Elokuvahaaste 2016: 35. Elokuva ohjaajalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla

Tämä haaste on aiheuttanut tähän mennessä eniten päänvaivaa, sillä kunhan ensin pienen penkomisen jälkeen ylipäätään löysin muutaman ohjaajan joiden nimikirjaimet osuivat yksiin omieni kanssa, niin tottakai heidän elokuvansa vaikuttivat käytännössä olemattomilta. Lyhytdokumentti siellä jossain kaukana menneisyydessä, tms.

Varmasti heitä on, mutta en löytänyt mitään tarpeeksi kattavaa (kansainvälistä) ohjaajalistaa jota hyödyntää kun eteen astuivat vain jotkin MOJOjen ja vastaavien toppilistat, jotka tottakai koostuivat vain niistä tutuista Spielbergeistä sun muista jotka eivät tajua olla Teven Lielberg. Mietin haasteen muokkaamista siten, että käyttäisin alkuperäisen sukunimeni ensimmäistä kirjainta hyväksi, mutta ällän vaihtaminen iihin ei auttanut laisinkaan. Entäpä sitten nimimerkkini hyödyntäminen? No, pisteellä alkavia ohjaajia en edes vaivaudu etsimään, kun jos sellainen löytyisikin kuulostaisi se varmasti yhtä ääliömäiseltä kuin McG. Päätin siis tehdä niin, että vaihdoin nimikirjaimien paikka ja siitä se idea sitten lähti: Lewis Teague.

Tai siis tämän haasten ansiosta: Tewis League.

Cujo (1983)

Bernhardilaiskoira Cujo telmii ja temmeltää, työntäen nenänsä väärään paikkaan ja tartuttaa itseensä vesikauhun, jonka vuoksi hauva muuttuu lähes yhtä pelottavaksi ilmestykseksi kuin Beethoven.

Ah, mitä ironiaa kun mörköjä pelkäävä pikkupoika Tad (Danny Pintauro) sai juuri kuulla todella tympiintyneen oloiselta isältään (Daniel Hugh Kelly) ettei mitään vaahtosuisia, kiiluvasilmäisiä karvapetoja ole olemassakaan ja sitten vietetään loppuelokuva masentuneen oloisen äidin (Dee Wallace) kanssa autoon sulkeutuneina kun raivotautinen peto jakelee iskujaan. Puhu sille mukavia! Se pelkää sinua enemmän kuin sinä sitä.

Siitäkin huolimatta, että Tewis Leaguella on krediiteissään suht' muistettavia ja vähintäänkin keskimenestyneitä elokuvia kuten tämä Cujo, Niilin jalokivi ja vaikkapa Alligaattori niin uskallanpa väittää niiden jonkinlaisen suosion johtuvan enemmänkin muista syistä kuin ohjaajasta itsestään. Oli se sitten ratsastamassa hittielokuvan jatko-osana taikka imitaattorina, tai olemalla Stephen Kingin kertomuksen pohjautuva niin niissä sellaisissa seikoissa se syy taitaa enemmänkin olla, sillä vaikka League onkin aikaansaanut varsin viihdyttäviä elokuvia ja esimerkiksi Alligaattorista pidän kovastikin, eipä hänellä tunnu olevan mitään varsinaista persoonallista otetta jonka vuoksi hänen elokuvansa erottaisi jostain Mick Garrisista, Chris Columbuksesta tai esimerkiksi Anthony Wallerista. Häh, kuka on Anthony Waller? Sitä minäkin ja sellainen on myös Tewis League. Toki ainakin hieman ikääntyneimmille genrefaneille hän on tietenkin tuttu juuri King-filmatisointien ansiosta, sillä ne elokuvat osuivat aikakaudelle jolloin King oli tutuin etenkin kauhusta ja jolloin niitä King-leffoja tuntui ilmestyvän yhtä ahkerasti kuin Marvel-leffana nykyään ja ne kaikki me nielimme suurella halulla. League ei ole kädetön kuten Ulli Lommel, ei yhtä mahtipontinen kuin Michael Bay, ei yhtä Christopher Nolan, Steven Spielberg ja lukuisa joukko muita ohjaajia, vaan hän on pienemmän budjetin Joe Johnston: ihan kiva palkkatyöläinen, ei auteur edes unissaan. Eikä minun ole tarkoitus dissata Leagueta sillä pidän useammastakin hänen elokuvastaan, mutta ottaen huomioon elokuvat joita hän on päässyt tekemään olisin kenties enemmän hyvilläni jos voisin antaa kehuja enemmän ohjaajallekin kuin vain muille tekijöille. Suurin osa Cujonkin katsoneista varmasti valitsi sen nähtäväkseen Stephen Kingin ei Tewis Leaguen ansiosta ja piti siitä vain koska pitää Stephen Kingista, ei koska elokuva olisi jotenkin keskitasoa parempi.

