Hard Ground (2003)

Palkkiometsästäjä McKay (Burt Reynolds) on muutaman muun vangin kanssa kuljetettavana vankilaan kun Vin Diesel-imitaattori Billy (David Figlioli) junailee... HOLY SHIT! MARTIN KOVE ON MUKANA TÄSSÄ ELOKUVASSA! No mutta kuitenkin, Billy on järjestänyt kaverinsa Floydin (Martin Kove) avustuksella pakomatkan ja muille vangeille tarjotaan mahdollisuutta liittyä mukaan taikka kuolla. McKay valitsee jälkimmäisen, mutta eihän häntä voida tappaa koska takakannen perusteella nimenomaan McKayn tehtävänä on saada Billy joukkioineen kiinni. Niinpä samalla kun Billy ryöstelee ja tekee muita tuhmuuksia on McKay passitettu takaisin vankilaan josta hänet sitten avukseen noutaa sheriffi Hutchinson (Bruce Dern), joka tottakai aikoinaan pidätti McKayn ja on sittemmin toiminut eräänlaisena isähahmona McKayn pojalle Joshualle (Seth Peterson). Hutchinson saakin houkuteltua McKayn avukseen vihjaisemalla, että apulaissheriffin titteliä kantava Joshua on halukas pysäyttämään Billyn, mutta McKay pelkää ettei hän ole siihen tarpeeksi kylmäverisen pätevä. Siispä Joshua ei kelpaisi kokemattomuuttaan avuksi, mutta onneksi on random nainen Elizabeth (Amy Jo Johnson) joka ei osaa ampua, ratsastaa taikka näytellä, joten hän saa toki lähteä ihmisjahtiin mukaan. Ilmeisesti tarkoitus on ollut parittaa hänet Joshuan kanssa, jotta siten saadaan hieman romantiikan virettä mukaan. Ei saada.

Ja voi hyvä luoja, oliko elokuvan kirjoittaja humalassa vaiko vain ääliö kun - SPOILER - McKay lopulta saa palveluksistaan armahduksen, hän polttaa sen ja haluaa silti haaveidensa mukaisesti olla vapaa mies koska nyt sitä on vaikka ei oman tekonsa vuoksi voikaan sitä kenellekään todistaa. Ei jäänyt siihen aikaan koneen välimuistiin tietoa armahduksesta. Joshuakin menee sanomaan, että isäni on muita fiksumpi. SAATANA! Kyllä näkee kenen poika Joshua on.

No, olipa sontaa koko elokuva. Kömpelö, ruma ja tyhmä.

Olen aika varma, että Burt Reynolds kuoli Hard Groundin ansiosta. Ei häpeään taikka koska olisi perna revennyt tai jotain, vaan ihan silkkaan v*tutukseen kun suostui tällaiseen kuonaan. Se vain kesti hetken ennen kuin ketutus oli kohtalokas. Ei niin ettäkö vuoden 2003 Reynoldsilla olisi ollut hirveästi valinnanvaraa, mutta täytyi niitä olla edes vähän parempia mahdollisuuksia kuin tämä. Olisi mennyt vaikka putsaamaan septitankkeja, paljain käsin ja kielellä. Reynoldsin ilme ja asenne ovatkin koko leffan ajan sellaiset, että v*tut tästä, olisipa päivä jo ohitse. Ei mitään yritystä, vain murjotusta. Peruukkikin on aivan kauhea. Tulee mieheen Whamin aikainen George Michael. Mutta don't wake me up, before you go go.

Koko elokuvaa vaivaa sellainen laiskuus ja halpuus, että vaikea uskoa kenenkään mukana olleen välittäneen siitä mitä lopputuloksesta tulee. Mikä on sääli, sillä vaikka tarina ei nyt mikään erityinen olekaan ja hahmot varsin karikatyyrimaisia niin pistämällä kaksi varsin karismaattista konkarinäyttelijää eli Reynolds ja Dern viettämään valtaosa ajasta yhdessä ja tekemällä heistä parhaimmat vihamiehet kautta ystävät, olisi jo siinä luullut olevan tarpeeksi kipinöintiä pitämää liekkiä yllä. Kumpikaan ei vain välitä.

Vastaavasti Billyn pahisjoukon keskinäinen kinastelu syystä, että he ovat luusereita jotka onnistuvat olemaan vain öykkäreitä ilman tuloksia tarjosi mainiota vaihtelua sille ratkaisulle jossa pahikset kylvävät onnistuneesti kauhua kunnes tulee seinä vastaan. Joten siitä olisi voinut helposti tehdä jotain lama-ajan kärsimysnäytelmää kun tavalliset duunarit joutuvat henkensä pitimiksi sortumaan pahojen jalanjäljille ja ovat siksi niin kömpelöitä toimissaan. Mutta ei, nämä ovat vain idiootteja.

Siispä näytteleminen on huonoa, välinpitämätöntä ja ajoittain esimerkiksi Amy Jo Johnsonin esiintyminen vetää vertoja Tommy Wiseaulle, että koeta siinä nyt sitten olla läimimättä kämmentä otsaan.

Mutta jos nämä asiat eivät vielä riitä, miten olisi visuaalinen ilme joka on niin halvan näköistä, että Roger Corman on soittelemassa säästövinkkien perään. Sanoisin muuten, että visuaalisuus on syrjäkylän kesäteatterin oloista, mutta se olisi loukkaus jopa sitä koukkukätistä, lasisilmäistä pontikankeittäjälavastajaa kohtaan.

Jos tuon edellisen postauksen True Gunin kohdalla oletin, että motiivi sen tekoon oli vain saada jokin vajaaksi jäänyt ohjelmapaikka täytettyä niin Hard Groundin kohdalla en keksi mitään syytä miksi se piti tehdä. Tämä oli rehellisesti sanottuna yhtä tuskaa päästä loppuun saakka eikä kyseessä kuitenkaan ollut kuin se perinteiset 90 minuuttia, mutta se oli 90 minuuttia suossa tarpomista ilman syytä elää.

Tähdet: ~

Hard Ground

True Gun (The Gundown, 2011)

Dead River on kuin mikä tahansa villin lännen kaupunki, joten vaikka pintapuolisesti ilmapiiri onkin rauhaisa niin tottakai paikallisille asukkaille suojelua tarjoava Travis (William Shockley) pitää huolen, että kohta ei enää kenelläkään ole kivaa. Siispä kun kaupungin epävirallinen ja oikeamielinen päämies Thomas (Peter Coyote) pistetään top billingistaan huolimatta pikaisesti hengiltä, ollaan vast'edes turmion tiellä. Paitsi että tietenkin kohta esiin astuu mystinen, emotionaalisesti kärsivä Cole (Andrew W. Walker), joka jäljittäessään toisessa kaupungissa pahoja tehneitä miehiä päätyy Dead Riveriin ja kuten asiaan kuuluu, ei hän aluksi halua puuttua alueen ongelmiin, mutta oikeamielisenä sankari tekee juuri niin ja kohta kaikki on taas tosi jees.

True Gun on... 

no, sanotaan heti alkuun etten laisinkaan ihmettele miksi sillä on IMDb:ssä tämänhetkisenä pisteytyksenä 4,5. Se on nimittäin täsmälleen sopiva numeromerkintä elokuvalle joka ei ole niin sontaa, että sillä olisi unissaankaan mahdollisuuksia millekään bottom-listalle taikka olemaan niin huono että hyvä, mutta vastaavasti se on niin laiskan liukuhihnatuotannon oloinen ja kuin tehty ainoastaan paikkaamaan päivälähetykseen jäänyttä puolentoistatunnin aukkoa ettei se voi uneksia myöskään hyvän tittelistä. Tits and blood tietenkin tarkoittaa, että jonkin HBO:n ohjelmistoon jäänyt aukko, ei Alfa TV:n. Toisaalta kesäteatterimainen ulkoasu viittaa muualle kuin HBO:n puolelle, että sanotaan sen olevan jupunut Alfa TV:n tuotanto.

Kyseessä on peruskliseitä täynnä olevaa harmitonta ajantappoa jossa ei todellakaan liikoja yritetä ja se, että Peter Coyotekin oli kuulemma suostunut pikkurooliinsa vain tehdäkseen palveluksen frendilleen (ts. William Shockleylle) on hyvä osoitus siitä kuinka vakaumuksellisesti ja väkevästi esiintymiset kauttaaltaan suoritetaan: kunhan käväisen tässä, että nähdään taas.

