Cross (2011)

Koska en ole oikeastaan yhdenkään Beverly Hills 90210-sarjasta tutun näyttelijän fani, en myöskään yleensä valitse elokuvia heidän mukaansa. Tietenkin pois lukien tämä nyt vielä meneillään oleva teemakatselu jossa heidän tähdittämiään elokuvia esiintyy, mutta muulloin harvemmin leffa päätyy ostoskoriin vain koska siinä nyt sattuu olemaan Jason Priestley taikka Jennie Garth. Ellei sitten juuri sillä nimenomaisella hetkellä satu päähän pilkahtamaan ajatus siitä kuinka se voisi olla hassua, tms. Aika valittevan harvoin on kuitenkaan niin, että elokuvat joissa 90210-tyypit esiintyvät ovat mielenkiintoisia ja vielä vähemmän heidän itsensä ansiosta. Tämän sanottuani Cross vaikutti kuitenkin kiintoisalta kun sen joitakin vuosia sitten ostin ja osittain siinä nimenomaan kiehtoi ajatus siitä, että nyt ja silloin kun sarjakuvasankarileffat olivat erityisen suosittuja niin millainenkohan sellaiselta vaikuttava Cross on ja miten juurikin varsin keskinkertainen näyttelijä kuten Brian Austin Green siinä pärjäisi. Ulkoisestihan Green olisi sopiva johonkin toimintasankarin rooliin ja ehkä jos meininki on vauhdikasta sekä näyttävää, ei siinä mitään parhaan näyttelijän-suorituksia kaivatakaan ja Green saattaisi ollakin oivallinenkin valinta supersankariksi. Plussaa tuli myös siitä ettei kyseessä ollut taas jokin liiankin tuttu Marvel- tai DC-tuotos, koska tiedän jo miten Batmanista tuli Batman ja kuinka Hämähäkkimiehestä halutaan enemmän ja enemmän sakkolihaa sillä se on toistettu, toistettu ja toistetaan taas.

Kyllä, Cross oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja siitä kertoo etenkin se, että tämän katselun ja oston välillä ehdittiin näköjään tehdä elokuvalle kaksikin jatko-osaa: Cross Wars (2017) ja Cross: Rise of the Villains (2019).

Olen siis selvästikin pitänyt kiirettä.

Joskaan en ole aikeissa hankkia edellä mainittuja jatko-osia. Tai no, kolmonen on kyllä saanut aika houkuttelevan arvostelun osakseen:

Joskus muinoin jokin jumalhamo päätti lahjoittaa valitsemilleen ihmisille supervoimia antavat amuletit, jotta he voisivat sitten suojella heikompia maailman pahuudelta ja sitten Mustanaamion tavoin siirtää vastuun aina seuraavalle sukupolvelle. Sieltä sitten siirrytään surkeasti aikakausia kuvaavan animoidun montaasin kautta nykyhetkeen ja amulettien tämänhetkisten sankareiden pariin. Tai hetkinen, miksi introssa puhuttiin amuleteista kun niitä on vain yksi ja siten tietenkin vain yhdellä henkilöllä? No kuitenkin, voimahely on Crossin (Brian Austin Green) kannettavana ja hänkin käyttää enemmän pistoolia pahisten päihittämiseen kuin jotain maagisia voimia.

Cross johtaa vigilanteporukkaa joka kulkee pelastamassa pulaan joutuneita, kuten ryöstön uhreja ja he sitten joko hakkaavat pahikset taikka ampuvat heidät. Joukossa on superkiukkuinen tyyppi, elegantisti puhuva tyyppi (joo, tosi), nainen, koominen tyyppi ja oli siellä joku muukin, mutta hänellä ei ollut varsinaista persoonallisuutta, kuten olisi esimerkiksi nainen. Ei kun sori, hänellä oli kepit joita heilutteli.

Kyttä (Tom Sizemore) haluaisi pysäyttää nämä itsensä lain yläpuolelle asettamat sankarit ja rikollispomo Erlik (Michael Clarke Duncan) on samoilla linjoilla. Siksipä Erlik haluaa aikaansaada jonkin superpahiksen tai jotain ja siihen vaaditaan hullun tohtorin Zyalin (Robert Carradine) sekä satunnaisten naisten verinäytteiden apua.

