ATK-tuotekehittelijä Ted (Breckin Meyer) saa ylennyksen projektipäälliköksi ja se lupaa ilmeisesti hyvää jo ennestään mukavalle elämälle jossa on jo idyllinen koti mukavan harmonisessa pikkukaupungissa, kaksi innokasta lasta ja nätti rakastava vaimo Cassie (Laura Harris). Elämä on mukavaa. Ylennys tarkoittaa kuitenkin muutakin kuin uutta titteliä ja palkankorotusta, silloin on myös siirryttävä firman sisäisissä klikeissä yhdestä toiseen jolloin nyt kun olet pomo et enää saa viettää aikaa alempiarvoisten seurassa: eli vanhat kaverit hiiteen, tässä ovat uudet. Pomoille kuuluu myös asemaan sopivat edut kuten viinanhuuruiset bileet ja maksulliset naiset, ja vaikka Ted koettaakin pitää jalat maassa ei kestä kauaakaan kun hän ottaa vastaan hedonistiset velvollisuutensa. Samalla hän kuitenkin tiedostaa, että firman keinolla millä hyvänsä-ansaintatekniikka ei ole hyvästä joten myydäkö sielunsa vaiko ei, mutta ainakin puhelintyttöjen avulla saa stressiä puretuksi. Ainakin kunnes vaimo saa tietää.
Ilmeisesti ainakin osittain jonkinlaiseksi yritysmaailmasatiiriksi tarkoitettu elokuva ei ole mikään Dilbert, mutta ei myöskään Konttorirotat vaikka pyrkineekin olemaan enemmän sellainen kuin jotain mihin kansi esimerkiksi viittaisi. Kansikuvaan liittyen pidän hivenen kiinnostavana sitä kuinka se näemmä muuttui alkuperäisestä (keskellä) hieman "uskaliaammaksi" (vasen) aivan kuin se olisi jotenkin merkittävää, vaikka mitä väliä, Erittäin salainen se silti on (jäljellä on enää oikea).
Pikkupikkubikineissä on kuitenkin harhauttavaa sillä sellaisesta komiikasta ei ole kyse.
Lopulta kyseessä on se perinteinen romanttinen tarina ihmisestä joka valheellisen menestyksen myötä putoaa korkealta ja löytää onnen sieltä missä se alunperin olikin: aivan vieressä.
Hieman leikkisän surumielistä musiikkia (vrt. American Beauty), runsaasti dialogia, melankolisia tunteita ja jotain minkä vain voi kuvailla olevan indiefiilistä (kuin Elliott Smith Kanye Westin rinnalla), mutta liian hento ote aiheuttaa sen ettei uskallusta riitä mennä pää pystyssä vaan tyydytään keskinkertaisuuteen jotta ei loukattaisi ketään. Toisin sanoen Corporate Affairs on kuin tähtensä Breckin Meyer, jotenkin harmiton ja jonka katsoo oikeastaan juuri koska se vain on.
Koskakohan joku saa päähänsä tehdä ensemble-elokuvan tähtinään Meyer, Brendan Fraser, Devon Sawa, Sam Worthington ja vaikkapa Taylor Kitsch. Siinä olisi The Suicide Expendables Squad jonka kaatuminen metsässä ei aiheuttaisi pienintäkään ääntä.
Tottakai tulin virheellisesti ostaneeksi tämän kahdesti vaikka toisella kerralla jokin kyllä kuiski mielessä, että dude, tää näyttää valitettavan tutulta, mutta oletin ilmeisesti vain aiemmin pitäneeni samaa koteloa käsissäni, mutta hylänneeni sen sillä kertaa. Sama se, toinen kappale on jo hyvä tosi sitten lahjoitettu eteenpäin. Sama kohtalo tulee olemaan tälläkin levyllä.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti