Muistatteko kuinka in ja pop hän oli Bowling For Columbinen ja etenkin Fahrenheit 9/11:n aikoihin, mutta jo Sickon kohdalla huomio tuntui siirtyvän aivan muualle kuin Mooren uusimpaan. Ja jos Sicko tuntuu nyt hieman varjoon jääneeltä, niin ainakin sitä vielä odotettiin jonkinasteisella mielenkiinnolla, mutta Capitalism: A Love Story tuntuu jotenkin jo nyt unohdetulta vaikka vastahan se ilmestyi. Liekö kyse sitten siitä että sekä Bowling että Fahrenheit osuivat juuri silloin median ja ihmisten puheissa esiintyneisiin aiheisiin, kun taas Capitalism kuten Sicko ovat aiheeltaan, vaikkakin tärkeitä niin siltikin jo kovin kuluneita, tuttuja ja vanhoja. En väitä etteikö Moore käsittelisi post Fahrenheitin edelleenkin mielenkiintoisia aiheita, mutta jotenkin vaikuttaa että hänen tyylinsä tehdä dokumenttia iskee suoneen parhaiten silloin kun aihe on juuri sillä hetkellä ajankohtainen, eikä vain yleisesti tärkeä.
Näemme ensiksi viittauksia historiaan, sitä kuinka jossain antiikin Roomassa luotiin ihmisten viihdykkeiksi gladiaattorikilpailuja sun muuta, ei vain viihteeksi mutta myös viemään ihmisten ajatukset pois valtion rahaongelmista ja vastaavista seikoista joiden tulisi olla kansalaisten tiedossa mutta joita ei haluta kansalaisten tietoon. Tämä toimii tietenkin johdantona siihen kuinka nykyään toimitaan samoin tyrkyttämällä Idolsia, Youtubea, etc. sen sijaan että tiedostaisimme köyhyyden ja epäreiluuden ja asiattomuuksien kiusaavan meitä tavallisia pulliaisia. Siksipä Moore on koostanut nähtäväksemme videomateriaalia jossa ihmisiä häädetään kodeistaan. Raskaaksi vastapainoksi Moore esittelee henkilöitä jotka rikastuvat ulosmitatuilla taloilla ja omaisuudella.
Seuraavaksi näemme tutun oloista arkistokuvaa, kuulemme Mooren puhuvan itsestään ja siitä kuinka kuinka ennen kaikki oli hyvin tai ainakin kaiken uskottiin olevan hyvin. Jenkkilippuja, baseballia, pommituksia, hymyilyä, leikkiviä lapsia, tehdastyöläisiä, jne.
Tulemme Reaganin aikaan jolloin juppeus ottaa vallan. Duunarit tekevät entistä enemmän töitä, mutta eivät saa työlleen sopivaa rahallista korvausta, vaan rahat menivät Gordon Gekkoille. Ja taas vuoroon pääsee General Motors ja näemme uusinnalta vaikuttavan kohtauksen jossa Moore pyrkii pääsemään GM:n pääkonttoriin mutta tulee tutusti vartijoiden pysäyttämäksi. Onneksi Moore itsekin mainitsee ohimennen kyseessä olevan käytännössä uusinnan.
Reaganista Bush junioriin ja luonnollisesti junnu pääsee esille vain negatiivisessa valossa. Tästä onkin hyvä siirtyä korruptoituneisiin tuomareihin ja PA Child Care-nimiseen nuorikotiin ja sen entisiin tuomittuihin, joka on kyllä mielenkiintoinen osuus dokumentissa mutta aiheena oleva kapitalismi olisi kaivannut globaalimpaa merkitystä ja PA Child Care olisi ansainnut oman dokumenttinsa. Samanlainen osuus seuraa heti perään lentoalaa kuvaten. Okei, tottakai tämä dokumentti kuvaa nimenomaan Amerikan sisäistä kapitalismia, tai ylipäätään rahataloutta ja sen vaikutuksia, joten sinänsä on ymmärrettävää että Moore ottaa yksittäisiä esimerkkejä oman maansa sisältä. Valitettavaa vain on että yksittäiset esimerkit tekevät dokumentista liiaksi TV Nationin tapaisen lyhyitä toisistaan irrallisia osuuksia sisältävän tilkkutäkin joka toimi kyllä tv-sarjan kohdalla, mutta tekee Capitalismista hiukan hajanaisen. Tosin osa syy hajanaisuuden löytynee itsestäni kun oletin Capitalismin kertovan aiheestaan maailmanlaajuisesti eikä vain Amerikan ihmemaasta, joten oma mokani. Ehkä asiaa olisi auttanut jos dokumentin nimi olisi vaikkapa Capitalism: An American Love Story.
Hieman päälle tunnin kohdalla palaamme alkuun kun Moore perustelee alun häätökohtausten esittelyn kertomalla pankkien tavasta houkutella asunnonomistajia ottamaan lainaa houkutellen heidät käyttämään asuntoaan takauksena, mutta nostavat sitten korkoja niin ettei lainan ottajalla ole varaa maksaa takaisin ja siten hän menettää talonsa. Hienoa että Moore tällä tavoin kiersi ympäri, mutta mitä ihmettä, dokumenttia on vielä päälle 50 minuuttia jäljellä. Eikö tuo äskeinen olisi ollut hyvä tapa lopettaa elokuva? No ei kai sitten.
Loppuosa dokumentista tuntuukin hieman edeltävän osan toistolta.
