Naisvankila saa tuoretta lihaa ja joulukinkkuakin maukkaampia ovat Lee (Pam Grier) ja Karen (Margaret Markov), eli elokuvan black ja white mama (Karen on aika ruipelo, että ehkä ilmakuivattu kinkku kuvastaa häntä paremmin). Heti alusta saakka he ovat toistensa kurkussa kiinni ja varsinkin Karenin vapausaktivismi tuntuu olevan snobismia vastaava pahe. Luonnollisesti nämä neidit kahlitaan toisiinsa kiinni.
Ja koska tässä vankilassa vartijat ovat Ilsamaisia jääblondilesboja jotka tykkäävät tirkistellä suihkussa ilakoivia tyttösiä ja sitten hakata heitä, niin tämä on ikävä paikka heille jotka eivät nauti suihkussa saippuan nostosta. Ei siis liene ihme, että sekä Lee kuin Karenkin haaveilevat Suuresta Pakoretkestä, sekä suuresta pakoretkestä. Sopivasti jotkut tamilisissit (?) iskevät vankikuljetusta vastaan ja neidit pääsevät pakenemaan. Siis ihan oikeasti, mihin hittoon tämä elokuva sijoittuu? Suurin osa vangeista ja vartijoista, kuten myös sivullisista ihmisistä on aasialaisia ja maisema näyttää joltain ikuisuuksien riisipellolta (kuvattu Filippiineillä, mutta elokuvassa ei taideta kertaakaan mainita mikä maa mikä valuutta), mutta sitten repliikkejä saaneet esiintyjät (muutkin kuin päätähdet) puhuvat kuin olisivat jossain Detroitissa, tai muussa autoteolliisuudestaan tunnetussa kaupungissa ja muutoinkin elokuvassa viljellään Shaftisimia siihen malliin, että tuntuu kuin miljöö olisi greenscreenattu henkilöiden taakse.
No kuitenkin, Karen on siis jonkin vapaustaistelujärjestön, tai terrorismilahkon jäsen ja hänen pitäisi hankkia aseita kollegoilleen. Temppu ei kuitenkaan luonnistunut odotetusti ja Karen päätyy Leen kanssa pukeutumaan nunnaksi ja karkaamaan toisiinsa kiinnitettyinä. Onneksi matkalla tavataan limaisia perverssejä ja neidit ystävystyvät. Niin ja Lee on entinen haaremin jäsen, joka oli kavaltanut viiksekkäältä isännältään rahaa ja luonnollisesti ex-isäntä vannoo kuolettavaa kostoa. Sitten tapahtuu jotain.
Yksinkertainen mutta silti sekava, jotenkin vääränlainen puolittainen blaxploitaatioelokuva, joka ei ole tarpeeksi agressiivinen ollakseen kunnollinen exploitaatiovankilakuvaus, mutta ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi katu-uskottava ollakseen katu-uskottava. Edes Pam Grierin asenne ei pelasta laimeaa, päämäärättömän oloista löysyyttä. Elokuvan kirjoittajana toiminut Jonathan Demme ei tainnut nähdä elokuvan eteen edes sen vertaa vaivaa, että olisi jaksanut pyytää nimeään poistettavaksi. Paremman vankileffan Demme kirjoitti Caged Heatin muodossa.
Toki kaikki pakolliset jiveassit ja yo mamat on mukana dialogissa, afrot ja leveät lahkeet löytyvät, mutta blaxploitaation ystäville löytyy paljon parempiakin vaihtoehtoja kuin Black Mama, White Mama, niin oikeasti hyvien kuin niin huono että hyvienkin puolelta. Tämä on valitettavasti vain tylsä (mikä on kuitenkin aika harvinaista blaxploitaation kohdalla) ja suurin ilo löytyy elokuvan nimestä.
Niin no, Sid Haig John Holmesmaisena ihmismetsästäjänä on aika mainio.
Tähdet: **
Black Mama, White Mama
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti