Elokuvahaaste 2016. 43. Yli 3h pitkä elokuva

Meinasin muokata tätä haastetta siten, että varsinaisen elokuvan sijaan aioin ottaa vuoroon minisarjan, joka sitten minun logiikallani olisi elokuva koska se ei levyltä katsottuna ole jaksoiksi pilkottu. Syy siihen oli siinä, että mielestäni aika harva elokuva pystyy oikeuttamaan kolmen tunnin ja varsinkaan sen yli menevän pituuden, ja ne satunnaiset jotka onnistuvat siinä ovat elokuvia joista olen joko jo kirjoittanut taikka joista haluan kirjoittaa muussa yhteydessä (esim. Kummisetä 2, joka pitää ottaa yhdessä ykkösen ja kokkosen kanssa). Hitto, moni kaksituntinen elokuvakin on selvästi puolisen tuntia liian pitkä ja mieleen tulee kouluaikainen viisaus jossa todettiin että parempi valmistella esitelmää varten 15 minuuttinen puhe ja puhua viisi minuuttia kuin toisinpäin. Valitettavasti aivan liian moni elokuva haluaa väkisin olla jälkimmäistä, aivan kuin pituus olisi jonkinlainen laadun mittari. Kysykää vaikka keneltä mieheltä, niin se ei pidä paikkaansa. Da dum tss!

Transformers 2h 18min

Transformers: Revenge of the Fallen 2h 24min

Transformers: Dark of the Moon 2h 28min

Transformers: Axe of Extinction 2h 38min

Spider-Man 1h 56min

Spider-Man 2 2h 2min

Spider-Man 3 2h 13min

Eikä yksikään ole oikeasti kuin puolentoistatunnin elokuva.

Missä vaiheessa 90 minuutin kultaisesta sanattomasta säännöstä tuli kirosana ja megalomaniasta vaatimus. Ei se lihasten esittely vaikuta jos tietää niiden olevan silikonia.

Erityisen pelottava ilmiö oli se joskus mitä se nyt oli 2003, 2004, 2005 tai jotain sinne päin komedioissa pinnalla ollut feeniksenpidennys jossa dvd-julkaisun mainostettiin olevan 15 tai jotain minuuttia pidempi versio kuin teatterissa nähty ja poikkeuksetta ne 15 tai jotain minuuttia olivat poistettu syystäkin. Toki niiden pidempien versioiden sanottiin sisältävän jotain shittiä mitä ei muka saatu taikka uskallettu teatteriversiossa näyttää, mutta eivät ne lisätyt osuudet koskaan muuttaneet elokuvaa kuin pituudeltaan. Ja kun ne yleensä tuntuivat jo lyhyempinäkin kestävän viikon niin mitä siihen enää kilometrejä lisäämään.

No, tässä nyt kuitenkin yksi päälle kolme tuntia kestävä elokuva.

Tanssii susien kanssa (Dances With Wolves, 1990)

Loukkaantunut pohjoisen sotilas, luutnantti John Dunbar (Kevin Costner) on vaarassa menettää jalkansa ja ajatus tulevaisuudesta yksikenkäisenä johtaa miehen loogiseen tulemaan, eli itsemurhayritykseen ratsastamalla keskelle tulilinjaa. Henki säilyy, jalkakin saadaan pelastettua ja kristusposeerauksella ratsastanut sotilas nousee rohkeuden ja voiton symboliksi, jolloin Dunbar on syytä palkita tahattomasta urotyöstään.

Palkkio on vapaavalintainen palveluspaikka ja siten Dunbar pääsee kauas sisällissodan kauhuista, intiaanimaille ylläpitämään hiljaista vartiopaikkaa. Yksinäinen sotilas rupeaa herättämään paikallisten intiaaniheimojen ja alueella chillaavan suden huomion, ja pian Dunbar pääseekin osaksi suden kaveripiiriä kuin myös toisen paikkakunnan intiaaniheimoa. Löytyypä sieltä rakkauskin. Ei sudesta, vaan intiaaniheimon kasvattina olleesta naisesta, Seisoo nyrkki pystyssä tai jotain sinne päin se oli (Mary McDonnell).

Hiukan koetaan kulttuurieroja, todetaan että olemmepas me samanlaisia ja tottakai ilkeät intiaanit ilkeilevät (Wes Studi, tuo intiaanielokuvien pakkonimi on se pahimmista pahin) ja valkoinen mies tahtoo maan itselleen.