Särmä puuttuu ja lopulta kiinnostus suuntautuukin katselemaan elokuvan erilaisia kansikuvavaihtoehtoja ja huomioimaan kuinka näkyvästi tuota pelkän kaverivierailun tehnyttä Coyotea hyödynnetään.

Elokuvan aloitus on kyllä suht' lupaavasti munuaiseen kenkivä, että se sentään rohkaisi odottamaan edes jotain, mutta sen jotain pitäisi olla muutakin kuin eh!

Oli toki mainiota nähdä Sheree J. Wilsonia, jota en muistakaan pitkään toviin nähneeni missään ja päällimmäiseksi mieleen nouseekin hänen osansa jossain Chuck Norrisin tähdittämässä Walker teksasista-sarjassa, josta siitäkin on jo aika pitkä aika kulunut.

Tähdet: **

True Gun

Rutger Hauer 1944-2019

The Human Shield (1991)

Merijalkaväen Douglas (Michael Dudikoff) kouluttaa 80-luvun puolivälissä irakilaisjoukkoja, mutta tulee katumapäälle kun huomaa sotilaiden tappavan viattomia kyläläisiä erittäin vietnamin sota-vertauskuvallisesti, mutta nyt tietenkin vailla kotimaakrittiikiä ettei tässä nyt sentään omat miehet paikallisia raiskaa tai räjäyttele. Sori, Oliver.

Douglas saa turpaan ja lähetetään matkaansa, mutta muutamaa vuotta myöhemmin on tehtävä paluu öljyn, viiksien ja hiekkadyynien luvattuun maahan. Sattuu nimittäin käymään niin, että Douglasin opettajaveli Ben (Tommy Hinkley) perheineen matkaa Irakiin ja siellä Dougiin kyrpiintynyt tuhma kenraali Dallal (Steve Inwood) vangitsee Benin houkutellen siten aiemman kiistakumppaninsa takaisin. Mikä pistää mietityttämään, että miksi Dallal ei sitten jo heti ensiminuuteilla pistänyt Douglasista ilmoja pihalla, kun kerran kuitenkin osoitti miesylivoimallaan ettei yhdestä amerikkalaisesta ole mitään uhkaa kenellekään ja ennenkaikkea halusi jo tuolloin kuolettaa jenkkisian. Valtio ei tietenkään suostu tukemaan Douglasia pelastusoperaatiossaan, mutta kuten asiaan kuuluu ovat virkamiehet kuitenkin valmiita katsomaan toiseen suuntaan niin kauan kunnes ongelma ei tule heidän hoidettavakseen. Mutta ennen kuin Douglas ehtii tappamaan ilkimyksiä oikealta taikka vasemmalta, saa hän huomata entisen tyttöystävänsä, humanitaari-Lilan (Hanna Azoulay Hasfari) menneen naimisiin kaikkien vihaaman diktaattorin eli Dallalin kanssa. Tottakai! Mitä siitä nyt tulisikaan jos tällaisessa leffassa ei sankarin mielitietty olisi pakotettu naimisiin Hitlerin kanssa? No mutta ei huolta, kyllä Douglas jossain vaiheessa Dallalin tappaa ja saa naisensa takaisin.

The Human Shield on varsin tyypillinen Cannon-elokuva, että minkäänlaista syvällisyyttä siltä ei kannata odottaa, kuten ei myöskään aukotonta tolkkua taikka ns. Oscar-tason näyttelemistä. Tuttuun tapaan vierasmaalaiset pahikset ovat suurelta osin varsin amerikkalaisen oloisia  ja esimerkiksi irakilainen pääpahis on aito kuin Kevin Costnerin brittiaksentti, mutta tuuheat mustat viikset riittävät tekemään kenestä tahansa murican vihollisen. Erityisen huvittavan kiehtovaa tässä Cannonin tavassa esittää amerikkalaiset sankarit ja vieraan vallan viholliset ei ole niinkään se kuinka jälkimmäisten epäinhimillisyyttä korostetaan, vaan se kuinka enemmän kuin usein näiden elokuvien vihulaiset ovat neukkujen ja vietnamilaisten ohella erityisesti lähi-idästä, joka on jotenkin kieroa ottaen huomioon Cannonin primus motoreiden Menahem Golanin ja Yoram Globusin olleen Palestiinasta. Eihän se nyt elokuvaa ajatellen maantieteellisesti aivan sama asia ole ja kuten tuon alueen konfliktit ovat jo kauan osoittaneet, ei maiden lähellä oleminen tarkoita hevonkukkuakaan yhteisestä elosta ja ymmärryksestä. Ehkä Golan-Globusilla olikin syvällistä, tärkeää sanottavaa tehden sen viihteellisyyteen verhoutuen ja suurin poliittinen anti olikin täysin tietoinen maiden välien kritisointi...

heittelemällä kranaatteja joka suuntaan.

