Vuonna 2001 koin suuremman masennuksen kuin Channing Tatum ja Kristen Stewart yhteensä. Puhumme siis siitä masennuksen tasosta jossa istui päivät jossain pimeässä nurkassa, vältteli peilejä ja ei halunnut tavata edes itseään. Syyt siihen ja muu syvempi kerronta jääköön sinne pimentoon, mutta todettakoon että vaikka se otti aikansa, niin en ole enää masentunut.
Tuolloin synkimpinä hetkinä eivät ajatukset jaksaneet pysyä niin kauaa koossa, ettäkö olisi suuremmin voinut elokuviin keskittyä. Joten motoksi nousi keep it simple stupid ja tässä apuun tuli Pertti Pasanen aka Spede, jonka yksinkertaiset elokuvat nostivat mielialaani ja aloin viimein näkemään syyt miksi Speden elokuvat olivat niin kovin suosittuja. Niitä kun on äärettömän helppo katsoa tilanteessa kuin tilanteessa, tunnetilassa kuin toisessakin ja vaikka Speden tuotoksia onkin helppo kritisoida tyhmiksi, sillä sitähän ne pitkälti ovatkin, niin minulle hän ja elokuvansa ovat kirjaimellisesti jotain hyvin merkittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti