli nivusvitsejä minuuttitolkulla ja sitten kusenjuontia.
Koppsissa oli pari todella hauskaa kohtausta ja etenkin sen jenkkikyttätoimintafantasioinnit pesivät helposti samaan lajityyppiin kuuluvan Hot Fuzzin. Koppsin juonikin oli mielestäni varsin mainio, joten se on mielestäni selvästikin parempi elokuva kuin Jalla Jalla.
Jos siis Jalla Jalla oli seksifarssia keskittyen navanaluseen ja Kopps kyttäparodiaa joka kyllä sekin painotti aika paljon genitaaleja, niin Faija on vähän niin kuin About Schmidt. Se ei ole yhtä hitaasti kulkeva, taikka vähäeleinen, mutta Azizissa ja elämässään on jotain samaa Schmidtin kanssa. Siinä miten hän ei osaa kunnolla elää omaa elämäänsä, kaipaa aiempaa ja niin,,, no jotain samaa hänessä kuitenkin on. Ehkä se tulee vain siitä, että Faija on Jalla Jallaan ja Koppsiin verrattuna hyvin rauhallinen ja tavallinen sanan parhaimmassa muodossa. Se mikä minua nimittäin viehätti tässä elokuvassa oli sen peruspäiväinen suhtautuminen tapahtumiin. Toki jostain raskauden salaamisesta tekomahan avulla ja muista tälläisistä saisi aikaiseksi vinkeää kermakakkuhuumoria, mutta Faijassa se pidetään kivan hillittynä. Mikä kieltämättä saa hieman ihmettelemään, että mikä piru siinä muka oli vaikeaa kertoa, että siemenraskauden sijaan harrastetaan Kiinailmiötä, kun Aziz oli sen verran lunki hahmo ettei olisi pitänyt sitä lopulta mitenkään ihmeellisenä asiana. Vaikka Aziz piti tärkeänä perusperhettä, niin ei häntä selvästikään olisi haitannut vaikka Sami ja Amanda olisivat itse rakentaneet meccanoista sivarihippiadoptiolapsen. Aziz olisi vaan ollut "minä tiedän kuka tekee kaupungin parhaimmat kebabit." Jopa kohtaus jossa Aziz kosii Edithia yhden yhdessä vietetyn ruokatauon perusteella antaisi muissa käsissä (ja aiemmissa Fares-elokuvissa) tilanteen räjäyttää puoli Maapalloa, mutta tässä sekin esitetään mukavan arkisesti. Tosin myönnettäköön, että juuri tämä mainitsemani arkisuus aiheuttaa välillä jonkinlaisia antikliimakseja, sillä sitä juuri odottaa että nyt ja nyt ja nyt tapahtuu jotain suurta, mutta ei sitten tapahdukaan. Eli elokuva saattaa tuntua tylsältä.
Faija on elokuva täynnä arkielämänmyönteistä huumoria, jonka kirkkain valopilkku on erittäin mainio Jan Fares elokuvan nimihahmona. Antamastani tähtimäärästä huolimatta se aiheuttaa loistavia tunteita ja on viehättävän tutun oloinen, aivan kuin tuntisi elokuvan hahmot ja eläisi samaa todellisuutta. Samalla se kuitenkin jää ajoittain hieman keskeneräiseksi ja aloitetut ideat eivät kanna tulta odotetunlaisesti.
Mukava, kiva ja vekkuli. Vähän niin kuin se doku joka tuli tuli sanomaan: "sano terveisiä kotiin että Pertti tykkää kun on silmät kiinni ja ottaa takaapäin." No, se äijä ei ollut ureakuolemahajuineen kaikkein miellyttävin asiakas, mutta kuitenkin.
Tähdet: ***
Faija
Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena I eat green berets for breakfast, eli mitä ilmeisemmin Conan O'Brienin uusi tuleminen.
.
.
.
Movie monday utelee tällä kertaa suosikkia testosteronia pursuavista elokuvista ja koska minä, kuten niin monet muutkin olen kasvanut juuri toiminnan suhteen lihaskimpputähtien ja päähän potkijoiden kanssa ja niinpä korttipakasta nousee nimiä kuten Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone, Chuck Norris, Steven Seagal, Jean Claude Van Damme, David Bradley, Carl Weathers, Jeff Speakman, etc.
On kuitenkin aika helppo eritellä näistä tekijöistä niitä hyviä elokuvia ja guilty pleasureiksi niitä ei tohdi sanoa sillä ylpeänä ilmaisen pitäväni niistä.
Voisin sanoa, että Predator on kenties laadullisesti parhain voimamies-elokuva ja se jos mikä sisältää lihasta lihaksen päällä. Toisaalta taas Cobra on noussut kaikessa hupsuudessaan hyvin korkealle minun listoillani, mutta erona Predatoriin on se, että Cobra on pikemminkin tahattoman hauska kun Predator on oikeasti tyylillä tehty elokuva.
Yksi testosteronileffa josta muistan pitäneeni muksuna kuin hullu puurosta oli Peacemaker. Ei, ei se George Clooneyn puuduttavuus, vaan Robertien Forster ja Davi tähdittämä leffa jossa avaruuden superkyttä jahtaa avaruuden superpahista Maassa ja sitten hypitään ihan saatanasti ilmassa, ammutaan niin maan perkeleesti ja yhdessä kohtauksessa sankari työntää kätensä vatsassa olevan haavan kautta selkäpuolelle ottaakseen sieltä pistoolin. Golly!
Ystäväni Testostotoro-elokuviin liittyen kaikkien aikojen parhaimpana Äijäilykohtauksena pidän sitä Commandon kohtausta jossa Ah-nuld roikottaa David Patrick Kellya jyrkänteen reunalla ja sitten seuraavat nämä sanakokoelmat:
"Remember, Sully, when I promised to kill you last?"
"I lied."
Mistä tulikin mieleeni, että muistatteko nämä opetukselliset animaatiot joiden nimenä oli aina Olipa Kerran Ihminen, Olipa Kerran Avaruus, ja näin pois päin. No, siinä oli aina kaksi ns. pahishahmoa ja David Patrick Kelly näyttää ihan toiselta heistä. Katsokaa vaikka.
Joten sanon, että paras testosteronikohtaus löytyy Commandosta, paras laadukas (miten sen nyt sitten haluaakaan tulkita) testosteronielokuva on Predator, mutta lukumääräisesti eniten kicksejä olen varmaan saanut tämänkaltaisista elokuvista.
Yeah baby yeah!
Huh, onpas Linda Hamilton näyttänyt erilaiselta Terminatorien välissä, ainakin jos tämän elokuvan kantta uskoo.
Niin ja jos on pienintäkään epäilystä, ettäkö King Kong voisi elää pudottuaan lyijynahkaisena Empire State Buildingista niin lukekaapa tämä lainaus takakannesta: "Kun King Kong ammuttiin alas Empire State Buildingista, ei se kuollutkaan vaan vaipui koomaan."
Siis toistan: "ei se kuollutkaan vaan vaipui koomaan."
Hahaha! Voi Luoja! Ihme ettei sheikki pelastanut häntä.
Eli lähtökohdat ovat hyvät King Kong Livesin suhteen, koska tuon edellisen perusteella kyseessä on mestariteos ja täten voinkin jättää sen suoraan katsomatta, kun uskonhan minä kokeilemattakin että vesi on märkää ja tuli poppaa.
Tosin koska sitä on polttanut näppinsä ja siltansa niin usein, ehkei sitä kuitenkaan ole oppinut mitään, joten hyvät naiset ja herrat siirtykäämme pilaamaan King Kongin tarina.
Ai niin, lienee kai syytä mainita että King Kong Lives on jatko-osa sille vuoden 1976 remakelle, eikä siis alkuperäiselle. Sinänsähän sillä ei tarinallisesti ole suurtakaan eroa, koska molempien lopussa Kong putoaa kuolemaansa, mutta visuaalisessa laadussa eroa on sillä vuoden 1976 on huomattavasti epäuskottavamman näköinen tuotos. Minkä näkee jo tässäkin elokuvassa koska tämän osan aloitus on edellisen osan lopetus ja Jeff Bridges näyttää enemmän King Kongilta kuin King Kong.
Tästä voimmekin siirtyä 10 vuotta eteenpäin ja erääseen tutkimuskeskukseen jossa Amy (Linda Hamilton) johtaa jättimäisen keinosydämen rakennusta,,,, joo, ihan oikeasti,,, joka olisi tarkoitus asentaa Kongin (lähikuvassa se näyttää ihan Kelsey Grammerilta) rintaan herättäkseen tämä vuosien koomastaan. Sydän ei toimi, mutta väliäkö sillä koska Amy itse heti toteaa ettei ongelma alun alkaeenkaan ole Kongin tasaisesti sykkivässä sydämessä. No miksi pirussa sitten teitte sen jättisydämen?
Siirrymme Borneoon jossa jonkinlainen seikkailijahahmo Hank (Brian Kerwin) päättää metsässä ollessaan levähtää hetken, mutta erehtyy makoilemaan toisen jättigorillan kädessä ja kohta juostaan jättigorillaa pakoon, kunnes Hovitot ampuvat puhallusnuolillaan gorillan nukuksiin. Hetkinen, miksi nuo nuolet ovat gorillan rinnassa keihään kokoisia kun sellaisena ne eivät edes mahtuisi Hovitojen puhallusputkiin?
Uusi jättigorilla, joka siis on naispuolinen Lady Kong tuodaan jenkkeihin jotta hän voi toimia verensiirtäjänä King Kongille jolle asennetaan se keinosydän. Siis sama keinosydän josta juuri todettiin ettei se toimi? No väliäkö tuolla kun keinosydän... Mihin kirurgit tarvitsevat vispilöitä? Kermaako he aikovat vatkata Kongin sisällä? No kuitenkin, siis keinosydän asennetaan King Kongiin ja kohta uros aistii jossain hangaarissa säilytettävän Lady Kongin.
Hank koettaa pokata Amyn kertomalla ettei aio pokata häntä ja vaikka ainakin yhden repliikin verran osoitetaan ettei Amy pidä rahanahneesta Hankista, niin romanssihan siinä on syntymässä ja Hank itsekin muuttuu samantien moraalinvartijaksi. Sori vaan, mutta viidakkoseikkailija nimeltä Hank?
Molemmat Kongit pillastuvat tahoillaan ja Kelsey Grammer murtautuu ulos ja sisään vapauttamaan Lady Kongin. Romanttinen musiikki soi kun katseet kohtaavat ja minusta on pirun hauskaa kuinka ihmisiä ja Kongeja kuvataan toistuvasti eri kuvissa ja kaikenlainen kanssakäyminen loistaa poissaolollaan. Kongit pakenevat ja Hank auttaa heitä potkaisemalla jotain kuormurikuskia päähän vaikka en tiedä miksi kun se ei vaikuta mihinkään. No kuitenkin, armeija jahtaa Kongeja pyssyleikkiäkseen ja yhteenlyöttäytyneet Hank ja Amy seuraavat pelastaakseen Kongit.
Jossain kalliovuorilla King koettaa tehdä vaikutusta Ladyyn tarjoamalla käärmettä ja hitto kuinka nämä mittasuhteet heittelevät kun tämän perusteella se käärme olisi ihmisiin verrattuna Anaconda-leffan anacondan kokoinen eikä peruskyyn mittaluokkaa mitä sen on tarkoitus olla. Ja miksei Kingille voitu maskeerata leikkausarpea rintaan.
Hank ja Amy löytävät Kongit ja seuratessaan näiden selkähierontaa innostuvat he itsekin haureuteen ja jos oikein tarkkaan katsot niin Hamiltonin tissit vilahtavat kuvassa. Hei! Kuten hän itsekin sanoi, "mekin olemme kädellisiä."
Armeija tulee ja suihkuttaa Kongien päälle näköjään vain apinoihin tehoavaa nukutuskaasua. Lady Kong saadaan vangituksi, mutta King pakenee pudoten jokeen ja lyöden päänsä niin että hänen oletetaan kuolleen.
