Yhden Miehen Armeija (A Force of One, 1979)

Hetkinen? Ensin ajattelin Yhden Miehen Armeijan pyramidikuvan viittaavaan kaikkinäkevään silmään, mutta sitten se välähti.

Liikumme syvissä vesissä ystäväiseni.

Elokuva alkaa sairaan tehokkaalla funkkauksella, että jos ei muusta pidä, niin elokuvan musiikki ainakin toimii niin sanotusti hyvin. 
Poliisi on voimaton kaupunkia hallitsevien huumekauppiaiden edessä ja silloin kun jotain yritetään on edessä kurkunpään murskaava kuolema. Ihmekös tuo, sillä pahiksilla on apunaan karatemies. Siispä potkutaitoja kaipaavat poliisit pyytävät kouluttajakseen karateopettaja Matt Loganin (Chuck Norris), joka ei ole täysin halukas avustamaan, vaikka oma ottopoikakin oli kokenut äitinsä huumekuoleman. Onneksi poliisi ja jonkinlainen romantiikan kohde Mandy (Jennifer O'Neill) tuntee syyllistämisen jalon taidon ja saa Mattin opettamaan viranomaisia.
Matt alkaa epäilemään murhaavan karatekan olevan jokin erikoisjoukkokollegoistaan, jonka kanssa toimi Vietnamin sodassa (tottakai) ja eikös vain pahikseksi paljastu mies joka Mattin tulisi kohdata karateottelussa muutoinkin.

Jos pitää jenkkiläisistä 70-luvun kyttäelokuvista, joissa kaikki sukupuolesta riippumatta näyttävät kärsivän Serpicomaisesta hirsutismista, pukeutuvat poolopaitoihin ja farkkuhin (etenkin farkkuliivit ovat must), seisovat paikallaan huojuen ja puhuvat samalla tavalla, niin Yhden Miehen Armeija on juuri sellaista kamaa karatella höystettynä. Muuten tämä olisikin aika tyypillinen aikansa ns. katu-uskottava kyttäelokuva, mutta se karatelisäys muuttaa sitä, hassua kyllä, aivan muuksi kuin katu-uskottavaksi. Se että poliisi on aivan ureassa kun yksi karatea osaava pahis nuijii koko kaupungin nurin ja sitä varten pitää aloittaa viranomaisten potkukoulutukset, ja vain Norrisin esittämä henkilö superkaratellaan on ainoa joka voi lopulta kaiken voittaa, tekee elokuvasta aika hupsun. Sillä se karaten ylivoimaisuudesta jankkaaminen on samanlainen ilmiö tässä elokuvassa kuin se muutaman vuoden takainen innostus (etenkin Luc Bessonilla) parkouriin, että vaikka se on hetken trendi, niin sitä ei tulisi vuodattaa yli reunojen, koska lopputuloksesta tulee tahattoman koomista. Jos Yhden Miehen Armeija olisi vaikkapa jokin ninjaelokuva, niin tuolloin ei karatepaasaus haittaisi laisinkaan, mutta sellaisen ylisyöttö elokuvasssa joka haluaa lähennellä ja hyväillä ennemminkin Kovatteisia Miehiä, eivät palat istu toisiinsa ilman vasarointia. Ei niin etteikö näitä lajityyppejä voitaisi yhdistää, mutta niiden tulisi tukea toisiaan, ei toimia jomman kumman puolelta päälleliimattuna mainoslauseena.

Kuitenkin, elokuvassa on cool seitkytluku-ulkoasu (no daa, se on tehty silloin), kamppailukohtaukset ovat makeita, joskin nykymittapuulla ehkä hieman jäykähköjä ja musiikki aivan sairaan tehokasta, että kyllä tästä nauttii sen verran kuin on tarve.
Ja miksei elokuvissa enää tunnu olevan tämänkaltaisia puffitekstejä:
"He hears the silence. He see's the darkness. He's the only one who can stop the killing."

Tähdet: ***
Yhden Miehen Armeija