Hard Rain (1998)

Eräs yhdysvaltalainen pikkukaupunki kokee suomalaisen kesäsateen, joten kadut tulvivat ja kaupunki on evakuoitava kun vettä on vain vyötäröön saakka. Viime vaaleissa ikävän pormestarin asenneongelman vuoksi hävinnyt sheriffi Mike (Randy Quaid) saakin kautensa päätteeksi saattaa epäkiitolliset kaupunkilaiset tulvan alta turvaan ja turvapaikkaa kaipaa myös pankin rahoja kuljettava turvamies Tom (Christian Slater) sillä turvattoman (iihahaa!) Jimin (Morgan Freeman) johtama varasjoukko haluaa omia setelit itselleen, eikä kaikille heistä ruumis tai pari ole ongelma laisinkaan. Tom piilottaa rahat ja loppuelokuva onkin pitkälti sitä kuinka hän pakenee Jimin pahisjoukkoa, pistäen tietenkin sitten kovan kovaa vastaan eikä kenellekään tule yllätyksenä se, että kiltinoloinen mutta huonosti katkeruuttaan kaupunkilaisia kohtaan piilotteleva sheriffi on hänkin halukas saamaan rahat muualle kuin takaisin veronmaksajien tileille.

Minnie Driver esittää elokuvan vahvaa itsenäistä naista jonka tehtävänä on pitkälti toimia pelastettavana romantiikan kohteena.

Hard Rain eli kotimaisittain Kova sade on isohkojen nimien rutiiniysäriactionia joka ei nyt ole tyylillisesti kovin kaukana esimerkiksi Slaterin tähdittämästä vuoden 1996 Broken Arrowista, joten ei siten tullutkaan itselleni yllätyksenä tieto siitä kuinka John Woota oli alunperin kosiskeltu tämänkin ohjaksiin. En tiedä sitten yllättikö se, että Hard Rain oli kotimaassaan jenkeissä teatterikierroksellaan aika pahastikin tappiollinen sillä muistelin sen olleen aika suosittu ilmestyessään, mutta näemmä molemmat ovat paikkaansapitäviä koska tämä lukeutuu niihin elokuviin joka teki varsinaisen tuottonsa videomarkkinoilla aikana jolloin se oli vielä mahdollista. Tämä onkin vuokraamon nykyään tyhjyyttään kumisevia hyllyjä tuijottavalle sellainen ns. varman valinnan toimintaelokuva koska juoni on turvallisen simppeli, tekijänimet luovat jonkinlaisia odotuksia vähintään ihan hyvästä teoksesta ja heidän ansiostaan päättelee ettei Hard Rain ole varmaan ainakaan aivan kengännauhabudjetilla tehty (huom. kyseessä on Slateria pre Uwe Boll) ja siten esimerkiksi mukana oleva hauska jippo tulvan saartamasta kaupungista synnyttäisi varmaankin kelvollisia visioita jännityksen kasvattamiseksi. Jälkimmäinen osoittautuukin elokuvan kiinnostavimmaksi seikaksi sillä jos Speedissa se temppu oli bussi joka ei voi hidastaa, Face/Offissa vaihtuvat naamat, Cliffhangerissa Syltty vuorella ilman takkia niin Hard Rainissa se tietenkin on vesi ja sen määrä joka viimeistään toimii erottavana tekijänä kaikista muista toimintaelokuvista joissa yksin jäävä sankari päihittää ylivoimaiselta vaikuttavan rikollisjoukon neuvokkuutensa sekä sinnikkyytensä avustuksella. Tulvivat kadut, talot ja muut vetiset miljööt luovatkin veikeitä kuvajaisia - joskin usein hyvin ennustettavia (ts. olen jumissa suljetussa tilassa ja vesi nousee, apua) - jolloin vaikka juonenkäänteiltään, hahmoiltaan taikka toiminnaltaan Hard Rain ei ole laisinkaan uniikki, on sen etuna olla katastrofielokuva ilman niille tavanomaista pyrkimystä olla draamaa vaan perustoimintaa nimenomaan toiminnan ehdoilla (vrt. jos Die Hardissa olisi varkaiden ohella uhkana Nakatomi Plazan uppoaminen laavaan). Kosteus ei tietenkään tee Hard Rainista mitenkään erityisen muistettavaa elokuvaa, mutta on vetisyys ihan kiva juttu muuten niin tavanomaisessa teoksessa jossa yllätyskäännekin on se tyypillisyys kuinka sheriffi onkin pahis (siis mitä, häh ja uskomatonta!) ja kuinka Morgan Freeman esittää rikollista joka onkin tosi mukava ja hyvä ja kiva tyyppi (vau! aivot nyrjähtävät kun tuollaisia kerrotaan). Siispä satakoon vaikka sammakoita jos siitä on jotain apua.