Aiemmin totesin, että meinasin valita tähän haasteeseen minisarjan, mutta päädyin sittenkin varsinaiseen elokuvaan. Tanssii susien kanssa toki on elokuva, mutta se tuntuu minisarjalta. Kyseessä on kasvutarina kärsivästä, masentuneesta sotilaasta vailla päämäärää mieheksi joka löytää elämänilon ja merkityksen itselleen eräänlaisena ihmisoikeustaistelijana, ja tämä matka on toteutettu siten, että se tuntuu kolmelta erilliseltä jaksolta. Tottakai sen täytyykin tuntua usemmalta osalta, koska tarinan pitää kulkea muutoksien kautta ja jokaisen muutoksen täytyy merkitä yhden osuuden loppua ja toisen alkua. Mutta tässä tapauksessa tarkoitan erillisten osien vaikuttavan erillisiltä siten, että jokaisen väliin voi kuvitella lopputekstit, tms. Ensin on se pelkkänä introna toimiva itsemurhahakuinen Costner, sitten on uutta oppiva tyhjä taulu-Costner ja lopuksi paikkansa ihmisoikeussuojelijana löytänyt Costner. Nämä osat voidaan vieläpä erotella Costnerin naamakarvoituksen mukaan: kuolemanjanoisella Costnerilla on kokoparta, oppivalla Costnerilla viikset ja lopullisella, uudella Costnerilla ovat kasvot siloiset kuin vauvan peppu.

Ei se nyt aivan minuutilleen noin toimi, mutta aika hyvin sen pystyy jakamaan siten.

Saman jaon voi tehdä myös Costnerin vaatetuksen perusteella: ensin sotilasunivormu, sitten vapaamuotoisempi sotilasunivormu intiaanihelmillä ja lopuksi hippikuteet.

En nyt väitä ettäkö Tanssii susien kanssa pitäisi jakaa kolmeen osaan ja etteikö sitä jaksaisi katsoa yhdeltä istumalta, sillä kyllä tämän vaivatta kertaheitolla katselee. Se vain vaikuttaa rakenteeltaan minisarjalta ja toki sitä olisi voinut jonkin verran tiivistää, sillä onhan 3h 44min nyt aika kova vaatimus takamukselta. Kyseessä kuitenkin on tarkoituksella iso, lännenromanttinen elokuva joka koettaa kertoa jotain tärkeääkin (sinänsä yksinkertaista, mutta vaikeaa tasa-arvoa) joten pituus on varsin ymmärrettävä tekijä sellaiselle. Jos halutaan sanoa jotain merkittävää niin siihen saakin kuluttaa aikaa. Joskin samalla väitän että jos sitä ei saa sanottua muutamalla lauseella ja parhaimillaan/pahimmillaan jopa vain sloganina niin kuinka tärkeää se voi olla. Eihän se aina onnistu, mutta jos esimerkiksi trailerin tarkoitus on vetää meidät kokopitkän pariin, niin siihen pitää saada tärkein sanottava mukaan jotta uskoo pidemmän puheen olevan ajan arvoista. Se tosin on myönnettävä, että sujuvasti läpi käytävästä pituudestaan huolimatta aika on syönyt jonkin verran elokuvan tehoja. Se toki on edelleen nätti ja kaikkea muutakin miellyttävää, mutta viimeistään nyt huomaa kuinka turvallisesti elokuva onkaan tehty. En siis tarkoita syntytarinaa, joka tunnetusti oli Costnerille jonkinlainen hien ja tuskan tie kun kukaan ei ollut valmis tukemaan rahallisesti eikä kukaan uskonut näyttelijänä tunnetun miehen ohjaajankykyhin. Huomautan myös, että uskon Costnerin halunneen tehdä tämän elokuvan juuri tälläisenä, enkä täten väitä muiden tahojen johtaneen häntä tiettyyn suuntaan, mutta vaikka elokuvassa tehdäänkin pientä painotusta esimerkiksi sinne päin että valkoinen mies alistaa vähemmistöä, eli intiaaneja, niin Tanssii susien kanssa koettaa hieman liikaa olla kaikkien kaveri. Alussa etälä- ja pohjoisvaltion sotilaat ovat keskenään samanlaisia, myöhemmin valkoinen Dunbar hyväksytään vaivatta osaksi intiaaniheimoa ja kuinka ollakaan, on romantiikan kohteena intiaani joka onkin valkoinen nainen. Se ei minua haittaa kuinka etelän ja pohjoisen sotilaat kuvataan samanlaisina, sillä sellaisiahan he varmasti olivatkin, mutta kun jokainen musta ja valkoinen tasoitetaan harmaaksi niin alkaa tuntumaan kuinka takana olisi ollut ajatus kaikkien kaverina olemisesta. Ei oteta riskiä että joku suuttuisi rotuasioista koska valkoinen mies menee yhteen intiaaninaisen kanssa, vaan tehdään se sama mutta laittamalla intiaaniksi valkoinen nainen. Et cetera, et cetera, et cetera. Toki tässä tosiaan hetkittäin näytetään kuinka valkoinen mies on täysi sika vähemmistöryhmiä kohtaan, mutta pelkästään tekemällä valkoisesta naisesta ja valkoisesta miehestä intiaani osoitetaan, että kyllä se valkoinenkin voi olla hyvästä. Ja kun tähän päälle laitetaan vielä se ihmisoikeudellinen pehmeä saarna, kärsivän sielun pelastus (vrt. sairaskertomus) laajakankaisia kauniita maisemakuvia ja John Barryn kuulas romanttinen musiikki ollaan niin vahvasti sekä massayleisön että Oscar-palkintojen maaperällä, että se liikuskelee jo liiallisen laskelmoinnin rajalla ja uhkailee siirappisella pehmeydellä. Kyllä se kieltämättä huvitti nähdä Costner puolivartalokuvassa kävelemässä viljapellolla käden hivellessä tähkäpäitä hidastetusti, kun sitten täsmälleen sama tapahtui 10 vuotta myöhemmin toisessa, samankaltaisessa Oscar-rohmussa, Gladiatorissa ja molemmat elokuvat vetoavat samoihin tunteisiin samalaisella pateettisuuden rajalla käyden. Mutta tästä mahdollisesta miellyttämisen kaavamaisesta halusta huolimatta Tanssii susien kanssa tuntuu silti alusta loppuun täydestä sydämestä tehdyltä henkilökohtaiselta elokuvalta ja koska kyseessä on kaikin puolin hieno ja miellyttävä elokuva, on sen menestys ollut ansaittu ja kullansävyisiä auringonlaskuja katsellessa uppoutuu lännenromantiikkan sen verran syvälle, että hitot siitä vaikka välillä tuntuukin siltä kuin katselisi diplomaattia työssään. Kuitenkin juuri siitä syystä sitä olisi kaivannut jonkinlaista puolen valitsemista jotta draama saisi dramaattisuutta osakseen.