Lady Kongin ollessa vankina armeijan "Kädellisten säilytystiloissa" Amy haluaa löytää Kingin jonka ei voi uskoa kuolleen. Kauaa ei kestäkään kunnes King Kong syö jotain kaimaaneja ja tirkistelee ikkunoista sisään. Pikkukylän punaniskat lähtevät yhdistetylle dokaus- ja metsästysretkelle ja saavat haudatuksi Kingin soraan. King Kong riehaantuu, syö punaniskan joka aiheuttaa närästystä ja ennen kuin King astuu ilmiselvän leluauton päälle kaivaa hän hampaiden välistä jäännöspaloja. Armeija lähtee taas tien päälle metsästämään Kingia. Amy ja Hank päättävät auttaa vapauttamalla Lady Kongin, mikä ei nyt ole kovinkaan vaikeaa ottaen huomioon että sotapojat UNOHTIVAT OVEN AUKI! Myös King saapuu paikalle ja sitten mennään porukalla pakoon. Lady Kong kaatuu maatalon päälle koska on raskaana ja King vetää pultit armeijalle Holstin Marsin tahtiin (hitto tätä sävellystä kopioidaan surutta elokuvasta toiseen). Räjäytettyään ensin kaiken, King Kong lyö vielä lopuksi hymyillen ilkeän eversti Nevittin (John Ashton) maan alle, jättäen vain jalat törröttämään kohti taivasta.
Lady Kong puksauttaa ilmoille Baby Kongin, joka ei näytä David Hyde Pierceltä vaan Scott Glennilta. Baby Kong tekee westside-eleen ja King on iloinen mutta kuolee.
Lopuksi Lady ja Baby Kong hengailevat mahdollisti Borneon viidakoissa.
King Kong Lives on niitä elokuvia jotka ovat todellakin niin huonoja, että ovat ovat loistavia. Siispä lopullinen pistemäärä on sekä yksi että viisi tähteä.
Tässä ei ole varmaan kohtaustakaan jossa ei näkisi jotain vikaa ja tahatonta huumoria. Oikeiksi autoiksi tarkoitetut lelut jotka näyttävä leluilta, pienoismallirakennukset jotka näyttävät pienoismalleilta, styroksikivet jotka näyttävät styroksilta, mittasuhteet heittelevät joka kerta kun gorillat tulevat kuvaan, dialogi ja juoni silkkaa on puutaheinää ja gorilloja näyttelevät henkilöt eivät edes yritä luoda illuusiota siitä että olisivat eläimiä. Ja näyttelijöistä erityismaininta pitää antaa Hankia esittävälle Brian Kerwinille joka oli jopa tämänkaltaiselle elokuvalle niin uskomattoman masentava, että taisin kuolla pariinkiin otteeseen elokuvan aikana.
Riittää oikeastaan kun katsoo elokuvan kantta, niin se kertoo jo kaiken sisällöstä. Ihan järjetöntä roskaa, mutta ah niin kovin hauskaa.
Tähdet: *
King Kong Lives
Taannoisella kirpputorikierroksella löytyi paljon hyvää, joita en tietenkään ostanut koska se ei kuulu tyyliini. Sen sijaan mukaan lähti vanhaa kunnon veehooässää muun muassa Navy Sealsin muodossa ja tämä Best Buns joka takakantensa mukaan on "suuri Strep teas Show Long Becista. Mukana mailman kauneimmat ja seksikkäimmät Tytöt. Sekä Hustlerista että Play Boysta. Voiko ne tästä vielä parantua?" No, en vielä tätä introa kirjoittaessani ole Best Bunsia katsonut, mutta totta sen täytyy olla ettei se voi tästä enää parantua. Sillä tuskin maltan odottaa näkeväni "Strep teasia" vieläpä "Long Becista" ja mukanahan on "mailman kauneimmat ja seksikkäimmät tytöt." Eikös tuo Mailman ollut Marvel-sarjakuvien lukijapalstan pitäjä?
Ja Best Bunsin loistokkuutta lisää tämä takakannen teksti: "Sexi on iloinen asia, terv. Otto" ja vieressä Fritz-kissaa muistuttava kuva. Koska Oton kuva ja sitaatti on painettua, niin Otto tuskin on kasetin edellinen omistaja, vaan joku seksuaalisuuden asiantuntija ja täten uskottava totuuden lähde.
Okei, samaisella kirpparireissulla tuli ostettua jotain oikeasti hyvääkin, mutta en kehtaa kertoa mitä.
Olemme jossain klubilla ja sen lavalle on pistetty taustaksi rantamaisemaa visualisoiva lavaste. Lavalle astuu mies nimeltä Mark Kornhauser, mutta minä epäilen hänen olevan Pablo Escobar ja hän kertoo että nyt on alkamaisillaan Paras Takapuoli-kilpailu johon on etsitty ympäri maata parhaimmat kilpailijat. Seuraavaksi Pablo esittelee kisan tuomarit, joita ovat maan paras viulisti Michael Horse (kuka?), levy-yhtiöjohtaja ja puhelinkonsultti Crag Corga (kuka? Niin ja arvon suomentaja, luullakseni Pablo sanoi kylläkin Greg, mutta väliäkö tuolla sillä kiinnostavampaa on, että levy-yhtiön johtaja on myös PUHELINKONSULTTI!) ja Spanky McFarlane (kuka?) joka ilmeisesti oli The Mamas And The Papas-yhtyeessä, mutta nopea vilkaisu Wikipediaan ei tue tuota väitettä, vaikka täti onkin näköjään oikeasti muusikko.
Seuraavaksi lavalle astuu malli pyllistämään, jotta Pablo voi kertoa mitä kilpailun voitolta edellytetään. Takapuolta.
Kilpailijoiden vuoro ja ensimmäisenä saapuu Blondie joka tykkää moottoripyöristä ja sitten Blondie strippaa. Mikä hitto tuo taustabiisi on, se kuulostaa niin kovin tutulta? Ihan kuin Super Freakin Poptoriversio.
McLane (ei John) on seuraava joka strippaa eräänlaisen Miami Sound Machine-imitoinnin tahtiin. McLane näyttää ihan yhdeltä Porvoon lähiliikenteen bussikuskilta ja se kuski on hot.
Maddie esiintyy perussheikkauksen sijaan lähes balettimaisella tanssilla, mutta onneksi ei Demi Mooren,,, öhöm,,, "taiteellisella" tavalla.
Vuoroon pääsee muta- ja öljypainija, naisnyrkkeilijä Christy ja sitten surfmusiikin tahdittamana riisutaan vaatteet.
Rose Mary strippaa ja hän on joukon ensimmäinen kehon öljyämiseen uskonut esiintyjä ja käyttää jopa sitä klassista valkoinen paita repeää-metodia.
Pieni tauko ja sinä aikana Pablo esittelee kaksi bikinineitokaista esittelemässä bikinejä ja pirun huvittavan kuuloinen Ghostbusters-teemakappaleen kopio pääsee soimaan.
Lavalle astelee Don (häh? Don?) joka näyttää hieman edesmenneeltä ja vielä tuolloin elossa olleelta prinsessa Dianalta. No, jos miehenä on Charles, niin kyllä minäkin ymmärrän tämän kuutamokeikan.
Amber strippaa.
Tiina luottaa kanssa öljyttyyn kehoon ja repeävään paitaan.
Lista (Lista? Hahaha!) strippaa ja hänen taustallaan soiva Wang Chung kohtaa INXS:n on toistaiseksi parhaimman kuuloista musiikkia, mutta ei yhtä hauska kuin se Ghostbusters.
Viimeinen vaatteitaan poistava nainen ennen finaalia on Janet ja vaikka hän on varsin viehättävä nainen, niin katseeni kiinnittyy enimmäkseen hänen vinoon askelmaansa. Hei, tosta voi tulla ajan myötä vielä ongelma.
Lopuksi kaikki esiintyjät saapuvat lavalle ja vilauttavat takapuoliaan.
Jotenkin hauskaa on, että luulin monta kertaa lavalle astuvan uudestaan ja uudestaan saman jo aiemmin esiintyneen neidin, kun kerran jokainen tulee esille samankaltaisissa hiusmalleissa, vaatteissa ja aurinkolaseissa, joten vasta vaatteiden vähennettyä huomaa kyseessä olevan aina eri naisen. Esiintymisetkin olivat kaikilla hyvin samankaltaisia, että yhtä hyvin siellä melkein olisikin voinut olla vain yksi esiintyjä lavalla. Suosikkini oli McLane, mutta voittajaksi nousi Blondie.
Tämä on kyllä niin kasaria kuin olla ja voi, ja sellaiseksi lähes parodia ajastaan. Värit ovat pastellia yli äyräiden, miehillä on pikkutakit hihoista käärittynä, Pablolla on lentäjälasit ja Havaiji-paita, sekä miehillä että naisilla on aivan järjettömät suuret hiuslaitteet ja kun naisilla malli on Farrah niin miehillä se on se Renegaden intiaani. Musiikkikin on synapopitusta silloinkin kun se yrittää olla jotain muuta, mitä se ei tee.
Best Bunsin sisältö on siis vain sitä, että Pablo käy vääntämässä puujalkavitsin ja lyhyesti esittelemässä kilpailijat ja sitten vuoron perään neidit tulevat catwalkille strippaamaan.
Jos tässä kilpailussa etsittiin oikeasti parasta takapuolta, niin sen esittämiseen kilpailijat keskittyivät vähänlaisesti ja kyseessä oli ihan normaali strippauspätkä jossa neideillä oli jo lavalle tullessaan vähän päällään ja lähtiessään vähemmän.
Seksikkääksi, tai pikemminkin kiihottavaksi tätä ei voi missään nimessä kutsua, sillä vaikka tytöt olivat kauniita (harva mitään silikonimalleja) ja tissit pääsivät esille, niin Miami Vice-yleisön edessä huonon musiikin tahtiin keikistelevät neidit vaikuttivat oikeasti enemmän urheilukilpailussa olevilta kuin erektiolääkkeiltä.
Yleisön suhteen oli hauskaa kuinka asiallisesti mehet ja naiset käyttäytyivät, eikä mitään Frank Bootheja ollut mukana, kunhan oli vain kilttiä rakennustyömaavihellystä. No kerran siellä joku huusi "take it off", mikä oli ihan ymmärrettävää.
Ei siis mitenkään varsinaisesti eroottinen tuotos tämä Best Buns, mutta kasarityylinsä ansiosta huvittavaa katseltavaa, naiset olivat kauniita ja kokonaistoteutus rakastettavan kömpelöä.
Tähdet: ***
Best Buns
Hyvä on, myönnetään se suoraan. En aio kirjoittaa tässä tämän elokuvan kohdalla mitään sellaista mitä ei olisi sanottu jo monessakin paikassa moneen kertaan. Eli kyseessä tulee olemaan tuttua huttua siitä kuinka tämä elokuva on yksi kaikkien aikojen parhaimpia kauhuelokuvia ja kuinka Manaaja kuuluu elokuvaharrastuksen, suuren tai pienen sellaisen perustietämykseen. Siinä missä Kummisetä, Taksikuski ja läjä muita elokuvia vain yksinkertaisesti kuuluu katsoa, on myös Manaaja yksi niistä. Joten valmistautukaan rivi riviltä koettavaan uusintaan, sillä onko teillä muka parempaa tekemistä mitä häh?
Sori, se oli Pazuzu joka oli äsken äänessä, että your mother sucks roosters in hell!
Elokuvatähti Chris MacNeilin (Ellen Burstyn) tytär Regan (Linda Blair) on aikuistumassa ja murrosikä on käynnissä, mutta huolestunut äiti ei ole uskoa lääkäreiden vakuutteluita siitä, että kiroilu ja sekoileva käytös olisi pelkkää normaalia kasvukipua. Mutta hei, kukapa meistä ei olisi laskenut alleen vanhempien järjestämissä juhlissa? Lääkärit epäilevät kasvainta, psykiatri skitsofreniaa. Hysteerisesti pomppiva sänky ja lääkärin hakkaaminen viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että jokin muukin kuin isän poissaolo vaivaa Regania. Koska lääkäreistä ei ole apua, niin hieman skepisesti päätetään koettaa manausta jossa isä Karras astuu mukaan kuvioihin, mutta mies ei kenties ole kaikkein tasapainoisin valinta tehtävään koska hän on jo hyvän tovin kyseenalaistanut uskoaan Jumalaan ja velloo masennuksessa syyttäessään itseään äitinsä taannoisesta kuolemasta. Karras on itsekin kallistumassa perinteisemmän sairaalahoidon kannalle, kunnes kohdattuaan tarpeeksi demonisuutta alkaa vakuuttumaan manauksen olevan ainoa oikea hoitomuoto, mutta eipä Karraksellakaan ole kokemuksia manauksen suorittamisesta ja apuun saapuukiin aiemminkin Paholaisen kanssa tekemisissä ollut isä Merrin (Max von Sydow.
Hiukan vesileikkejä ja Merrin kupsahtaa, syösten Karraksen raivonpuuskaan ja ottamaan Regania hallitsevan demonin itseensä. Syöksy ikkunasta ulos ei pääty tyhjiin pahvilaatikoihin.
Tämä toimii kuin tauti. Sellainen hyvä ja kiva tauti joka mädännyttää ruhon kuin Street Trash.
Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia ja juuri oikeisiin hahmoihin roolitettuja. Max von Sydow nyt on aina karismaattisuuden kiteytymä, mutta kuten oikeastaan kaikki muutkin niin myös minun mielestäni elokuvan ehdoton keskipiste on Linda Blair, jonka tarjoama tour de force saa sydämen pysähtymään ja syöksymään riehakkaaseen juoksuun. Minusta on oikeasti uskomatonta, että miten helvetissä Blair saattoi ajautua tälläisen roolisuorituksen ja elokuvan jälkeen suoltamaan ilmoille vain jotain Chained Heat-roskaa, ja miten hän ei sittemmin ole kertaakaan osoittanut samanlaista lahjakkuutta esiintymisesään kuin mitä teki Reganina. Aivan kuin Blair olisi kerralla käyttänyt kaikki voimansa ja kykynsä.
Näyttelijät eivät ole ainoa asia joka osui kohdalleen Manaajassa, sillä elokuvan visuaalinen ilme on täydellinen, puhumattakaan elokuvan äänimaailmasta.
Kylmät siniset sävyt, hienovaraiset kuvalliset efektit, kuten myös groteskit shokki-ilmentymät, sumuinen valo ja julmetun hieno maskeeraus tekevät elokuvasta sellaista silmäkarkkia, että ruma on kaunista kuin nuubialais-Jumalatar.
Musiikkivalinnat jotka kuulostavat ääniefekteiltä ovat loistavasti aseteltu ja vaikka Mike Oldfieldin Tubular Bellsin käyttäminen onkin ollut jonkinlainen lainausmerkkinen hätäratkaisu, niin väliäkö sillä kun osumatarkkuus oli parempaa Napakymppiä kuin mitä Colin Farrell tarjoili. Tietenkin kaikki Tubular Bellsinsä kuunnelleet tietävät kuinka pieni osanen on se joka Manaajassa soi, niin silti on hauskaa kuinka vahvasti se pieni pätkä leimaa (hyvällä tavalla) elokuvaa kun ottaa huomioon kuinka vähän sitä lopulta elokuvassa kuuleekaan.
Kun nyt noista elokuva tehosteista tuli puhuttua, niin tässä ovat mielestäni elokuvan tehokkaimmat tehosteiset kohtaukset:
Captain Howdy-välähdykset, Reganin levitointi, oveen ilmestyvä halkeama, ja se puheääni,,, se puheääni.
Eli kyllä, minuun itseeni purevat vulgaaria kielenkäyttöä, shokkieleitä ja hernekeittoa paremmin hieman hienovaraisemmat kohdat, mutta myönnän auliisti että jopa kohtaus jossa Regan tunkee äitinsä päätä väärään paikkaan sukulaissuhteen huomioon ottaen on erittäin osuvasti elokuvan tyyliin sopiva. Manaaja kun osaa tasapainotella mainiosti hienovaraisuuden ja suoran oksettavuuden välillä, kuvaten näin loistavasti sitä kuinka erikoisesta tapauksesta Reganin suhteen onkaan kyse. Mikä tulee esille myös demonin dialogissa jossa ei pysty sanomaan mikä on totta ja mikä ei, ja ilman fyysisiä ilmentymiä kestäisi kauemmin katsojaltakin uskoa Reganin olevan oikeasti demonin hallitsema, eikä skitsofreenikko, tms. mitä elokuvan tiedeosuus ehdottaa.
Hauskaa on, että vaikka tästä elokuvasta jää helposti mieleen sen groteskeimmat kohtaukset, ilkeä kielenkäyttö ja muutoinkin jotenkin sellainen eräänlainen vauhdikkuus, niin ensikertalaiselle saattaa tulla jonkinasteisena yllätyksenä se kuinka rauhallisesti elokuvaa kasvatetaan ja kuinka nopeasti itse manausosuus (tai se ns. toimintaosuus) menee ohitse. Loppu tulee eteen kuin seinä.
On vaikea kuvitella, että nykyelokuvassa jaksettaisiin noin 40 minuutin ajan ensin kuvata henkilöiden elämää ja arkea, kertoen minkälaisia ihmisiä he ovat ja tämä ilman kiirettä minnekään, ja sitten vasta aloittaa se osuus mikä päätyy Youtube-videoihin ja trailereihin.
Vuonna 1973 tehty elokuva ja vielä tänäänkin Manaaja ansaitsee toteamuksen että se olisi "scariest movie of all time." Kenties se ei ole sitä, mutta syyt väitteeseen on erittäin helppo uskoa.
Ja jos nyt sallitte, aion kuunnella Manaajan soundtrackia velloakseni elokuvan tunnelmissa vielä hetkisen.
Tähdet: *****
Manaaja
Guy Richien modernisoinnin jälkeen onkin hyvä vilkaista hieman tutummanoloista Sherlock Holmesia Basil Rathbonen esittämänä.
Natsit aikovat kaapata Sveitsiläisen tiedemiehen, tohtori Tobelin (William Post Jr.) koska arvon herra on kehitellyt pommin jonka Hitler haluaa itselleen voittaakseen sodan. Englantilaiset lähettävät kaksoisagenttina toimivan Sherlock Holmesin (Basil Rathbone) johtamaan natsit harhaan ja tuomaan tohtorin Englannin maaperälle turvaan. Tohtori Tobel saadaankin helposti Englantiin ja Holmesin kotiin jossa tavataan jostain syystä Benny Hillin mieleen tuova tohtori Watson (Nigel Bruce.) Holmesin poistuttua asunnosta Tobel tekee pahisilmeen ja huumaa Watsonin, eli voi jukra sentään. Tobel vierailee naisystävänsä Charlotten (Kaaren Verne) luona piirtämässä pikku-ukkoja. Tobel kolkataan, mutta seurauksena on pelkkä kuhmu ja Holmesin luona Tobelin ei tarvitse kertoa mitään tapahtumista, sillä Holmes huomaa Tobelin takissa puuteria ja tietää siksi, että Tobel huumasi Watsonin, kävi salaa tapaamassa Charlottea, tuli kolkatuksi ja on oikeasti hyvä tyyppi aiemmasta pahisilmeestään huolimatta, hän ei vain halunnut jostain syystä pyytää lupaa vierailla Charlotten luona.
Seuraavana päivänä brittisotilaat saavat testata Tobelin pommia ja,,, no,,, ei se mikään atomipommi ole.
Tobel katoaa ja Charlotte antaa Holmesille katoamisen varalta jätetetyn kirjekuoren, mutta kuori onkin avattu ja sisällä ollut paperi täynnä pikku-ukkoja on kadonnut ja tilalla on viesti "tapaamme taas herra Holmes" (tähän perään Kovan Lain dum-duh!), sillä professori Moriarty (Lionel Atwill) on asialla. Holmes naamioituu Corto Malteseksi ja lähtee kiertelemään kapakoita, ja pian tapaakin Moriartyn. Holmes suljetaan arkkuun josta hän vapautuu samantien.
Kotonaan Holmes saa nähtäväkseen Tobelin tikku-ukkopiirrokset, jotka ovat tietenkin salakirjoitusta joka ratkaistaan heti. Salakirjoitus paljastaa Tobelin kollegoiden nimet joista kukin on rakentanut toisistaan tietämättä yhden pommin osista ja vain yhdessä siitä tulee toimintakykyinen, ja nyt Moriarty jahtaa näitä henkilöitä, kuten tietenkin myös Holmes tekee. Alkaa taistelu aikaa vastaan näin kliseisesti todettuna.
Holmes naamioituu listan viimeiseksi henkilöksi ja antaa Moriartyn kaapata hänet päätyen siis itse leikkauspöydälle kuolemaan Moriartyn verenvalutuskidutuksessa, mutta onneksi Watson saapuu poliisien kanssa ajoissa paikalle. Holmes pelastuu, Moriarty pakenee omaan ansaluukkuunsa kuolemaan ja Tobel voi jatkaa pomminsa tekoa.
Secret Weapon on ihan sujuvaa jännitysnäytelmää joka ei nyt hirveästi saa innostumaan, mutta joka viihdyttää varsin mainiosti kestonsa ajan. Tarina on mukavaa soopaa ja näyttelijät ihan hyviä, ja varsinkin noista jälkimmäistä ajatellen Basil Rathbone oli erittäin mainio Sherlock Holmes. Rathbone on jo ulkoisesti mielestäni sopivan näköinen Holmesiksi, mutta hän osaa myös erinomaisesti olla luonteeltaan hyvin kuivan oloinen ja silti vekkulin poikamainen samanaikaisesti. Oli erittäin hauska katsella Rathbonea moninaisissa naamioissa, koska hän osasi onnistuneesti muuntaa ulkonäkönsä lisäksi myös luonnettaan pitäen silti kuitenkin muistissa kuka oikeasti on.
Jos jokin hiukan häiritsee elokuvaa katsellessa, on sen keinotekoinen ulkonäkö (ja ehkä ylipäätään natsit ilman Indianaa.) Kaikki paikat näyttävät liian lavastemaisilta ja vaikka oltaisiin satamassa, kadulla, taikka olohuoneessa niin tuntuu kuin katsoisi teatterilavalla olevia huojuvia pahvilavasteita. Tämä ei ole niinkään ongelma jos katsoo Secret Weaponin mustavalkoisena versiona, sillä vaikka se silloinkin on hieman keinotekoisen näköinen, niin asia vain korostuu väritetyssä versiossa.
Tietenkin tarkoitushan on katsoa aina mustavalkoelokuvat mustavalkoina eikös vaan, mutta mustavalkoversiossa ei pääse hykertelemään samalla lailla elokuvan day for night-kohtauksille.
Ihan kiva ja sujuva Holmesointi josta ei oikeastaan löydä suuttumiselle syitä, mutta jota ei kuitenkaan hehkuta kavereille että "duud se rokkas!"
Tähdet: ***
Sherlock Holmes And The Secret Weapon
Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Ihan naurettavaa
.
.
.
"Onko jossain elokuvassa olemassa kohtaus joka naurattaa joka ikinen kerta? Onko kohtausta joka hymyillyttää jo ajatuksena?"
Totta Mooses on ja niitä onkin useampia joiden pelkkä ajatteleminenkin saa hykertelemään.
- Kun Top Secretissa Val Kilmerille esitellään vastarintaliikkeen jäseniä ja Déja Vu-niminen henkilö puntaroi ovatko he tavanneet aiemminkin.
- Kun Robert Stack ottaa aurinkolasit pois päästään elokuvassa Hei Me Lennetään, vain paljastaakseen niiden alla olevan toiset aurinkolasit.
- Kun Harry Shearer ei pääse Spinal Tapissa ulos siitä "herneenpalkosta."
- Pelkkä Superhulttion lähtökohta jossa todetaan, että Steve Martinin hahmo on valkoinen mies joka on syntynyt köyhään mustaan perheeseen.
Ja joitakin muita.