Äkkiseltään en huomannut Crossin olevan mihinkään sarjakuvaan, tms. pohjautuva, että kaipa tämä sitten on ainakin olevinaan originaali idea. Kommenttiraidalla kylläkin kerrotaan, että juurikin sarjakuvaksi Cross oli alunperin suunniteltukin. Järin uniikki tämä ei tietenkään ole, mutta helposti huomaa ajatuksena olleen tehdä sarjakuvasankarileffaa ilman tuttuja heeroksia ja kuitenkin olla samassa sarjassa. Joskaan viideltä eurolta vaikuttava budjetti ei tietenkään ole sallinut samanlaista näyttävyyttä kuin Kapteeni Amerikalla, mutta siltikin mukana on sarjakuvaruutusiirtymiä, ylikorostettuja värejä, hassuja lempinimiä, vaatetusta joka näyttää angstiselta kirpputori-Village Peoplelta, hullunkurisia aksentteja, naurettavia kampauksia, dialogia joka kuulostaa Dr. Evililta ja kaikkea sellaista minkä voi yhdistää sarjakuviin jos käsitys niistä on Pulteri tai Kippari Kalle. Tämä melkein vaikuttaa joko parodialta vallassa olevasta sarjakuvaleffabuumista taikka sarjakuvaleffalta jonka tekijät eivät ole koskaan lukeneetkaan mitään dogemeemejä pidemmälle. Such doge! Much wow! Todennäköisin syy ns. sarjakuvamaiseen sekavuuteen on se, että ideoita ei ole haluttu karsia jättääkseen jäljelle ne hyvät ja rahaa ei ole ollut oikeastaan yhtikäs mihinkään. Erityisen hämmentäväksi Crossin tekee vielä se, että se tuntuu jarruttelevan aivan liian paljon ja sitä budjetista riippumatta. Olenkin satavarma jotta tämän on pitänyt alunperin olla jotain Hobo With a Shotgunin henkistä elokuvaa, mutta vain supersankarimuodossa, sillä hetkittäinen roisi kielenkäyttö, ajoittainen tosi sleazy ulkoasu sekä samanlaiset hahmot ja tilanteiden ratkominen väkivallalla jossa selvästi on tarkoitettu sisälmysten lennätystä pelkän Iron Manin kaltaisen muksimisen sijaan saavat uskomaan, että Crossia ei kenties ole sensuroitu mutta siinä ei ole löydetty oikeanlaista keskitietä yhdistää grindhousemaisuus valtavirtaisuuteen.

Crossista on käytetty termiä mockbuster, mutta en näe tätä sellaisena koska en osaa yhdistää sitä tarpeeksi suoraan mihinkään toiseen elokuvaan. Kyseessä on kuin jokin The Punisher yhdistettynä The Expendablesiin ja koettaen väittää halvan eksploitaatiotrashin olevan olevan jotenkin yhteydessä mainstreamsarjakuvaleffoihin. Sinänsä Cross on siis oikeastikin mielenkiintoinen tuote, mutta sen olisi pitänyt olla vähemmän kiltti ja panostaa enemmän sinne vertauskuvana käyttämäni Hobo With a Shotgunin suuntaan. Uskon että se olisi ollut hyväksi tekemään Crossista tehokkaamman ja paremmin mieleenpainuvamman kuin olemaan enimmäkseen kiva yritys. Eihän tästä varmaan koskaan olisi ollut kaiken kansan hitiksi, mutta kulttimainetta varmasti olisi ollut mahdollisuus saada. Joskin kun kerran tämä on saanut kaksi jatko-osaa, niin kenties huonoista arvosteluista huolimattakin tämä oli riittämiin. Mutta näen tässä potentiaalia Deadpoolin tyyliseen elokuvaan joka on kieli poskessa olevaa sarjakuvaelokuvaa jossa on normaalia roisimpi ote ja uskallusta nauraa omalle genrelleen olematta kuitenkaan suoranaisesti parodia.

Aika vähän tässä on mitään supersankarimeininkiä sillä tavoin kuin mitä esimerkiksi kansi tai idea jostain voima-amuletista antavat ymmärtää ja se jälkimmäinenkin on enimmäkseen vain kuin jokin vihertävä voimakenttä luotiliivinä, muutoin supervoimat ovat perinteistä ammuskelua ja klassista turpaanvetoa. Joskin niitäkin olisi voinut olla vähän enemmän tai ainakin vauhdikkaampina, koska nyt ajaudutaan askeltamaan turhan usein kuin lyijysaappaat jalassa, mutta siinäkin lienee osasyynä budjetin koko ja siten kunnollisen panostukseen puute.

