Police story (Ging chaat goo si, 1985)

Poliisi pyrkii saamaan rikollispomo Tom Koo (Chor Yuen) joukkoineen kiinni ja vaikka eteen tuleekin ongelmia niin lopputulos vaikuttaa onnistuneelta kun kerran samalla saadaan pidätetyksi Koon lähin apulainen, Selina Fong (Brigitte Lin), joka sitten pakotetaan todistajaksi tulevaan oikeudenkäyntiin. Selina vakuuttaa pomolleen ettei aio paljastaa mitään, mutta hänen sanansa ei paljoa paina ja neidin perään pistetään tappajia. On siis Koon pidätyksestä vastanneen sankarikytän Jackien (Jackie Chan) tehtävänä pitää Selina elossa. Nokkela asianajaja junailee Koon vapaaksi ja Selinakin katoaa, uskoen olevansa nyt turvassa ja pomonsa auttavan häntä. Tottakai Koo haluaa edelleen sekä Selinan että Jackien hengiltä ja pitääpä jälkimmäisen tässä ohessa puhdistaa murhaajaksi lavastettua mainettakin, että eipä tässä muuta, tavallinen tiistai.

Kuten usein Jackie Chanin sekä ylipäätään ns. vanhempien ja dubattujen aasialaisten elokuvien kohdalla varsinkin nimet vaihtuvat ahkerasti eri julkaisuversioiden kohdalla, mutta tässä nimenomaisessa painoksessa esiintyvät ovat varsin sopivia ajatellen seuraavaa mainintaa:

Police Story on tiettävästi eräänlainen Jackie Chanin vastaus turhautumiseen James Glickenhausin The Protectorin menestymättömyyteen, liialliseen synkkyyteen ja Chanin itsensä vähäiseen käyttöön. Jälkimmäinen näistä viittaa nimenomaan Chanin imagoon ja tyyliin kuin ruutuaikaan. Samalla täytynee tehdä toteamus siitä, että vaikka Chan ja elokuvansa ovatkin usein varsin komediallisia ei hän kyllä täysin välttelekään vakavampia osuuksia, mutta esimerkiksi The Protectorin kaltaisissa elokuvissa ne ovat saaneet kenties turhankin suuren osan. Joten vaikka Police Storykin sisältää pilkettä silmäkulmassa sekä veikeää menoa ja on ehdottomasti lähempänä sitä mitä Chanilta odotetaankin eli vakavuus ei saa olla ranteidenviiltelyä, ei sitä kuitenkaan olla täysin sivuutettu vaan se on pidetty enemmänkin kytemässä kuin roihumassa. Siksipä onkin varsin ymmärrettävää, että Chan ei ollut täysin tyytyväinen The Protectorin ylitsevuotavaan vakavuuteen eli synkkyyteen, varsinkin jos hän ajatteli nimenomaan sen heikentäneen kaupallisen menestymisen mahdollisuuksia ja teki sitten tästä hyvästä heti perään toisen kyttäelokuvan jossa pidetään samoja teemoja mukana, mutta lisätään rutkasti hyvää fiilistä, sirkusmaisia stuntteja ja askel on kevyempä kun jalassa ovat converset eivätkä maiharit. Temppu toimi, sillä Police Story ei ollut vain kaupallinen menestys, mutta vieläpä osoittautui elinvoimaiseksi suosioltaan kun perään pukkasi jatko-osaa toisensa perään. Ja jos ajattelee tätä elokuvaa juurikin Chanin vastauksena The Protectorille taikka uutena versiona siitä, on vain osuvaa kuinka tässä käännöksessä pahispomon nimi on herra Koo kun se oli The Protectorissa herra Ko.

Police Story on varsin vauhdikas sekä humoristinen, mutta osaa pysytellä oikeissa paikoissa vakavanakin. Joskin vastaavasti se on ajoittain vakavana väärissäkin paikoissa ja vitsailee silloin kun sen pitäisi pitää naama peruslukemilla. Toisin sanoen Police Story on Chan-elokuva niin hyvässä kuin pahassakin, että ajoittain tulee mieleen ajatus siitä kuinka tekijät ovat pelänneet toimintakohtausten välillä kuluneen liiaksi aikaa ja vetäneen peliin jonkin puujalkavitsin muka elävöittämään tilannetta. Tämä on on johtanut siihen, että juuri kun alkaa uppoutua draamaan iskee karnevaalimusiikki ja naamanvääntely rikkomaan tunnelman. Tässä vaikuttanee jälleen kerran Chanin halu sisällyttää stunttiporukkansa kanssa koreografioimia temppusarjoja jotka toki ovat vaikuttavia, mutta eivät aina palvele tarinankulkua.

Ei aivan koomisinta Chania, ei vakavintakaan, mutta vauhtia riittää ja temput ovat hienoja, joten varsin mielellään tämän katsoi nyt ja tekee niin vastaisuudessakin. Ja kun usein jaksan Chanin elokuvien kohdalla mainita niiden olevan useinkin slapstick-komediallisia ja siten ns. kermakakkua naamaan-huumorilla ryyditettyä, tapahtuu kyseinen kakutus kirjaimellisesti kolmasti tämän elokuvan aikana. Myöskin huomioitavaa on se, että näistä muutamasta Chan-tuotoksesta jotka olen nyt suht' lyhyen ajan sisällä katsonut sisältää Police Story eniten Chanin ympäristö aseena-temppuilua, joten ei kannata jättää haravaa taikka traktoria miehen käsien ulottuville.

Sivumainintana se, että Tango & Cashin alussa oleva "Rambo is a pussy"-kohtaus jossa Stallone pysäyttää pahikset ampumalla rekan pysähdyksiin on kopioitu lähes sellaisenaan Police Storysta (vasemmat kuvat Police Storysta, oikealla olevat Tango & Cashista):

Lisäksi mainittakoon vielä se, että alue jolla Police Storyn poliisiasema sijaitsee on Sha Tau Kok ja jokainen kerta kun Jackie Chanin englannindubbaaja paikan nimen mainitsee kuulostaa se kovastikin Shadow Cockilta. Mikä puolestaan vaikuttaa pikkutuhmalta Mortal Kombat-hahmolta.