Joskin yhteiskuntakritiikki sun muu katoaa sen siliän tien kun kaupallisuuden vuoksi amerikkalainen patriotismi on aina saanut suurimman jalansijan, jolloin Golan että Globus piirtyivätkin enemmän liberaalisti ajattelevien sijaan ahtaan nurkkakuntalaisuuden ihannerepublikaaneina. Hail, Trump ennen Trumpia!

Ei se mitään, kyseessä oli hassua kyllä viattomammat ajat. Asiat eivät kenties olleet poliittisesti kovinkaan korrekteja, mutta eskapismi ei myöskään edellyttänyt turvasanoja, suuria sekä pieniä kirjaimia, erikoismerkkejä ja avainnumerolistaa. Eikä joka ainoasta asiasta pahoitettu mieltä ihan vain varmuuden vuoksi ja usein muiden puolesta jos he eivät ymmärrä muuten suuttua jostain täysin triviaalista jonka ei pitäisi nostattaa kulmakarvan karvaakaan edes kulmista. Ei sen hyväksyminen tee The Human Shieldista parempaa elokuvaa, mutta aikansa maailman ymmärtää helpommin.

The Human Shield on vanhentunutta B-toimintaa jossa keskitytään perusasioihin: pahat ovat pahoja, hyvät hyviä ja moottoripyörällä ajaminen on kivempaa jos samanaikaisesti ammuskelee ympäriinsä. Dudikoff on edelleen yhtä mitäänsanomaton kuin ennenkin, mutta silti me videokasettien kulta-aikana kasvaneet taukit pidämme häntä suuressa arvossa ja siinä se syy minullakin oli miksi tämäkin elokuva on jo pariin otteeseen päätynyt katsottavaksi. Hän sentään oli Amerikan ninja.

Tähdet: **

The Human Shield

Day of the Dead: Bloodline (2018)

Kannessa julistetaan tämän remaken olevan "a bold new reimagining...", että varmasti nyt ollaan paremman seurassa kuin mitä oli vuoden 2008 Day of the Dead-remake. Jep, muistattehan kuinka tämä oli jo uusintaversioitu vegaanizombin kera? Sehän oli sitä aikaa kun joka toinen viikko ilmestyi uusi zombieleffa ja tähän nimenomaiseen Dayhin liittyen tulipa vuonna 2005 Day of the Dead: Contagium, jonka piti muka olla jonkinlainen jatko Romeron alkuperäiselle Day of the Deadille. Contagium oli sontaa. Mutta ei hätää, Day of the Dead 2008 katsoikin ettei Contagium lukeutunut jatkumoon ja pyrki itse asiassa kulkemaan vuoden 2005 Zack Snyderin ohjaaman Dawn of the Dead-remaken vanavedessä ei nyt kenties virallisena jatkona, mutta selvästi siihen viitaten. Snyderin versio kun oli Danny Boylen ei-zombie-zombieleffan 28 Days Laterin (2002) ohella suurimpia tekijöitä elävien kuolleiden 2k-renesanssissa. Jopa Romero teki paluun aiheeseen vuoden 2005 Land of the Deadilla ja päätti sitten ihan vaikka väkisin pilata mestarinmainettaan sen jälkeisillä zomppareillaan. Zombiet olivat kuitenkin da shit!, joten viehätys rupesi katoamaan arkipäiväistymisen myötä eikä Romeron luiden kaluaminen tuntunut enää vuonna 2018 laisinkaan ihmeelliseltä, että yllätyksellisintä tässä Bloodlinessa onkin ainoastaan se kuinka joku vielä jaksoi zombieleffan tehdä. Niin ja kenties se, että oliko se nyt jo tarve tehdä toinen remake Day of the Deadista. 2008 kun ei ole niin kaukana takanapäin. Toisaalta tuon vuoden versio oli kyllä tarinallisesti aika erilainen ja lähinnä yhteistä Romeron leffan kanssa oli armeijan läsnäolo, joten ehkäpä tämä uudempi "a bold new reimagining..." onkin sopivasti erilainen puolustaakseen paikkaansa. Katsotaanpa...

