Väitetysti gangsterielämän taakseen jättänyt ja sitä varten nimensä amerikkalaistanut ex-Carlo, nykyinen Charlie (Christopher Walken) tapaa ravintolassa kolme mukavaa nuorta miestä, Averyn, Maxin ja Brettin (Henry Thomas, Sean Patrick Flanery, Jay Mohr). Lyhyen tutustumisrupattelun jälkeen Charlie suostuu lähtemään viettämään ei-homoseksuaalista poikien iltaa heidän kanssaan. Tämä osoittautuu virheeksi, sillä kolmikko on neljännen ystävänsä T.K.:n (Jeremy Sisto) kera suunnitellut ja toteuttavatkin Charlien kidnappauksen.
Charlie viedään viidennen, suunnitelmasta tietämättömän nuoren miehen Iran (Johnny Galecki) isän tyhjillään olevaan taloon ja juonikuvio avataan. Yhden nuoren miehen, Averyn sisar Elise (Laura Harris) on kidnapattu ja lunnasrahojen keräämisen mahdottomuuden edessä pojat olivat päättäneet ratkaista asian kaappaamalla Charlien, jonka kohdalla kukaan ei usko miehen hylänneen rikollista elämäänsä ja hän voisi näin ollen rahoittaa ne lunnaat. Charlien annetaankin puhua lakimiehelleen Martylle (Cliff De Young), joka pistää Charlien lähimmän apulaisen Lonon (Denis Leary) avaamaan solmuja. Mitä pojat eivät tiedä, niin Charlien tapana ei ole neuvotella kompromisseista, vaan jos Lono saa tehtävän, on loppputuloksena yhteistyön sijaan ruumiita. Samalla kun Lono on toisaalla toteuttamassa tehtäväänsä, suorittaa tuoliin sidottu Charlie omaansa antamalla puheidensa toimia riidankylväjänä, sekä valheenpaljastimena, sillä poikien syyt olla mukana vaihtelevat suurestikin.
Suicide Kings on elokuva joka ensikatselussa silloin 1997 teki minuun niin suuren vaikutuksen, että vaikka en olekaan tässä välissä elokuvaa toistamiseen katsonut ennen kuin nyt tätä kirjoitusta varten, niin muistin edelleen elokuvan lähes täysin kohtaus kohtaukselta ja uskallanko sanoa, sana sanalta (no, ei nyt sentään). Siispä tämä elokuva on edelleenkin mielestäni aivan loistava tekele, mikä ei kuitenkaan tarkoita sen olevan automaattisesti kaikkien mieleen. Sillä jos ei pidä Christopher Walkenista ja etenkään hänen hyvin tunnistettavasta tavastaan liikkua ja painottaa sanojaan, niin Suicide Kings on yhtä tuskaa, koska niin suuri osa elokuvasta tukeutuu juuri Walkenin maneereihin. Tässä tahdotaan näyttää kuinka tuoliin sidottu ihminenkin pystyy dominoivaan ympäröivää tilaa ja ihmisiä, ja siinä Walkenin esiintymistavan annetaan nousta kanssanäyttelijöiden yläpuolelle, saaden heidät vaikuttamaan hiukan vaisuilta. Samoin kun siirrytään tuon vankilana toimivan talon ulkopuolelle kuvaamaan Denis Learyn seikkailuja, niin Learyn annetaan moottoriturpailla niin ahkerasti, että siinä tulee välillä ajatus ettei ole uskallettu sulkea miehen suuta. Joten jos ei myöskään pidä Learysta, niin en ehdota katsottavaksi Suicide Kingsia. Jos Walken ja Leary eivät aiheuta närää, niin tämä on ehdottomasti suosittelun arvoinen elokuva.
Puhetta piisaa ja paljon, ja Tarantinomaiseen tapaan se tuntuu rönsyilevän joka suuntaan, mutta ei tunnu silti missään vaiheessa hukkaavan perimmäistä ajatustaan. Ja jos on Walkenin fani, niin tämä on silkkaa unelmaa antaessaan miehen huumata puheillaan.
Miinuksiksi muodostuvat sivuosien jääminen valitettavaan varjoon, vaikkakin sitä jokseenkin perustellusti. Mutta koska mukana on montakin tuttua naamaa (edellä mainittujen ohella mm. Brad Garrett ja Laura San Giacomo), niin aika moni jää merkitystään pienempään cameo-osaan. Lisäksi nämä, sanoisimmeko 90-luvun rikoselokuville tyypilliseen tapaan olevat jokaisen hahmon omat juonipaljastukset ja jonkinlaiset yllätykset yllätysten perään alkavat ainakin toisen katsleun aikana tuntumaan tarpeettomilta. Miksi jokaisella hahmolla pitää olla oma tarinansa, jonka pitää muka olla muka jollakin tavoin merkittävä? Monesti osa niistä tuntuu vain yhtä tarpeettomilta ja kököiltä, kuten karvanopat ja takaspoileri jossain Toyota Corollassa.
Vastaavasti tosin pidän edelleen suuresti twististä joka paljastaa Elisen kidnappauksen todellisen luonnon.
Kun Suicide Kings ilmestyi, en tiennyt kuka Johnny Galecki on, joten vasta nyt Big Bang Theoryn ansiosta kiinnitin suurempaa huomiota häneen ja siihen kuinka hän näyttää nörttikomediassaan nuoremmalta kuin tässä elokuvassa.
Vielä hauskempaa tosin on se, että Cliff De Young näyttää hieman Wings Hauserilta, josta on aina tullut mieleeni Michael O'Keefe, joka puolestaan tuo mieleen Michael Keatonin.
Walkenilla on tanssikohtaus.
Tähdet: ****
Suicide Kings
3 kommenttia:
Vaikuttaa mielenkiintoiselta! En olekaan kuullut tästä aikaisemmin. Voisi katsoa tämän jo tuon Galeckin takia. Olisi mielenkiintoista nähdä hänet jossain muussa kuin Leonardin roolissa. Ja tietysti Walkenin tanssimista on aina ilo katsella.
sittenhän Fatboy Slimin Weapon of choice-video on tuttu
Toki! Se on loistokas!
Lähetä kommentti