Välillä tuntuu kuin jokainen elokuva josta kirjoitan on jokin lapsuudestani tuttu tapaus, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta ehkä ne vain muistaa paremmin johtuen juurikin syvemmästä suhteesta niihin kuin joihinkin uudempiin elokuviin. Tätäkin haastetta varten pengoin esille elokuvan josta saatoin vetää mieleni perukoilta muiston menneestä ja jo pelkästään se vaikutti puolueellisesti näkemykseeni siitä, sillä sen vuoksi se ei enää ollut vain elokuva vaan osa menneisyyttäni ja siten jotenkin oma.
Ford Fairlane - Rokkidekkari (The Adventures of Ford Fairlane, 1990)
Töykeä, itserakas, sovinistinen, pissispuheinen ja ylipäätään täydeltä mulkerolta vaikuttava epäonnistunut rokkari ja ihan ok yksityisetsivä Ford Fairlane (Andrew Dice Clay) on tietenkin hän jonka naiset haluvat ja jollainen muut miehet haluavat olla. Kun suositun sukkahousuhevibändin solisti (Vince Neil) kuolee kesken keikan ei Fairlanea palkata selvittämään syytä, mutta kun ylimielinen dirty girl-hienostoleidi (Priscilla Presley) palkkaa miehen etsimään kadonnut ääliömäistä sisartaan kautta tytärtään (Maddie Corman) saa Fairlane huomata sekaantuneensa samalla myös aiemmin mainitun tukkahevarin kuolintapaukseen. Rokkimaailmassa kun eletään niin tissejä ja huonosti meikattuja bändärinaisia riittää, miehet bimboilevat machosti ja disko on kakkaa, joten tottakai jälkimmäinen kuuluu poliisien repertuaariin ja Fairlanea vihaava kyttä (Ed O'Neill) onkin entinen epäonnistunut tanssilattioiden täyttäjä. Levy-yhtiöt ja niiden johtajat (Wayne Newton) ovat riistäjäkapitalisteja jotka haluavat saada artistinsa hengiltä jotta voivat rahastaa ruumiinryöstöllä (terve 2pac ja Jimi Hendrix), mutta onneksi mukana ovat myös nahkapsyko (Robert Englund), limainen fani (David Patrick Kelly), helvetin ärsyttävä ylimielinen kakara (Brandon Call) ja tietenkin kaunis, järkevä ja ylipäätään ainoa normaali ihminen, Fairlanen pomoaan pätevämpi apulainen (Lauren Holly). Nivusia kouritaan ja vietetään normaalia rock und roll-elämää.
Ford Fairlane on aika hyvä osoitus kulttielokuvasta. Se jäi aikoinaan tärkeysjärjestyksessä toiseksi kun Renny Harlin sai kesken kaiken tarjouksen tehdä Die Hard kakkonen ja niinpä Ford Fairlane päätyi järjestettyjen kisojen ansiosta kakkospaikalle ja vaikka siis aloitti matkansa ennen Die Hardin ensimmäistä jatko-osaa ei julkaisua tapahtunut ennen sitä, joten kun markkinoille rynnisti Die Hardin kaltainen mega-elokuva kuka enää huomasi pientä Ford Fairlanea? No, vaikka Ford Fairlane ei menestynytkään kaupallisesti ja sai Suomessa kotiinveto-etua Harlinin ansiosta niin kyllä elokuva sopivasti piti ääntä jotta se jäi mieleen vähintään guilty pleasure-sarjan tarpeettoman ylväänä oriina. Hautautuminen Die Hardin alle, floppaus teattereissa, nopea vanhentuminen (mm. elokuvan puudelirock-imago), nolostuttavat esiintymiset (Ed O'Neill häpäisee itsensä, Robert Englund pitää hauskaa yltämällä hapettomaan tilaan saakka) ja tietenkin itse nimihenkilöä esittävän Andrew Dice Clayn kömpelö sovinismihuumori ovat kamaa jotka huutavat niin huonoa että hyvää, ja kyllä, kunhan kääntää aivonsa nollille on tarjolla juuri sopivan typerällä tavalla hauskaa roskaa. Kyseessä on siis elokuva josta on todella vaikea sanoa sen olevan oikeasti hyvä, ellei sitten ole samalla valmis toteamaan jonkin Poliisiopistonkin olevan hyvä, mutta juuri kaiken kattavan tyhmyytensä ansiosta Ford Fairlane ei ainakaan jarruttele taikka nöyristele, vaan jos mennään metsään niin sinne mennään pää pystyssä. Fairlanen tapauksessa se onkin sitten alapää. Da dum tss! Ja tuo oli samalla tasolla elokuvan oman huumorin kanssa.
