White House Down (2013)

Henkivartijapoliisi John Cale (Channing Tatum) vie tyttärensä Emilyn (Joey King) vierailulle valkoiseen taloon jossa itsellään on samalla työhaastattelu salaiseen palveluun kun pahikset alkavat ammuskelemaan ja valtaavat paikan. Paikan ammattilaisturvahenkilöstö on tietenkin hätää kärsimässä, mutta ei huolta onhan siellä John jota jokainen esimies pitää huolimattomana luuserina joka ei ikinä tule menestymään elämässään. John tappaa pahikset ja hyvä voittaa jälleen kerran.

Mitä, onko nyt taas vuosi 1997 kun Con Air ja Air Force One olivat kuuminta hottia? Ei nyt ehkä tarkalleen tuo nimenomainen vuosi, mutta White House Down on niin 90-luvun puolivälin ison rahan, isojen tähtien toimintaelokuvaa, että jos tämä olisi tehty tuolloin olisi ohjaksissa ollut ihan taatusti joko Wolfgang Petersen taikka John McTiernan ja pääosassa joko Bruce Willis taikka Nicolas Cage.

White House Down on siis se toinen vuoden 2013 pahikset iskevät valkoiseen taloon ja superhenkivartija päihittää heidät lausuen ammuskelun välissä puujalkoja. Rahaa on palanut ja viihdearvot ovat tarkkaan lasketusti kohdillaan, mutta kuten Olympuksen kanssa kyseessä on käytännössä pelkkää ajantappoa joka ei vaadi ajatuksia sen enempää kuin päättäminen popcornin ja sipsien syönnin välillä. Katsoi sitten tämän taikka Olympoksen ei kummankaan kohdalla pety tai ylläty ja elokuvat saattavat helposti mielessä sekoittua yhdeksi ja samaksi (no, molemmat toki pohjautuvat samaan kirjaan), mutta ainakin meno on mukavan vauhdikasta. Kaunista tuhoa, jota osaakin Roland Emmerichilta odottaa.

Mukavaa ja yllättävän nostalgista ison rahan ammuskelutoimintaa, mutta tottakai sen verran harmitonta että aika nopeasti se rupeaa varisemaan mielestä. Ja jos vastaavat elokuvat kuten se Olympos on valloitettu vaikuttavat Die Hard-kopioilta niin tämä vieläkin enemmän. Poliittisen juonen ollessa käytännössä ryöstöyritys ohella Tatumin hahmon nimi, valkoisen hihattoman paidan paskannus, kulkeminen rajatuissa tiloissa hyödyntäen liikkeissä pahisten radiopuhelinta, (ainakin nimivalinnoiltaan) ulkomaalaiset pahikset joista Jason Clarken hahmon reaktio ystävänsä kuolemaan johtaa samanlaiseen kostonhimoon kuin Die Hardissa Alexander Godunovin Karlilla veljen potkaistua tyhjää. Pahisten tietokonenörtti avaa ovet ja suurieleinen klassinen musiikki soi tai se miten sankarin lähimmäinen paljastuu pahiksille. Teema, yksittäiset tilanteet, nimet... ehkei nyt enää pitäisi puhua inspiroitumisesta kuin uusintaversioinnista. Hitto, muistatteko kuinka Die Hardissa pahikset pysäyttivät poliisien panssariautoiskut raketeilla? No, niin tehdään tässäkin.

Ja tosiaan c'mon hei, John Cale, John McClane. Siinä ei edes koeteta piilottaa esikuvaa.

Sivumainintana pitää tehdä se päivänselvä huomio joka oli etenkin niissä 90-luvun supertähtien ison rahan actioneissa vakio. Eli muka jonkinlaisiksi yllätyksiksi tarkoitetut pahikset (ts. elokuvassa kukaan ei tajua heidän olevan pahiksia koska muka sulautuvat niin huomaamattomina joukkoon) ovat samantien eikä melkein tunnistettavissa pahoiksi koska he katselevat heti kuvaan saavuttuaan kaikkialle epäilyttävän ilkeästi.

Enää puuttuivat kippuraviikset joita olisivat hypistelleet nauraa hohottaen.

Suurin ja samalla ainoa yllätys itselleni oli tajuaminen, että Channing Tatum on vain päivitetty Brendan Fraser. Samanlainen hieman hassusti änkyttävä/värisevä komistus jolla kuitenkin on jonkinlainen lapsekas pullanössönaama ja nyt se viimein valkeni kun näki Tatumin olevan action-Hugh Grant puvussa jolloin hän jopa näytti Fraserin peilikuvalta.

Tähdet: ***

White House Down