The Target - tähtäimessä (The Piano Player, 2002)

Ammattitappaja Alex (Christopher Lambert) palkataan suojelemaan etelä-afrikkalaista rahanpesijää Robertia (Dennis Hopper), kuten myös hänen perhettään koska poppamiesrikollispomo on pidätetty ja haastettuna todistajana Robert saa päälleen tappotuomion. Sitten ollaan hetkittäin niin hirveän tuskaisen oloisia koska ilmeisesti ohjaaja on näin päättänyt ja paetaan aavikkokylään chillailemaan kunnes on aika ammuskella.

The Target tai pikemminkin The Piano Player on ilmeisesti paremmin näyttelijänä tunnetun Jean-Pierre Rouxin debyyttiohjaus ja sillä saralla toistaiseksi ainokainen. Joskin se näyttelijänä tunnettu taitaa sekin olla liioiteltua kun ura näyttää koostuneen vuosien 1998 ja 2002 välillä kuudesta sivuosasta elokuva- ja tv-tuotannoissa, joissa niissäkin osat ovat olleet tyyliin "pankkiasiakas". No, tuntematta miehen muuta kokemusta voihan olla, että hän on vaikkapa teatteripuolen tekijöitä, mutta ihan sama se on tätä yhteyttä ajatellen, sillä jos The Target on osoitus jostain niin elokuvapuolen uran vähäisyys on ehdottomasti ansaittua ja ohjaustöitäkin on näköjään tullut yksi liikaa. Tämä on kyllä niin surkea elokuva, että oikein hävettää.

The Piano Player-nimi saattoi vaihtua toimintajännäriin soveliaampaan The Targetiin osittain syystä, että samana vuonna ilmestyi Roman Polanskin palkintorohmu The Pianist, mutta oli syy mikä tahansa niin alkuperäisnimi on yksi elokuvan itsensänolaamisista, että parempi näin. Elokuva on The Piano Player koska Lambertin esittämä ammattitappaja on tietenkin sarjasta murhaan ihmisiä, mutta vapaalla olen herkkätunteinen taiteilijasielu, joten tottakai hän rauhoittaa mieltään kuuntelemalla klassista musiikkia ja soittamalla pianoa hyvinkin lahjakkaasti. Sinänsä nimi on perusteltu sillä onhan tässä hahmo joka soittaa pianoa, mutta onhan se selvästi valittu nimeksi koska kuulostaa vähemmän kliseiseltä valinnalta jännärille/toimintaelokuvalle ja on samalla ns. taiteellisemman kuuloinen. Kuitenkin samalla se on nimenomaan noista jälkimmäistä sellaisella väkinäisen keinotekoisella tavalla, että on olemassa vain jotta kuulostettaisiin hienommalta. Toki Lambertin rooliminä soittaa pariin otteeseen pianoa, että tosiaan on The Piano Player ja kohtaukset jäävän mieleen, mutta ne jäävät soittopelin merkityksen sijaan syystä, että kun hän soittaa pianoa ollaan siellä korostetussa tunnedramatiikassa jolla ainakin luullaan vaikuttavan palkintoraatien arviointikykyyn. The Target on ehkä tylsempi nimi, mutta ainakaan sillä ei koeteta luoda mielikuvaa jostain kiinnostavammasta kuin mitä elokuva todellisuudessa on. Kyllähän tämä koettaa olla artsy ja se tulee etenkin esille nimenomaan siinä mainitsemassani tunnedramaattisessa näyttelemisessä jossa tosin niin Lambert kuin Hopperkaan eivät todellisuudessa yritä, mutta puuttuu vain surumielinen voihkiminen joka repliikin perästä ja oltaisiin pahemmassa suossa kuin nyt. Siihen sitten perään hieman hauraan kuuloista musiikkia (taikka näköjään vaihtoehtoisesti jotain autotallirokkia koska hei, miksipä ei) ja saadaan painotettua että kyllä, nyt tunnetaan ja kovaa. Visuaalisesti The Target ei kuitenkaan pyri olemaan erityisen kekseliäs, että ainakaan sen suhteen ei tule mieleen pakotettua yritystä olla jotenkin erityisen taiteellinen, kunhan vain olla perusmoodissa ja toki silloinkin osa kuvista on tyylitellyn nättejä taikka ainakin kiehtovia. Joskin kaikki vaikuttaa niin käsittämättömän amatöörimäiseltä aina musiikin käytöstä näyttelijäohjaukseen, että siltä ei välty myöskään kameratyöskentely ja uskonkin, että jos kykyä saati edes mielikuvitusta olisi ollut niin siinäkin pyrittäisiin saamaan enemmän aikaiseksi.

Ei The Target tietenkään aivan toivoton tapaus ole, onhan siinä esimerkiksi hetki jolloin niin sekä Hopper kuin Lambert vaikuttavat luonnollisilta ja kalastelevat kaikessa rauhassa, mutta satunnaisia ohimeneviä hetkiä lukuunottamatta elokuva on juuri sellainen kuin olettaisi olevan jos lähtökohtana olisi: joku joka vain haluaisi ohjata elokuvan ilman todellisia perusteita siihen ja on joko itse varakas tai tuntee alalla tyyppejä joilla on rahaa sekä halua jelpata kaveria mäessä. Kyvyillä, visioilla ei niin väliksi, kunhan teki mieli tehdä elokuva esimerkiksi syystä, että on fantsua katsella niitä.

The Target on pitkästyttävä, tylsä ja puuduttava. Siinä ei ole yritystä ja se yritys mikä siinä on kallistuu vahvasti pateettiseen tekotaiteellisuuteen, miten jälkimmäisen termin nyt sitten haluakaan tulkita. Pääasia on, että on tylsää.

Niin ja ei, miljööllä ei pelata siten, että afrikkalainen maailma tuotaisiin jotenkin erityisesti esiin vaan elokuva voisi sijoittua vaikka kokonaisuudessan jonkin äänekoskelaisen omakotilaton pihalla ja lopputulos olisi sama. No okei, yhdessä vaiheessa Hopper harrastaa luolassa tribaalirummutusta, että on kai sekin jo jotain.

Joskin vielä hetkiseksi on palattava niin sekä nimeen The Piano Player että mainitsemaani jonkinlaiseen perusteluun siitä, että Lambertin hahmo todellakin soittaa pianoa ja ne ovat ainakin jotenkin muistamisen arvoisia kohtauksia. Nämä hetket jäävät kuitenkin elokuvan alkupuolelle, joten jos jostain puolestavälistä loppua kohden miettii nimen merkitystä ei sille anneta enää perusteita. Olisi vaikka sitten kantanut pianoa mukanaan, tai edes keytaria ja soitellut sillä samalla kun pistää jollekin nappia otsaan. Siispä jos kerran haettiin ns. lajityypille erilaista nimeä ja haluttiin sen olevan sisällön kannalta osuvampi eikä vain pikainen viittaus olisi elokuva voinut olla vaikkapa The Man With the Shoes.

Tähdet: *

The Target - tähtäimessä