Liftari (The Hitcher, 1986)

Jim Halsey (C. Thomas Howell) on ajamassa syrjäseutujen ja aavikoiden halki. Taistellessaan väsymystä ja tylsistymistä vastaan päättää Jim ottaa kyytiinsä liftarin, sillä siinäpä sitä saisi itselleen juttuseuraa. Tämä liftari, John Ryder (Rutger Hauer) tekeekin heti ensihetkillä selväksi, että kun äiti kielsi ottamasta peukalokyytiläisiä matkaan, niin hän oli oikeasssa. Ryder alkaa tekemään Jimin elämästä helvettiä ja sekin elämä tulisi päättymään ennenaikaisesti. Eikä Jim ole Ryderin ainoa uhri, eikä jäisi viimeiseksi, ellei Jim tee kuten Ryder haluaa:
"I want you to stop me."

Muksuna Liftari oli erittäin kova leffakokemus ja sekin kuulostaa vähättelyltä. Se lähestulkoon räjäytti pienten lasten tajunnat (viitateen itseeni ja ystäväpiiriini) ja jos se ei tapahtunut jo aiemmin, niin nyt viimestään tuli allekirjoittaneestakin vannoutunut Hauer-fania. Elokuva sai ihmettelemään Howellin hollow man-, tai pikemminkin howell man-tyyppistä katoamista tunnetulta elokuvakartalta ja miettimään, että miksi Liftari ei ollut kaiken kansan suosikki, miksei ohjaaja Robert Harmon noussut A-luokkaan ja miksi pirussa se kesti aina vuoteen 2003 saakka, ennen kuin jatkoa seurasi.
No, Hauer-fanius on ollut kovilla kaikenmaailman kakkaelokuvien ansiosta, Howell ei suoraan sanoen koskaan ollutkaan muuta kuin mahdollinen lupaus B-tähteydestä, Liftari oli ensiminuuteiltaan saakka selvää kulttikamaa, Harmonin muut elokuvat kertovat aika ymmärretävästi miksei hän noussut sinne menestysohjaajien joukkoon ja nyt sitä miettii, että miksi pirussa vuonna 2003 piti ylipätään tehdä jatko-osa, kun se osoittautui niin kurjaksi jätökseksi. Ja jälkimmäiseen liittyen sama meno jatkui vuonna 2007 remaken muodossa. Mutta se on Liftarin jälkeistä aikaa, sillä tätä vuoden 1986 elokuvaa katsoessa niin Hauer, Howell kuin Harmonkin (tuttavallisemmin Hoot, tai triple-H) ovat nerokkuuden triangeli.

Tiettävästi Liftari pohjautuu Doorsin Riders on the Storm-laulelmaan ja vaikka sanoituksissa onkin kohta "there's a killer on the road" joka jo tiivistää koko sisällön, niin myös kappaleen synkkä, masentava ja hidas tunnelma on saatu siirrettyä elokuvaan täysin samanlaisena.

Liftari on painostava kuin märkä säkillinen alasimia ja kulkee kuin Marvelin Juggernaut, eli kun se pääsee vauhtiin niin mikään ei sitä pysäytä. Vaikka vauhti onkin ei-niin-nopeaa.
Onkin hienoa kuinka Liftari kuitenkin tuntuu nopeatahtiselta, luoden mielikuvan toimintapainotteisuudesta, mutta sitten kun sitä leikkelee paloiksi, niin huomaa että puhetta on vähän, eleitä on minimaalisesti, musiikki on rajoitettua ja ne toimintaosuudet ovat harvassa. Tärkeintä on surumielinen tunnelma ja umpikujaan kulkeminen. Liftari onkin niin lähellä tunnelmallista kauhuelokuvaa kuin juonikuvaukseltaan tavanomaiselta kuulostava psykopaatti tappaa-jännäri voi olla.