Tähdet: ***

Police Story

Lohikäärmeet vauhdissa (Kuai can che, 1984)

Toisin sanoen Wheels on Meals. Tai sitten Spartan X, joka on nimenä huomattava siksikin, että tämä elokuva sai spin offeina sarjakuvan sekä pelejä sillä nimenomaisella tittelillä.

Englanniksi dubatut, hyvin "aasialaisilla" nimillä varustetut kiinalaiset serkukset Thomas (Jackie Chan) ja David (Yuen Biao) asuvat, työskentelevät ja harrastavat lähitaistelua espanjassa. Jälkimmäinen tulee tarpeeseen esimerkiksi silloin kun moottoripyöräjengiläiset estävät serkusten ammatinharjoittamisen, joka on ruokamyyntiä heidän pakettiautostaan. Ohessa vieraillaan pöpilässä tapaamassa Davidin selväjärkistä isää ja tuolla ihastutaan nättiin Sylviaan (Lola Forner) jonka luullaan olevan prostituoitu, mutta hän onkin vain taskuvaras.

Toisaalla kömpelö yksityisetsivän apulainen Moby (Sammo Hung) saa sattuman johdosta itselleen toimeksiannon etsiä kadonnut tyttölapsi ja ainoa johtolanka on 22 vuotta vanha valokuva, joka saa olettamaan ettei kadonnut lapsi ole ainakaan enää iältään kovinkaan lapsi, ehkei siis edes kovin kadonnutkaan. Joo, päättelette ihan oikein kuka hän on. Tottakai Sylvia on tietämättään kuolleen kreivin pääperillinen, josta samaisen kreivin tuhmuripoika Mondale (José Sancho) ei pidä ja koettaa kuolettaa neidon. Kohta Sylvian perässä ovat siis ilkeät gangsterit jolloin Thomas, David ja Moby päättävät lyöttäytyä yhteen auttaakseen neitokaista.

Valoisa, värikäs, vauhdikas, äänekäs ja selvästi ensin komedia ja vasta sitten toimintaelokuva. Stuntit ja tappelukoreografiat ovat mielikuvituksellisia sekä sopivan koomisia jotta ne näkee väkivallan sijaan kujeiluna (kenties poislukien Chanin suorittama loppumatsi jossa toki on koomisia sävyjä, mutta on samalla myös varsin agressiivinen). Osa kansivaihtoehdoistakin korostaa koomisuutta vesipäävisioillaan ja Chan, Biao sekä Hung ovatkin verrattavissa esimerkiksi Marx-veljeksien taikka Three Stoogesien kaltaisiin komediatiimeihin.

Wheels on Meal on onnistuneesti viihdyttävä, vaikka jälleen kerran voi halutessaan kaivella miinuksia siitä kuinka nimenomaan stuntit eli eräänlainen tehosteet ovat ajaneet tarinan edelle, mutta samalla sitä jälleen kerran huomioi niiden olevan pitkälti elokuvan koukuttavinta osaa. Lievää huvittuneisuutta voi saada siitä, että tämän elokuvan perusteella espanjassa oli tapahtumien aikaan varsin määrätietoinen kiinalaismaahanmuuttajien keskittymä kun aina joukkotappeluissa sekä isompia ihmismääriä vaativissa tilanteissa sattuu olemaan Chanin henkilökohtainen kotimainen tempputiimi.

Lopuksi kuva Jackie Chanista hengailemassa kondomin kanssa.

Tähdet: ***

Lohikäärmeet vauhdissa

Project A ('A' gai wak, 1983)

Hyvin 1900-lukuinen 1800-luvun brittihallinnon alainen Hong Kong kärsii merirosvo-ongelmasta ja jatkuvat epäonnistumiset ovat tuoneet rannikkovartiostolle maineen luusereina. Kersantti Dragon (Jackie Chan) kollegoineen pyrkii muuttamaan tuon tilan ja siten saamaan haltuunsa rikollisten ohella myös arvostusta. Yhteishenkeen vain tulee pulmia kun ryhmää johtamaan saapuu kireä kapteeni Hong (Yuen Biao), joten keskity siinä nyt mihinkään merirosvoihin kun uusi pomo synnyttää halua Poliisiopistoista tuttuun jekkuiluun kuten tilaisuuteen jossa kapteeni voi vahingossa räjäyttää itsensä hengiltä. Pientä jekkuilua vain.

Kun Dragon turhautuu johdon toimintaan päättää hän erota ja toimia yksin merirosvojen kiinnisaattamiseksi, mutta kukaan ei ole saari jolloin hän saa apua pikkurikollisystävältään Feiltä (Sammo Hung), kuten myös Hongilta joka on oppinut olemaan chillimpi. Ohessa myös paljastetaan, että merirosvot ovat saaneet apua sisäpiiriläiseltä, jonka tosin ei tarvitse kuin pyytää anteeksi ja sillä selvä. Projekti A voi siis viimein alkaa. Öö, se on ilmeisesti vain, että pysäyttäkää pahikset. Cool story, bro.

Etenkin Battle Creek Brawlin raskassoutuisuuden jälkeen Project A on kuin vastaostettu untuvatyyny: niin ihanan kevyt ja ilmava, kuin pilven varaan päänsä pistäisi. Eli kyseessä on juuri sellainen elokuva jonka näkee mielessään kun ajattelee millainen Jackie Chan-tuotos yleensä onkaan. Runsaasti huumoria, vauhtia, kekseliäitä toimintakohtauksia ja hyvää fiilistä. Joten vaikka osa elokuvan saamista julistemalleista tahtookin painottaa vakavasti otettavaa toimintaelokuvaa,

ollaan kuitenkin lähempänä erästä tämän elokuvan kohtaustakin innoittaneen Harold Lloydin sävyissä, että pikemminkin slapstick-komedia kermakakuilla kuin tiiliskivellä.