Capitalism: A Love Story on hieman paluuta siihen Mooreen millaisena hän teki alunperin itsestään nimeä niin dokumenttiensa (että kirjojensa) kautta, eli Roger Ja Minän kaltaista rahavallan kuvausta on tarjolla. Capitalism aiheuttaa tästä syystä hieman valitettavaa uusinnan tunnetta, mutta vastaavasti vaikuttaa kenties juuri siksi olevan sisällöltään Moorelle henkilökohtaisempaa kuin vaikkapa Sicko, tai sen pari edeltäjää.
Capitalism on kuitenkin varsin tuttua Moorea joten heille jotka pitävät hänen tavastaan tehdä dokumenttia tämä vaikuttanee joko turvalliselta toistolta, tai sitten katsoja nauttii täsmälleen juuri siitä ettei hän kurkottele liian kauaksi omasta tyylistään.
Olen aina arvostanut Moorea juuri siitä että hän teki dokumentista suosittua ja täten enää ei tarvinnut tyytyä pelkkään television tarjontaan, vaan että dokkareita rupesi löytämään kaupoista ja teattereista. Samalla kuitenkin tiedostan että Mooren tapa tehdä dokumentteja ei ole kaikkein puolueettomin ja hän ryydittää elokuvansa niin suurella määrällä huumoria ja selkeältä fiktiolta tuntuvaa sisältöä että niitä on rankkojen aiheidensakin vuoksi hyvn vaikea ottaa täysin todellisina. Moore kun tuntuu selkeästi näkevänsä vaivaa ison lähdemateriaalin kokoamisessa, mutta valitsee sitten dokumenttiinsa raflaavimman puolen itselleen ja tavallaan hylkää vastalauseet jotka sotisivat hänen valitsemansa kannen ilmatiiviyttä vastaan. Yksinkertaisena esimerkkinä se Bowlingin kohtaus jossa hän avaa pankissa tilin ja lähtee paikalta kiväärin kanssa. Mitä hän ei dokumentissaan kertonut oli että tuota kivääriä ei saa ennen taustojen tarkistusta, etc. Joten Bowlingin perusteella hän vain meni pankkiin ja lähti samantien kiväärin kanssa. Onhan se siis totta että joku pankki on niin naurettava että antaa asiakkailleen aseita matkaan, mutta siltikin Moore jätti kertomatta dokumentissaan jotain hyvin tärkeää joka olisi lieväntänyt Mooren tarkoittamaa sisältöä. Siispä hienoa on että Moore tuottaa dokumentteihinsa paljon tärkeää sisältöä, mutta ikävää on että hän leikkaa sisällön puolueelliseksi mikä joltisenkin sotii dokumentin ideaa vastaan. Lopputulos on aina hyvin viihdyttävä dokumentti jota sana dokumentti kuvaa vain murto-osaltaan.
No kuitenkin...
Capitalism: A Love Story on Moore-dokumentti. Eli tarjolla on hyvä aihe, Moore tunkemassa itseään ruutuun tauotta kuin dokumentti kertoisikin hänestä, huumorilla kyllästettyä vakavuutta, viihdettä ja ajatus siitä että kauankohan Moore pystyy jatkamaan valitsemallaan linjalla, vai siintääkö lähitulevaisuudessa siirtyminen fiktiivisten, eli ns. tavallisten elokuvien pariin siitäkin huolimatta että aiempi kokeilu sillä saralla, Pekonia Kanadalaisittain ei luvannut hyvää kenenkään uralle.
Mielenkiintoista on se että jotenkin Moore löytää haastateltavakseen aina todella vastenmielisen oloisia ihmisiä. Siis sellaisia joista ei saa hyvää mielikuvaa aikaiseksi vaikka George Lucas menisi ja uudelleenmuokkaisi kuvamateriaalin ja yksi tälläisistä ihmisistä on Capitalismin alussa esiintyvä kiinteistövälittäjä.
Capitalism viihdyttää ihan hyvin, mutta se ei yllätä tai tunnu tuoreelta. Moore on kyllä edelleen omassa viihdedokumenttilajissaan kuningas, vaikka ei henkilönä ole yhtä mukavan oloinen kuin kenties tunnetuin kilpailijansa samassa genressä, eli Morgan Spurlock.
Tähdet: ***
Capitalism: A Love Story
...NOIR
2 kommenttia:
Tämä on näkemättä, näin vasta Sickon pari viikkoa sitten. Moore tekee kyllä dokkareita tärkeistä asioista, ilman tällaista ilmiselvien asioiden esille tuomista shokeeraavasti ja suosiota tavoitellen ei jenkeillä olisi mitään käsitystä mitä siinä maassa tapahtuu. Mielestäni Moore on tärkeä osa ratasta, tyyli on hyvin sovellettu ottaen huomioon mistä maasta hän on ja ketä hän yrittää herättää. Dokumentti-leffojen "suosituksi" tekeminen on tärkeimpiä Mooren ansioita kuten sinäkin sanoit, ja kyllä minä vain pidän tärkeänä että joku yrittää tai edes välittää tehdä jotain. Oli se sitten hyvin tehty tai ei ;O)
Totta ja kuten sanoin niin Moore on edelleenkin edustamansa dokumenttilajityypin johtohahmo, joten en missään nimessä vähättele hänen merkitystään. Tunnen kuitenkin aiheelliseksi aina hänen kohdallaan mainita sen seikan, että hänen dokumenttejaan on syytä tarkastella kriittisesti eikä vain automaattisesti ruveta toistamaan hänen sanojaan ja tekojaan. Mikä on hyvä neuvo minkä tahansa suhteen.
Ja nimenomaan, hän on Amerikkalainen dokumentaristi amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja vaikka ei saisi sanoa näin (etenkin kun Suomi kuulemma on euroopan amerikkalaisin maa), niin he eivät ole kuin me.
(Asettakaamme tähän tarpeen vaatiessa jonkinlaisen hymiön.)
Lähetä kommentti