Shutter Island (2010)

Mitä tulee jonkun tietyn näyttelijän ja ohjaajan yhteistöihin, niin tunnetusti Robert De Niron ja Martin Scorsesen kumppanuus tuotti useita loistoteoksia, kun taas muusan vaihtuminen Leonardo DiCaprioon on puolestaan yhdessä Scorsesen kanssa aikaansaanut ihan kivoja elokuvia. En nyt väitä ettäkö kaikki De Niron kanssa tehdyt elokuvat olisivat pelkkiä täysosumia, mutta Casinoa lukuunottamatta ne eivät tuntuneet olevan aivan niin varman päälle pelattuja kuin post De Niro-elokuvat. Ehkä se on vain DICaprion vauvanassu jonka vuoksi Gangs of New York, Lentäjä ja The Departed eivät vaikuttaneet aivan yhtä vaikuttavilta kuin olisivat voineet. Tai no, The Departed on mielestäni muutoinkin aivan liian yliarvostettu elokuva ollessaan kyllä hyvin tehty, mutta niin kovin kiltti, kun taas Lentäjään DiCaprion ei olisi sopinut edes Tommy Lee Jonesin kasvoilla. Kyllä DiCaprio osaa olla hyvä ja rooleihinsa sopiva näyttelijä, niin siltikään Scorsesen elokuvissa hän ei ole ollut minulle vielä kertaakaan se syy pitää kyseisestä elokuvasta. Hitto, ehkei se ole DiCaprion vika, sillä viimeinen oikeasti rohkeana pitämäni Scorsese-elokuva on Nicolas Cagen kanssa tehty Bringing Out the Dead.

No, hälläväliä.

Olemme 50-luvulla, kun poliisit Teddy (Leonardo DiCaprio) ja Chuck (Mark Ruffalo) kutsutaan Shutter Islandin pöpirikollisten vankilaan/hoitolaan tutkimaan siellä sattunutta pakoa. Vaarallisena pidetty potilas on karannut, mutta minne hän olisi voinut mennä, kun sen lisäksi että paikka on murtovarma, ei ainakaan itse saarelta ole mahdollista poistua kuin hukkumalla.
Teddylla on muitakin syitä saapua saarelle kuin tämä tuore tapaus, sillä sinne oli aikoinaan toimitetty myös hänen vaimonsa kuolemasta vastuussa oleva pyromaani ja samainen tulitikkumies oli sittemmin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Jotenka saarella tapahtuu jotain mahdollisesti yliluonnollista, tai sitten ei, mutta kovasti ääni- ja kuvamaailma tahtoo meidän uskovan mörökölleihin, että hyvä on sitten.
Luojan kiitos Halle Berry ei tässä pöpilässä majaile, mutta kenties salaliitot ja ihmiskokeet asustavat. Varmaa on, että Rocky Horrorin sanoin:
"It's astounding,
time is fleeting,
madness takes its toll."

Brian De Palman The Black Dahlian kohdalla minua vaivasi kovasti se, että kun tehdään jonkinlaista film noiria tai sinnepäin, niin näyttelijävalinnoissa tulisi kallistua hieman enemmän kivikasvoisiin komistuksiin, eli Humphrey Bogarteihin eikä Josh Hartnett-kaunokaisiin, sillä jotenkin se vie heti uskottavuutta kun päätähti näyttää kuuluvan sateisen kujan sijaan catwalkille. Niinpä Shutter Islandissa minulle tulee sama ongelma eteen, kun DiCaprio vauvanassuineen näyttää kuuluvan muualle kuin tapahtuma-aikaan ja lajityyppiin, oli sitä tupposänkeä sitten kuinka paljon naamassa tahansa. Lisäksi lievää huvittuneisuutta aiheutti herran puvustus joka näyttää pariakin numeroa liian isolta. Toisaalta sitä voisi ajatella sen tuovan realismia koska hahmon tarkoitus tuskin on ollakaan vaatemalli, mutta etenkin päällystakissaan DiCaprio näyttää lapselta pukeutuneena isänsä vaatteisiin.
No, DiCaprio kuitenkin näyttelee ihan kelvollisesti, että vaikka ei ns. rähjäisenä kyttänä olekaan mielestäni uskottavin, niin suurin ongelmani kohdistuu kuitenkin näyttelijän yleiseen habitukseen.