Tästä tulee hyvälle tuulelle. Joten jos miinuksia hakee niin niitä saa pitkälti siitä, että jatkuva vitsikyyteen pyrkiminen aiheuttaa juoneen rikkonaisuutta kun punainen lanka tuntuu välillä hukkuvan hauskojen temppujen alle, jotka saattavat olla mukana välillä vain koska ei raaskittu luopua niistä. Joskaan tätä ei voi nähdä juuri ongelmana koska ne kuitenkin ovat niitä seikkoja jonka vuoksi Project A pysyy niin kovin eläväisenä. Tiettävästi Chan muutoinkin omissa elokuvissaan rakentaa ne siten, että ensin mietitään paikkaa ja miten sitä hyödyntää stunteissa, ja sitten sovitetaan tarina niiden ympärille, jolloin on vain ymmärrettävää jos sirkustemppuilu vie enemmän huomiota kuin syyt niiden ympärillä.

Ilmeisesti elokuvan ohjannut Chan on pitänyt hyvänä ideana kuvauttaa teoksensa jonkinlaisella portraitfiltterillä, jonka vuoksi keskiössä olevat henkilöt ovat aina terävinä, mutta taustat toistuvasti sumeita. Mikä on mielenkiintoinen ratkaisu ja saattaa juontua ajatuksesta saada miljöö suuremmaksi sekä samalla piilottaa lavasteiden taikka pienoismallien uskottavuusongelmia, mutta toisaalta se saa katsojan luulemaan kaihin iskeneen. Se kyllä synnyttää lievää kolmiulotteista fiilistä kun osa kuvasta on tavallaan irrallaan etualalla kuin kalvoanimaatiossa, että peukut siitä ettei ainakaan tyydytty tasapaksuun visuaalisuuteen. Vaikka tämä esimerkkini onkin lähikuva jossa kyseinen efekti on ymmärrettävä, niin samaa käytetään runsaasti myös muunlaisen kuvauksen yhteydessä.

Tähdet: ***

Project A

The Protector (1985)

Vuoden 1985 New York on viemäri jossa saastaihmiset ovat arkipäivää, joten kyttienkin pitää olla luonteeltaan itsemurhahakuisia ja vaikka Billylla (Jackie Chan) onkin nopeat jalat sekä kädet ei hänelläkään ole suuremmin uskoa ihmiskunnan kestävään kehitykseen. Kun työpari tapetaan ja nuori nainen kaapataan, lähtee hän toisen kollegansa Dannyn (Danny Aiello) kanssa Hong Kongiin jäljittämään kyseistä neitoa. Tottakai kaiken takana on filantrooppi-ihmiskauppiashuumepomo Harold Ko (Roy Chiao) jota täällä idässä pidetään vain hyvänä tyyppinä, mutta niin Billy kuin Dannykin tietävät paremmin, varsinkin kun he ovat toistuvasti Ko:n tappajien kohteina.

The Protector oli siis toinen varsinainen yritys breikata Jackie Chan jenkeissä, mutta jos aiempi Battle Creek Brawl oli menestykseltään laimea ja jätti hieman pahan maun Chanin suuhun niin The Protector oli puolestaan sen tason floppi, että juuri kukaan ei tainnut saada hymyä kasvoilleen. Riitaisa tuotanto ja paha kaupallinen alisuoriutuminen johtivat siihen, että Chan julkaisutti oman leikkauksensa joka sekään ei tuottanut odotetusti, joten tästä suivaantuneena mies kehitteli Police Story-elokuvan (joka oli hitti ja sai useammankin jatko-osan) ja se sitten liennytti suurinta kiukkua. Sinänsä en ihmettele miksi Chan ei pitänyt James Glickenhausin aikaansaannoksesta enkä myöskään sitä miksi elokuva ei menestynyt, etenkin jos jälkimmäisen kohdalla sivuutettaisiin täysin Chanin imago sekä nimen tunnettavuus joka voisi toimia myyntitäkynä. Chanille itselleen tämä oli varmasti aivan liian erilainen ja siten vääränlainen kokemus, sillä kyseessä on elokuva jossa käytännössä ainoa Jackie Chaniin liittyvä on hän itse, kaikki muu tuttuus on kaukana poissa ja The Protector onkin elokuva jonka pääosassa voisi nähdä pikemminkin vaikkapa tuonaikaisen Chuck Norrisin. Ja mitä tulee elokuvaan itseensä niin se on kuin ohjaajansa aiempi The Exterminator, eli synkkä sekä hyvin väkivaltainen ja jos siitä huumoria taikka valoa löytää niin korkeintaan sytyttimen liekistä kun roihautetaan vauvakatras palamaan. Suurena erona The Exterminatoriin on se, että sen voi sanoa olleen vahinkohitti koska oli kaikkea muuta kuin suurelle yleisölle suunnattu, mutta The Protectorin kohdalla taatusti oli nimenomaan suunniteltuja odotuksia sen suhteen jotta se olisi menestys ja sitten Glickenhaus toistaakin itselleen tuttua nihilismiä jollainen harvemmin houkuttelee massayleisöjä. The Protector on siis enemmänkin ns. valikoidun yleisön elokuva kuin kaikkien.

Minä diggaan tästä ja toki osittain siihen vaikuttaa se, että kyseessä on ensimmäisiä kosketuksiani Jackie Chanin tuotantoon jolloin nostalgia vaikuttaa väkisinkin, mutta myös koska toisin kuin esimerkiksi Battle Creek Brawl kulkee tämä täysillä valitsemallaan linjalla. Eihän The Protector ole laisinkaan sellainen elokuva joka tulee mieleen kun ajattelee Chania, mutta siinä ei sentään kuljeta epätasaisesti eri tunnelmien välillä, pyritä tekemään jotain muiden mieliksi ja koeteta karkoittaa luppoaikaa irrallisilla, mutta fantsun koomisilla stunttisarjoilla. Chan ei hymyile tai vekkuloi, mutta on tosi vihainen ja kiroileekin,  ja siksi tätä on vaikea nähdä nimenomaan hänen elokuvanaan kun esimerkiksi hyvistä tappelukohtauksistaankin huolimatta se toimisi ihan samalla tavalla myös ilman jalannostoja. Kyseessä on synkkäilmeinen kyttätoimintaleffa joka on varsin hyvä Glickenhaus-tuotanto, mutta se pitäisi siksi nähdäkin ensisijaisesti sellaisena eikä kiinnittäen huomiota pääosaesittäjäänsä. Varsinkin kun oli näyttelijän ja ohjaajan välit millaiset tahansa niin kyllä se Chaniltakin paremmin luonnistuu pysytellä vakavana vakavassa elokuvassa kuin tietämättömänä Battle Creek Brawlin kaltaisessa keskittymisongelmassa. Siitä ei siis tavallaan pitäisi välittää, että pääosassa on Jackie Chan-Jackie Chan vaan siitä kuinka kyseessä on näyttelijä Jackie Chan.