Lääketieteen opiskelija Zoe (Sophie Skelton) tuntee olonsa ahdistuneeksi kun joutuu viikoittain ottamaan verinäytteen Maxilta (Johnathon Schaech) joka himoitsee hoitajaa siihen malliin, että jopa viiltelee ihoonsa neidin nimen ja esittelee sitä pokausyrityksenä. Eli joo, Zoe ihan syystäkin pyrkii pysymään erossa Maxista. Mutta kun miehen veressä on lääketieteellisen tutkimuksen kannalta vasta-aineita enemmän kuin tarpeeksi on siis ainakin kerran viikossa koettava kohtaaminen. Raiskausyritys ruumishuoneella sen ei kuitenkaan tulisi olla vaikka Max niin ajatteleekin. Onneksi influessaan kuollut potilas päättääkin herätä pureskelemaan Maxia, jolloin Zoe on turvassa ainakin hetken sillä nyt kulovalkean tavoin leviää zombievirus jonka vuoksi kohta kaikki ovat pulassa ja viisi vuotta myöhemmin vieläkin enemmän.

Siispä nyt kun tänään zombiet ovat valloittaneet jo käytännössä joka notkelman, ovat vähäiset ihmiset vetäytyneet aidattuihin pakolaisleireihin ja eräässä tällaisessa bunkkerissa Zoe pyrkii löytämään pelastuskeinoa. Toki paikalla on muutamia siviilejä sekä armeijan henkilökuntaa pitämässä turvallisuutta yllä, että aivan yksi ei tarvitse neidin olla.

Aidan takana zombiet odottavat tilaisuuttaan ja bunkkerissa alkavat tunteet kuumenemaan kun Max tekee comebackin halutessaan edelleen raiskata Zoen, joka puolestaan pyrkii Maxin avulla keksimään keinon zombie-epidemian taltuttamiseksi. Sama se, elokuva keskittyy kuitenkin enimmäkseen esittelemään Zoeta hölkkäämässä.

Niin että missä se "a bold new reimagining..." sitten oli? Jossain toisessa elokuvassako? Sori, mutta se kuinka mukaan oli lisätty intro kertomaan viruksen räjähdysmäisestä leviämisestä, kuinka tehosteet olivat päivitetty nykyaikaan sopiviksi tietokonetuotoksiksi ja kuinka näyttelijäkaartissa oli tyypilliseen tapaan keskitytty enemmän nuoriin kauniskasvoihin kuin esiintymiskykyihin eivät vielä ole "a bold new reimagining..." vaan nimenomaan päinvastoin, koska juuri tätähän ne liiankin usein ovat kun pyrkivät persoonattomaan turvallisuudentunteeseen. Sitä kuinka elokuva alkaa osoituksella viruksen leviämisestä ei ole mikään varsinainen muutos tai uusi asia verrattaessa Romeron originaaliin, jossa sellaista ei ymmärrettävästi ollut sen ollessa nimenomaan kolmas osa eikä tämän uuden tavoin kaikista muista irrallisena oleva "ensimmäinen" elokuva. Tottakai ilman edeltäviä osia sen on jotenkin muistutettava tapahtumien synnystä, joskin näköjään jättäen sen täysin sivuseikaksi koska mitä uutta sen suhteen voisikaan enää kertoa, kunhan vain mennään nopeasti asiaan. Merkittävin tarinallinen ero aiempaan on se, että siinä koekaniinina yhteiskuntaan sopeutettavana ollut Bub-zombie on nyt Max jota ei nyt suoranaisesti pyritä opettamaan eloon ihmisten kanssa, mutta joka toimii tutkimuskohteena kuolinongelmaa ratkottaessa.

Sen suhteen olin pettynyt siihen, että tyypilliseen tapaan Maxista etsitään parannuskeinoa kun Bubin kohdalla sellaisesta ei haaveiltukaan vaan hänen avustuksellaan koetettiin tavallaan uudelleenkouluttaa zombiet rinnakkaiseloon elävien kanssa. Erityistä naamapalmuilua aiheutti se, että Max on täysin tietoinen tekemisistään kun esimerkiksi toimii elävänä kuolleena taskuvarkaana ja liikkuu kuin jokin parkourtyyppi etsiessään edelleen Zoeta pökittäväkseen, ja tuottajat kuitenkin olivat kommentoineet elokuvastaan seuraavaa: "We want to keep it as close to the Romero version as possible. To make sure that his fans are happy." Jep, siksi Bloodline onkin kuin himokkaan Luc Bessonin märkä uni. Hitto!, eräässä vaiheessa joustavasti loikkiva zombie-Max jopa nuuhkii pikkupöksyjä koska näinhän verenhimoiset elävät kuolleet aina tekevät. Tästä perverssizombien lisäyksestä tulee mieleen se surkuhupaisa Night of the Living Deadin uudelleenjulkaisu jota varten oli kuvattu visuaalisesti aivan erinäköisiä uusia kohtauksia selittämään, että hautausmaazombie olikin sitten pedofiili.

Ja koska haluttiin pysyä alkuperäiselle uskollisena päätettiin myös minimoida bunkkerissa olevien ihmisten suhteiden kiristyminen, eikä täten enää ole syytä välittää seuraamistaan roolihahmoista.

Pääosin Day of the Dead: Bloodline on kuitenkin sama kuin Romeron alkuperäinen näkemys, jolloin siellä on tuttu runko eristyksissä olevista ihmisistä joiden pinna alkaa kiristymään ja kun tieteen edustajien näkemys riitaantuu liiaksi armeijan tilannekäsityksen kanssa menevät asiat lopullisesti käsille. Tästä vain puuttuu karisma, keskittymiskyky ja tilalle on pistetty pintakiiltoisuus.

Tässä remakessa on monien muiden ohella yksi ratkaisu joka hämmentää minua. Ymmärrän että koska alkuperäisessä elokuvassa Joseph Pilaton esittämä kapteeni Rhodes oli hyvin muistettava persoona, ei tässä tapauksessa edes yritetä toistaa edeltäjän maanisuutta saati tärkeyttä ja siksipä vastaavan hahmon nimikin on eri. Toki hän on edelleen se tyyppi jonka hermot pettävät ja joka asemaansa korostaakseen tuhoaa jääräpäisyyttään muitakin kuin itsensä, mutta sitä ei esitetä yhtä psykoottisesti ja täten on vain hyvä erottaa hahmot jopa nimiltään. Mutta miksi uuden leffan Rhodes on sitten Miguel Salazar, joka oli originaalissa hermoheikko sotilas jonka epätoivoisuus sysäsi liikkeelle kaiken tuhoavan tapahtumasarjan? Onhan se kiva, että nimillä muistutetaan alkuperäisestä, mutta miksi päähenkilöjen kohdalla katsottiin olevan tarpeen tehdä vaihtokauppoja ja miksi se tehtiin nimenomaan niinkin tärkeän kuin Rhodesin kohdalla? Olisivat suoraan antaneet uuden nimen, kuten vaikkapa Frank McRealman.

Olen toki nähnyt huonompiakin zombietuotantoja ja voi pojat kuinka paljon niitä huonompia onkaan, mutta tämä Bloodline on kyllä niin keskinkertaista yllätöksentäntä tuubaa, että se vuoden 2008 on verrattaessa se todellinen "a bold new reimagining..." eikä se ole hyvä merkki mistään.

Tähdet: *

Day of the Dead: Bloodline

The Meg (Megalodon, 2018)