Howell on sopivan märkäkorva nyhverö, joka joutuu nousemaan tilanteen epätoivoiseksi herraksi, mutta se on Hauer joka on uskomaton lihallistuneena painajaisena, että miehen uskoo olevan jotain kuolemaakin kauheampaa. Fiksusti Hauer ei vedä psykorooliaan riehuen, vaan toimii ilkeimmässäkin kohdassa tyynesti, ollen silloin pelottavimmillaan. Sitä kun ei tiedä mitä tämän miehen päässä liikkuu ja miksi.

Koska elokuva tukeutuu niin vahvasti Haueriin ja Howelliin, vaikuttavat muut hahmot hieman tarpeettomilta ja vaikka esimerkiksi Jennifer Jason Leigh onkin ihan hyvä avuliaana kahvilatyöntekijänä ja luo jonkinasteista yleisöystävällistä romanssia Howellin kanssa, niin eipä häntä olisi lopulta tarvittu yhtään sen enempää kuin muitakaan elokuvan nimettömiä sivuhahmoja. Ymmärrän kyllä, että Leighin merkitys Howellin hahmon kehitykselle on toimia lopullisena motivoijana nousussa tekemään se ns. miehen työ, niin olisi se toiminut ilmankin. Kun tapahtumapaikka on karu ja autio, tie vie vain yhteen suuntaan ja kaikki pidetään äärimmäisen tiukassa hihnassa, niin Ryder ja Jim ovat kaikki tarpeellinen kuvaamaan eräänlaista Jobin tarinaa.
Ei Leigh tai kasvottomiksi jäävät sivulliset uhritkaan saa elokuva rönsyilemään yli reunojensa, mutta ei niillä suurempaa merkitystäkään tunnu olevan.

Se mikä minua hieman vaivaa Liftarissa on se hiton helikopteritakaa-ajo. se on hieman liian suureellista muutoin niin hyvin kurissa pidettyyn minimalistiseen elokuvaan. Onneksi se on sopivan lyhyesti esillä ja ei oikeasti yksinään pilaa mitään. Mutta se ja lopun kohtaamisessa oleva ikkunan läpi hyppääminen yhdessä ovat ikävän hölmöjä toimintakohtauksia. Vaikka moni ei varmasti niiden kohdalla ajattele sen ihmeempiä, niin ainakin minulle ne ovat hieman rasittavan tavanomaista toimintaa ja liian kovalla vauhdilla kulkevia, kun muu osa elokuvasta on oikealla tavalla ihon alle asettuvaa pitkäjänteistä piinaa. Siispä melkein tekee mieli sanoa Liftarin olevan elokuva jossa ei ole mitään liikaa, mutta voin vain todeta ettei siinä ole mitään liian vähän.

Liftari on niitä elokuvia, että jos ei nyt jostain syystä automaattisesti väheksy elokuvaa joka on Justin Bieberia vanhempi, niin tämä tuntuu ja se tuntuu oikeissa paikoissa.
Vielä monien katselukertojen jälkeenkin saan kylmiä väreitä ja vatsasta kouraisee.

Tähdet: ****
Liftari

Almighty Thor (2011)

Tehdäänpä pientä kuvavertailua ison Thorin ja SYFY:n ei-niin-ison Almighty Thorin välillä.

Jep, tottakai SYFY:n versio on hauskempi.

Syvällä vuoren sisällä Loki (Richard Grieco) puhuu muristen, pitäen tauon
joka
sanan
välillä
ja uhoaa avaavansa portaalin Asgårdeniin. Asgarden? Ah, siis S-Garden, niin kuin se Oslan puutarhaliike. S-garden onkin ihan tavallinen metsä, aivan kuin Stargaten jaksosta napattu.
Siinä eivät ritarit ja nuolet mahda mitään, kun Lokilla on,,, öö,,, Move-liikeohjain? Ihan oikeasti, katsokaa nyt.
Niin siis, enivei. Odin (Kevin Nash) joukkoineen halua estää Lokin toimet, sillä ilkimys haluaa megavasaran joka johtaa luonnollisestikin maailmanloppuun, eikä se kuulosta kivalta. Odinin poika Thor (Cody Deal) angstailee ja vetää surferdude-repliikkejä siihen malliin, että hänenkö se nyt sitten tulisi maailma pelastaa. Onneksi sentään tarjolla on uskomattoman huonoja efektejä niin paikallaan olevasta linnasta, liikkuvasta vedestä, kuin hyeenalohikäärmeistäkin. Siis häh?
Loki tappaa Odinin, mutta ei saa mahtivasaraa joka tietenkin on se avain kaikkeen. Ennen kuolemaansa Odin ehtii kertomaan Thorille, että täydenkuun aikaan vasara ilmestyy ja jos Thor ei nouda sitä, katoaa se ikuisiksi ajoiksi. Okei, mikä on ongelmana? Jos Thor ei etsi vasaraa, niin se katoaa ja näin ollenhan Lokikin jää ilman juuri sitä olennaisinta osaa maailmanlopun toteuttamisessaan.
Koska Thor on täysi luuseri, mutta ei aivan niin kuin David Spade ja Pauly Shore, mutta melkein ainakin, on hänen saatava apua ja sitä tulee Odinin apulaiselta Jarnsaxalta (Patricia Velasquez). Siirrymme S-gardenista Maapallolle, metsästä lasi- ja betonikolossien valtakuntaan ja täällä kaksoiselämäänsä viettävä Jarnsaxa antaa Thorille oikeat aseet taistelussa pahuutta vastaan. Thor ampuu uzilla! Hitto, tämähän on kuin UHF:n Gandhi-parodia.
Loppuaika sitten kulutetaankin hämmästellen toinen toistaan tyhmempiä ideoita, kuten että miksi suurkaupungissa on vain alle 10 ihmistä, kun ei sillä saa kaaosta aikaiseksi ja hyvä niin.

Kun elokuvaa oli kulunut vasta alle 10 minuuttia, niin olin nauranut elokuvan kömpelyydelle jo niin paljon, että sanon varoituksen sanoina muille tämän elokuva vaarantavan mielenterveytenne ohella nauruhermonne. Jopa SYFY:n mittapuulla Almighty Thor on erityisen pahasti kompuroiva. Se on ruma kuin synti, näyttelijät aivan Hyperborean ankeita puunaamoja, dialogi koostuu suurinpiirtein jostain jou dude, what's happening? Cowabunga!-roskasta ja efektit. HAHAHA, siis voi luoja!

Näyttelemiseen liittyen on aivan loistavaa kuinka kaikki elokuvan esiintyjät vaikuttavat niin väsyneiltä, että tuntuvat lukevan repliikkinsä lunttilapuilta ja eivät silti vaikuta muistavan mitä pitäisi sanoa. Eli tämä on niin uskomattoman hauskaa moskaa, että elokuva saakoon kunniapaikan Plan 9 From Outer Spacen ja Robot Monsterin välistä.
Kaiken kruunaa steroideilla vahvistettua testosteronia pursuava eeppinen musiikki, joka yksinään voisi vallata ja syödä maailmat Galactuksen ja Unicronin edestä.
En edes tiedä miten kuvata Almighty Thoria niin, jotta saisin kunnolla kerrottua sen olevan yksi kaikkien aikojen parhaimmista roskaelokuvista. Joten kenties se on vain nähtävä uskoakseen pahuuden valtakunnan todellakin valloittaneen mielemme ja tahtomme.
Ja mikä parasta, vaikuttaa siltä kuin Almighty Thorin tekijät olisivat olleet tosissaan.

Rakastan sitä kuinka IMDb:ssä tämän elokuvan frequently asked questions-osassa on tasan yksi kysymys:
"Why did this happen?"

Lisäksi on annettava plussaa siitä, ettei itse Thoria esittävä Cody Deal saanut edes nimeään kanteen.
Ja kannesta puheen ollen, näyttääkö kumpikaan näistä vasaroista samalta kuin kansikuvassa oleva.