Lopuksi mainitsen jotain versioiden pituuksista ja varoitan parista painoksesta. Minulla on kaksi versiota tästä elokuvasta: se pidennetty jonka katsoin tätä arviota varten ja toinen joka väittää olevansa saman pituinen, mutta ei ole. Special Edition-versioni on region 1 (sama versio on kyllä julkaistu Suomessakin eri kansilla) ja siksi sen katsominen jää vain yhden laitteen varaan, joten kun näin samaisen elokuvan suomipainoksen kirpparilla päätin luonnollisesti ostaa sen varmuuden varuiksi. Ekstramateriaali siitä puuttui (vain trailereita), mutta pituuden perusteella kyseessä oli sama versio. Ei ollut. Tämä nyt kuvassa näkyvä painos kertoo takakannessaan väärän pituuden, sillä se on se alkuperäinen teatterileikkaus ja siten juuri ja juuri alle kolmen tunnin jäävä.

Myönnettäköön toki, että lisätyt osuudet eivät niinkään muuta elokuvaa, vaan pikemminkin vain täydentävät sitä. Joten siellä ei ole mitään kokonaisia ranskalainen plantaasi-osuuksia leikattuna, joten sen suhteen totean lyhyemmänkin version olevan tarpeeksi täytäleinen ja vaikka petyinkin väärän pituuden ilmoittamiseen, kelpaa minulle noin kolmetuntinen Tanssii susien kanssa aivan yhtä lailla kuin sen ylittäväkin. Siispä tämä varoitukseni ei kohdistu version erilaisuuteen vaan sen antamaan valheelliseen tietoon, joka voi olla ikävä yllätys heille jotka olettavat kyseessä olevan director's cutin. Samalla mainittakoon, että myös se sinikantinen versio jota muun muassa Anttila ja Prisma myy on se lyhyempi versio, vaikka pituudeksi niissäkin ilmoitetaan pidennetty.

Tähdet: ***

Tanssii susien kanssa