Varsin kiehtovaa onkin se, että Chan tosiaankin teki The Protector-kokemuksen turhauttamana oman kyttäelokuvansa eli Police Storyn ja yhdisti siinä onnistuneesti itselleen ominaista komediaa toimintaan, mutta myös Glickenhaus kulki seuraavalla tuotoksellaan hieman kepeämpään suuntaan.

Vuoden 1988 Blue Jean Cop ei nyt varsinaisesti komedia tai edes toimintakomedia ollut, mutta esimerkiksi verrattuna The Protectoriin se on paljon enemmän niitä.

Sivuhuomauksena vielä se, että minusta on mielenkiintoista kuinka The Protectoria pidetään yhtenä Jackie Chanin synkimmistä elokuvista ja ihan syystäkin, ja ettäkö se olisi ollut syynä siihen miksi hän (ja Glickenhaus myös) tekikin seuraavaksi huomattavasti kevyemmän kyttäelokuvan, mutta sitten Chanin oma leikkaus The Protectorista onkin takakannen hehkutuksen perusteella vieläkin "väkivaltaisempi" näkemys. Bluraylla ovat molemmat, että siitä vain vertailemaan (huom. Chanin leikkausta ei ole remasteroitu). Eivät ne oleellisesti eroa toisistaan. Verta, väkivaltaa ja paljasta pintaa on molemmissa ihan riittämiin.

Tämä seuraava on muuten se The Protectorin kansikuva jonka lapsuudestani muistan:

Tähdet: ***

The Protector

Lohikäärme taistelee (Battle Creek Brawl, 1980)

Tai vaihtoehtoisesti The Big Brawl.

30-luvulla gangsterit tulevat Chinatowniin keräämään suojelurahoja ja Jerry (Jackie Chan) ei oikein tykkää kun hänen isänsä on yksi kiristyksen kohteista. Jerry tosin on luvannut ettei sortuisi tappelemaan, mutta voihan sitä aina hyödyntää gorillojen omia liikesarjoja heitä itseään vastaan, että se on "stop hitting yourself" sitten. Nuorenherran kyvyt kiirivät gangsteripomo Dominicin (José Ferrer) korviin ja hän sopivasti tarvitseekin ottelijan suureen joukkotappelukisaan, jolloin pienen laittoman taivuttelun seurauksena tuo ottelija tulee olemaan Jerry. Tappeluun osallistuvat muun muassa intiaani, maanviljelijä ja muut stereotypiat (oletankin tämän olevan jonkinlainen viittaus showpainin alalle, varsinkin kun mukana on useampikin sen alan harrastaja), mutta vastustajista pahin on Billy Kiss (H.B. Haggerty) sillä hänellä on viikset.

Battle Creek Brawl on Jackie Chanin debyytti jenkkimarkkinoilla ja minun pitikin tarkistaa, että onkohan se nyt noin sillä oletin sen olleen sivuosa Kanuunankuularallissa (1981). Joka vaikutti loogiselta ottaen huomioon millainen rooli oli kyseessä (käytännössä äänetön sivuosa jossa näyttelijä oli tekemässä vain sitä mitä hänen mielikuvan perusteella odottikin tekevän [ts. tällä kertaa jackie chania]), jolloin sen osoittauduttua myöhemmäksi vaikutti se Battle Creek Brawlin pääosan jälkeen melkeinpä askeleelta takaisinpäin. Mitä se ei ole, koska Chan roolinsa koosta ja äänenvoimakkuudesta huolimatta oli Kanuunankuularallin muistettavimpia esiintyjiä. Ilmeisesti tähän jenkkijatkon pienuuteen vaikutti kovastikin se, että Battle Creek Brawl ei ollut odotetunlainen hitti vaan aikalaisvaikutus jäi parhaimmillaankin kädenlämpöiseksi. Mihin varmasti vaikutti eräänlainen väärä motiivi elokuvan tekoon, sillä ilmeisesti aiemmin Bruce Leen kanssa tehdyn Enter the Dragonin suosio johti siihen, että sama haluttiin toisintaa. Joten jälleen ohjaaja Robert Clouse tiimeineen kehiin ja Leen valitettavan ennenaikaisen menehtymisen vuoksi pääosaan tarvittiin joku toinen aasialainen lähitaistelumestari, jolloin jo idässä suuressa suosiossa ollut Chan oli varsin varmankuuloinen vaihtoehto. Joskin menestys muualla ei ole sama kuin menestys toisaalla ja kuten Chan itse on myöhemmin huomauttanut, osa Battle Creek Brawlin vaisuudesta johtui varmastikin siitä, että hänen ei annettu olla oma itsensä vaan elokuvasta koetettiin tehdä liiaksi "amerikkalainen" ja se tarkoitti muun muassa jäykempää liikettä sekä vähäisempää huumoria. Tai kuten hänen tiedetään tarkalleen sanoneen niin "no one will pay money to see Jackie Chan walk"  ja se varmasti piti paikkaansa, vaikka sitä ei ehkä jenkkimarkkinoilla silloin vielä ymmärrettykään. Ei niin ettäkö Lee olisi millään muotoa ollut hidasliikkeisempi kuin Chan, mutta ainakin huumorin sekä rentouden suhteen hän oli eleettömämpi ja siten kenties sopivampi sellaiseen elokuvaan kuin mitä Enter the Dragon oli, mutta jos sama koetettiin tehdä Battle Creek Brawlissa Chanin kohdalla, lienee selvää hänen olleen vääränlainen esiintyjä siihen.