Minä diggasin tästä elokuvasta aikoinaan kovastikin ja edelleenkin se on minusta varsin huvittava tapaus, vaikka nyt ei enää sen puberteettihuumori purekaan samalla tavalla. Harlinin urahan oli tässä vaiheessa vielä alkutekijöissään, mutta jo tuolloin hän osasi pitää vauhdin yllä ja toimintaelokuvana Ford Fairlane rullaa sujuvasti. Huumori nyt on mitä on, alatyylistä ja eipä Harlinista tämän perusteella oikein ollut pelkän komediaelokuvan ohjaksiin, mutta se on tosin myönnettävä että kiitos uhoamishuumorin tyhmyyden sekä rohkeuden dialogin kuljetus toimii aikalailla paremmin kuin yleensä hänen elokuvissaan ja se johtunee siitä, että vaikka esimerkiksi Dice Clay ei nyt mikään järin hyvä näyttelijä olekaan on hänen moottoriturpaisuutensa hyvästä pitämään yllä energiaa silloin kun tapahtumissa ei ole ns. tavallista toimintaa. Yleensähän ne ovat nimenomaan ammuskeluja, tms. ympäröivät kohtaukset jotka eivät kulje Harlinin käsissä kovinkaan tehokkaasti (eivät aina surkeastikaan, mutta paremmin hänen ohjauksensa toimii kun käsissä on jonkinlainen ihmisentappoaparaatti), mutta kun ne keskustelutilanteet täytetään nolostuttavalla äijähuumorilla ei se kenties ole aina hauskaa, on se kuitenkin paremmassa tasapainoisemmassa linjassa toiminnan kanssa. Siksi onkin aika surku, että muistan Harlinin aikoinaan sanoneen kuinka Fairlanen floppaus olisi ollut merkki juurikin siitä ettei hänelle komedia sovi ja sellaista ei enää tulisi. Long Kiss Goodnight kuitenkin osoitti Harlinin onnistuvan myös komedian sekä toiminnan yhdistämisessä, ja vaikka kyseessä olikin toimintaelokuva jossa huumorista vastasi varsinaisesti yksi ainoa henkilö ja kirjoittajana oli nasevasti piikittelevä Shane Black niin ei Harlinin ainakaan vain Ford Fairlanen vuoksi kannattaisi kiertää kaukaa myöskään suoranaista komediaelokuvaa. Uskonkin, että osasyy siihen miksi Ford Fairlanen komedian ajoituksellinen onnistuneisuus ei ole tasaista johtuu vain siitä ettei Harlinilla vielä ollut kokemusta lajityypistä ja ajan myötä nimenomaan komediapainotteisuus olisi mahdollisesti ollut hänelle sopiva leikkikalu. Kenties meidän kuitenkin on tyytyminen niihin tahattomasti hauskoihin elokuviin.
Kyllä Harlin kuitenkin on toimintaohjaaja, vaikka tekisi mitä. Tai kenties huumorin pitäisi painottua visuaaliseen puoleen tekstin sijaan.
