Amerikan Psyko (American Psycho, 2000)

Kappas mokomaa, Karl Bartosin Ultraviolet tekee viittauksen Amerikan Psykoon.
"I have to return some videotapes."

Voimasolmioiden kultaisella 80-luvulla pinnallisuus on tärkein keino osoittaa oma ylemmyytensä ja mikä tärkeintä, korostaa muiden alemmuutta. Tässä todellisuudessa Patrick Bateman (Christian Bale), Wall Streetin juppimenestyjä ja psykopaatti on heikko kuori, joka ei pysty pitämään kurissa sisällään vellovaa raivoa. Siispä kun jokin ei toimi hänen tahtonsa mukaisesti, pystyy hän hädintuskin pitämään ilmeensä peruslukemilla ja pian vastoinkäymisen koettuaan on Batemanin purkauduttava, joka tarkoittaa kirvestä vieraan kalloon. Mikä parasta, sen ei tarvitse edes olla vastoinkäyminen jotta Bateman muuttuu beatmaniksi. Mutta onko kaikki vain fantasiaa, vai onko Bateman niin ontto ettei edes osaa kuvitella?

H.P. Lovecraftin tavoin Bret Easton Ellis ei koskaan ole oikein tehnyt vaikutusta minuun. Niinpä kun noin suunnilleen 90-luvun puolivälin alkupuoliskolla ystäväni hehkutti Ellisin Amerikan Psyko-kirjaa kuin Jeesuksen ja Mussolinin toista tulemista, oli oma reaktioni kyseiseen kirjaan likimain tätä luokkaa: "eh!"
Se oli kirja jonka joku oli kirjoittanut, mutta sen suurempaa merkitystä ei sillä minulle ollut. Ei se minusta huono ollut, se ei vain kolahtanut silloin tai tänään. Itse asiassa jopa Glamorama oli minusta mielenkiintoisempi. Ihan oikeasti, Glamorama. Ja sekin valui ulos päästäni kuin ämpärilliset vettä ankkajokeen.
Kuitenkin kuten Lovecraftin kohdalla, pystyin ymmärtämään miksi joku innostuisi Ellisin Amerikan Psykosta, mutta silti tämän nimenomaisen tapauksen kohdalla minun on todettava elokuvaversion olevan se jota suosittelen kirjaa mielummin. Ehkä en kirjaa lukiessani ollut oikeassa mielentilassa. 
Kirja kuitenkin on kirjoitettu hyvinkin visuaaliseksi ja on täynnä siteerattavaa tekstiä, mutta ehkä itse Batemanin hahmo vain toimii paremmin filmillä. Ainakin tälläiseen lopputulokseen on helppo tulla kun näkee Christian Balen Batemanina.

Vaikka Bale olikin tuttu paristakin elokuvasta ennen Amerikan Psykoa, niin vasta tässä elokuvassa hän oikeasti tuli itselleni oikeasti huomioitavaksi nimeksi ja pakko sanoa, että vau, näin sitä pitää. Miehen myöhemminkin esille tullut maanisuus rooliensa suhteen iskee kasvoille kuin (mahdollisesti kuviteltu) kirves Jared Letoon. Nyttemmin kun Bale on alkanut murinallaan tekemään itsestään hieman huvittavaakin kuvaa, niin tässä on se Bale jonka haluaa nähdä. Energinen, uhkaava, esitettävän hahmon nahkoihin niin vahvasti uppoava, että en olisi laisinkaan ihmetellyt jos Bale olisi rooliinsa valmistautuessaan oikeasti pilkkonut ihmisiä.
Tämä ei tietenkään tarkoita ettäkö Bale olisi elokuvan ainoa hyvä esiintyjä, sillä esimerkiksi Jared Leto esittää mainion tyhjäpäisesti Batemanin kollegaa. Mutta niin hyvä kuin moni muu elokuvassa oleva esiintyjä onkin (en edes muistanut Willem Dafoenkin olevan mukana), niin Bale on sen verran "utterly insane", että sellaisen jalkoihin on hyvä jäädä. 

Sinänsä hassua etten juuri välittänyt Ellisin kirjasta, sillä kuten totesin, on se kirjoitettu hyvinkin visuaalisesti ja kun elokuvaversiossa on pitkiä monologeja, kuin itse kirjan lukua, niin elokuva on jo osaltaan kuin audiokirja. Samapa tuo.
Elokuvassa on tuotu erinomaisen hyvin sekä pinnallisuuden aika (puvut, musiikki, käyntikortit), että myöskin hulluuden syöverit esille. Joten kun kyse on psykopatiasta, narsismista, sosiaalisesta epäsosiaalisuudesta, taikka silkasta popituksesta niin Amerikan Psyko on  osumatarkkuudeltaan mestaruusluokkaa. Vastaavasti sen liiankin uskottava mielipuolisuus on sellaista jota on helppo syyttää kun taas jotain pahaa tapahtuu ja syyllistä ei voida etsiä muualta kuin viihteestä. Siispä herkkämielisille elokuva voi olla pelkkää oksennusta.

Elokuvan lopetuksen tapa kyseenalaistaa edeltävät tapahtumat ja niiden todellisuuspohja sopii kyllä hyvin kuvastamaan Batemanin mielen rikkonaisuutta, mutta henkilökohtaisesti pidän sitä hieman liian tekonokkelana twistinä ja miehen hulluus tuli kyllä tarpeeksi hyvin esille ilman sitäkin. Lisäksi sillä lopetuksella on hieman ikävä tapa saada olettamaan, että se on olemassa vain pehmentääkseen edeltävää. Hieman kuin peruisi puheitaan. Pidän enemmän siitä ideasta, että itsekeskeiset ihmiset eivät edes huomaa kun joku avautuu murhanhimostaaan. Etteivät he vain kuulleet koska eivät kuunnelleet. Ja tuo seikka menee hieman pilalle kun lopussa aletaan vihjailemaan ties minkä jo nähdyn olleen olematonta.

Amerikan Psyko on agressiivinen kuvaus mielenterveyden horjumisesta ja pikimustan huumorinsa ansiosta ajoittain paheellisen hauska.
Siispä piti kirjasta tai ei, on Amerikan Psyko hyvä elokuva.

Tähdet: ****
Amerikan Psyko

Tämän elokuvan kannessa on aina ollut mielestäni jotain outoa ja se outous selviää kun vertaa elokuvan kantta soundtrackiin. Taikaveitsi peilaa molemmilta puolin saman osan kasvoista.

Soundtrackista puheen ollen. Vaikka tuolla levyllä onkin mukana vallan mainioita virsiä, niin kyseessä on levy jonka materiaali koostuu osaltaan ns. elokuvan inspiroimasta musiikista (mikä ei tietenkään pidä paikkaansa), taikka remixeistä ja näin ollen kun levyllä soi David Bowie tai The Cure, niin kyseessä ei ole kasarikamaa. Hyviä biisejä, mutta vääriä. Ja moni elokuvalle olennainen biisi puuttuu levyltä, sillä mitä hittoa, ei Huey Lewisia? Ei Chris De Burghia? Ei Phil Collinsia?