Battle Creek Brawl ei siis tehnyt Chanista jenkkituotantojen vakiokasvoa ja siten ei myöskään markkinasääntöjen vuoksi kasvattanut suurtähdestä megastaraa. Mikä ei siis ole vähättelemässä hänen arvoaan, mutta vaikka meillekin oli jo videokasettien kulta-aikoina Chan tuttuakin tutumpi nimikasvo ei se tullut ilman dubbauksen avustamista ja kuten me kaikki tiedämme, näyttelijä ei ole vielä mitään jos ei hän ole Hollywoodin kultaista karjaa.

Mutta tämä on silti mielenkiintoista, koska Chan oli jo vuonna 1980 suurtähti, mutta kenties pikemminkin sitä näkökulmasta riippuen. Me tiesimme kuka hän oli, he tiesivät kuka hän oli, mutta tiesivätkö nuo tuolla jotka kuitenkin häntä saattoivat korkeammalle nostaa? Hieman kuin Terence Hill ja Bud Spencer jotka olivat ja ovat edelleenkin pyhiä lehmiä mitä tulee meihin ja saksalaisiin, mutta teksasin aroilla ovat vieläkin Joe- ja Billyray-Bobit jotka eivät ole kuulleetkaan heistä.

Megastara voisi siis olla megampi ja sitä ei Chan amerikasta katsoen vielä saanut olla, vaan oli yritettävä uudestaan vuonna 1985 ja James Glickenhausin Protectorilla. Joka sekin kohtasi saman kohtalon kuin Battle Creek Brawl, mutta ehkä aiempaa negativiisemmin sillä niin Glickenhaus kuin Chan kuulemma ottivat kovastikin yhteen ja aika vähän kummallakaan on ollut hyvää sanottavaa yhteistyönsä tuloksesta. Ei se huono leffa ole, mutta varsinkin sen kohdalla pystyy näkemään kuinka vääränlaiseen elokuvaan Chania koetettiin vääntää ja kääntää. Joten ei siis vieläkään megastaraa jenkkisilmin.

Vielä oli kymmenen vuoden odotus edessä ja vasta kun Chan rupesi tekemään elokuviaan selvemmin englanninkielisille markkinoille, mutta vielä pysytellen Hollywoodin ulkopuolelle (Kanada, Australia, tms.) alkoi videomarkkinoiden avustuksella jenkkituottajien huomio jälleen kääntymään hänen suuntaansa ja kolmas kerta se sitten toden sanoi. Niin amerikkalaisiksi kuin kenties Bronxin hurrikaanin, Ensi-iskun tai vaikkapa Mr. Nice Guyn (1995-1997) miellämmekin oli ensimmäinen Chanin oikeista Hollywood-elokuvista niinkin uudehko kuin vuoden 1998 Rush Hour ja siitä eteenpäin on miehen ura ollutkin sitä mitä se olisi voinut olla jo vuodesta 1980: all hail Hollywood!

Mutta kyllä me tiedämme ettei Chan todellisuudessa olisi tarvinnut amerikkalaista unelmaa ja mainetta, hän oli jo tähti ennen sitäkin, että mahdollisesti kyseessä oli vain haaste joka oli voitettava ja se hänelle suotakoon. Hän oli jo nimi, mutta Rush Hour teki hänestä lähes joka kodin tähden.

Sitä vain välillä miettii, että kun se jenkkiläpimurto tapahtui noin iäkkäässä vaiheessa niin mitä kaikkea saatoimmekaan menettää kun se ei sattunutkaan jo vuonna 1980. Toki Chan oli vuonna 1998 hyvässä fyysisessä kunnossa ja on ilmeisesti vieläkin, mutta vuoden 1998 Chan oli silti vanhempi kuin vuoden 1980 ja jos hän vain silloin olisi saanut tehdä elokuvansa omalla tavallaan niin mitä olisikaan saattanut syntyä. Toisaalta kun katsoo Rush Hourin ja myöhempien elokuviensa bloopereita ovat ne pitkälti koosteita hänen englanninkielen ääntämyksestä kuin epäonnistuneistä hypyistä rekan alle, että saiko hän sittemminkään tehdä jenkeissä sitä mitä todella halusi vai päätyikö aina tuottajien ja vakuutusalan vaatimiin kompromisseihin. Siispä totean, että hyvä vain ettei Chan tehnyt jenkkiläpimurtoa Battle Creek Brawlissa, meillä ei ehkä olisi niitä villejä liikesarjoja joita elokuvat tämän ja Rush Hourin välissä esittelivät.

Battle Creek Brawl ei ole laisinkaan niin huumorintajuton kuin miltä se edeltävän tekstin perusteella saattaa kuulostaa ja siinä on mukana varsinkin Chanin itsensä osalta tuttua leikkimielisyyttä eikä Lalo Schifrinkään ole unohtanut lisätä samaa perinteiseeen jatsimeininkiinsä, ettei missään ryppyotsaisuudessa täysin ryvetä. Ongelma onkin enemmänkin esimerkiksi liiallisen huumorinpuutteen sijaan sellaisen yhdistämisessä muunlaiseen tunnelmaan, joka sitten on valitettavan jäykkää jurnutusta. Tai pitäisi varmaankin sanoa, että ei ehkä niinkään huumori kuin "liikkuvuuden" yhdistäminen vakavuuteen on se Battle Creek Brawlin pulma, koska tarjolla on lukuisia hetkiä jotka edellyttäisivät rentoa energisyyttä kuin raskasta agressiota, mutta jälkimmäiseen kallistutaan liiankin usein. Tämä aiheuttaa esimerkiksi jo musiikin kohdalla sen, että hilpeät vihellysmelodiat jotka Schifrin on ujuttanut mukaan vaikuttavat lähes naurettavilta kompuroinneilta kun muu osa kappaleesta on Peter Lorre hyväksikäyttämässä pikkulapsia. Sama pätee koko elokuvaan. Se ei ole vain tämän elokuvan ongelma vaan varsin yleinen ilmiö kun koetetaan naittaa aasiatoimintaa jenkkiläiseen: siinä aina jälkimmäinen hidastaa edellistä. Kulttuurierot.