Hard Rainin eräs kansimalli taitaa olla hakenut innostustaan Blade Runnerin Final Cutissakin käytetystä Drew Struzanin maalauksesta:

Ainakin sama flunssameininki kuvattuna.

Tähdet: ** ja ehkä melkein kolmaskin *

Hard Rain

Watch out, he's got a candy cane!

Toisin kuin lapsena on aikuisena joulussa noussut tärkeimmäksi rentoutuminen ja ruoka, jolloin jos kysytään mitä lahjaksi toivoisi on vastaus yleensä luokkaa "en mä tiiä, sukkia tai jotain" eli sellaista mitä voisi ja aikoisi itse muutenkin ostaa. On siltikin mukava saada jotain silkkaa viihteellistä materiaalia josta mummo olisi aikoinaan sanonut "aiotko pukea päällesi nuo levyt?" kun villapaidan sijaan cd:t olivat kovinta shittiä ja niitä oli hänen mielestään jo entuudestaankin liikaa.

Tässä siis teemaan sopivat tilanviejät joista toki puuttui jonkinlainen yllätysmomentti tietäessäni pitkälti mitä saisin, ollaanhan kuitenkin oltu jo pitkään tilanteessa jossa kukaan ei enää tiedä mitä hankkia koska sinulla on jo kaikki, minkä vuoksi sitä itse on etukäteen maininnut mitä voisi ottaa vastaan, että valitkaa niistä.

Leivänpaahtimen ohella ainoana varsinaisena toiveenani oli kuvan kirja, jonka senkin kohdalla vähättelin halua toteamalla ettei ole pakko, voin kyllä ostaa sen sitten itsekin.

Ei tarvinnut ostaa itse.

Kovinta koko joulussa oli kuitenkin se, että nyt kun suvussa on jälleen pienokaisia (en puhu kääpiöistä) niin jälleen sai taas hieman panostaa siihen lapsekkuuteen lelujen kautta, jonka ansiosta pääsi itsekin taas leikkimään rakennuspalikoilla ja painamaan ääntevän pehmolelun arkoja paikkoja. Hmm, jälkimmäinen vaikuttaa joltain oikeudessa kuultavalta. Kuitenkin tämän edellä mainitun uuden sukupolven edustajan ansiosta sain siirtyä cosplaymoodiin ja vihjeenä se, että minä olen toinen seuraavan kuvan henkilöistä.

Rikospähkinän ratkaisu: se punapukuinen.

Hyvää joulua, Taistelutiikerit.

Ja jotain mieltä tyynnyttämään...

Invisible Ghost (1941)

Tohtori Kessler (Bela Lugosi) istuu illallisella vaimonsa kanssa, jutustelee mukavia muun muassa siitä kuinka he voisivat mennä aterian jälkeen ruokaa sulattavalle kävelylle. Tytär Virginia (Polly Ann Young) on tästä hieman huolissaan, ei koska pitäisi vanhempiensa illanistujaisia taikka kuutamokävelyä negatiivisena seikkana vaan koska arvon tohtori istuu yksin pöydän ääressä ja puhuu tyhjyyteen, kuten on tehnyt jo pidemmän aikaa sillä vaimoa ei enää ole. Rouva Kessler (Betty Compson) kun on aikapäiviä sitten paennut tohtorismieheltään ja on nyt Kesslereiden puutarhurin Julesin (Ernie Adams) kodissa piilossa. Rouva on näemmä karannut koska pelkää miehensä muilta piilossa pidettyjä väkivaltaisia taipumuksia, mutta liekö siihen luottaminen koska hänkin vaikuttaa enemmän kuin vähän päästään sekaisin olevalta. Mutta hei, miten olisi Virginian sulhanen joka pettää häntä Kesslereiden sisäkön kanssa, joka puolestaan on tyypillinen tapan sinut jos en saa sinua-salarakas, tai kaiken tietävä hovimestari jolla on mystisesti käteen ilmaantunut suuri verinen haava ja samaan aikaan joku tappaa paikallisia asukkaita ja katsojalle vihjailleen jokaisen kameran eteen astuvan olevan mahdollinen syyllinen. Jopa kiltin Julesin joka vaimoineen epäilee hetken, että he itse voisivat olla murhaajia. Nyt sitten rouva Kessler näyttäytyy yömyöhäisellä miehelleen syyttäen häntä itsensä murhaamisesta (siis vaimon, ei tohtori Kesslerin) ja se saattaa tohtorin transsiin koska hän uskoo nähneensä aaveen. Koska seuraava uhri sattuu olemaan se vaarallinen rakastajatar-sisäkkö niin tokihan ilman konkreettisia todisteita murhasta tuomitaan kuolemaan se Virginian petollinen sulhanen ja heti perään paikalle osuu hänen totuutta janoava veljensä, joka tekee tutkimuksiaan vain chillailemalla tohtorin kartanolla ja nauttien ilmaisesta ylläpidosta. Yhtä hyödyllinen on tarinan sikaria pureskeleva kyttä. Elokuvaa on kulunut ruhtinaalliset 25 minuuttia. Siis c'mon hei, onko tämä jokin M. Night Shyamalanin ohjaama saippuasarjan jakso? No, se murhaaja on - kuten takakansikin - kertoo tohtori Kessler jonka mieli on järkkynyt vaimonsa jättäessä hänet ja tekosensa hän toteuttaa tietämättömänä niistä koska on kuten jo hetki sitten totesin, transsissa ennen kuin teknosta tuli trendikästä.

Luin kolmesta eri paikasta Invisible Ghostin juonikuvauksen ja jokaisessa kerrottiin heti eikä kohta tohtori Kesslerin olevan murhaaja ja olevansa kuolleen vaimonsa aaveen hypnotisoima, mikä kuulostaa kansikuvaa ja elokuvan nimeäkin ajatellen ihan sopivalta. Paitsi tietenkin, että heti ensiminuuttien aikana tehdään selväksi ettei vaimo ole kuollut ja siten aave laisinkaan, mutta vaimonsa jättämän tohtorin mielenterveydellisen tilan huomioiden juonessa on kuitenkin osittain kunnolla lihaa järsittäväksi:

tohtori Kessler olisi tullut vaimonsa jättämäksi, kieltää asian itseltään kuvitelleen rouvan kuolleen ja nyt pöpeydessään uskoo näkevänsä vaimonsa mieltä manipuloivana aaveena, ja purkaa suuttumustaan tappamalla naisia projisoidessaan vaimonsa heihin.

Hyvä tarina vai mitä?

Miksi siis pilata se tunkemalla mukaan sankoin joukoin ympärilleen salaperäisesti pälyileviä hahmoja ja juonikuvioita joiden kuvitellaan olevan nokkelia, mutta tosiaankin ovat oikeasti ainoastaan kuvitelmaa niiden olevan nokkelia. Koska siksi, ei muusta syystä.

Siispä erinomaisesti liikkeelle lähtevä psykologinen jännäri kompuroi todella pahasti luullessaan enemmän olevan parempaa, vaikka todellisuudessa enemmän on vain enemmän eikä sen enempää. Kuitenkin hyvä osoitus siitä kuinka Bela Lugosi olisi voinut toisessa aikajanassa jäädä mieleen tarinallisesti haastavienkin draamapainotteisten elokuvien tähtenä, eikä jonain morfiiniriippuvaisena entisenä kauhuikonina.

Suosikkikohtaukseni elokuvasta on se kun porukka pohtii murhaajan henkilöllisyyttä ja eräs heistä kysyy, että onko mahdollista jotta täysin järkevä mies sekoaisi aina silloin tällöin tunniksi tai kahdeksi mielipuoliseksi murhaajaksi ja kuka-lie-asiantuntija vastaa, että kyllä, se on varsin yleistä.