Kun vielä vuosia sitten asuin äitini luona, eli kuten sanotaan, kotona, vei tie kotimme pihaan muutaman muun talon välistä ja yhdessä kohtaa asuivat perhe joilla oli bernhardilainen ja toisella puolella tietä asuivat tuon koiran isännän vanhemmat (tämän merkitys  tulee pian esille). Tuo koira ei tainnut olla täysin puhdasrotuinen, sillä ilmeisesti osa dna:sta koostui SAATANASTA! Tuolla koiralla vaikutti agressiivisuus olevan polttoaine joka moottoria piti käynnissä ja niinpä jos ajoit autolla ohitse varmaa oli että koira hyppäsi raivoissaan konepeltiä vasten, ja auta armias jos koetit kulkea paikan ohitse jalan taikka pyörällä. Useampi ihminen rupesi välttelemään talon ohitse kulkemista, sillä silloinkin kun koira oli suljettujen ovien takana kuulit paukkeen joka tuli koiran paiskoessa itseään ovea päin pedon huomatessa jonkun kulkevan ulkona. Koira siis synnytti pelkoa silloinkin kun ei tarvinnut vältellä hampaita. Hassusti omistajat vannoivat koiran olevan itse kiltteys sekä paavi yhdessä paketissa, mutta sanotaanko näin, että kolmannen puremisen jälkeen halusin säästää jalkani ja aloitin itsekin metsäpolun käyttämisen päätien sijaan. Mainittakoon tässä välissä, että pelkään luonnostani isoja koiria, joten pyrin kaikin puolin olemaan ärsyttämättä tuota koiraa. Omistajien väite koiran kiltteydestä joutui epäilyttävään valoon kun he kirjaimellisesti koettivat ostaa minut hiljaiseksi, josta kieltäydyin sanomalla ettei heidän tarvitse antaa minulle rahaa, kunhan koira pidetään kiinni sen ollessa ulkona, sillä kuten tiedätte minä en ollut ainoa joka sai kärsiä epävakaan eläimen käytöksestä. Ja nyt asiaan astuivat he tien toisella puolella asuneet koiran isännän vanhemmat, sillä koira todellakin kytkettiin valjaisiin ja kiinnitettiin vaijeriin jonka avulla se sai liikkumatilaa. Mikä on hyvä, sillä en minäkään edes kokemani jälkeen halunnut eläintä kahlittavan kuin Nelson Mandelaa. Vaikka Mandela tässä tapauksessa olikin ilmestyskirjan peto. Kyllä, vaijeri pingotettiin puuhun ja toiseen joka sattui sijaitsemaan siellä isännän vanhempien pihalla, jolloin koiran liikkumisalue sijaitsi juuri siellä mistä se olisi pitänyt pitää poissa: tiellä. Tiellä jossa ongelmat juuri ilmaantuivat. Hienoa työtä rakentaa hiekkalinna keskelle merta. Vuosia myöhemmin jo muutettuani pois sieltä sain kuulla, että koira oli viety lopetettavaksi syystä että se oli jatkanut vieraiden ihmisten päälle hyökkäämistä.

Voisi tuon perusteella luulla, että Cujo tuntuisi jännittävämmältä kuin mitä se todellisuudessa on, kun kerran tunnelmaa voi yhdistää omakohtaisiin kokemuksiin. Ei Cujo ainakaan täysin huono elokuva olekaan, mutta liian suurelta osin aika pitkästyttävä. Cujo on yksi niistä elokuvista joita aikanaan Suomessakin leikeltiin ja kun se sitten (1999?) vihdoin julkaistiin leikkaamattomana sai huomata, että vaikka pituus on edelleenkin siinä yleensä sopivassa 90 minuutissa oli se aiempi lyhyempi pituus ehdottomasti plussaa. Vaikka ne leikkaukset tietenkin kohdistuivat vääriin osiin kohteiden ollessa tuttuun tapaan toiminnallisemmat pätkät, eikä perusteluna ollut siis jokin tarinan tiivistäminen. Tylsyyttä Cujoon tuovat etenkin aika järkyttävän apaattisen oloiset näyttelijät ja vaikka jonkinlaista masentuneisuutta, tms. perusteellaankin sillä kuinka keskiössä oleva perhe käy läpi aviokriisiä ei se mielestäni kelpaa tekosyyksi löysäilyyn, sillä etenkin Dee Wallace on aina tuntunut kauhuelokuvissa sellaiselta kuin ei haluaisi olla niissä mukana ja hänen esiintymisessään on siten jotain kovin pakotettua. Huvittavasti Dee Wallace on varmasti tunnetuin nimenomaan kauhuelokuvarooleistaan.