Kyseessä on kuitenkin ihan kelpo kevyttoimintaelokuva jolla tarinallisesti tuskin olisi lisää annettavanaan vaikka tehtäisiin mitä, mutta rytmityksen ja tunnelman kannalta sitä olisi voinut muokata eläväisempään suuntaan ja sitä varmasti varsin helpostikin. Siihen Clouse on pystynyt myöhemmälläkin urallaan, mutta samalla tämä osoittaa ettei hän todellisuudessa ollut parempi elokuvantekijä kuin mitä juuri sittemmin tulleet China O'Brienit ja Gymkatat ovat ja Enter the Dragon taisi olla enemmänkin menestys sopivan ajankohdan vuoksi kuin Clousen kykyjen.

Battle Creek Brawl käy hivenen pitkästyttäväksi ja sitä harvemmin joutuu sanomaan Chanin teoksista.

Battle Creek Brawl on yksi niistä elokuvista jotka ovat päätyneet haltuuni useammassakin formaatissa ja katselussa näistä oli nyt bluray. Se ja kasetti ainakin tulevat pysymään valikoimissa, joskin ensimmäinen pääosin syystä että se osa kokoelmaa ja jälkimmäinen koska on supercool, joka onkin syistä parhain.

Tähdet: **

Battle Creek Brawl

Olettekos te se taiteilija?

Kas näin, tänään ne aiemmin mainitsemani valokuvat pääsivät näytille.
Käytyäni läpi satoja ja satoja ja satoja kuvia teetätin niitä 29kpl, joista sitten 15 rakensivat haluamani kokonaisuuden.

Paikallislehtikin ehti jo pukkaamaan uutisoinnin tapahtumasta verkkosivulleen ja tässä pois lukien toimittajan ottama valokuva jota itse kuvailin lauseella juopunut mies aiheutti häiriötä-kuva (valo osui huonosti, saaden näyttämään hikiseltä), se tekstiosuus joka kohdistui allekirjoittaneeseen.

Ja loppuun vielä ystäväni ottama kuva minusta joka osoittaa, että ainakin puku on komea jos ei kantaja olekaan.

The Target - tähtäimessä (The Piano Player, 2002)

Ammattitappaja Alex (Christopher Lambert) palkataan suojelemaan etelä-afrikkalaista rahanpesijää Robertia (Dennis Hopper), kuten myös hänen perhettään koska poppamiesrikollispomo on pidätetty ja haastettuna todistajana Robert saa päälleen tappotuomion. Sitten ollaan hetkittäin niin hirveän tuskaisen oloisia koska ilmeisesti ohjaaja on näin päättänyt ja paetaan aavikkokylään chillailemaan kunnes on aika ammuskella.

The Target tai pikemminkin The Piano Player on ilmeisesti paremmin näyttelijänä tunnetun Jean-Pierre Rouxin debyyttiohjaus ja sillä saralla toistaiseksi ainokainen. Joskin se näyttelijänä tunnettu taitaa sekin olla liioiteltua kun ura näyttää koostuneen vuosien 1998 ja 2002 välillä kuudesta sivuosasta elokuva- ja tv-tuotannoissa, joissa niissäkin osat ovat olleet tyyliin "pankkiasiakas". No, tuntematta miehen muuta kokemusta voihan olla, että hän on vaikkapa teatteripuolen tekijöitä, mutta ihan sama se on tätä yhteyttä ajatellen, sillä jos The Target on osoitus jostain niin elokuvapuolen uran vähäisyys on ehdottomasti ansaittua ja ohjaustöitäkin on näköjään tullut yksi liikaa. Tämä on kyllä niin surkea elokuva, että oikein hävettää.

The Piano Player-nimi saattoi vaihtua toimintajännäriin soveliaampaan The Targetiin osittain syystä, että samana vuonna ilmestyi Roman Polanskin palkintorohmu The Pianist, mutta oli syy mikä tahansa niin alkuperäisnimi on yksi elokuvan itsensänolaamisista, että parempi näin. Elokuva on The Piano Player koska Lambertin esittämä ammattitappaja on tietenkin sarjasta murhaan ihmisiä, mutta vapaalla olen herkkätunteinen taiteilijasielu, joten tottakai hän rauhoittaa mieltään kuuntelemalla klassista musiikkia ja soittamalla pianoa hyvinkin lahjakkaasti. Sinänsä nimi on perusteltu sillä onhan tässä hahmo joka soittaa pianoa, mutta onhan se selvästi valittu nimeksi koska kuulostaa vähemmän kliseiseltä valinnalta jännärille/toimintaelokuvalle ja on samalla ns. taiteellisemman kuuloinen. Kuitenkin samalla se on nimenomaan noista jälkimmäistä sellaisella väkinäisen keinotekoisella tavalla, että on olemassa vain jotta kuulostettaisiin hienommalta. Toki Lambertin rooliminä soittaa pariin otteeseen pianoa, että tosiaan on The Piano Player ja kohtaukset jäävän mieleen, mutta ne jäävät soittopelin merkityksen sijaan syystä, että kun hän soittaa pianoa ollaan siellä korostetussa tunnedramatiikassa jolla ainakin luullaan vaikuttavan palkintoraatien arviointikykyyn. The Target on ehkä tylsempi nimi, mutta ainakaan sillä ei koeteta luoda mielikuvaa jostain kiinnostavammasta kuin mitä elokuva todellisuudessa on. Kyllähän tämä koettaa olla artsy ja se tulee etenkin esille nimenomaan siinä mainitsemassani tunnedramaattisessa näyttelemisessä jossa tosin niin Lambert kuin Hopperkaan eivät todellisuudessa yritä, mutta puuttuu vain surumielinen voihkiminen joka repliikin perästä ja oltaisiin pahemmassa suossa kuin nyt. Siihen sitten perään hieman hauraan kuuloista musiikkia (taikka näköjään vaihtoehtoisesti jotain autotallirokkia koska hei, miksipä ei) ja saadaan painotettua että kyllä, nyt tunnetaan ja kovaa. Visuaalisesti The Target ei kuitenkaan pyri olemaan erityisen kekseliäs, että ainakaan sen suhteen ei tule mieleen pakotettua yritystä olla jotenkin erityisen taiteellinen, kunhan vain olla perusmoodissa ja toki silloinkin osa kuvista on tyylitellyn nättejä taikka ainakin kiehtovia. Joskin kaikki vaikuttaa niin käsittämättömän amatöörimäiseltä aina musiikin käytöstä näyttelijäohjaukseen, että siltä ei välty myöskään kameratyöskentely ja uskonkin, että jos kykyä saati edes mielikuvitusta olisi ollut niin siinäkin pyrittäisiin saamaan enemmän aikaiseksi.