Mutta nyt haluan kuitenkin ottaa esille yhden kohtauksen joka sai minut repeämään totaalisesti, putoamaan sohvalta, haukkomaan henkeä ja kyseessä ei ole edes mitenkään muutoin kummoinenkaan elokuva. Nuo Top Secretit ynnä muut ovat muutenkin mielestäni hyviä komedioita ja sisältävät useita loistavan hauskoja kohtauksia, joten niiden hauskuus ei ole minkäänasteinen yllätys. Sitten kun tulee katsottua jokin tasapaksu Periskooppi Pystyyn-sarjan komedia, niin ne saattavat olla ihan kivoja, mutta harvemmin niistä jää mieleen mitään kaikkien aikojen hauskimpia kohtauksia. Olikin siis suuri yllätys kun Will Ferrellin ja John C. Reillyn elokuva Velipuolet sisälsi kohtauksen joka nousi omalla parhaimpien ja hauskimpien kohtausten listalle (siis pääsisi jos tekisin sellaisen.)
Velipuolet on sellainen ihan ok komedia jossa on useampia hymyä herättäviä kohtauksia ja porukalla katsoessa se saattaa jopa aiheuttaa naurunpurskahduksia, mutta enimmäkseen se päätyy samaan sarjaan kuin vaikkapa Talladega Nights, Happy Gilmore, Pineapple Express, etc. Eli ihan ok, ei juuri enempää taikka vähempää. Velipuolissa kuitenkin on kohtaus jossa Reillyn ja Ferrellin hahmot ovat nukkumassa, kunnes heidät sitten herätetään kesken unien ja äkkiherätyksen aiheuttamana molemmat sanovat jotain mitä nuoriso kutsuisi randomiksi. Reillyn heräämiskommentti on näille elokuville tyypillinen alapäävitsi, mutta Ferrell mumisee äkkiherätyksessä "i'll kill you Leonard Nimoy." Hitto minä putosin. Se oli niin outo valinta repliikiksi, että se tuli todellakin puun takaa. Ja vitsi rupesi naurattamaan myöhemminkin kun rupesin miettimään, että mitä pirun unta Ferrellin hahmo muka olisi nähnyt jos tuo repliikki olisi reagointia siitä heräämiseen. Tuollaiset yllätykset ovat syy miksi minä jaksan ylipäätään katsoa elokuvia joiden oletan/tiedän olevan enimmäkseen keskitasoa.
En ole koskaan ollut järin innostunut Guy Richien elokuvista, niiden epileptisestä toteutustavasta, enkä niiden väkinäisestä äijämeiningistä. Hitto, minusta paras Richien elokuva on Revolver ja sekään ei ole minusta hyvä, mutta ainakin se tuntui olevan niin uskomattoman väkisin tehtyä muka-nokkelaa-elokuvaa, että tekijät olivat varmasti pimahtaneet ja elokuvasta tuli tahattoman hauskaa sontaa.
En siis ollut kovinkaan innoissani tiedosta, että juuri Richie tekisi Sherlock Holmes-elokuvan, enkä etenkään siitä kuinka Richie selitti kuinka tämä elokuva tulee olemaan vihdoinkin rehellinen ja aito Holmes-filmatisointi, jotenka siinä on mukana paljon fyysistä toimintaa ja huulenheittoa. Öö, okei. Sori vaan, mutta sama se vaikka kirjoissa Holmes olisi aikamatkustava kyborgi, niin minulle "aito" Holmes on aina ollut hiukan nokka pystyssä oleva ja sanan säilällä toimiva kuin miekalla, eli Jeremy Brett ja jotenkin aina visualisoin muidenkin Holmes-variaatioiden pysyttelevän suunnilleen samoilla linjoilla. Ei minua innosta Holmes-filmatisointi jossa kuva hyppii sinne tänne, valaistus on stroboa ja äijät puhuvat kuin Duudson-versiot Mafiaveljistä Mutta toisaalta taas, Jude Law on ihan hyvä ja Robert Downey Junior on ollut viime vuodet niin kovassa vedossa, että ehkä heidän ansiostaan Sherlock Holmeskin jaksaa kantaa. Miten kävi?
Mies (jonka tunnistamme näyttelijänsä Robert Downey Jr:n ansiosta Sherlock Holmesiksi, mutta oletus lienee että emme ihan vielä tietäisi kuka hän on) parkouree pitkin öisiä kattoja ja katuja ja menee hakkaamaan porukkaa. Perässä näyttäisivät olevan poliisit kera tohtori Watsonin (Jude Law), mutta pian selviää ettei Holmes ole pakosalla, vaan kiiruhtamassa estämään jossain kellarissa suoritettavaa ihmisuhrausta jonka pääpahiksena kekkuloi lordi Blackwood (Mark Strong.) Missio on menestyksekäs ja sieltä siirrymme kolme kuukautta eteenpäin hetkeen kun Watson on aikeissa muuttaa omilleen ja jättää Holmesin joka on tehtävien puutteessa ryhtynyt kylähulluksi erakoksi.
Holmes harrastaa homoeroottista nyrkkeilyä ja koska ei osaa hillitä kieltään ja päättelykykyjään ajaa hän ihmisiä hulluuden partaalle. Vähän niin kuin Columbo ilman homoerotiikkaa.
Blackwood haluaa viimeisenä toiveenaan ennen köyden tarjoamaa painostavaa tunnetta tavata Holmesin ja kertoo tälle kuinka suurempi voima aiheuttaa vielä ikävyyksiä, ja sitten Blackwood hirtetään.
Holmesin luokse saapuu vähintäänkin epäilyttävän kuolemaa täynnä olevan menneisyyden omaava Irene Adler (Rachel McAdams), joka tarjoaa Holmesille tehtävää etsiä kadonnut henkilö. Holmes ei ole kiinnostunut tehtävästä, mutta tottakai hän tulee ottamaan sen vastaan koska hänen ja Irenen välillä on viha-rakkaus-suhde ja himot jylläävät. Irene työskentelee mahdollisesti vastoin tahtoaan jollekin salaperäisellä varjojen baritonille. Sopivasti samaan aikaan herää epäilys siitä, että lordi Blackwood olisi noussut kuolleista ja arkussa onkin se henkilö jonka Irene halusi Holmesin löytävän. Joten nyt vasta elokuvan varsinainen selvitettävä tapaus voi alkaa. Kuka on varjojen baritoni ja mikä ote hänellä on Irenesta joka tahtoi löytää miehen joka löytyi mahdollisesti kuolleista nousseen Blackwoodin arkusta ja mitä mitä mitä? Sivussa puntaroidaan voiko Watson jättää jännittävän elämän Holmesin rinnalla sikseen ja vetäytyä pelkäksi avioutuneeksi lääkäriksi. Tapellaan Rautahampaan kanssa, kuunnellaan Hans Zimmerin mainiota gypsypunkkia ja tavataan eräänlaisen Helvetin Tulen Klubin jäseniä jotka ovat omista mustista taiteistaan huolimatta huolissaan Blackwoodista. Syytä onkin, sillä kuolemaa huijannut Blackwood lahtaa oman noitalahkonsa jäseniä päästäkseen johtajaksi ja aloittaa tutun maailmantuhovalloitussuunnitelman toteuttamisen. Räjähdyksiä ja Holmes on itse takaa-ajettavana, kun varjojen baritoni mystisoi sivussa. Satanismia ja psykedeliaa. CSI-kohtaus! Illuminati!
Sitten estetään Blackwoodia toteuttamasta vuoden 1989 Batmanin Smylexmassamurhaa. Blackwoodin kohtalokin meinaa mukailla Jokerin vastaavaa, mutta vain melkein.
Varjojen baritoni jää varjoihin, koska jokainen Holmesinsa tunteva tietää jo kenestä on kyse ja asiaa helpottaakseen elokuvan lopussa se sanotaan ääneen.
Okei, pidin tästä elokuvasta ja aika paljon pidinkin. Ehdottomasti mielestäni Richien paras elokuva, eikä tahattoman huumorin kautta kuten Revolver, vaan oikeasti miellyttävä viihdekeitos.
Sherlock Holmes on visuaalisesti nätti kuin mikä ja sen tarjoama kolea maailma on hyvin uskottavan oloinen. Dialogi on täynnä nokkeluuksia ja huumoria, ilman että se tuntuisi yhtä jäykältä ja junttimaiselta kuin millaisena se on mielestäni yleensä Richien elokuvissa esiintynyt. Snatchmäisyydet pidetään asiallisena. Ja näyttelijät ovat osuvasti rooleihinsa aseteltu, joista varsinkin Downey Jr jatkaa Tony Starkiaan mainiosti ja saa Iron Manin Rhodesia parempaa kumppanitukea Jude Lawlta.
Downey Jr ja Law saavat esittää muita eläväisempiä hahmoja, joiden ansiosta joku Mark Strong vaikuttaa hieman liiankin jäykältä vaikka hahmonsa onkin jo idealtaan vähäeleisempi. Ehkä sitä on vain niin tottunut siihen, että pahikset esittävät energisempiä hahmoja kuin sankarit, jotka ovat usein elokuviensa vähemmän kiinnostavia hahmoja.
Pidin etenkin siitä miten Holmesin ja Watsonin suhdetta kuvattiin. Kuinka Holmes ei pysty hillitsemään itseään ja tarvitsee Watsonia eräänlaiseksi jarruksi, kun taas Watson saa Holmesilta tarvittavan annoksensa hulluutta.
Muutama miinusmerkkinen asiakin löytyy, joskin ne ovat aika lieviä. Siellä oli pari tietokone-efektiä jotka pistivät ikävästi silmään ja joidenkin toimintakohtausten Transportermaisuus ei ollut mieleeni, ei siksi että ne olisivat olleet liian moderneja historialliseen tarinaan vaan koska ne olivat sitä Richieltakin tuttua nykivää välähtelevää kaatumatautikuvausta.
Se Blackwoodin nahkatakki ei myöskään oikein sopinut mukaan, vaan olisi ollut enemmän kotonaan jossain blaxploitaatiossa. Niin ja se Saw-kohtaus oli mielestäni tarpeetonta showmeininkiä ja kyllä pituudeksi olisi riittänyt vähemmänkin kuin 123 minuuttia.
Lisäksi olin hieman pettynyt Rachel McAdamsiin, tai pikemminkin hänen hahmoonsa. Aluksi painotetaan kuinka arvaamaton ja vaarallinen Irene saattaa olla ja kuinka Holmes tiedostaa neidin olevan vaaraksi, mutta ei voi olla rakastamatta häntä. Eli vähän niin kuin Selina Kyle Bruce Waynelle. Sitten Irene jää kuitenkin pitkälti loppuelokuvan ajaksi eräänlaiseksi neito pulassa-hahmoksi ja juoksupojaksi (okei, juoksutytöksi.) Onhan tämä vähän poikien elokuva, mutta siltikin olisin mielelläni nähnyt McAdamsin hahmon suuremmassa merkityksessä tarinalle.
Vaikka edelleenkin miellän Jeremy Brettin Holmesiksi, niin nyt en ainakaan ainoaksi oikeaksi, sillä Richien aiheen ja hahmon modernisointi ovat sen verran eri maailmasta että vertailut ovat turhia. Tämä uusi Sherlock Holmes on enemmän James Bondia kuin mitään muuta ja sellaisena se on hyvinkin nautinnollinen elokuva.
Tähdet: ****
Sherlock Holmes
Mielenkiintoista - tai ei oikeastaan mutta sanotaan se nyt kuitenkin - että aina silloin tällöin ilmaantuu musiikissa ns. supergroupeja, eli käytännössä yhtyeitä jotka koostuvat muiden jo vähintään jotenkin tunnettujen yhtyeiden jäsenistä, mutta silti ne saattavat jäädä yhden jäsenen varjoon. Yleensä joko siksi, että joku supergroupin jäsenistä on muita mediaseksikkäämpi, taikka esimerkiksi laulajana hänen tuttu äänensä on niin dominoiva ettei muita meinaa huomatakaan. Mistä tulikin mieleeni hiukan sivuteille kulkeva kommentti. Jos Billy Corgan, Robert Smith, tai vaikkapa David Bowie tekevät solistivierailun jossain muualla kuin omassa tutussa ympäristössään, niin sillä ei ole väliä luoko äänimaailman (brr!) Blank & Jones vaiko (aah!) Paul Hartnoll niin se kuulostaa silti The Curelta, joten miksi 'tussa Corgan tyrkytti meille jotain Zwania
Mutta niin, A Perfect Circle on mielestäni aina ollut hieman vaarassa olla Maynard James Keenan ja yhtye. Mikä on hölmöä, koska APC kuulostaa musiikillisesti enemmän tuolta edellä mainitulta The Curelta kuin Toolilta ja Keenan ei koskaan ole ollut mitenkään tyrkyn oloinen henkilö. Siltikin välillä tuntuu siltä, että yhtye on enemmän yksi kuin osiensa summa, vaikka kuinka sävellystyö jakaantuisi osiin ja mukana olisi tuttua porukkaa vaikka mistä yhtyeistä (Marilyn Manson, The Smashing Pumpkins, Nine Inch Nails, Queens Of The Stone Age, etc.) Musiikissa APC kietoutuu Keenanin ympärille hänen hyvinkin tunnistettavan äänensä vuoksi ja visuaalisesti Keenan on enemmän showmies kuin muu yhtye joka tuntuu olevan mukana enemmän ajatuksella "nyt minä soitan" kuin "nyt minä teen tempun." Keenan saattaa jäädä myöskin siksi muita tekijöitä enemmän mieleen, sillä hänellä on Al Jourgensenin tapaan suuri halu tuoda esille eriasteisia pornograafisia ideoita, joiden vuoksi dildonheiluttaja saattaa tulla huomatuksi paremmin kuin siistissä puvussa kampauksestaan huolissaan oleva kitaristi.