Mukana on aika paljon B-staroja joista moni on 40v ja vanhempien katsojien lapsuuden sankareita eli muun muassa C. Thomas Howell, William Zabka ja... no, siinä se kai sitten olikin. Mutta on siinäkin ihan tarpeeksi.
No hei, kun tässä on vieläpä Jake Busey, Robert Carradine (joka vetää roolinsa hulluna tohtorina ihastuttavan campina) ja esimerkiksi Danny Trejo niin nopeasti että arvelee sen olleen harhanäky, niin kyllä sitä aletaan jo lähestymään jotain B-star ensemblea. Tai no, ehkä C-tähdistöä.

Kolmosessa vaihtoa tapahtuu sen verran, että mukaan lyöttäytyvät muun muassa Lou Ferrigno, Jeremy London, Eric Roberts ja James Hong, että huh huh!

Ihan tarpeettomana Six Degrees of Kevin Baconmaisena triviana se, että C. Thomas Howell esiintyi paitsi alkuperäisessä Liftarissa (1986), mutta myös Jake Buseyn kanssa myöhemmin sen monien unohtamassa jatko-osassa (2003).

Hei, niin kehno kuin se jatko-osa onkin niin väitän sen olevan silti parempi kuin se remake vuodelta 2007. Uudelleenversioinnilla kun oli enemmän ja isommat resurssit ja oli silti pelkkää roskaa, kun kakkososa taas oli rahansa arvoista roskaa.

Niin joo, entäpä Brian Austin Green supersankarina? Hän on ihan okei. Harmiton. Eikä edes supersankari.

Tähdet: **

Cross

Unwed Father (1997)

Jos mietin millaisia aiheita jossain Beverly Hills 90210:n kaltaisessa nuorisodraamasarjassa käsitellään, niin sen ohella kuinka tuossa nimenomaisessa otetaan mukaan luokkaerot (joka olikin aikalailla muka sarjan punainen lanka sen alkaessa), ovat - muistan tai en - ainakin seuraavat kaksi taatusti tulleet jossain vaiheessa esille:

1. joku tuntee koulussa/urheilussa/työssä (todennäköisemmin kahdessa ensimmäisessä) suorituspaineita olla paras tai ainakin omasta mielestään tarpeeksi hyvä ja rupeaa napsimaan jotain Fisherman's Friendeja ja kas! kohta ollaan jo koukussa. Jossain vaiheessa sitten läheiset puuttuvat asiaan ja narkkimme sanoo kaiken olevan hallinnassa kunnes tulee riita ja kaikki ei olekaan hallinnassa. Sitten ollaan pahoillaan, lopetetaan jakso kohtaukseen jossa hän osallistuu johonkin AA-kerhon kokoukseen ja sanoo "hei, olen James McAvoy ja olen kurkkupastillikoukussa". Fade to black tai perääntyvä kamera-ajo eikä aiheeseen enää koskaan palata kuin vain korkeintaan jos joku toinen (yleensä vieraileva hahmo) kokee saman ja James tulee kertomaan olevansa tukena.

2. koulun ns. rentojätkä, raikulipoika ja kukaan ei kahlitse minua-tyyppi saa kuulla jonkun yhden illan ex-tyttöystävänsä kuolleen, jonka seurauksena hänestä tulee yksinhuoltaja joko ihan vauvalle taikka vähintäänkin iältään ja kooltaankin pienelle lapselle. Tässä sitten opitaan aikuisuutta ja muuta sellaista vastuunkantoa, kunnes tulee tietenkin hetki jolloin ilmenee ettei se ex-tyttöystävä ollutkaan kuollut ja hakee lapsensa takaisin. Vaihtoehtoisesti tuon neidon vanhemmat ottavat lapsen hoiviinsa. Kuitenkin näin saatiin niin sanotusti kakku ja syödyksikin se, jolloin seuraavassa jaksossa ei enää sankarimme tarvitse olla käsikirjoituksessa sidottuna lapsenhoitoon ja voidaan vaikka ajella moottoripörällä taikka ryhtyä hiphoptähdeksi. Tottakai aina joskus hän vie lapselle pehmolelun tai katsoo hänen valokuvaansa jotta katsoja muistaisi, että juu, reilu kaveri on kyseessä.

Näistä esimerkeistä jälkimmäinen tuli erityisesti mieleen kun katseluvuoroon asteli Brian Austin Greenin tähdittämä Unwed Father, jonka juoni on kutakuinkin tuo jälkimmäisenä esittämäni.