Hyvin vahvasti Myytinmurtajien Adam Savagelta niin ulkoisesti kuin luonteeltaankin vaikuttava rento miljonääri Jack Morris (Rainn Wilson) saapuu rahoittamalleen syvänmerentutkimuslaitokselle ja toki juuri silloin sukellustiimi sukellusveneineen uppoutuu syvän meren syvimpään ja vieraimpaan kohtaan, että tämähän on oikein ilon ja onnen päivä. Oho! jokin suuri ja sitäkin isompi otus menee ja pukkaa sukellusveneen jumiin merenpohjaan, joten nyt tarvitaan meripelastajista parhainta joka tietenkin on kuusi vuotta sitten hommat tragedian vuoksi taakseen jättänyt Jonas (Jason Statham). Tuolloin Jonas johti vastaavaa pelastusoperaatiota joka osittain epäonnistui koska jokin jättimäinen otus, tuhosi uponneen sukellusveneen, mutta tietenkään häntä ei uskottu ja hänen epäiltiin vain joutuneen jonkin merihulluuden kouriin, aiheuttaen siten epäpätevyyttään joitakin kuolemia. Sittemmin Jonas onkin elänyt eräänlaisena rantapummina kaljaa kitaten, mutta nyt häntä jälleen tarvitaan eikä hän ole tällaisille tarinoille perinteiseen tapaan halukas astumaan remmiin, peläten olevansa jälleen vastuussa ihmisten henkien menetyksestä. MUTTA! kuten aina, motiivi saada sankari tekemään paluu löytyy siitä, että yksi merenpohjalle päätyneistä sattuu olemaan Jonasin entinen vaimo, Lori (Jessica McNamee). Happi loppuu, Lorilla on hoitoa vaativa haava ja aluksen ulkopuolella on ihan suunnattoman kokoinen petoeläin vaanimassa, että hyvin perusshittiä on meneillään. Tässä tapauksessa elokuvan täky on tietenkin Jason Stathamin nimitunnettavuuden/imagon ohella Megalodon, eli esihistoriallinen jättihai jonka rinnalla Tappajahain Bruce on silakkaan rinnastettavissa oleva kääpiö. Pyh! olen nähnyt isompiakin.

No kuitenkin, tästä tehtävästä suoriudutaan suht' onnistuneesti (vain yksi kuolema) ja Morris intoilee, että Megalodon on saatava kiinni ja esitteille. Ei siis yllätyksiä silläkään saralla, että kyllä tässä kuljetaan niin tuttuja askeleita ettei sisällöstä tarvitse sen enempää kertoa.

The Meg on visuaalisesti varsin toimiva, meininki on sopivasti popcornviihteellistä ja Harry Gregson-Williamsin säveltämä musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi tarkoitettu old school-Star Trekiin. Sisällöltään elokuva on kuitenkin niin tavanomainen, että esimerkiksi hain suuri koko on kuin vain jonkin jatko-osan tapa tehdä kaikki edellistä isompana ja siten tämä voisikin olla vain pelkkä Tappajahai 5: Megalodon. Ei siis oikeastaan mitään muuta eroa aiempaan kuin isommin, nopeammin, äänekkäämmin.

Kyllä The Meg on ihan miellyttävää ajantappoa ja sisältää joitakin varsin veikeitä hetkiä, mutta kauhun tiimoilta se ei ole kertaakaan yhtä vaikuttava kuin esimerkiksi alkuperäinen Tappajahai, vaikkakin tuo juonikuvauksen perään laittamani kuva onkin kohtauksena varsin lähellä sellaista. Toisaalta elokuvan halu tuoda huumoria mukaan ei tee siitä kertaakaan niin hauskaa kuin mihin luulisi sen pystyvän jo ideoillaan kuten Jason Statham ui Megalodonia pakoon ja pääseekin. Siispä The Meg ei ole tarpeeksi pelottava taikka hauska etteikö molempia tarpeita tyydyttämään löytyisi paljan parempia vaihtoehtoja ja siksipä tämä elokuva ajautuu sarjaan ihan kiva.

Ja onhan se ihan kiva, mutta toistuvasti sitä huomasi katselun aikana toteavansa itselleen, että "tässä olisi ollut potentiaalia niin paljon parempaankin, oli se sitten pelottavuudessa taikka naurettavuudessa". Siis c'mon, Jason Statham esittämässä tyypillistä bad ass-Jason Stathamia tappelemassa talonkokoisen hain kanssa ja sitten lopputulos on vain ihan kiva? Näin käy kun rohkeus puuttuu ja kaikki tehdään varoen loukkaamasta ketään. Muun muassa Youtubesta löytyvä video Stathamista sukeltamassa vuoden 1990 olympialaisissa on enemmän Megalodon kuin Megalodon.

Se kyllä pitää antaa plussana, että Stathamin loppumatsi Megalodonin kanssa on juuri sitä mitä koko elokuvan olisi pitänyt olla jos kerran haluttiin kallistua sinne koomisen viihteen puolelle. Jos ei kokonaan yhden tähden arvoinen, on se ainakin puolikkaan ansaitseva osuus.

Tähdet: **

The Meg

Stealth Fighter (1999)

Hmm... elokuva alkaa dramaattisella musiikilla kun kaksi hikistä miestä ottavat kilpailuhenkisesti yhteen, toisen heistä ollessa eräänlainen mentori (ts. muka kokeneempi) ja toisen oppilas, jolloin näin ollen edellinen opettaa jälkimmäistä kertomalle ettei hänessä olisi ns. munaa viemään tehtäviä loppuun saakka. He ovat sotilaita ja hävittäjälentäjiä. Toinen heistä eli mentori vieläpä ampuu apukuskinsa ja ilmoittaa, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta ettei se ole hänen vikansa.

Miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta? Koska se on John Woon Broken Arrow.

Ei siis tule yllätyksenä, että kohtapuoliin edellä mainittu mentori eli Ice T:n esittämä Turner nyysii sotavoimilta jotain millä uhata maailmaa, jotenkin sanokaa bye bye häivehävittäjälle sekä ydinaseille ja niinpä oppilaan eli Mitchellin (Costas Mandylor) on pysäytettävä hänet sekä todistettava samalla, että kyllä hän pystyy viemään tehtävät loppuunsa saakka.

Stealth Fighterin on ohjannut Jay Andrews joka tunnetaan vielä paremmin nimellä Jim Wynorski, joten ideavarkaudet taikka suorat kohtauskopioinnit eivät tule laisinkaan yllätyksenä. Näin ollen kukaan Wynorskin tietävä ei tule myöskään hämmästymään nähdessään suoraan toisista elokuvista leikattuja filmipätkiä, joten jos esimerkiksi jotkut lentotaistelukohtaukset ovat tutunoloisia niin se johtuu siitä koska olet nähnyt ne jo jossain muualla. Tästä syystä onkin erityisen hämmentävää, että kun esimerkiksi IMDb luettelee aikamoisen liudan elokuvia joihin Stealth Fighterilla on "yhteys" niin nimenomaan Broken Arrow uupuu siltä listalta.

Tottakai koska kyseessä on halpaexploitaation liukuhihnatuottaja-Wynorski, tarkoittaa se myös sitä kuinka jokaisessa mahdollisessa tilanteessa mennään alimman aidan ylitse ja kaiken trashin laskeminen ylikuumentaa kalkulaattorit luovuttamaan hyvän sään aikana. Hyvä, niin sitä pitääkin!

Tosin lienee syytä huomauttaa, että tämä on Wynorskin toiminta- ei pehmoerotiikkatrashia, joten idiotismi pysyttelee tiukasti bikinien päälle.

Kuitenkin Wynorskin parhaimpia ja siten myös pahimpia roskatuotoksia ajatellen tuntuu Stealth Fighter hivenen löysältä, vaikka toki kaikki odotettavissa olevat huonon hyvät-elementit ovat kyllä suurinpiirtein kohdillaan, jolloin ilman vertailuja kyseessä on kyllä sellaisista pitäville vallan mainio valinta. Näin ollen se myös tarkoittaa, että jos ei ole roskaelokuvien ystävä on Stealth Fighter todennäköisesti vain ja ainoastaan huono elokuva ilman mitään meriittejä. Huonohan se onkin, mutta oikeanlaisella asenteella katsottuna juuri siten miten pitäisikin. Varsinkin Ice T:n mä oon niin saatanan kova ettei kukaan oo yhtä kova-näytteleminen tuottaa naurettavuudessaan paljonkin hupia.

Siltikään en näe tässä aivan sitä viime askelta jo veisi sinne maagiselle niin huono että hyvä-palkintokorokkeelle ja se johtunee varmaan vahingossakin tapahtuvaan vertailuun niin Wynorskin kuin monien muiden mukana olevien roskamestariteoksiin. Sitä tiedostaa heidän pystyvän huonompaakin kuin Stealth Fighter. C'mon Jim, pystyt pahempaankin!

Hyvä alkupala huonompaa odotellessa.

Tähdet: *

Stealth Fighter