Mitenkään unohtunut elokuva ei Ford Fairlane todellakaan ole, vaan se on pikemminkin kulttielokuville tyypillisesti rajoitetusti muistettu. He jotka sen muistavat, muistavan sen yleensä aika erinomaisesti ja vaikka jokainen elokuvan muistava tuntuukin pitävän sitä aika hölmönä niin siitä tunnutaan pidetyn. Hyvä esimerkki siitä kuinka pidetty Ford Fairlane ainakin hetken aikaa oli ilmenee siten, että kun menin yläasteelle ja elokuvan vhs-versio teki tuhojaan, niin sen ohella kuinka jokainen murrosikäinen poika tuntui osaavan kaikki epäkorrektit repliikit ulkoa niin kävipä kerran vieläpä niin että kun koululla oli urheilupäivä ja koko väestö oli samoilemassa pururadalla, suuri ryhmä poikia (hei, tämä on ns poikien elokuva ja itsekin olin yksi tuon ryhmän pojista) rupesi armeijamarssityylisesti laulamaan Ed O'Neillin esittämää Booty time-diskoviisua. Se biisi on ihan kauheaa kakkaa, mutta tilanne oli hauska. Joten pidin Ford Fairlanea oikeasti hyvänä taikka huonona on se elokuva joka saa tälläisistä hetkistä lisäarvoa.
Näyttelijätyöhön pitää palata vielä sen verran, että se on nolostuttavaa kautta linjan. Oikeasti, oli kuka tahansa ruudussa esittämässä mitä tahansa hahmoa niin se vedetään kuin kyseessä olisi tarkoitus olla jokin Jim Carrey Cable Guyssa. Joskin tämä pelleily on ymmärrettävää ottaen huomioon kuinka hahmot ovat kirjoitettu ilmeisesti tarkoituksellisen ärsyttäviksi. Todella ärsyttäviksi!
Brandon Call, joka ei nykyään enää taida edes olla töissä viihdeteollisuudessa, oli kaikissa näkemissäni rooleissa todella raivostuttava, joten hänen kohdallaan en usko kyseessä olleen vain sellaiseksi kirjoitetun hahmon. Siksipä tämä vaikuttaakin reaktiolta johonkin muuhun kuin tieraivoon: "shot in both arms following a traffic dispute September 3, 1996."
Vaikka elokuva koostuukin enemmän tai vähemmän epäkorrekteista vitseistä, taikka ylipäätään huumorista joka on sekä helppoa että nolostuttavaa, myönnän edelleen suuresti huvittuvani joistakin niistä typeryyksistä. Tosin yksi niistä hauskoista jutuista osoittautuikin kohtaukseksi tv-sarjasta That 70's Show.
Olen pettynyt siihen, että kuten esimerkiksi 007-elokuvien julkaisujen kanssa siirtyminen kasetista levymuotoon tarkoitti myös aiemman hienon kannen vaihtumista korkeintaan ihan kelvolliseen.
Niin ja tämän elokuvan Harlinin tavaramerkki, eli suomiviittaus on tällä kertaa Kata Kärkkäisen cameo fellaatiota suorittaneena neitinä. Nähdään torilla.
Tähdet: ***
7 kommenttia:
Booty time, booty time, across the USA.
Outo tapaus tuo Brandon Callin ampumisjutska. Sentään kuitenkaan henkeään siinä menettänyt, vaikka sekin mahdollisuus siinä olisi ollunna.
Ford Fairlane kuuluu myös omiin lapsuus muistoihin. Lähipiiristä löytyi ja kiire oli kopioida talteen.
Myöhemmin jostain syystä päädyin nauhoittamaan tv:stä päälle (saman elokuvan siis) vain todetakseni että tv:ssä leffaa oli lyhennelty ohjelmapaikan vuoksi?!? Yh...
Kenties se oli Jeremy Jackson joka Callia ampui. Kinaa siitä kumpi oli parempi Mitch Buchannonin poika.
Muistelisin kyllä, että Ford Fairlanea olisi jossakin julkaisussa sensuroitu (mikä ei siis liity tuohon televisioesitykseen), mutta en osaa ollenkaan sanoa mitä siitä olisi leikattu. Seksi on pelkkää puhetta, eikä väkivalta ei sisällä verenvuodatusta. Ehkä sieltä sitten lähti joitakin kirosanoja.
Ehkä, ehkä ei.
Taisi olla so bad it's good -sarjaa. Pitäisi katsoa tämä taas joku kerta, kun mieleen tulee lähinnä ne ruumisautossa jörnivät suharit.
Varaudu siihen, että Booty time jää soimaan päähäsi.
...No ok, ne koinivat kalmokuskit JA pornoviiksisen Pulmuset-äijän musiikkinumero.
Lähetä kommentti