Vaikka väliäkö noilla ajatelmilla, sillä APC on pirun hyvä synkistelypop-yhtye Echo And The Bunnymen-henkeen ja se riittää.
Toolin ja APC:n videoita yhdistää sekä mielikuvituksellisuus, että myökin vahva elokuvallisuus, mutta siinä missä edellinen tuo pääosin mieleen jotkut Puolalaiset vaha-animaatiot niin jälkimmäisen yhdistää pikemminkin joihinkin 70-luvun naisvankilaelokuviin.
Videoita aMOTIONilla on vain yhdeksästä eri kappaleesta, mutta toisin kuin Skinny Puppyn videokokoelman kohdalla, ei APC:n vastaavalla ole tyydytty vain niin vähään, vaan pituutta on kasvatettu erinäisten videoihin yhdistettävien trailereiden ja videokilpailun satona saatujen Blue-kappaleen videoversioiden avulla. Kenties hieman keinotekoisen oloista peniksenpidennystä, mutta kokonaisuutena aMOTIONille on vaikea olla kiukkuinen kun huomaa mukana olevan audiolevyn rEMIXED, joka ymmärrettävästi on remixlevy ja vieläpä hyvin tyylikkäitä versioita sisältävä sellainen.
On muuten jotenkin hauskaa, että video (Judith) jolta odottaa ohjaajansa (David Fincher) vuoksi eniten, onkin idealtaan köyhin soittovideo. Toki valaistus, kuvaus ja muut tuovat hyvällä tavalla mieleen jonkun Seitsemän-elokuvan alkutekstit, mutta kyseessä on silti vain yhtye soittaa hallissa-video.
3 Libras on synkähköä lapsuuden muistelua, syntymän pelkoa ja kasvua epävarmaksi aikuiseksi ja hotellimiljöö tuo väkisinkin mieleen Hohdon.
Weak And Powerless on hieman kuin katsoisi naispuolista Klonkkua etsimässä ruokaa maassa makaavalle reiälle ja samalla oma musta aukko vatsassa kasvaa, joten kyseessä on tarina syömishäiriöstä.
The Outsider esittelee meille Bikini Banditsit, eli himmeät hottikset jotka vetävät Faster Pussycatia siihen malliin, että Tura Satana palaa Manholeksi. Siispä ruoskat, nuntsat ja pesäpallomailat esiin kun kissat menevät kiusaamaan lähiön asukkaita ja vankila odottaa. Kirkkaita värejä ja kuola valuu. "Remember boys and girls, crime does not pay."
Thinking Of You jatkaa Bikini Bandits-tarinaa kun joku hottis virkanainen saapuu vankilaan 25 vuotta The Outsiderin tapahtumien jälkeen tapaamaan Bikinin Banditsien johtajaa ja kohta alkaa vankilapako taivaaseen. Ennen sitä meille kuitenkin osoitetaan kuinka suuret yritykset johtavat maata Soylent Greenilla ja tätä eivät Bikini Banditsit kestäneet, mutta yhteiskunta ei ollut valmis eriäviin mielipiteisiin. Tärkeintä on että naiset tappelevat vankilan suihkutiloissa ja taivas on täynnä kissoja.
Counting Bodies LIke Sheep To The Rhythm Of The War Drums tarjoaa naivistista animaatiota jossa George Bush Jr kulkee muuttamassa ihmisiä television orjiksi ja verenporaustornit tuottavat voittoa.
Blue altistettiin kilpailun huomaan ja voittajavideo on visuaalisesti rujo kuin Nick Cave And The Bad Seedsien ja täynnä hiukan huvittavankin oloista symboliikkaa kun suudellaan haudalle pudotettavaa ruusua, kaivetaan kuoppaa sateessa ja painotetaan sinistä väriä koska tottakai nimensä mukaisesti kappale kertoo juuri väristä sininen. Öö, okei. Idea siitä kuinka nainen kaivaa haudasta ylös kuolleen miehensä, voidakseen jatkaa eloa hänen kanssaan on kyllä sopivan makaaberi ja illallinen Andren kanssa ei ole aivan sitä mitä odottaisi.
The Noose on livevideo jossa yhtye soittaa yleisön edessä.
Ja varsinaisen "virallisen" video-osuuden päättävä Imagine on päivitetty versio Devon Beautiful World-uutisvirtavideosta.
Lisänä on kolme muuta Blue-kilpailuun osallistunutta videota, joista ensimmäisessä on varmastikin tavoiteltu Toolmaisuutta rujolla nykivällä nukkeanimaatiolla.
Toisessa tarjoillaan yksinkertaisesti vain kömpelöä ja tylsää piirrosanimaatiota jossa silmäpussit, pillerit ja ilmeisesti Parkinsonin tauti ovat in.
Kolmas video on suttuisia lähikuvia, happopsykedeliaa ja joku neiti huutamassa.
Ekstroissa on hiukan kuivakkaita kommenttiraitoja, kuvagalleriaa, satunnaista b-rollia, edellä mainitut Blue-videot ja trailereita Bikini Bandits-elokuvista jotka ovat Grindhousemaisesti kuvitteellisia (poislukien Machete.) Mukaan ovat päässeet Corey Feldman, Dee Dee Ramone ja Jello Biafra.
aMOTION sisältää hauskoja, masentavia, visuaalisesti nättejä videoita joissa yhtye ei tunge itseään koko aikaa tarinan tielle ja tarinalliset vaihtoehdot ovat suht' runsaat vaikka videomäärä jääkin alhaiseksi.
Musiikki ja videoiden visuaalinen sisältö ei aina kohtaa toisiaan, mutta mielikuvitus paikkaa suurimmat aukot.
Lisää olisi ehkä kaivattu, vaikka edes sitten tuollaisen Blue-ratkaisun kautta.
Tähdet: ****
A Perfect Circle: aMOTION
Jos unohdetaan The Birthday Party, Grinderman ja Bad Seedsien omat ajoittaiset agresssiopurkautumiset, niin Nick Caven johtama Nick Cave And The Bad Seeds on loungemusiikkia helvetistä. Virkamiespukuihin sonnustautuneita, alkoholistin näköisiä, masentuneen oloisia muusikkoja soittamassa kapakkaiskelmiä, jotka ovat täynnä Suomalaisittainkin tuttua kaikki on perseellään-tematiikkaa ja he tekevät sen aivan he-le-ve-tin hyvin.
Siispä mitä voi odottaa yhtyeen musiikkivideoilta, jos jo heti alussa yhtye toteaa ettei pidä videoiden tekemisestä? No, samaa kuin musiikiltakin. Siispä meillä on rypäs videoita joissa dokun näköiset pukumiehet soittavat savuista kapakkaiskelmää masentuneina ja ilmeisesti humoristiseksi kontrastiksi yhtyeen melankolialle tarjotaan miespuolisia gogo-tanssijoita, vaaleanpunaista paitaa, ynnä muuta melkein silmiinpistävää, mutta aiheellisesti ne sentään esitetään katsojalle muun kokonaisuuden mukaisena ranteenviiltelynä bourbon-pullo kaatuneena lattialle kuolleen hamsterin viereen. Eli tyyli on hallussa silloinkin kun se näyttää rumalta ja virheelliseltä.
Where The Wild Roses Grow (kappale jonka vuoksi äitini innostui yhtyeestä) eroaa joukosta elokuvallisuudellaan ja täten ilmiselvällä tarinankerronnallaan, mutta pääosin videot koostuvat erilaisista soittovideoista, tai sanoisinko pikemminkin lauluvideoista. Siispä herra Aasintamma lauleskelee kameralle ja välillä taustalla on yhtyekin. Ollaan teatterilavalla, tai muualla, mutta esitykset ovat aikalailla samantyylisiä, mistä vastaavana ovat hevibändien tutut hylätyssä tehtaassa soitetaan tilulilua-videot. Oli sitten kyseessä duetto tai ei, niin samanlaisesta lauluvideosta on kyse. Joten sinänsä tarinallisia vaihtoehtoja ei ole hirveästi tarjolla, mutta tämä eräänlainen monotonisuus videotyylissä on kieltämättä hyvin sopivaa yhtyeen mollivoittoiselle musiikille.
Paljon ruskeaa, oranssia ja punaista valoa, jonka vuoksi Into My Armsin terävä mustavalkokuvaus on hyvinkin erilaisen oloinen, olkoonkin pohjimmiltaan ja pinnaltaan tuttu lauluvideo. Vaikka PJ Harveyn kanssa duetoitu Henry Lee luottaa rakeiseen vihreään sävyyn, niin se on valaistukseltaan samaa ruskeaoranssipunaa väristään huolimatta, eikä täten eroa samalla tavalla muista kuin edellä mainittu Into My Arms. Kuten eivät myöskään ne pari muuta värikokeilua muissa videoissa, sillä toistuva rakeinen valaistus tekee videoista keskenään samannäköisiä. Joten ehkä minun pitäisi sanoa videoiden näyttävän samanlaisilta pikemminkin rakeisuutensa vuoksi, kuin jonkin tietyn väriteeman kautta, mutta jotenkin se ruskeaoranssipuna vain jää päällimäiseksi mieleen.
Videoiden alussa yhtyeen jäset esittelevät tulevaa filmimateriaalia kertomalla jonkinlaisia muistojaan videon ideasta, teosta, tai jostain muusta. Esittelyjen kohdalla yhtye - olivat jäset sitten yksin kameran edessä, taikka lojumassa sohvalla kokonaisena ryhmänä - on odotettavan melankolisella fiiliksellä mukana, pitäen kuitenkin jonkinlaisen pilkkeen silmäkulmissaan, joten ei ole syytä vaipua peiton alle nyyhkimään.
20 videota (yksi tosin on tavallaan lopputekstiosuus), joten sisällöllisesti määrä on tarpeeksi suuri ettei ole syytä ainakaan sen suhteen valittaa.
Videoiden sisältövaihtoehtojen vuoksi saattaa löytää nurisemista siitä, ettei sellaista juuri ole. Yhtye soittaa, Cave laulaa, siinä se melkein on koko videokokoelman ajan. Mutta uskokaa pois, se tyyli sopii niin hyvin musiikkiin ja yhtyeen imagoon, ettei se aiheuta oikeaa suuttumusta. Tosin on myös myönnettävä, että koska video on visuaalinen formaatti, niin ainakin toisenlaisen musiikin kohdalla videoiden samankaltaisuus olisi miinusmerkkinen seikka.
Se mitä minä pidän tässä ärsyttävänä seikkana, on sama asia jota pidän lähes poikkeuksetta aina ärsyttävänä asiana kokoelmissa ja se on se etteivät videot ole kronologisessa järjestyksessä. Jos kyseessä ei ole jonkin teeman mukaan kasattu kokoelma, niin toivoisin musiikkikappaleiden, tai tässä tapauksessa videoiden olevan aikajärjestyksessä. Sillä on jotenkin häiritsevää kun hypitään sinne tänne ajassa ja ei pääse kunnolla näkemään ja kuulemaan miten yhtye on kehittynyt ja muuttunut ajan myötä.
