Henkimaailman kahleissa (Audrey Rose, 1977)

Janice (Marsha Mason) sekä Bill (John Beck) alkavat huolestumaan kun vieras partamies tuntuu turhankin vahvasti olevan kiinnostunut heistä ja etenkin parin tyttärestä, Ivysta (Susan Swift). Tietenkin on, sillä tämä mies eli Elliot (Anthony Hopkins) on vakuuttunut jotta Ivy on hänen oma kuollut ja siten nyt reinkarnoitunut Audrey Rose-lapsensa, joten haluaa vakuuttaa pariskunnan siitä, että hei c'mon, antakaa minun hengailla lapsen kanssa. No mutta, tässä vaiheessa Elliot on ajanut partansa pois, että ainakin näyttää luotettavalta eli annetaan lapsi mahdolliselle namusedälle. Ivy rupeaa käyttäytymään hysteerisen pelokkaasti, mutta rauhoittuu aina kun Elliot saapuu tyynnyttelemään, että ehkä tässä uudelleensyntynyt tytär-tarinassa on jotain pohjaakin. Nyt kun mahdolliset sielut rupeavat repimään Ivyn mieltä kahtia on hän ilmeisesti kuolemanvaarassa, joten jokin toimenpide tulee tehdä jotta vieras elementti hänen sisältään saadaan poistettua.

Henkimaailman kahleissa oli näemmä saanut ilmestyessään kritiikkiä olemista jonkinlainen Manaaja-kopio, mutta katsoessa sitä hieman puntaroi että mistä tämä vertailu muka on syntynyt. Siitäkö, että kyseessä yliluonnollisella teemalla toimiva kauhuelokuva jossa pikkutyttö viettää aika paljon aikaa sängyssä ja on jonkinlaisen sekavaa käytöstä synnyttävän vieraan voiman vallassa? Tuntuu aika kaukaa haetulta, wink wink, nudge nudge. Onneksi sentään elokuvassa ei päädytä siihen, että siirrettäisiin lapsen isä sivummalle jotta voitaisiin panostaa enemmän äidin ja tyttären keskinäiseen osuuteen, aivan kuin äiti olisikin yksinhuoltaja samaan tapaan kuin Manaajassa ja luojan kiitos, se sielujen riitaisuus ei johda eräänlaiseen rituaaliin vapauttaa lapsi toisen vallasta. Ei kun hetkinen, niinhän tässä juuri käy.

Ei Henkimaailman kahleissa hullumpi ns. psykologinen kauhistelu ole, mutta pakko myöntää että mitä pidemmälle elokuvaa pääsee sitä harmillisemmin ne vertailut painavat päälle ja vaikka erojakin on ihan kelvollisesti niin ei siitä ajatuksesta oikein pääse irti. Vaikkakaan kyseessä ei ole suoranainen kopio, on kyseessä selvästi vähintäänkin Manaajan vaikutuksen alainen teos ja tämä vertailuun päätyminen on hieman sääli koska tarinassa on potentiaalia seisoa omillakin jaloillaan, jolloin pelkästään se miten joku uskoo sielunvaellukseen ja toinen ei on tarpeeksi tälle elokuvalle, ja uskon että Manaaja-vertaukset olisivat kaikonneet jos Henkimaailman kahleissa olisi keskittynyt enemmän näiden kahden näkemyksen kohtaamiseen, mutta tehnyt sen pelkästään draaman puitteissa unohtaen kauhuelementit. Onko Elliot vain surunsa sekoittama vai onko Ivy oikeasti uudelleen syntynyt Audrey Rose, mutta sitä olisi käsitelty ilman säikyttely-yrityksiä.

Jos antaa Manaaja-vertailujen vallata pään niin siinä kamppailussa Henkimaailman kahleissa on valitettavan laimea tapaus ja häviää jokaisella osa-alueellaan, jolloin esimerkiksi näyttelemisen suhteen on ikävä katsella kuinka kuiva Hopkins on ja varsinkin kuinka erityisen hiekka-aavikkomaisen kuiva Beck on. Mikä saa tuumimaan, että he olivat uskossa jotta tekevät draamaa eivätkä kauhua jossa halutaan suurempia eleitä. Suorimmat aikeet tehdä kauhuelokuvan hetkiä ovatkin varsin kömpelöitä ja tuntuvat jonkin väärän tahon (ts. tuottajat?) vaatimuksilta ollen ehkä alkuperäisiltä aikeiltaan hyviä, mutta toteuksiltaan kehnoja. Siksipä esimerkiksi kohtaus jossa mieleltään/sielultaan sekaisin oleva Ivy kävelee transsissa kohti roihuavaa kokkoa vaikuttaa hyvältä keinolta osoittaa tytön olevan poissa tästä olevaisuudesta, mutta kokon ympärillä on ihmisketju juhlimassa eikä kukaan muka reagoi kun näkösällä oleva lapsi aikoo tietämättään kävellä tuleen kuolemaan? Ne muut ihmiset kun eivät tiettävästi olleet vieraan sielun pauloissa ja tämänkaltaiset lapsukset logiikassa saavat arvelemaan muutoksia toteutukseen tapahtuneen pitkin matkaa.

Ja palatakseni hieman näyttelijöihin niin siinä missä muut ovat vähintäänkin hieman kuivahkoja, ei samaa ongelmaa ole Masonin esittäessään huolestunutta äitiä ja jotain kertookin jo hänen oma kommenttinsa siitä, että oli pettynyt osaansa jossa joutui olemaan jatkuvassa itkuisessa hysterian tilassa ja hän käykin hivenen rasittavaksi aikamoisessa yksipuolisessa vonkunassaan (hieman kuin Veronica Cartwright Alienissa, mutta ei sentään yhtä ärsyttävä).

Henkimaailman kahleissa on aika kiinnostava tarina mahdollisesta uudelleensyntymästä ja yrityksestä uskoa sellaiseen, mutta olisi toiminut varmasti paremmin ilman aikomuksia olla ajoittainen kauhuelokuva.

Mutta se mikä lopulta estää minua antamasta kolmatta tähteä on lopetus joka on aikamoisen pelkurimainen tapa olla antamatta mitään vastausta itsensä esittämiin kysymyksiin. Aivan kuin kuuntelisi poliitikkoa joka väistelee kysymystä halutessaan olla kaikkien kaveri.

Tähdet: **

Henkimaailman kahleissa