maanantai 29. huhtikuuta 2013

Showdown in Little Tokyo (1991)

Showdown in Little Tokyon alkuperäinen 79 minuutin pituus typistyi suomessa sensuroinnin ansiosta näköjään noin seitsemällä minuutilla, mikä ei sinänsä ihmetytä minua laisinkaan, sillä tämänkaltaiset toimintaelokuvat (vrt. Steven Seagal, tms.) päätyivät aika järjestään saksituiksi. Emmehän me olisi kestäneet jos olisimme nähneet vielä yhdenkin veriroiskeen lisää. Showdown in Little Tokyon ja kaltaistensa elokuvien kohdalla väkivaltakohtausten sensurointi on tavallaan aika hölmöä, sillä yhtä hyvin oltaisiin sitten voitu kieltää koko elokuva, jos jokin väkivalta on pääsyynä leikkauksiin. Tämä kuitenkin on niitä elokuvia joissa on oikeastaan lähes koko ajan jonkinlaista toimintaa ja se on jokaisella kerralla yhtä agressiivista, joten miksi yksi kohtaus olisi toista pahempi? Nyttemminhän se on ajan muututtua aika huvittavaa ja sensuurin silloinen ylireagointi aiheuttaa Showdown in Little Tokyollekin jopa lisäpisteitä, sillä nytkin ostin tämän kasetin uudelleen valikoimiini nimenomaan siinä näkyvien  hyvin tökerösti tehtyjen leikkausten vuoksi. Samasta syystä aikoinaan nauhoitin sen kasetin päälle, sillä en halunnut pitää valikoimissani raiskattua elokuvaa. Outoa?

Ja raiskauksista puheen ollen, tuo mainitsemani alkuperäinen 79 minuutin pituuskaan ei aivan pidä paikkaansa. Ilmeisesti tämä elokuva on ollut alkuperäiseltä leikkaukseltaan parikymmentä minuuttia pidempi, mutta vastaanotto oli ollut sen verran kehno, että elokuva pistettiin uusintaleikkaukseen ja siinä päädyttiin 79 minuutin pituuteen.
Mitäköhän oleellista tuottajat elokuvasta poistivat? Minä luulen, että sivujuonen jossa avaruuden huumediileri lennättää kuolettavia levyjä.

Pikku-Tokion alueelle toimintansa keskittänyt poliisi Chris (Dolph Lundgren) ei pidä siitä, että kilttejä kansalaisia kiusataan, etenkään jos he ovat aasialaisia, sillä muut ansaitsevat aina turpaansa vaikka olisivat sukua Gandhille. Vaikka Chris tykkääkin puhua new age-soopaa ja teeskentelee uskovansa henkisyyteen, niin tosiasiassa on hän kuin Moukarimies ja sielunravinto työntyy aina sivuun kun on mahdollisuus tuhota mahdollsimman monta huonekalua ja ikkunaa. Tottakai superpaha yakuza Yoshida (Cary-Hiroyuki Tagawa) tappoi aikoinaan Chrisin vanhemmat ja nyt tuo ilkimys haluaa olla pikku-Tokion johtaja. Joten Chrisin on pelastettava alueensa pahuudelta, sillä Yoshidan mukana tulisivat varmaan toisen ulottuvuuden lonkero-oliot, sillä eikös japanilaispahisten kanssa käy aina niin? Se olisi paha juttu, sillä ne lonkerot raiskaisivat kaikki koulupukuihin pukeutuneet tyttölapset.
Onneksi Chris saa taistelussaan avuksi kollegansa Johnnyn (Brandon Lee), jonka kanssa voidaan sitten tappeluiden ohessa veistellä puujalkavitsejä ja Johnny pääsee sanomaan Chrisille, että "just incase we get killed, I wanted to tell you, you have the biggest dick I've ever seen on a man." Vaikka emme lihanuijaa näekään, niin varmasti ne olivat totuuden sanoja.

Showdown in Little Tokyo on sinänsä aika tyypillinen buddytoimintaelokuva, että meillä on jälleen kerran kaksi keskenään muka niin erilaista henkilöä, jotka joutuvat puoliväkisin työskentelemään yhdessä ja sitten auotaan päätä ahkerasti, mutta lopulta yhteistyön tulos on pahiksen tuho. Tällä kertaa väitetyn erikoinen jippo on siinä, että aasialaista syntyperää oleva herra on se jenkkiläisempi kuin se jenkkisoturi, joka puolestaan on aasialaisen kulttuurin mestaritietäjä. No, kaikella kunnialla Lundgrenia kohtaan, jonka tosielämän tietämystä en kyseenalaistakaan ja miehen japaniaksentti on ihan hyvältä kuulostava, niin hän ei ole ehkä se kaikein uskottavin vaihtoehto aasiaguruksi. Mutta toisaalta kieli poskessa-ajattelulla hän on oikeastaan aika hauska ja osoitus siitä kuinka yhtälailla epäuskottava Sean Connery oli vastaavassa roolissa Nousevassa Auringossa. Kuitenkaan vitsi siitä, että Lee on keskiluokkainen jenkki ja Lundgren zenmestari ei oikein toimi niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, mutta se seikka sivuutettuna on herrojen yhteistyö aivan loistavaa ja Tango & Cashin tavoin Showdown in Little Tokyo sisältää niin nautinnollista ääliöpottuilua, että olisin halunnut tälle elokuvalle siunaantuvan jatkoa, mutta vain samoilla pääosaesittäjillä. Eli se toive hautaantui Leen myötä.

Tyhmähän tämä elokuva on, ei sille voi mitään, enkä sitä haluakaan muuttaa. Sillä tämä on pelkkää äijäelokuvaa ja sellaiseksi sopivan aivotonta, sekä paheellista kuin minigolfradalle virtsaaminen. Siispä pahikset ovat tosi ilkeitä (Tagawa on loisteliaan ilkeä), jonkinlainen juoni on vain pakollinen paha ammuskelun ja pullistelun seassa, tarkoituksellinen huumori ei suuremmin naurata, mutta kun koetetaan olla vakavia niin se vasta se hauskaa onkin ja koristeena kaiken päällä ovat muka henkiset buddhaopetukset, joiden opettavaisuus unohtuu heti kun on aika ampua gorilla kuuhun. Eli Showdown in Little Tokyon saamat negatiiviset arvostelut olivat ansaittuja silloin ja ovat nyt, sillä jo pelkästään sen edustamasta buddytoiminnasta löytyy ns. laadukkaampiakin edustajia, mutta harva niistä "paremmista" elokuvista sisältää yhtä nautinnollista guilty pleasure-herkkua, kuin tämä, joka on kuin pitkän puuduttavan palaverin jälkeen nautittu sokeripommilimonadi ja suonet tukkiva rasvapurilainen.

Aiemmin mainitsemani alapäävitsin ohella, tässä elokuvassa on toinenkin kohta joka on aina jostain syystä huvittanut minua muita elokuvan osasia enemmän.
Lopussa kun Lundgrenin ja Leen on aika mennä pelastamaan Tia Carreren esittämä nainen hädässä ja aika on kortilla, niin sen sijaan että lähdettäisiin heti estämään pahiksen toimet, on pysähdyttävä esittämään Lundgrenin taistelulajitreenimontaasia. Jos se tapahtuisi jossain muussa kohtaa elokuvaa, niin se menisi purematta läpi, mutta miksi se on tässä elokuvassa pitänyt laittaa kohtaan jossa tietää ettei Lundgrenin hahmolla olisi aikaa sellaiseen. Ajatelkaa nyt jos Rockyssa juuri kun Apollo Creed ja Rocky kävelevät kehään loppumatsia varten, Rocky lähtisikin juuri silloin treenaamaan.

Aivot duud sä rokkaat-asentoon, niin varmasti Showdown in Little Tokyon idioottitoiminta jaksaa naurattaa, vaikka sitten edes vahingossa. Se vain vaatii oikean hetken ja oikean mielentilan, sillä muulloin saattaa suusta päästä toteamus "kakkaa." No, kakka se kauneimmankin kukan kasvattaa.

Tähdet: ***
Showdown in Little Tokyo

4 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Täytyyhän sitä nyt toimintapätkässä treenimontaasi olla... vaikka sitten väärässä paikkaa, jos ei muuten... :D

http://www.youtube.com/watch?v=JU9Uwhjlog8

...noir kirjoitti...

Kyllä, jokainen elokuva hyötyisi sellaisesta. Ajattele vaikkapa kuinka paljon parempi Woyzeck olisi, jos siellä olisi treenimontaaasi jossa Klaus Kinski Dramaraman Anything anything-biisin tahtiin nostelisi painoja, asettelisi hikinauhaa ja löisi rikki tiiliskiviä.

Mörri kirjoitti...

^Haha, ylempi kommentti. :D

Tätä elokuvaa en ole nähnyt lähes 20 vuoteen, enkä muista siitä mitään muuta kuin mainitsemasi biggest dick-kommentin. Jotenkin aina ollut semmoinen tunne, ett tuo lause oli kirjoitettu vain ja ainoastaan Lundgrenin vaatimuksesta.

...noir kirjoitti...

Ymmärtääkseni siinä alunperin sanottiin "biggest dick on a WHITE man", mutta sitä pidettiin rasistisena ja näin ollen Dolph sai olla vain pelkkä iso mulkku.