Bad Seedsien videota ovat rumia, halvan näköisiä, mutta ne tuovat jos eivät aivan täydellisesti niin ainakin melkein täydellisesti tarvittavat tunteet esille. Ja koska yhtye itse dissaa suurinpiirtein kaiken videomateriaalinsa, niin odotuksia ei pidä alkujaankaan aivan liian korkealla.
Oma suosikkini videoista on The Weeping Song joka on paitsi aivan järjettömän nätti kappale, niin sen videon öinen jätesäkkimeressä soutelu on visuaalisesti kiinnostavin ja tuo tyylillisesti mieleen keskieurooppalaiset animaatiot.
Tähdet: ****
Ei videota, mutta ainakin musiikkia (joka ei edes ole tältä kokoelmalta, että HAH!)
Nick Cave And The Bad Seeds: The Videos
Tämä kuuluisi oikeasti tuonne toisen blogin puolelle, mutta kun se onnistui niin hyvin, niin kelvatkoon tännekin.
Panokseni Movie Monday-haasteeseen jossa aiheena Parhaista parhain
.
.
.
Bruce Campbell, Fred Ward, Julian Sands, Gina Gershon, Jennifer Tilly, Powers Boothe, Keith Carradine, Willem Dafoe, Rutger Hauer, Eric Stoltz, Anne Parillaud, James Woods, Michael Keaton, Juliette Lewis, Peter Weller, Jeff Goldblum, Bill Paxton, Crispin Glover, John Glover, Pam Grier, Chow Yun Fat, Robert Picardo, Patrick Stewart, Leonard Nimoy, Brent Spiner, William Shatner, Jet Li, Gong Li, Maggie Cheung, Sylvester Stallone, Arnold Schwarzenegger, Harrison Ford, Val Kilmer, Woody Harrelson, Chuck Norris, Robert Downey Jr, Donald Sutherland, Elliot Gould, Martin Landau, Boris Karloff, Humphrey Bogart, Bela Lugosi, Jeffrey Combs, Eric Roberts, Sho Kosugi, Ronny Cox, Sam Shepard, John Cusack, Samuel L Jackson, Wesley Snipes, Carl Weathers, Terry O'Quinn, Ted Danson, William Hurt, Kevin Kline, Ray Liotta, Lee Van Cleef, Charles Bronson, Sam Elliot, Tom Berenger, Glenn Close, Peter Lorre, Conrad Veidt, Klaus Kinski, Udo Kier, Jack Nicholson, Claude Rains, Ron Perlman, Tommy Lee Jones, en voi uskoa että luet tätä vieläkin, Kurt Russell, Billy Bob Thornton, Billy Zane, Sam Neill, Dennis Quaid, Isabella Rossellini, Warren Oates, Rene Russo, Ed O'Neil, Alan Rickman, Gary Oldman, Leslie Nielsen, Terence Stamp, Christopher Reeve, John Hurt, Richard O'Brien, Tim Curry, Jeff Bridges, Beau Bridges, Michael Biehn, Linda Hamilton, Kurtwood Smith, Michael Ironside, Lance Henriksen, Meg Foster, Frank Langella, Jamie Lee Curtis, Christopher Lee, Peter Cushing, Ingrid Pitt, Barbara Steele, Steve Martin, Eddie Murphy, Dan Aykroyd, Bill Murray, Patrick McGoohan, Jeremy Irons, Jean Hugues Anglade, Samuel Le Bihan, Tchéky Karyo, Monica Bellucci, Carla Gugino, Robert Forster, Robert Davi, kirjoitan tähän vielä muutaman, Jack Lemmon, Walter Matthau, Cary Grant, Marcia Gay Harden, Lolita Davidovich, Patricia Clarkson, Mickey Rourke, Ville Virtanen, etc.
Yksikö vain?
Christopher Walken
Dennis Hopper
Clint eastwood
Miksi ei?
Komea ja mukavasti menestyvä arkkitehti Vincent (Richard Gere) on tylsistynyt avioliitossaan Sallyn (Sharon Stone) kanssa, mutta löytänyt uutta elämäniloa suhteestaan eläväiseen Oliviaan (Lolita Davidovich.) Ollessaan matkalla Olivian luokse ajautuu Vincent auto-onnettomuuteen, jonka vuoksi näkee niin sanotusti elämänsä filminauhana ja se on se mitä meille katsojille esitetään, ja sinä aikana näemme päälle 90 minuutin ajan sitä minkä kerroin jo ensimmäisessä virkkeessä. Eli saamme seurata kuinka Vincent ja Sally välittävät toisistaan, mutta ovat enemmänkin kuin ystäviä rakastuneiden sijaan. Kuinka Olivia ei lopulta pahemmin eroa Sallysta, paitsi siten että hän hymyilee enemmän ja kun Sallylla on hiukset tiukalla nutturalla niin Olivialla ne hulmuavat vapaina. Emmehän me muuten ymmärtäisi Olivian olevan se ns. vapaa sielu ja Sallyn frigidi.
Siellä on se Vincentin pomo, elokuvan vanhempi viisas mies Neal (Martin Landau) jonka tehtävänä on toimia jonkinlaisena omatuntona, paitsi ettei häntä hyödynnetä elokuvassa juuri laisinkaan ja Vincentin ja Sallyn teini-ikäinen tytär Meaghan (Jennifer Morrison) joka on se Vincentin varsinainen syyllisyys, vaikka eipä häntäkään juuri elokuvassa näe. Ollako yhdessä lapsen vuoksi, vaiko seuratako sydämen sykkeitä?
Lopuksi palataan alkuun siihen auto-onnettomuuteen ja Vincent kuolee, joten emme saa tietää kumpi on se oikea rakkauden kohde, Sally vaiko Olivia. Mikä on hieman ikävä tapa lopettaa elokuva, koska vastaamatta jättäminen on kuin se lopetustapa jossa kaikki paljastuu uneksi. Se tuntuu usein vastuun välttelyltä. No, ainakin sekä Sally että Olivia jäävät siihen uskoon, että hän on juuri se oikea.
Olen aina ollut siinä käsityksessä, että Käännekohdassa olisi jonkinlainen trilleri jonkin Vaarallisen Suhteen tavoin, joten olin oikeasti positiivisesti yllättynyt huomatessani kyseessä olevankin rauhallinen ihmissuhdedraama.
Oli siis mukava huomata olleensa väärässä elokuvan tyylilajista, mutta ei se nyt kuitenkaan elokuvaa parantanut, sillä kyseessä on aiheestaan huolimatta aika tunneköyhä tekele. Hienoa oli että elokuva käsitteli avioliiton ulkopuolista suhdetta ilman puukotuksia ja lemmikkien keittämistä, mutta elokuva ei missään vaiheessa vakuuttanut siitä että Geren hahmo oikeasti rakastaisi niin Davidovichin kuin Stonenkaan hahmoa, saati sitten Morrisonin esittämää tytärtä. Vastaavasti Geren hahmo ei myöskään piirtynyt mieleen mitenkään narsistisena, tms. jonka vuoksi tavallaan ymmärtäisi tunteiden puuttumisen, vaan hän vaikuttaa ihan mukavalta hepulta. Mutta koska kaikki muutkin elokuvan hahmot vaikuttuvat vain ja pelkästään ihan mukavilta, niin draaman määrä jää liian tyyneksi vedeksi jotta se jaksaisi pitää mielenkiintoa yllä tarvittavalla voimalla. Suhdedraama jää Kotikadun tasolle, eli ei olla yhtä pinnallista tekoshokeerausta Salattujen Elämien tapaan, mutta ei myöskään yhtä supervaljua kuin mitä Uusi Päivä tarjoaa. Siispä ollaan harmaata.
Mutta tosiaan, positiivista oli se ettei sorruta tavanomaiseen aiheen agressiivisen kuvaamiseen, vaikka jotain energiapiikkia olisikin kaivattu mukaan.
Vaikka näyttelijät ovat ihan kelvollisia, niin vaikeahan se on varmaan olla mieleenpainuva jos sisältö muistuttaa hieman liikaa puhelinluettelon lukemista. Siispä eniten huomiota kerää suloista tytärtä esittävä Jennifer Morrison ja hänkin vain siksi, että elokuvaa katsellessa tulee se ahaa-elämys että "toihan on se Housessa oleva väritön neiti!"
Jotenkin mielenkiintoista oli elokuvan rakenteessa se, että se alkaa tällä auto-onnettomuudella jonka kautta siirrymme takaumaan ja sitten täällä takaumassa kuljetaan uuteen takaumaan, etc. Tällä tavoin siis osoitetaan miten ja missä avioliitto alkoi sortumaan, kuinka Geren hahmo tapasi Davidovichin hahmon, ja muuta tälläistä jotka siis tapahtuvat eri ajoissa. Mutta näiden eri takaumien kohdalla ei tehdä numeroa siitä, että nyt siirryttiin eri vuoteen, kuukauteen, tai viikkoon, vaan se tulee vain huomioiduksi tapahtumien kulusta. Se oli ihan veikeää.
Tähdet: **
Käännekohdassa
Silloin muinoin kun miehet olivat rautaa ja laivat puuta, kun olin suurikin Stephen King-fani, tuli miehen tuotantoa arvostettua usein paremmaksi kuin mitä se saattoi ollakaan. Näinhän sitä fanius sokeuttaa. Kaikki faniuden kohteen tekemät tuotokset ovat aina hyviä, silloinkin kun ne eivät ole. Mutta vaikka näin jälkikäteen toteankin ettei esimerkiksi Kolkuttajat ollut kovinkaan vaikuttava teos, kuin ehkä vain sivumääränsä vuoksi, niin on myös joitakin sellaisia King-tuotoksia jotka eivät tuntuneet kovinkaan hyviltä edes ensikokemuksen aikoina ja yksi näistä on Ihmissuden Vuosi. Kuten oli myöskin siihen pohjautuva elokuva Hopealuoti. Joten tavallaan voisi sanoa, että ainakin tällä kertaa elokuva ylsi kirjan tasolle, kun se taso jäi aika matalalle. Plussaa Ihmissuden Vuodessa oli sen jaksotus ja mukana olleet Bernie Wrightsonin piirrokset, jotka tosin eivät mielestäni ole lähellekään niin hyviä kuin mihin mies pystyy yltämään. Ohimennen voisin huomauttaa, että penskana luulin Bernie Wrightsonin olevan nainen.
Kevät 1976. Täysikuu ja pikkukaupunki Tarkers Millsin laitamilla tapahtuu karvainen murha jossa pää lentää ilmassa. Poliisit kuittaavat tapahtuman raiteille simahtamisena ja junan aiheuttamana dekapitaationa.
Tarpeettomana kertojana toimii teinityttö Jane (Megan Follows), jonka pyörätuolissa oleva pikkuveli Marty (Corey Haim) on keppostelija joka saa kaiken anteeksi koska on siinä pyörätuolissa, mikä tietenkin ärsyttää Janea. Eli samanlaisesta aiheellisesta ja aiheettomasta sisarkateudesta on kyse silloin kun nuorempaa paapotaan ikänsä vuoksi, tai kun toinen muksuista on se hyvä opiskelija johon toista verrataan, etc. Jotenka Jane ei vihaa veljeään, vaan pikemminkin muiden tapaa käsitellä asiaa.
Marty odottaa innoissaan alkoholistisetä Redin (Gary Busey) vierailua, koska Red on aina huisin mukava ja valmis velmuiluun, minkä vuoksi muut pitävät häntä eräänlaisena luuserina.
Koska jo elokuvan kannessa näytetään ihmissuden kuva, lienee turha pitkittää tietoa siitä että elokuvan tappaja on nimenomaan ihmissusi ja kohta susihukka käykin viipaloimassa paksuna olevan neitokaisen.
Ai niin, elokuvan nimi Hopealuoti viittaa sitten ihmissuden tappamiskeinon lisäksi Martyn pierevään motorisoituun pyörätuoliin.
Red saapuu vieraisille ja käyttäytyy koko ajan kuin Muppettien Animal ja on energiansa vuoksi elokuvan hauskinsa katseltavaa. Toisaalla ihmissusi käy tappamassa yhden white trashin.
Ruumiiden alkaessa kasaantua kasvaa myös paikallisten baaridokujen kiukku sheriffi Joeta (Terry O'Quinn) kohtaan ja he haluavat ottaa lain omiin käsiinsä, eli järjestää possen jäljittämään sarjamurhaajaksi epäiltyä henkilöä. Pastori Lowe (Everett McGill) koettaa vedota kansalaisiin, että he antaisivat sheriffin tehdä työnsä ettei kukaan viaton loukkaantuisi, mutta tietenkään puheista ei ole apua kun pitää mennä metsään joukolla kuolemaan. Mutta kun paikalliset Billy-Bobit epäilevät murhaajan olevan ihminen, uskoo Marty kyseessä olevan jotain aivan muuta.
Pastori Lowe näkee painajaisen jossa koko seurakunta muuttuu ihmissusiksi ja herätessään toivoo sen loppuvan. Minkä sen? Hmm...
Tapahtumien valossa kaupungin markkinat peruutetaan ja sen myötä myös lasten kovasti odottama ilotulitus. Onneksi Red lohduttaa Martya antamalla hänelle kassillisen ilotulitteita, sillä tokihan me haluamme että raajarikkoinen poika kiipeäisi yöllä ikkunastaan pihalla jotta pääsisi paukuttelemaan. No, seuraavaksi raajarikkoinen poika kiipeää yöllä ikkunastaan pihalle jotta pääsee paukuttelemaan. Marty kohtaa pimeällä ihmissuden ja ampuu tätä raketilla silmään, karkoittaen pahiksen.
Marty koettaa vakuuttaa Redia ihmissuden olemassaolosta, mutta Redillä on krapula. Sen sijaan Jane uskoo veljeään ja lähtee ovelta ovelle vilkaisemaan kuka on tänä koleana aamuna yksisilmäinen ja se ei ole parturi joka leikkaa ilmaa vaan pastori Lowe.
Marty ja Jane päättävät paljastaa Lowen todellisen luonnon lähettämällä uhkauskirjeitä ja kohta saadaan Red houkuteltua suunnitelmaan mukaan. Kun epäilyksistä kerrotaan sheriffi Joelle, Joe kuolee.
Red teetättää Martyn ihmissusitietouden perusteella hopealuodin ja sitten järjestetään ansa sudelle. Red, Marty ja Jane odottavat ja sitten susi rupeaa mylläämään. Hidastettujen huonekalujen päälle lentämisten jälkeen Marty paukauttaa pyssyllä ihmissutta siihen terveeseen silmään ja susi on kuollut.
Okei, pidän kovasti elokuvan ideasta jossa ihmissusi on pappi, varsinkin kun sitä kautta saadaan mukaan ne itsesyytökset ja armonpyynnöt. Se idea hieman laimenee siinä vaiheessa kun meille oikeasti paljastetaan että kirkonmies on ihmissusi, koska jostain syystä muuten ihan mukavan oloisesti käyttäytynyt pastori Lowe rupeaa sen jälkeen puhumaan kuin jokin kellarimurhaaja kuuntelemassa paholaiskoiransa esperantoa. Sarjamurhaajakäyttäytymistä mielenkiintoisempaa oli katsella synnintuskassa kieriskelevää uskonihmistä.
Pidin erityisesti kohtauksesta jossa pastori Lowe kertoi Martylle ettei voi tappaa itseään, koska itsemurha on syntiä ja kuinka kaikki tapot jotka hän teki oli tehty myös samanlaisista syistä, Jumalan tahdosta.
Pidin myös siitä, ettei ihmissuden alkuperää kerrota, mutta sitä ei kuitenaan unohdeta vaan sitä lyhyesti puntaroidaan elokuvassa.
Lowea esittävä Everett McGill oli varsin mainio roolissaan, aina siihen saakka kunnes hänestä tehtiin se perinteinen psykomurhaaja, koska tässä vaiheessa hän tuntui liiankin kliseiseltä hahmolta.
Sivurooleissa olevat riehakas Gary Busey ja kuivakka Terry O'Quinn olivat hyviä tukipilareita elokuvalle ja ne olivat tarpeen, sillä ollaanpa rehellisiä, Coreysta tässä elokuvassa oleva Haim-versio oli se persoonattomampi ja täten vähemmän kiinnostava esiintyjä. Feldman on kanssa aika surkea näyttelijä, mutta hänessä on jotain sellaista vinksahtaneisuutta jonka vuoksi hän sentään on jollain tavalla mielenkiintoinen, kun Haim oli aina samanlainen kuin Hopealuodissakin, eli aika tylsä. Ei ole kuitenkaan aivan niin, ettäkö Haimin tylsyys olisi pilannut kaikkia elokuvia joissa hän oli mukana, mutta hän ei koskaan ollut se elokuvansa kiinnostavin ja vakuuttavin osanen.
Ärsyttävää kuinka tuo kannen tyylikäs täysikuu-sumumetsä-kansi on pilattu pistämällä yläreunaan tuo Seinfeldin Kramerin näköinen ihmissusikuva. Etenkin kun nyt sitä luulee elokuvan ihmissuden olevan noin typerän näköinen ja tokihan se on typerän näköinen, mutta se näyttää ihan joltain nallekarhulta, ei rockabilly-muusikolta. Tuo kuvassa oleva ihmissusi on yksi niistä Lowen painajaisessa esiintyneistä seurakuntasusista.
Hopealuoti olisi Pelottaako-sarjan jaksona täyttä nannaa, mutta omana itsenäisenä elokuvanaan se on samanlainen kuin kirja johon se pohjautuu, jotenkin vaillinainen. Aivan kuin se olisi lyijykynäluonnos odottamassa mustetta. Eli ihan kiva alkupala pääruokaa odotellessa.
Ja hei, miksi hitossa ihmissusi tappaa porukkaa hakkaamalla heitä pesäpallomailalla?
Tähdet: **
Hopealuoti
Tämä ei ole huume-elokuva.
Ukkostaa. Äiti kuolee synnytykseen. Isä ei hyväksy lastaan ja aivokäyrälaite villiintyy.
Vuosia myöhemmin isoisä kuolee ja paikalle saapuvat sheriffi Doug (Lance Henriksen) ja ilmeisesti jonkinlainen sosiaalivirkailija Jessie (Mary Steenburgen) löytävät paikalta kellarissa kasvatetun albiinopoika Jeremyn (Sean Patrick Flanery.) Jeremya on kasvatettu piilossa koska hänen isoisänsä pelkäsi lapsen joutuvan ulkonäkönsä vuoksi kiusatuksi ja että lapsi otettaisiin pois.
Kuten Saksikäsi Edwardissa myös Jeremy halutaan tuoda muiden ihmisten seuraan ja poika pääsee kokemaan ns. normaalia elämää koulussa ja sen ulkopuolella. Ja asiaankuuluvasti Jeremy tulee sitten kiusatuksi ulkonäkönsä vuoksi.
Jeremyssä on muutakin erilaista kuin pelkkä valkoinen iho, sillä sähkölaitteet sekoilevat hänen lähettyvillään ja miksipäs eivät näin tekisi, poika kun on eräänlainen elävä sähkölataus. Vähän niin Marvel-sarjakuvien Electro.
Ai, Jessie taitaakin olla koulun rehtori. Miksi pirussa hänet sitten kutsuttiin paikalle kun talosta löydetään kuollut pappa ja kellaripoika?
Koulussa heti samantien kaikki pojat ovat mulkeroita ja rupeavat kiusaamaan Jeremya. Päämulkero sanoo Jeremyn näyttävän joltain ulkoavaruuden vampyyrilta, mutta hän on väärässä, Jeremy näyttää Nik Turnerilta. Jeremy säikäyttää oppilaat tekemällä Uri Geller-tempun.
Koska on ymmärrettävää, että jossain peräkylän pikkukoulussa ei ymmärretä erilaisuutta, niinpä Jeremy siirretään naapurin suurkaupungin suuren kouluun. Onhan siellä sentään cool opettaja Donald (Jeff Goldblum) joka esittelee Jaakobin tikapuita, mikä puolestaan saa Jeremyn sähkövoimat villiintymään ja aiheuttamaan eräälaisen salaman joka iskee poikaan. Media innostuu sähköpojasta, vaikka toimittajia tai muita ei kertaakaan edes näytetä, saati että mediaa mainittaisiin jatkossa sanallakaan, mutta uskotaan kun niin sanotaan. Myös Donald innostuu Jeremysta huomattuaan hänen sähkövoimansa ja saatuaan selville pojalla olevan testien mukaan maailman suurin älykkyysosamäärä, jonka kohdalla muut opettajat uskovat vain hujauksen voimaan.
Musiikki (erinomainen suoritus Jerry Goldsmithilta) ottaa hieman synkemmän vaihteen, koska tässä vaiheessa Jeremy alkaa saada tarpeekseen muiden tuijotettavana olemisena ja hänen hermonsa alkavat olla niin kireällä että sillä voi olla kohtalokkaita seurauksia. Jeremy lähtee kävelylle metsään ja tottakai se koulussa tavattu päämulkero tulee kiusaamaan, mutta kiusaus keskeytyy kun ureapäävarasheriffi ampuu kauriin, jonka vuoksi Jeremy kosketuksellaan tekee Eric Dravenit ja antaa ureapäävarasheriffin kokea kauriin tuskat. Ureapäävarasheriffi muuttaa elämäntapansa, eikä aio enää vastaisuudessa ampua ketään tai mitään, mutta luonne pysyy ureaattisena.
Dougin vaimo on vuodepotilaana, eräänlaisena vihanneksena kuolemankielissä ja Doug pyytää Jeremya auttamaan ymmärtämään mitä hänen tulisi tehdä. Jeremy koskettaa Dougin vaimoa Emmaa (Danette McMahon) ja kertoo Emman haluavan Dougin jatkavan elämäänsä ja tekevän sovinnon heidän riitaantuneen poikansa kanssa ja kohtaus on sellainen, että sopivassa mielentilassa kyyneleet tulevat silmiin.
Juuri kun Jeremy alkaa tuntea oloaan hyväksytyksi, tulee taas joku pässi kiusaamaan häntä ja hän päättää karata. Tätä tämän elokuvan kuljetus pitkälti onkin. Ensin kiusataan, sitten rauhoitutaan, sitten kiusataan, sitten rauhoitutaan, etc. Siispä nyt kun Jeremy aikoo karata kiusaamisen takia, kokee hän jälleen lyhyen harmoonisen hetken ja taas koulun mulkerot kiusaavat häntä. Nyt se päämulkero nöyryyttää Jeremya riisumalla hänet ja heittämällä kuralätäkköön. Jeremy räjäyttää jonkin energiapallon ja aiheuttaa sateen pysäyttäen päämulkeron sydämen. Mutta sitten Jeremy herättää päämulkeron kuolleista osoittaakseen ettei kanna kaunaa, mutta pakoonhan sitä on sitten lähdettävä.
Jeremy juoksee ukkosmyrskyssä pellolla ja ottaa vastaan salamaniskuja, muuttuen puhtaaksi energiaksi ja kadoten. Kaikki ovat onnellisia Jeremyn puolesta.
Tämän kasetin alussa on Ihmeiden Aika-elokuvan traileri ja sen lisäksi, että se oli Powderin tavoin Disney-tuotantoa niin se oli myös hyvä lähtölaukaus tälle elokuvassa, sillä sen verran samankaltaisista teoksista on kyse. Eli tarjolla on hyvillä/nimekkäillä näyttelijöillä ryyditettyä yliluonnollisuudella maustettua erilaisuusdraamaa joka toimii hyvin kestonsa ajan, mutta ei jätä oikeastaan pysyviä merkintöjä jälkeensä. Joten itse katselun aikana se on ihan miellyttävä, mutta sen jälkeen ei ihan niinkään, tai sitä ei ainakaan meinaa muistaa oliko se miellyttävä. Eli mitä lähempänä katselukokemus on, sitä paremmalta se tuntuu.