Tähdet: **

Invisible Ghost

Spooks Run Wild (1941)

New Yorkilaiset huligaanipojat joutuvat poliisin huomaan, mutta koska nyt uskotaan ettei vankeusrangaistus ole yhtä hyvä opetus kuin ongelmatapausten piilottaminen yhteisön silmistä, päätetään siten lähettää pojat hevonkuuseen chillailemaan kartanolle jonka uskotaan kummittelevan. Kyseessä on siis niin sanottu kesäleiri. Jep, kesäleiri, aivan kuten Overlook Hotel. No, oikeasti pojat asettuvat kartanon lähettyville eivätkä suoraan itse tapahtumapaikalle, mutta samapa tuo sillä kohtapuoliin he kuitenkin uteliaisuuttaan tunkeutuvat kartanon sisuksiin jonne on juuri hetkeä aikaisemmin saapunut mystinen viittamies Nardo (Bela... tai kuten kansi [mutta eivät alkutekstit] niin edessä kuin takanakin kertovat, Bella Lugosi) kera kääpiöpalvelijansa Luigin (Angelo Rossitto) ja he saattavat olla haamuja. Eivät ole.

Yksi pojista vaipuu tajuttomuuteen ja Nardo kartanon isäntänä lupaa pojille auttavansa häntä, mutta huligaanit ovat hieman skeptisiä väitteen suhteen kun Nardo käyttäytyy heidän mielestään kuin jokin hullu tohtori etsimässä uhreja joilta leikata raajoja irti voidakseen rakentaa uutta ihmistä tai jotain. Pojat myös uskovat Nardon olevan vampyyri koska tottakai, onhan kyseessä Bela Lugosi ja siten hän on tietenkin halukas tekemään pojista zombeja. Kuitenkin vaikka niin sekä paikka kuin Nardo itsessään ovat herkkäuskoisten silmissä ns. pelottavan erikoisia sillä onhan kyseessä vanha, pölyinen talo ja Nardolla on eurooppalainen aksentti, ei hän tässä vaiheessa ole tehnyt mitään pahaa, päinvastoin hän on ainoastaan tarjonnut pojille yösijan ja auttanut loukkaantunutta poikaa, joten hakataan hänet. Pojat juoksevat ympäri ämpäri kartanoa ja Nardo ilmaantuu aina sinne sekä tänne, ja samaan aikaan paikkaa lähestyvät hullua murhaajaa jahtaava tohtori Van Grosch (Dennis Moore) ja hänen aloittamistaan huhuista pelästyneet talikkoja sekä soihtuja kantavat kyläläiset.

Spoiler: Nardo on vain eurooppalainen, ei sen enempää eikä sen vaarallisempaa.

Seitsemäs elokuva jossa esiintyvät aikansa katupoikakomediaryhmä East Side Kids jotka olivat aikaisemmin Little Tough Guys ja sitä ennen Dead End Kids, mutta myöhemmin The Bowery Boys ja kuka hitto välittää kun ilmeisesti porukkaa ehti vaihtumaan matkan varrella niin ahkerasti ettei hullukaan pysynyt ryhmän jäsenistä perillä. Yhteistä kaikille kuitenkin tuntui olevan idea jonkinlaisesta Me kolme ja jengistä, kasasta Ponyboyta jotka sitten päätyivät milloin mihinkin kommelluksiin, mutta eivät ilmeisesti aivan yhtä koomisen varmasti kuten Abbott sekä Costello vaikka samoin huumoripuolella ilmeisesti astelivatkin. Uskoakseni itselleni tämä oli ensikosketus kyseiseen poppooseen ja tämän perusteella voin rehellisesti todeta, että mitä koomikonlahjoihin tulee ovat he yhtä hauskoja kuin Vintiöt eli eivät laisinkaan. Huumorinsa kun on samantapaista kuin Ranen vinkuva kovispuhe joten tekstin sisällöllä ei niin väliä koska kaikki on muka hauskaa kun se se sanotaan hassusti ja nyt siis ns. nykkiläisellä slangilla (ts. sellaista mistä jotkut Simpsonit ja vastaavat tekevät toistuvaa parodiaa), että jos se naurattaa niin vain ensikosketuksen verran ja on sittemmin kuin jokin nunnuka nunnuka lai lai laa laa jolloin korkeintaan miettii kuinka vahvaa yskänlääkettä pitää nauttia nauraakseen sille. Toisin sanoen hyvin pahasti vanhentunutta ja alunalkaeenkin tarpeettoman yksinkertaista huumoria. Toisaalta se aksenttikomiikka voisi toki olla hauskaakin jos mukaan olisi kirjoitettu vitsejäkin, eikä ainoastaan luotettaisi siihen puhetavan riemastuttavuuteen.