Ei The Target tietenkään aivan toivoton tapaus ole, onhan siinä esimerkiksi hetki jolloin niin sekä Hopper kuin Lambert vaikuttavat luonnollisilta ja kalastelevat kaikessa rauhassa, mutta satunnaisia ohimeneviä hetkiä lukuunottamatta elokuva on juuri sellainen kuin olettaisi olevan jos lähtökohtana olisi: joku joka vain haluaisi ohjata elokuvan ilman todellisia perusteita siihen ja on joko itse varakas tai tuntee alalla tyyppejä joilla on rahaa sekä halua jelpata kaveria mäessä. Kyvyillä, visioilla ei niin väliksi, kunhan teki mieli tehdä elokuva esimerkiksi syystä, että on fantsua katsella niitä.

The Target on pitkästyttävä, tylsä ja puuduttava. Siinä ei ole yritystä ja se yritys mikä siinä on kallistuu vahvasti pateettiseen tekotaiteellisuuteen, miten jälkimmäisen termin nyt sitten haluakaan tulkita. Pääasia on, että on tylsää.

Niin ja ei, miljööllä ei pelata siten, että afrikkalainen maailma tuotaisiin jotenkin erityisesti esiin vaan elokuva voisi sijoittua vaikka kokonaisuudessan jonkin äänekoskelaisen omakotilaton pihalla ja lopputulos olisi sama. No okei, yhdessä vaiheessa Hopper harrastaa luolassa tribaalirummutusta, että on kai sekin jo jotain.

Joskin vielä hetkiseksi on palattava niin sekä nimeen The Piano Player että mainitsemaani jonkinlaiseen perusteluun siitä, että Lambertin hahmo todellakin soittaa pianoa ja ne ovat ainakin jotenkin muistamisen arvoisia kohtauksia. Nämä hetket jäävät kuitenkin elokuvan alkupuolelle, joten jos jostain puolestavälistä loppua kohden miettii nimen merkitystä ei sille anneta enää perusteita. Olisi vaikka sitten kantanut pianoa mukanaan, tai edes keytaria ja soitellut sillä samalla kun pistää jollekin nappia otsaan. Siispä jos kerran haettiin ns. lajityypille erilaista nimeä ja haluttiin sen olevan sisällön kannalta osuvampi eikä vain pikainen viittaus olisi elokuva voinut olla vaikkapa The Man With the Shoes.

Tähdet: *

The Target - tähtäimessä

Jerichon uhrit (Jericho Mansions, 2003)

Muistiongelmaansa peittelevä, yksinkertaisena pidetty Leonard (James Caan) on talonmiehenä rakennuksessa jonka asukkaat ovat lievästi sanottuna monenkirjavia, mutta toisaalta samanlainen on itse talokin. Rakennuksen omistaja Lily (Geneviève Bujold) syyttää toistuvasti Leonardia varkaaksi, koettaen saada hänet ulos talosta ja työttömäksi, mutta vaikka muut asukkaat eivät erityisemmin miestä ylistäkään ei hän tule kengityksi ulos juuri heidän ansiostaan. Sitten eräänä päivänä yksi asukkaista tulee vasaroiduksi hengiltä ja vaikka Lily onkin vakuuttunut juurikin Leonardin syyllisyydestä niin kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salattavaa, joten epäilyksiltä ei voi välttyä kukaan. Leonard tosin kokee näkyjä jotka viittaavat väkivaltaiseen menneisyyteen ja mitä ilmeisemmin hän sekoittaa fantasioitaan todellisuudeen, jonka vuoksi esimerkiksi seksuaalinen kanssakäyminen hekumallisen naapurin Donnan (Jennifer Tilly) kera vaikuttaa olevan varsin yksipuolista, että ehkäpä se vasarakin istuu herran käteen.

Hyvin, hyvin,,, hyvin tyylitelty elokuva jossa esimerkiksi värit ovat siten ylikorostettuja ja pysyttelevät pääosin päävaihtoehdoissa jotka näkyvät etenkin tapahtumapaikkana olevan rakennuksen eri huoneissa. Ihmiset ovat kukin karikatyyrimäisiä, äänekkäitä ja liikkuvaisia kuin jossain Serranon perheessä, musiikki vaihtelee oopperamaisesta paatoksesta karusellimäiseen helinään ja sieltä ultraviileään elektroniseen trippailuun eikä kamera se sitten millään osaa pysyä paikallaan taikka suorassa, vaan kuvaus kiertelee ja kaartelee ja pysähtyessään jää kallelleen. Tasainen kävelyvauhti on sekin vierasta Jerichon uhreille jolloin toistuvasti askel vaihtuu kesken kaiken hidastukseen taikka hyppää juoksunopeuteen. Hetkittäin tällainen artsy-tyylittely johtaa lievään koomisuuteen ja varsinkin kiitos hahmojen eläväisyyden sekä värien kirjon, mieleen tuleekin jokin telenovelan trilleriversio. Silti jotenkin tämä kaikki monenkirjavuus toimii enimmäkseen tukevana seikkana kuin kaatavana. Kenties syynä on, että ratkaisut vaikuttavat tietoisilta taikka se, että James Caan pysyttelee kaiken sekoilun joukossa tyynenä kuin jokin majakka keskellä raivoavaa merta ja varmasti sekin auttaa että hahmollaan on alusta asti osoitettuna jonkinlainen mielenvaiva jolloin ympäröivä hysteria voidaan ainakin osittain lukea tapahtuvan hänen näkökannastaan ja olevan mahdollisesti siksi ylikorostunutta eikä ehkä osittain edes todellisia. Varsin siinä vaiheessa kun poliisitutkimuksen paine alkaa vaikuttamaan Leonardin pään toimintaan alkaa elokuva saamaan huuruilevimpia sävyjä kun pekoni puhuu ja cowboyt tappelevat.

