Tehdään tässä välissä jälleen loikka kirppislöytöjen pariin ja siellä onkin tällä kertaa pari ns. kateutta aiheuttavaa levyhankintaa.
Aluksi tuo Classic Horror Movies-kokoelma vaikutti hyvältä löydöltä ja tokihan se on onkin sellainen, mutta kotona kun tarkemmin selailin sen takakannesta kappalevalikoimaa alkoi sen sisältö hieman häiritsemään. Ei se että mukana ovat kaikki tutut veisut Manaajasta Psykoon ja Poltergeistiin, vaan se että se tuntui jopa kappalejärjestykseltään kiusallisen tutulta. Hitto, sehän on sama levy kuin jo omistamani Let Me Hear You Scream.
Tosin yksi ero levyjen välillä on (en puhu kannesta) ja se onkin aika outo ottaen huomioon kyseessä olevan kauhuelokuvien musiikkia sisältävät levyt. Classic Horror Moviesissa on yksi kappale enemmän ja get this, se on Blade Runnerin lopputunnari. Jep, ei pelkästään tieteiselokuva kauhun seassa, mutta myös yksi kuluneimpia leffasävellyksiä koskaan. Hyvä biisi.
Ne loistokkaammat musiikilliset levylöydöt ovat kuitenkin Rockyn ja The Deepin vinyylit.
Culture Clubin levy oli eräänlainen pakkohankinta. Ei siksi että se todellakaan olisi mikään must have-tuotos vaan koska tarjous oli kolme kympillä ja nappasin sen Rockyn ja The Deepin seuraksi vain jotta vaatimus täyttyisi. Sinänsä sillä ei ollut juuri mitään väliä mikä se kolmas levy oli. Varsinkin kun erehdyin luulemaan sen olevan Culture Beat ja ihmettelin että tälläinenkö yhtye se oli ennen Mr. Vain-aikaa.
Sanokaa missä vaiheessa se tapahtui kun Bruce Willis putosi merkitykseltään A-luokan starasta kuka hitto toi on?-sarjaan.
Ihan oikeasti, tuo kuvassa oleva Fire With Fire on jälleen yksi nurkan takaa ilmestynyt Willis-leffa joka ei nostata pölyä edes pudotessaan maahan preerialla ja samankaltaisia elokuvia on entisen Hudson Hawkin ura nykyään täynnä. Kohta Willis on uusi Tom Sizemore ja Michael Madsen joka vääntää 1000 ja yksi elokuvaa vuodessa, mutta osoittaa jokainen kerta että evvk.
Lopuksi ne mitä en ostanut, vaikka kutkuttivatkin mieltäni.
Tätä kirjoittaessani soi: Aliens vs. Predator Requiem ost.
5 kommenttia:
Loistokkaita ja todellakin kateutta herättäviä löytöjä nuo Rockyn ja The Keepin vinyylilätyt.
Ei kun The Deepin siis. Kirotushärö iski jälleen.
The Keep minulla on useampana cd:nä.
Olen sanonut tämän aikaisemmin, mutta sanon sen uudestaan: Rockyn tunnari on aivan loistava. Joka ainoa kerta se nostaa hymyn huulille, piristää ja herättä halun lähteä juoksemaan. Ihan sama minne, mutta juoksemaan kuitenkin. Ja varjonyrkkeilemään.
Siinä Die Hard 4.0:n jälkeen se Brucen alamäki alkoi. Koko 2010-luku on ollut aika heikkoa.
Culture Clubilta tiedän tasan kaksi biisiä: Karma Chameleon ja Do You Really Want to Hurt Me. Kumpaakaan tuskin löytyy tuolta levyltä.
Vaikka paljon kasarimusiikkia kuuntelenkin niin Culture Club ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini ja luokittelenkin sen aikalailla niihin hiukan koomisiin yhden (tai kahden) hitin ihmeisiin kuten Kajagoogoo ja A Flock of Seagulls, jolloin jos jotain heiltä tulee kuunneltua niin aika harvoja biisejä. Nuo mainitsemasi ne melkein sitten ovatkin ja nekin ovat sen verran löysää kamaa ettei niitäkään kovin usein kuuntele. Bändi kuitenkin on tuttu, joten olin jotenkin yllättynyt että ei vain tämä From Luxury to Heartache-levy ollut tuntematon, mutta kuunneltuani sen en edes tunnistanut yhtään biisiä. Ei edes levyn top10-hittibiisi Move Away.
Parasta mitä Boy Georgelta on tullut oli se Crying Game-cover.
Lähetä kommentti