Muutoin komiikka noudattelee niitä vastaavia vanhojen kummituselokuvien säädöksiä joissa joku peruttaa kävellessään, törmää johonkin, hamuillen sitten käsillään taakseen tunteekseen jonkun seisovan siinä ja sitten änkytetään jotain ja juostaan karkuun. Hahaha! kylkeni repeävät ja niin ne tekisivätkin jos sama tahtuisi jollekin Väiski Vemmelsäärelle eikä jollekin 40 ikävuotta lähentyvälle teinipojalle. Joukon ehdottomasti yritteliäin on hermostunutta Scrunoa (hän on tuossa juonikuvauksen perässä olevassa leffakuvassa Lugosin seurassa) esittävä Sunshine Morrison joka on vertailussa hieman kuin Poliisiopisto-jengissä ollut Michael Winslow, jolloin äänet, eleet ja ilmeet ovat muita eläväisempiä. Muut ovat silkkaa uppotukkia alusta loppuun.

Lugosi nyt on ainoastaan Lugosi ja sitä Dracula-moodissaan sillä ilmeisesti juuri siksi ja sitä esittämään hänet oli palkattukin, joten huumori sekä kauhukomedian ensimmäinen osa syntyy hänen ollessaan niin vakavissaan kuin parodisestikin imagonsa mukainen. Hetkittäin se aiheuttaakin hauskuutta ja ajalleen sopivaa kauhistuttavuutta, mutta ei toimi minkäänlaisena pelastusrenkaana tervasuossa joka vetää syvyyksiinsä.

Mitä huumoriin ja pelottavuuteen tulee on Spooks Run Wild kauhukomediana minimalismin huipentuma samaan tapaan kuin John Cagen 4′33″.

Tähdet: *

Spooks Run Wild

The Devil Bat (1940)

Pidetty tohtori Paul Carruthers (Bela Lugosi) työskentelee suurelle kosmetiikkayritykselle ja kehittelee heille uudenlaista, markkinat mullistavaa partavettä. Carruthers harrastaa myös mielipuolisia kokeita ja verenhimoisten jättilepakoiden kasvattamista jotka tulevatkin tarpeeseen sillä hän ei ole muistanut kertoa pomoilleen, että partavetensä paitsi tuoksuu hyvältä toimii myös houkuttimena edellä mainituille lepakoille, joten näin merkitty kaula tulee repiä riekaleiksi. Motiivina Carruthersilla on se, että vaikka kauneusyrittäjäpäällikkönsä ovatkin valmiita antamaan rahallisen bonuksen hyvästä työstä, ovat ne tohtorin mielestä aivan liian vähäisiä hiluja siitä kaikesta mammonasta jota firma on hänen kehittämiensä litkujen ansiosta taskuihinsa sullonut. Siispä Carruthers houkuttelee pomojaan testaamaan partavettä ja lähettää sitten lepakkonsa silpomaan heidät hengiltä. Kuten lähes aina näissä vanhoissa kauhu-/jännityselokuvissa se on reportteri ei poliisi joka päivän pelastaa.

Vast'ikään perustetun aikansa halpatuotantoyhtiö PCR:n ensimmäinen kaupallinen hitti joka sai vielä 40-luvun puolella maineella ratsastavan, mutta lunnollisestikin itse The Devil Batiin liittymättömän jatko-osan sekä jonkinasteisen uudelleenversioinnin ja silti niin vain kävi, että public domainiin se tämäkin teos putosi. Tavallaan sääli, sillä The Devil Bat on sen verran onnistunut tapaus ettei se ansaitse sitä mainetta joka public domain-elokuvilla yleisesti ottaen on, mutta pääasia kuitenkin on että se on edelleen saatavilla ja onpa jossain vaiheessa näemmä saanut ihan bluray-julkaisunkin osakseen. Voimme siis nähdä tämän ajautuneen unohduksiin, mutta olevan helmi kakassa.

Mukana on joitakin aikansa kökköyksiä joista osan voi pistää silloinen näyttelemistavan tai teknisten rajoitusten piikkiin, joten esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla löysä kumilepakko narun päässä saa jotain anteeksi koska vaikka kyseessä olikin halpatuotantoa niin eivätpä ne paremmalta näyttäneet niin sanotuissa isoissakaan elokuvissa, joten parhaimpansa tekivät. Lisäksi poislukien esimerkiksi turhankin alleviivaava musiikki on The Devil Batin jännitys hyvinkin kohdillaan, ollen ajoittain varsin ahdistavaakin joka on vain hyvästä sille.

Bela Lugosi esittää hyvin paikalleen jumiutuneeseen asemaansa katkeroitunutta henkilöä joka kantaa julkisesti kuuliaisen alaisen imagoa ja tässä pidetään enimmäkseen varsin onnistuneesti poissa se perinteinen hullulla tohtorilla on hullut puheet ja hullu kiilto hulluissa silmissään-tyylikeino, jonka sijaan tohtori Carruthers on pikemminkin hiljainen ressukka joka muuten olisi voinut aikoinaan ottaa osansa firman nykyisistä rahoista jos olisi suostunut osaomistukseen yksittäisen rahapalkkion sijaan, että sitä olisi kieltämättä ollut kiva seurata enemmänkin kuin vain ohimaininnan verran. Toki siellä ovat ne Jaakobin tikapuut ja muut hullun tohtorin laboratoriojekut, mutta kliseistä huolimatta tämä Lugosi on hieman enemmän traaginen hahmo kuin villiintynyt käkikello. Ilmeet ja puheenpainotukset ovat tietenkin tuttua Lugosia, joskin nyt ne pysyvät aisoissa ja ainoa hieman häiritsevä seikka on se että jostain syystä hän koettaa puhua paksummalla jenkkiaksentilla jonka seurauksena hänen oma luontainen vahva eurooppalainen ääntämistapansa korostuu entisestään, tehden hänestä yhtä syntyperäisen amerikkalaisen kuin Sean Connery on espanjalainen.

Lugosi ei kenties tee yhtään sen parempaa roolisuoritusta kuin kukaan muukaan elokuvassa oleva, mutta yleisesti hänen elokuviaan ajatellen hän onnistui yllättämään muistuttamalla siitä, että oli tosiaankin parhaimmillaan uhkaavan vaikuttava persoona eikä ainoastaan jokin houraileva morfiininarkkari. Näin ollen minun silmissäni hän on The Devil Batin parhain esiintyjä vaikka ei ehkä sitä oikeasti olekaan, mutta edellä osoitetun mielikuvan rikkomisen vuoksi jätti muut varjoonsa. Tekee hyvää välillä muistuttaa itselleen, että hän joka myöhemmin on päätynyt jonkinasteiseksi vitsiksi ei aina ole ollut lähelläkään sitä. Joskin se vertailu ei kenties saisi tulla esille yksittäisen elokuvan kohdalla, mutta hitot siitä sillä siitäkin huolimatta The Devil Bat on tehokas jännityselokuva joka onnistuu välttelemään suurimmat hullu tohtori-kompastuskivet kuten myös pysyttelemään murhaavista jättilepakoistaan huolimatta ihmiskeskeisenä.

Tähdet: ***

The Devil Bat

Creature from the Haunted Sea (1961)

Nyttemmin B- ja varsinkin niin huono että hyvä-elokuvat ovat saaneet keskittymän Asylumista, mutta aikoinaan jos halusi kiteyttää ilmiön yhteen ainokaiseen nimeen olisi ollut vaikeaa sivuuttaa Roger Cormania, joka kaikki kunnia muillekin ihastuttavia B-tuotoksia tuottaneille oli kuitenkin nimi joka noteerattiin kuin Stan Lee Marvelin suhteen.

Kuuban vallankumouksen seurauksena rajat ovat tiukasti ummessa, mutta ahneet siat haluavat edelleen itse nauttia rötöstensä antimista ja kuubbiskenraalit aikovat salakuljettaa kansalta varastamansa kullan toisiin maisemiin. Salainen agentti Sparks (myöhemmin Oscarin Chinatownen käsikirjoituksesta voittanut Robert Towne) soluttautuu mukaan salakuljettaeksperttinä ja niinpä vene lähtee matkaan mukanaan joukko normaalia rikollista sakkia kuten myös kuubalaisia sotilaita, mutta edellisten pomo Renzo (Antony Carbone) saa päähänsä tuuman, että tapetaan kuubalaiset ja otetaan kulta itsellemme. Syytetään sitten tarvittaessa karibian meren legendaa, merihirviötä joka sitten olisi syönyt muut kuin perusrikolliset. Mitä Renzo kuin muutkaan suunnitelmaan osallistuvat eivät tiedä on, että merihirviö ei olekaan vain legendaa vaan kuolettavan todellinen. Siksipä on aika keskeyttää vesistöillä sattuva kuolemisen sarja siihen, että elokuvan kiintiönainen (on mukana pari muutakin neitoa, mutta hän on se oikeasti tarinan mukana kulkeva henkilö) Mary-Belle (Betsy Jones-Moreland) voi pitää herkän lauluhetken. Niin ja Sparksin tehtävä lienee oikeasti vain toimia eräänlaisena film noir-henkisenä kertojana koska ei oikeastaan fyysisesti tee mitään muuta kuin hengittää. No, ainakin kuubalaisilla sotilailla on vauhti päällä:

Creature from the Haunted Sea on Roger Cormanin tuottama viidessä päivässä kyhätty verovähennyselokuva joka tottavie vaikuttaakin sellaisesta, joten odotettavissa on aiemmista tuotannoista ylijäänyttä kuvamateriaalia, toiseen elokuvaan sävelletty musiikkiraita, tarina joka ei oikein vie minnekään mutta kulkee jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja tilkkutäkkisyyttä paikataan kertojaäänellä joka vaikuttaa enemmän kuin usein paniikkiratkaisulta saada jotain järkeä aikaiseksi, eikä se nimenomaan siksi sitä ole. Juonikuvauksen perusteella elokuva on tarkoitettu vakavasti otettavaksi ja kuten usein Cormanin tuotosten kanssa oletus onkin, että mahdollinen humoristisuus syntyy pikemminkin tahattomuudesta kuin silkasta tarkoituksellisuudesta. Se pitääkin osaltaan paikkaansa, mutta vaikka alkuperäinen käsikirjoitus olikin tarkoitettu asiallisen merihirviöjännityksen lähteeksi oli Corman suuressa viisaudessaan päättänyt, että agenttijutut ovat nyt hot, in ja cool, ja komedia on aina pelastava enkeli joten tehdään näin. Lopputulos on siis hieman kuin myöhässä tullut perinteinen atomiajan monsterielokuva sekoitettuna I Spy-televisosarjaan ja slapstickmäiseen huumoriin jossa muun muassa hassuttelu ylisuurten tekoviiksien kera on buenoista buenoin. Olisin varmasti ollut tyytyväisempi jos sen komediallisuuden olisi annettu toteutua vahingossa kuin tahallisuudessa, joka nyt alleviivaa yliyrittämistä ja siksi varsinainen hauskuus kiertää elokuvan tapahtumat liian kaukaa. Paras osoitus siitä miksi vahinkohuumori on oivallisempaa tämänkaltaisille teoksille löytyy siitä, että Creature from the Haunted Sean merihirviö - joka onkin taatusti asiayhteydestä irroitettuna tutumpi kuin elokuva mistä on lähtöisin - on aivan naurettavan näköinen ja ilmeisesti niitä harvoja seikkoja sisällössä jonka ei pitänyt olla millään muotoa huvittava.

Hivenen lannistavaa oli se, että siinä vaiheessa kun monsteri aloittaa toimensa tyrehtyy se alkutekijöihinsä kun fokus siirtyy salakuljettajien omiin vapaa-ajanviettotapoihin (pallon heittelyä, tms.) ja se on aika outo ratkaisu kun ollaan keskellä hengenvaaraa, mutta selitys lienee siinä että on ollut halvempaan olla kuvaamatta merihirviön mellastamista kuin chillailemalla paratiisisaarella. Toki lopussa palataan hirviöjahtiin, mutta vaikka sitä ei kuvattaisikaan niin olisi kenties syytä kuitenkin muistuttavaa välissäkin sellaisesta.

En laisinkaan epäile etteikö tekijäporukalla ollut hauskaa kuvausten aikana ja onhan kyseessä sekavuudestaan ja toimimattomasta komediallisuudestaan huolimatta varsin viihdyttävä teos, mutta nyt se on kuitenkin vain korkeintaan ihan ok kun todelliset kalkkuna-arvot olisi ansaittu toisella tavalla.