Näin ollen Jerichon uhrit toimii parhaiten kun sitä ei koeta pilkkoa osiin vaan näkee sen ainoastaan kokonaisuutena (niin kuin elokuvat yleensäkin tulisi ottaa), sillä irrallisina paloina se saattaaa tuntua liiaksi koomiselta sekoilulta. Joskin samalla on pakko myöntää, että vaikka yllätyinkin positiivisesti niin kyllä se nonstoppina kulkeva poukkoilu rupeaa matkan varrella väsyttämään ja sitä olisi kaivannut hieman normaaliutta tasapainottamaan taikka ainakin synnyttämään hengähdystaukoja, koska niin vahvasti ei elokuva kuitenkaan kulje jotta kiinnostavuus olisi voimallista koko aikaa. Hyviä ideoita kylläkin ja tosiaan, koska odotin arkisempaa jännäriä niin olin hyvilläni kun sainkin jotain muuta ja se jotain muuta oli selvästikin sellaiseksi suunniteltua, mutta tällä tavoin toteutettuna sopivan kuuloinen puolitoistatuntia oli sekin jo hieman liian pitkä aika koettavaksi.

Lopun Leonardin todelliseen minään liittyvät paljastukset ovat kyllä onnistuneita, että jos jostain elokuvaa olisi pitänyt karsia niin välivaiheilta.

Huomautettava on, että siinä vaiheessa kun huomasin saman ohjaajan tehneen aiemmin elokuvan Killer Tongue, ei se ns. värikäs sekoilu enää tuntunutkaan kovin yllättävältä.

Tähdet: ***

Jerichon uhrit

Tulossa... joskin suunnattu ehkäpä enemmänkin paikallisille.

Siltä varalta, että jotakuta saattaisi kiinnostaa edes hyväntekeväisyys eläintensuojeluun.

KIERTO

Teemu Liljeqvistin valokuvia

11.4-3.5 Kortteliässä

Kevätkummun ostoskeskus

Sammontie 1, 06150 Porvoo

Kortteliässän yksivuotissyntymäpäivien saattelemana 11.4-3.5 näytteillä allekirjoittaneen valokuvia.

Kuvat eivät ole perinteisellä tavalla myynnissä, mutta jos joku välttämättä haluaa niin lahjoittakoon Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistykselle (PSEY) eli kissatalolle 10€ (saa toki pistää enemmänkin, vink vink) ja osoittakoon näin tehneensä kuitilla tai muutoin, jolloin saa näyttelyn päätyttyä valitsemansa valokuvan itselleen. Ymmärrettävästi kuvia on rajattu määrä, mutta halutessaan voin esitellä myös ne jotka karsin esitteille päässeiden joukosta.

Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistyksen lahjoitustili: FI38 4050 0010 0998 52

Ps. pistän sitten joskus myöhemmin kuvia kuvista.

Tokarev (2014)

Eli jenkkiläisittäin Rage.

Paul (Nicolas Cage) pyörittää menestyvää rakennusfirmaa ja on hyvää pataa pormestarin kanssa, joten tässähän meillä on mallikansalainen joka muistaakin aina välillä huomautella ystäville sekä vieraille kuinka rehellisyys perii maan. No, ainakaan tänään Paul ei ole ollut aivan rehellinen kertoessaan menneisyydestään suoraselkäisenä raksaduunarina joka on raatanut niska limassa tullakseen menestyneeksi, koska jos Paul nuorempana vasaraa johonkin käyttikin niin murskatakseen ihmisten luita. Ennen nykyistä imagoaan Paul kun sattui olemaan väkivaltainen rikollinen ja nyt menneisyys palaa ryminällä kun tytär Caitlin (Aubrey Peeples) tulee mahdollisesti kaunaa kantavien gangstereiden tappamaksi, siispä nyt läheisen kuoleman johdosta aloitetaan parin kaverin kanssa kostopuuhat.

Okei, loppukäänne on ihan hyvä, mutta rakenne on silti perusp*skaa.

Hmm, kuinkan monta tytär pulassa, autan siis-elokuvaa on pelkästään Cagen omassa filmografiassa, puhumattakaan siitä kuinka monta niitä on ilman häntäkin. Varmaan lonkalta heittäen ainakin 30 000 ja ne cagettomat ovatkin sitten Liam Neesonin tekemiä. Joukosta löytyy sellaisiakin jotka eivät kenties juonen osalta koeta olla erikoisia, mutta jotka ovat esimerkiksi visuaaliselta tyyliltään, näyttelemisen osalta taikka pelkän energiansa puolesta peukutettavan arvoisia kokemuksia. Tokarev puolestaan on niin välityön oloinen ja kaikin puolin innoton, että lääkäreiden tulisi määrätä sitä unettomuuteen eikä elokuvaa pelasta sen suht' kiintoisa loppupaljastus, koska vaikka se on ihan hyvä niin se ei todellisuudessa muuta mitään koettua. Se voisi ihan hyvin olla vain jokin poistettu kohtaus jota ei ole poistettu. Sinänsä tässä on kaikki lajityypiltä vaadittava, mutta mitään niistä ei ole tehty minimivaatimuksia paremmin joten esimerkiksi toimintaosuudet ovat niin rutiinia (ja rasitttavan epileptisesti leikattuja), että on kuin seuraisi liukuhihnatehtaan liukuhihnaa ja mikä pahinta, yleensä virkistävä cageismi on väsynyttä jolloin edes Cage ei viitsi yrittää vetää kunnon energiajuomapärinöitä jotka olisivat voineet pelastaa paljon. No, onhan siellä pari sopimuksen edellyttämää Cagen hysteriahuutoa ja tosiaan, lopussa on käänteen osalta yritystä ilman, että se koettaisi olla liian "ovela", mutta aika laimeaksi kokonaisuus jää.

Erityisen nolo oli elokuvan kiihkeä takaa-ajo läpi takapihojen kun eräässä kohdassa tuli se välttämättömyys, että hypätään aidan ylitse ja koira haukkuu, mutta sopivasti juuri hyppykohdalle oli aidalle asetettu matto helpottamaan jotta ei vain tulisi naarmuja ylitse kiivetessä. Se vei hieman tehoa pulssin nostatukseen tarkoitetusta jahdista. Ei kukaan halua katsella Vin Dieselia ajamassa rallia kypärä päässään.

Tähdet: **

Tokarev