Pari hahmoa olisi kyllä kannattanut suosiolla karsia pois. Vaikka Jeremyn "löytäjiä" ovat sekä sheriffi Doug että mikä lie opettaja Jessie, niin Jessie jää koko elokuvaa ajatellen sen verran sivuun ja satunnaisiin kohtauksiin, ettei hänellä ollut lopulta oikein kunnolla tekemistä. Sama pätee siihen opettaja Donaldiin, joka edustaa elokuvassa sitä henkilöä josta tulee Jeremyn ensimmäinen oikea ystävä. Sitten hän kuitenkin jää unohduksiin suurimmasta osasta elokuvaa. Näitä hahmoja näyttelevät Mary Steenburgen ja Jeff Goldblum tekevät kyllä mainiota työtä, mutta molempien roolihahmot tulevat tarpeeksi esille jo pelkästään Lance Henriksenin esittämässä sheriffissä. Hän toimii sekä löytäjänä, että tulee Jeremyn ystäväksi ja sitten kun Henriksenin hahmolla on vielä se oma syynsä pyytää Jeremylta apua, on hänellä suurin merkitys tarinallekin. Jotenka Goldblum ja Steenburgen joutuvat tavallaan esittämään kahtia jaettua Henriksenin roolia, jota hän itse jo esittää.
Oli kiva nähdä Lance Henriksen rauhallisessa draamaroolissa ja kuten hän, niin myös muut elokuvan näyttelijät olivat varsin mainioita.
Ja kyllä se ihon valkaiseminen ja kaljuksi ajaminen saattavat muuttaa ihmisen ulkonäköä, kun olisin voinut vannoa Sean Patrick Flaneryn olevan Edward Furlong.
Tähdet: ***
Powder
Ei, tämä ei kerro siitä brittiläisestä levytuottajasta.
Tämä elokuva (tai tv:n minisarja, tai tv-elokuva) menee suoraan asiaan, sillä heti ennen alkutekstejä jossain sääntutkimuslaitoksessa sanotaan "oh my god!" kun huomataan ennennäkemättömän suuria aaltoja muodostuvan merellä ja sitten kaupungit ovatkin jo veden alla.
Alkutekstien jälkeen siirrytäänkin hymyilevämpiin tunnelmiin Lontooseen, kun siellä ei kärsitä rannikkokaupunkien ongelmista, mutta säätiedotus lupaa myrskyä. Hercule Poirot on varmaan pääministeri tai jotain ja hän mäkättää alaisilleen, että myrsky on huono asia.
Tapaamme tyypillisiä katasrofielokuvien hahmoja tutuissa toimissa. On siis virkamiehiä joista ei ole hyötyä, jne. Jonkinlaiseksi päähahmoksi nostetaan Robert Carlylen esittämä meri-insinööri joka joutuu tietenkin toimimaan ex-vaimonsa kanssa yhteistyössä ja lopulta suhde saa uutta tulta. Eikä kukaan tietenkään aluksi usko, kun joku muita fiksumpi ainoana maailmassa uskoo myös heidän olevan vaarassa. Tämä kaikki on selvää ensimmäisen 14 minuutin sisällä ja sitten odotetaan vain koska myrsky ulvoo ja vesi pulppuaa.
Suih suih ja vesi suihkuaa ja sitten kun se loppuu, tylsistellään.
Ihmiset kastuvat ja elokuva päättyy.
Flood on ihan tyypillinen efektipainotteinen katastrofielokuva Twisterin, Volcanon, The Day After Tomorrown, etc. tavoin ja ainoat merkittävät erot ovat sen brittiläisyys ja selvä budjetillinen pienuus edellä mainittuihin esimerkkeihin. Tapahtumat, hahmot ja muu ovat perinteistä kamaa, mutta visuaalisesti elokuva on ruma kuin synti. Okei, se on vähän ylikorostetun negativinen kommentti, tietäen ettei pahemmin tule tämän genren elokuvia mieleen tältä puolelta maapalloa ja tietenkin ottaen huomioon, että tämä on tv:lle tehty. Mutta koska tässä on niin selvästi pyritty tekemään jenkkiläistä katastrofielokuvaa, niin sen brittiläisyys tai budjetin koko ei ole mikään puolustus, koska jenkkileffa on jenkkileffa vaikka se olisi brittiläinen. Tämä ei tietenkään ole suoranaisesti huomautus siitä, ettäkö jenkkileffat olisivat jotenkin automaattisesti muita huonompia, vaan kommentti siihen että kopio on aina kopio, oli se sitten kopio mistä tahansa. Aivan kuten Markus Selinin paskatuotokset, joissa imitoidaan jenkkikamaa, mutta siinä missä joku Pahat Pojat saattaa olla Suomen mittakaavassa Ocean's 11, niin jenkkiapinointina se on Michael Parén elokuva.
Lajityypilleen tavanomaisesti tässäkin on mukana muutama loistonäyttelijä, jotka eivät ole varmastikaan olleet liian kalliita ja on se tarpeellinen määrä yksinkertaista tiedejargonia. On efektejä, efektejä ja efektejä jotka tässä tapauksessa näyttävät liiaksi keinotekoisilta, mutta ovat sentään ajatuksen tasolla näyttäviä vyörytyksiä.
Kyllä minä aina mielummin kuitenkin katson sen jenkkiversion tälläisestä elokuvasta, sillä jos kerran elokuvan ainoa mielenkiintoinen asia on sen visuaalinen näyttävyys, niin ainakin toistaiseksi tässä lajityypissä jenkit tekevät sen isompana, joka on tälläiselle elokuvalle (valitettavan) tärkeää. Siksi sitä toivookin, että kun tälläinen on muiden maiden käsittelyssä, niin saisi nähdä sen tarinaltaan paremman version jossa visuaalisuuden mahdollinen kömpelyyys ei haittaa muun osan ollessa mielenkiintoisempaa.
Sitä kuitenkin toivoo myrskyaallokon näyttävän vedeltä, ei hyytelöltä ja jos se näyttää hyytelöltä, niin David Suchetin pitäisi sanoa jotain järkevämpää kuin jotain omgeetä.
Elokuvan musiikin on säveltänyt Debbie Wiseman, joka yleensä tekee musiikkia josta pidän suuresti ja enimmän ajan hän onnistuu myös tälläkin kertaa. Sitten kuitenkin hän käyttää ajoittain sellaista ihme sirinä-ääntä joka kuulostaa kuin rakennevikainen hyönteinen inisisi korvassa ja se ei ole ollenkaan kivaa. Toki kyseessä saattaa olla myös päänsä kolauttaneen äänisuunittelijan aikaansaannos, mutta todennäköisemmin kyseinen ääni on sävelletty osaksi musiikkia.
Tähdet: **
Flood - Lontoo Tulvii
Oikeastaan toivon, että Emilio Estevez työntäisi ohjaajahaaveensa sivummalle ja ottaisi näyttelemisen jälleen ykköskohteekseen. Ei niin ettäkö Estevez olisi näyttelijänä jotenkin erityisen merkittävä lahjakkuus, mutta on hän minusta näyttelijänä mielenkiintoisempi ja tehnyt taatusti tähänastisen uransa mieleenpainuvimmat jutut nimenomaan kameran edessä kuin takana. Okei, Bobby oli ihan hyvä ohjaustyö, mutta kyllä hän toistaiseksi on ollut aika väritön ohjaajana.
On vuosi 1991 ja Jim Mitchell (Emilio Estevez) istuu kotonaan pimeässä murheellisena. Puhelinvastaajaan soittaa hänen veljensä Artie (Charlie Sheen) joka haukkuu veljeään alatyylisin termein. Ukkonen jyrisee kuin Tales From The Cryptissa.
Siirrymme aluksi vuoteen 1960 jossa veljeksien isä J.R. (Terry O'Quinn) aivan aiheellisesti antaa selkään Artielle joka on tehnyt tuhmuuksia, mutta ilmeisesti tämän kohtauksen tehtävänä on osoittaa pojilla olleen karu lapsuus. Sieltä astumme vuoteen 1967 kun Jim on opiskelemassa elokuva-alaa, mutta koska hän on aivan helvetin huono ohjaaja - oman aikansa Uwe Boll - ei hän saa koulussa mielestään toivottua arvostusta ja päättää perustaa oman tuotantoyhtiönsä jossa tehdä taide-elokuvia, joita sitten rahoitetaan tekemällä pornoa. No, se kuulostaa ihan järkevältä.
Artie saapuu vierailemaan Jimin pornotehtaalla ja parin jointin jälkeen hän ryhtyy kumppaniksi veljensä yritykseen. Veljekset ostavat oman teatterin varmistaakseen elokuviensa näkyvyyden ja sitten esitellään ne pari pakollista kyseenalaistuskommenttia tyyliin "haluatteko te varmasti tehdä tälläisiä elokuvia?" ja veljeksien vakuutteluita siitä että he tekevät tärkeitä elokuvia ja koettavat hieman vältellä toteamasta suoraan kuvaavansa panofilmejä. Kamera huojuu, pilvi palaa, hepo hirnuu, kännätään, ratsioita ja montaaseja joissa soi aikakauden hippirokki. Sananvapauspulinaa, hämäräbisneksiä, avioliittojen rikkoutumista, katkeroitumista ja veljesten välisen vihan syntyä. Niin ja siellä välissä veljekset tekivät pornoklassikon Behind The Green Door, joka tosin keräsi huomiota pitkälti samasta syystä kuin Syvä Kurkku, päätymällä yhdeksi sensuurisodan esimerkeiksi ja ollen täten pikemmin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuin olemalla erityisen hyvä elokuva.
Palaamme vuoteen ´91 kun kiukustunut Jim menee ja ampuu Artien ja sade tulee ihan taatusti puutarhaletkusta. Jim meni hetkeksi vankilaan ja Artie lopullisesti mullan alle.
Rated X on ihan kelpo keskitason tosipohjainen draama, joka valitettavasti jonkin Boogie Nightsin rinnalla vaikuttaa tarpeettomankin valjulta. Se että onko reilua verrata näitä elokuvia keskenään on ehkä tulkinnanvaraista, mutta koska tämänkin elokuvan promootiossa käytettiin näitä vertauksia tavalla, että Rated X on se ns. oikea kuvaus aihepiiristä, on niitä vertailuja vaikea välttääkään.
Elokuvan ajankuvaus ei ole aivan onnistunutta vaikka kovasti hiusmalleilla, musiikilla ja vaatteilla pelataankin, mutta ongelmaksi muodostuvat Sheenin ja Estevezin stailaus. Koska tämä elokuva on heidän esittämiensä hahmojen kertomus ja ajan kulkiessa he tietenkin ikääntyvät lapsista nuoriksi, aikuisiksi ja sitten keski-ikäisiksi, mutta koska heidän ulkonäkönsä ei muutu laisinkaan niin tuntuu kuin kaikki tapahtuisi samaan aikaan, joten myöskään ympäröivät ajankuvauksen merkit eivät tunnu uskottavilta. Mitchellin veljesten ainoa näkyvä muutos on kaljuuntuminen, mutta vaikka väitetysti Sheen ja Estevez oikeasti leikkauttivatkin itselleen kaljut niin ne näyttävät hyvin feikeiltä, eivätkä ajan tuomalta kulumiselta.
Estevez myös rasittaa elokuvaa liiaksi painottamalla aikauden musiikkia ja kun meille tällä tavoin toistellaan tauotta nyt olevan 60-luku, nyt olevan 70-luku, niin sitten siihen ei taatusti enää usko.
Sheen ja Estevez esiintyvät varsin hyvin ja siihen varmasti vaikuttaa heidän todellinen veljesyhteytensä, sillä heidän sukulaissuhteeseensa on helppo uskoa elokuvaa katsellessa. Ei tämä nyt kummankaan kohdalla mikään Platoon tai Repo Man ole, ei edes Young Guns, mutta varsinkin Sheenin kohdalla ei mies ole ollut yhtä uskottava näyttelijänä vuosiin ennen ja jälkeen Rated X:n.
Muut näyttelijät ovat ihan siedettävää tasoa, mutta Terry O'Quinn varastaa elokuvan itselleen. Hän on elokuvassa ainoa joka vaikuttaa todelliselta ihmiseltä.
Rated X on ihan mielenkiintoisella tositarinalla ryyditetty nousu ja tuho-elokuva, joka kärsii samasta asiasta kuin isä-Sheenin ohjaama Cadence, eli Rated X ei ole tarpeeksi rohkea vaikka lupa on annettu.
Tähdet: **
Rated X