Ja jos DiCaprio ei minuun uskottavuudellaan teekään suurta vaikutusta, niin mukana olevat Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley, Elias Koteas, Max Von Sydow ja Ben Kingsley pelastavat paljon ja etenkin Kingsleyn kohdalla on aina mukava saada muistutus siitä, että hän on parempi kuin valtaosa elokuvista joissa on mukana (esim. A Sound of Thunder, Species, Prince of Persia, Bloodrayne, Myrskylinnut,,, riittääkö?).
Niin ja Mark Ruffalo. Hyvä näyttelijä, mutta sen verran vaisu, että meinasin unohtaa miehen mukaolon jopa silloin kun hän oli äänessä.

Scorsese on selvästi käyttänyt aikaa ja vaivaa luodakseen elokuvalle tunnelmallisen kauhun henkevyyden, sillä uhkaava musiikki, piiskaava sade, vahvat varjot, korostetut värit, hitaat kamera-ajot, mystiset unet ja valaistuksen rajoittuneisuus ovat skalpellinterävästi leikattuja ja ristipistolla yhdistettyjä. Samalla näiden elementtien runsas käyttö alkaa pursumaan yli äyräiden ja ähky käy kovaksi ennen aikojaan, sillä esimerkiksi se alkupuolen natsifantasia ja uni Michelle Williamsin kanssa meinasivat Kubrickmaisen hämmennyksen ja kylmien väreiden sijaan naurattaa. Osa näistä elokuvan jipoista tuottavat kyllä erittäin hienoja yksittäisiä kuvia, kuten siinä kohtauksessa jossa DiCaprio eräänlaisessa Twin Peaksin punaisten verhojen huoneessa näkee Elias Koteasin ja seisoo sitten savupilven keskellä. Etenkin se imeytyvä tupakankäry näyttää yksinkertaisuudessaan hienolta.
Ja tokihan musiikki kuulostaa hienolta, vaikka onkin usein jopa naurettavuuteen saakka kohtausta ylikorostavaa.
Valitetttavasti uskon myös, että totetutustapa aiheuttaa monen katsojan kohdalla sen, että elokuvan varsinainen twisti vilahtaa tahtomattakin ajatuksissa ennen sen varsinaista paljastumista.

Jos Shutter Islandiin ei olisi tungettu joka ainoaa jippoa ja kikkaa joka käsikirjasta löytyy, niin pitäisin elokuvasta enemmän, sillä tapahtumapaikka ja tekijät lupaavat hyvää.
Mitä mysteeripöpiläelokuviin tulee, on tämä parempi kuin Gothika, mutta tiukemmissa ohjaksissa kulkeva Session 9 on ehdottomasti parempi lajityyppinsä edustaja.

Shutter Island on siis liian turvallisen oloinen kauhistelu, joka on toki ihan viihdyttävä, mutta joka ei oikeasti tunnu miltään kovin ihmeelliseltä. Siksipä ihmettelen miksi tämän IMDb-pistetytys on tällä hetkellä 8.0, mutta totean vain että makuja on monenlaisia. Ehkä ilman takaraivossa olevia ajatuksia mielestäni paremmista valinnoista, olisin minäkin enemmän mielissäni Shutter Islandista. Ehkä, kenties, mahdollisesti, tai sitten en.
No, ainakin pidän tästä enemmän kuin Lentäjästä tai The Departedista, mutta olisin halunnut pitää enemmänkin.

Tähdet: ***
Shutter Island