Jason (Brian Austin Green) tahtoo vain soitella bändinsä kanssa (musiikki: Mark Mothersbaugh. Mikä ei tässä löysässä ripulissa ole kyllä positiivinen meriitti hänelle) ja siten kun hän pokaa keikan yhteydessä sillä hetkellä herkän ja viattoman Melanien (Nicholle Tom) niin tapahtui mitä vain, ei se saa tulla rokkaamisen - jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua - tielle. Tottakai Melanie tulee ensilaukauksella raskaaksi, mutta Jason on siirtynyt jo seuraavan yhden illan varieteen pariin ja ehdottaa Melanielle aborttia. Siispä kun aika on otollinen dumppaa Melanie vauvan Jasonin hoiviin ja lähtee lätkimään. Mitä nyt? Pitääkö Jasonin ottaa vastuuta teoistaan, kuten myös elämästään? Hittolainen, kohta vielä pitää jättää baareissa hengailu sekä rokettirolli sivummalle ja panostaa isän järjestämään hyväpalkkaiseen suojatyöpaikkaan. Ja kuten tiedämme, niin tällaisissa tarinoissa sellainen on yhtä kuin heittäisi päähenkilön verisenä ja jalat amputoituna leijonille, mutta vain pahempaa. Siltikin, juuri niin käy että Jason oppii isyyttä, aikuisuutta ja muuta sellaista mitä osaa tällaiselta elokuvalta odottaakin. Lopuksi lapsi vieläpä palaa äidilleen (jota esitetään aika p*skiaisena jotta saadaan korostettua Jasonin kasvua ihmisenä), että aivan kuten aiemmin antamassani esimerkissä, että jos halutaan tehdä Unwed Father kakkonen niin ei tarvitse enää sitoa menoa ja meininkiä aiemmin saatuun jälkikasvuun.

Kyseessä on varsin tavanomainen nuorisodraama jossa muuten on aika älyttömän huono valaistus, että jos johonkin olisin kaivannut parannusta niin siihen. Niin ja ehkä myös näyttelemiseen, ohjaamiseen, kuvaukseen ja käsikirjoitukseen, mutta tyydytään nyt siihen valaistukseen.

Unwed Father kulkee laiskasti, on näytelty samalla tavalla, mutta on etenkin kirjoitettu kuin kohdeyleisönä olisi tavutusta sekä isoja tikkukirjaimia avukseen kaipaavat. Kaikki peruskliseet käydään läpi ja viimeistään siinä vaiheessa eli lähes heti kun Jason joutuu etsimään oikeita fyysisiä töitä elättääkseen itsensä ja lapsensa tulee mieleen, että joo, Unwed Father on nuorisodraamojen Doro-puhelin: kaikki tehdään isoin elein, alleviivatusti ja rautalalangasta väännetyn selväksi, että yritystä minkäänlaiseen haasteellisuuteen ei ole edes unissa. Näin ollen jos ohjaus sekä näytteleminen on laiskaa, ei siitä voi ehkä täysin syyttää edellä mainittujen suorittajia kun esitettävä materiaali ei anna motivaatiota parempaan. Löydät helposti parempiakin vaihtoehtoja.

Sivumainintana se, että muistaakseni Greenin hahmolle 90210:ssa kirjoitettiin sisällöksi halu olla muusikko, ihan vain jotta hänellä olisi muutakin merkitystä kuin olla Tori Spellingin roolin poikaystävä. Tiedättehän, Tori Spelling jonka ura rakentui pitkälti tuottajaisän aivoituksiin. No kuitenkin, Green on näemmä oikeastikin harrastelijamuusikko ja aivan kuten monet muutkin vähänkin musiikista kiinnostuneet näyttelijät on hänkin tehnyt levyn. Jossain vaiheessahan tämä tuntui olevan kuuminta shittiä kun esimerkiksi jokainen saippuasarjan esiintyjä pukkasi levyä markkinoille ja kuten monilta Kauniit ja rohkeat-staralta voi kysyä ei se yleensä kantanut hedelmää kovinkaan pitkälle. Joskin esimerkiksi Ronn Moss on näemmä levyttänyt useastikin.

Greenin debyyttilevy ilmaantui vuonna 1996, jolloin 90210 alkoi olla jo kääntymässä alamäen suuntaan ja kuuntelematta miehen musiikkia ei tämä seuraava arvostelu ainakaan houkuttele sellaiseen panostamistakaan: "pallid, uninspired, and insufferably arrogant, with no acknowledgement that its very existence rests solely on Green's limited success as a secondary actor on a fading prime-time drama." Auts!

Green ei kuitenkaan ollut ainoa Beverly Hills-näyttelijä joka yritti musiikkiuraa, mutta toisaalta jos Stevel Seagal pääsee äänittämään musiikkia niin kukapa ei.

Tähdet: *

Unwed Father