Mutta ei se yksinomaan Wallacen (tai Gromitin. Ba dum tss!) vika ole, sillä kyllä tässä aikalailla kautta linjan ollaan hieman väsähtäneen oloisia ja ne energisimmät hahmot ovat valitettavasti sitten Ed Lauterin esittämän rasvaisen, kaljoittelevan vaimonhakkaajatakametsämekaanikon kaltaisia kliseitä joista välittää ei laisinkaan. Kaikki vieläpä etenee hitaasti, joka ei niinkään haittaa suuresti Cujon itsensä kohdalla, koska siinä toimii ihan kelvollisesti se tappajahaimainen pikku hiljaa nouseva vaarallisuus, mutta kaikki siinä ympärillä kulkee kuin aivan liian hidastetusti. Ei se koirakaan vaikuta oikeasti järin vaaralliselta, sillä hyökkäyksissä on sellaista tarzanmaisuutta jossa kimppuun hyökkäävä jellona tuntuu vain leikkivän ja tämä hieman korostuu siten että vaikka koiran turpa on ravassa ja suun pieliin on aseteltu limaa, on katse aivan liian lempeä.

Se kyllä toimii Cujon kohdalla erinomaisesti, että hyökkäävä peto tuntuu koiralta eikä miltään yliluonnolliselta hirviöltä. Suuret voimat selittyvät jo valitulla koirarodulla ja jos pelkkä luppakorvakanin polkaisu rintakehään tuntuu, niin eiköhän tuollainen kaapin kokoinen koira aiheuta vähintäänkin samankaltaisia vaurioita.

Pidän myös siitä kuinka iso osa elokuvasta on sitä kuinka äiti ja poika ovat vankeina autossa ja Cujo vahtii heitä herkeämättä, mutta en siitä kuinka Wallacen apaattisuus vie tehot suljetun paikan kammolta. Tässä oltaisiin tarvittu jotakuta joka olisi halunnut olla mukana tässä nimenomaisessa elokuvassa. Wallace käyttäytyy liiaksi siltä kuin olisi joutunut alentumaan elokuvaan joka ei sovellu hänen ylhäisyydelleen.

"Stephen King has stated that he feels Dee Wallace gives the best performance in this film of any film or TV adaptation of his books, including Kathy Bates's Oscar-winning turn in Misery (1990)."

Mainittakoon myös, että King on kertonut olleensa Cujoa kirjoittaessaan niin alkoholin vaikutuksen alainen ettei muista edes kirjoittaneensa kyseistä kirjaa, jolloin voimme olettaa hänen nautiskelleen hieman liikaa myös kehuessaan Wallacea.

Minua myös hieman kiusaa jotkut käytetyt alleviivaavat tehokeinot, kuten aluksi kun puhutaan Cujon olevan kiltteyden perikuva on musiikkiraitana hilpeää menninkäiskarkelointia ja kun koira osoittautuu pahuuden ruumiillistumaksi on musiikki tietenkin äkkisäikäytysriitasointuilua. Ainakin tässä tapauksessa olisin kaivannut neutraalimpaa äänimaisemaa koiran kohdalla, sillä kyseessähän on sairastunut eläin, ei suunnitelmallisesti ihmisiä vastaan hyökkäävä sarjamurhaaja. Toki myönnän, että jos ne kviik! kviik! kviik!-musiikit olisivat korvattu jollainen J. Karjalaisen Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään-veisulla olisi se varmastikin pehmentänyt dramaattisuutta liiaksi, mutta olisivat nyt edes poistaneet ne hilpeät menninkäiskarkelot.

Jonkinlaista edistyksellisyyttä (jos sitä siksi haluaa kutsua) lienee se, että vuoden 1983 kauhuelokuvassa aviorikoksen tekijä on vaimo.

Kuka muuten nimeää koiransa Cujoksi? Ihan oikeasti, se on sellainen nimi että se huokuu pahuutta. Vaikka ei tietäisi tämän olevan Stephen Kingin käsialaa, tai että kyseessä on kauhuelokuva, tai että koiralla on vesikauhu niin pelkkä nimi paljastaa ettei nyt olla halimussupusin syleilyssä.

En muista oliko vhs-versiossa sama ongelma, mutta ainakin dvd-julkaisun pohjana ollut masteri ei taatusti ole ollut kaikein parhain. Kuvassa nimittäin näkyy muutamaan otteeseen sellaista vääristymäjälkeä, että aivan kuin kyseessä olisi kulunut kopion kopion kopio.

Enkä usko kyseessä olevan tämän omistamani dvd:n viallisuus, sillä kuvassa on hyvin usein myös selviä naarmuja, pölypisteitä ja kalvomaisuutta.

Ne eivät minua häiritse, mutta ovat mielestäni syytä mainita.

Kelvollinen koirakauhistelu joka kuitenkin ravistaa päältään suurimmat jännitykset pituutensa, laiskan kerronnan ja masentuneiden esiintyjien avulla.

Tähdet: **

Cujo