Tähdet: **

Creature from the Haunted Sea

Raapaisuja Miami Vicesta

Se vähä mitä on viime aikoina tullut katseltua on ollut Miami Vice-sarja ja varsin hyvin se toimii edelleenkin. Mielenkiintoisesti sen aikoinaan trendikäs ja välissä pahasti vanhentunut look on sekin jälleen sittemmin palannut suht' vakavasti otettavaksi sekä cooliksi, mistä lienee kiitos ilmiöiden kuten synthwave, GTA ja elokuvien kuten Drive tai Atomic Blonde. Joskaan en edelleenkään näe hihoista käärittyjen pikkutakkien muodostuvan katukuvan päivittäiseksi koristeeksi, mutta ainakin varrettomien sukkien ja lyhytvartisten housujen ansiosta koivet näyttävät samalta kuin Crockettilla, mikä paljastelu onkin omiaan suomalaiseen ilmastoon. Mitenkään syvemmälti sarjan sisältöön uppoamatta totean vähintään sen, että jos sarjan ulkomuoto onkin ollut jonkinlaisessa vitsin asemassa johtuen oman menneen aikansa trendikkyydestä niin on vain hyvästä, että se on siltä osin saanut nostettua päätään sillä jos Miami Vicesta karsisi pois ne pastellisävyt, muotisuunnittelijoiden villeimmmät vaateluomukset, hotpinkkimeikit,musiikkivideomaiset kuvankuljetukset ja jälkimmäiseen liittyen pieteetillä harkitut musiikkivalinnat jatkuvasti tekemässä nähdystä alleviivattua olisi se oikeastaan vain yksi tavallinen kyttäsarja muiden joukossa. Juonet kun on enimmäkseen aika basicshittiä, eivät välttämättä huonoja joskaan eivät jatkuvalla syötöllä mestariteoksiakaan vaan enimmäkseen rutiinia ja nimenomaan Miami Vicen omalaatuisuus tuli suurelta osin siitä miltä se näytti ja kuulosti. Viimeisin niistä jäikin parhaiten vaikuttamaan väliajan poliisisarjoihin kun popbiisien käytöstä tuli vakio lukuisiin lajityypin edustajiin. Tervetuloa takaisin.

Varsinainen syy kuitenkin miksi nyt Miami Vicesta jotain kirjoitan ei ole esimerkiksi sarjan tarinallinen sisältö itsessään taikka sen aiheuttama muotisuuntaus, vaan ensinnäkin sen uudelleenkatselun myötä tullut ajan kulumisen ja mielikuvien muuttumisen huomioiminen ja toiseksi aikomus kirjoittaa jotain koska pois lukien satunnaiset näsäviisaat kommentit olen ollut luisumassa välinpitämättömän sivustakatsojan rooliin. Se ei ole hyvä asia kun kyseessä on oma alusta.

Tottakai kun kyseessä on noinkin kaukaa historiasta oleva sarja kuin Miami Vice tulee siellä vastaan myöhemmin suuremman profiilin näyttelijöitä uransa alkumetreiltä, mutta nyt kahden ensimmäisen kauden jälkeen kun on bongannut lukuisia isoiksi tai vähintäänkin huomattavaksi nimiksi nousseita näyttelijöitä niin tuntuu hieman kuin katselisi jotain tv-versiota Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-levykantta. Muistin toki sarjan olleen täynnä tuttuja naamoja, mutta en tosiaan siten että yhden ja saman jakson aikana näkee kourallisen heitä ennen kuin heistä tuli SE miksi heidät tuntee. Samalla on ollut hauskaa ravistella käsityksiään näyttelijöistä joiden profiili on tuon jaksovierailun jälkeen muuttunut kovastikin ja niinpä äkkipikainen naamaanhakkaajapornodiileri onkin kohta laiska ja kyyninen perheenisä poliittisesti epäkorrektissa komediasarjassa.

Puhumatta tietenkin jo tunnetuista vierailevista näyttelijöistä. Mutta sarjasta saisi helposti triviapelin jossa tunnistetaan naamoja. Juomapelinä taju olisi kankaalla jo parin jakson jälkeen.

Ohimainintana se kuinka ilmeisesti Nicolas Winding Refnin Miami Vice-fiilistely ei jäänyt vain Driveen, nimittäin Only God Forgivesissa on aika samanlaista limaista, väkivaltaista punavaloyökerhofiilistelyä kuin jaksossa Smuggler's Blues.

Hyvä sarja ja jossain vaiheessa varmaankin kattavampaa kirjoitusta sisällöstä.