Tähdet: ihan helvetin monta.
Almighty Thor

The Shootist (1976)

Ikääntynyt, mutta edelleen tarkka kuin Marvelin Napakymppi pyssysankari J.B. Books (John Wayne) saapuu kaupunkiin tapaamaan lääkärituttuaan Hostetleria (James Stewart), koska ei usko muiden tohtorien mielipiteisiin. Mutta kuuli sen miltä lääkäriltä tahansa, niin vastaus on aina sama: syöpä.
Ajan ollessa lopuillaan Books haluaa vain olla rauhassa ja elää loppunsa kunnialla. Tieto tulevasta vääjäämättömästä rappeutumisesta pelottaa muutoin suht' viriiliä miestä ja ajatus siitä, että jokainen uhoamista harrastava pyssyttelijä haluaisi haastaa hänet ei sekään täytä mieltä ilolla.
Pian tieto Booksin läsnäolosta ja sairaudesta saavuttaakin lähitienoilla sijaitsevat ihmiset ja Booksin pelko rapisee pois kuin Porvoon Kaupunginkirjaston puupinnoitus. Osa innostuu aikansa julkkiksen saapumisesta ja etenkin Booksin yöpaikkana toimivan majatalon omistajan rouva Rogersin (Lauren Bacall) poika Gillom (Ron Howard) on lännenkirjallisuuden ja legendojen sokaisema. Ymmärrettävästi Books alkaakin vetämään luokseen onnenonkijoita ja Gillom puolestaan haluaa olla kuten hän, mikä imartelee pyssysankaria. Books on kuitenkin alkanut jo valmistelemaan omaa kuolinmessuaan, hänen täytyy vain pysytellä kunnossa siihen hetkeen saakka kunnes on valmis omaehtoisesti päättämään elontiensä.

On kieltämättä mielenkiintoista, että ohjaaja Don Siegelia jonkinlaisesta epäamerikkalaisuudesta ja fasismista Likaisen Harryn vuoksi kritisoinut John Wayne sitten kuitenkin samalla vuosikymmenellä suostui miehen ohajttavaksi ja aikaansai elokuvan jossa itselleen harvinaisen tapaan uskaltautui haastamaan kykynsä ja tavallaan arvostelemaan juuri periamerikkalaisuuden miehen esikuvana pidettyä John Wayne-imagoaan. Ristiriitaisuutta tähän Siegelin arvosteluun ja nimenomaan sitä Likaisen Harryn kohdalla tuo The Shootistin trivioissa mainittu tieto: "John Wayne greatly admired director Don Siegel and had said he would like to have played Clint Eastwood's role in Likainen Harry." Sillä useammassa kuin yhdessä paikassa on mainittu Waynen kommentoineen juuri päinvastaista ja myös kritisoineen Clint Eastwoodin olevan pahasta elokuvateollisuudelle. Toisaalta Wayne oli myös haukkunut Gary Cooperia kommunistiksi High Noonin vuoksi (kuitenkin olleen samalla myös Cooperin ystävä) ja muutoinkin olleen aika kärkäs painamaan muiden mainetta lakoon, jos se ei soveltunut oikeaan muottiin. Mutta tätä se on kun pohjaa tietonsa vaihteleviin tietolähteisiin, sillä mielipiteitä löytyy kuten vanha sanonta kertoo, eli peräaukolla on asiaa.
En siis tiedä oliko sitten Waynen ajatuksena "käännyttää" Siegelia, vaiko ajatteliko hän viimein olevan aika tuoda Wayneimagoon modernia, vapaampaa ajattelua, jolla myöntää itselleen ettei kaikki muu kuin Wayne ole epäamerikkalaisuutta. Sillä kenties moni Wayneen liittyvä negatiivinen patriotismiuutisointi on tietoisesti tulkittu väärin ja irroitettu asiayhteydestään. Onhan Eastwoodkin toisaalta todennut, että vaikka Wayne oli suuttunut Sergio Leonen elokuvien westernkuvauksesta ja Eastwoodin esittämästä hahmosta, niin kyse ei ollut henkilökohtaisesta vihanpidosta.  Täten en aivan uskokaan, että väitteet Siegeliakaan kohtaan ovat aivan sitä mitä kuulee ja lukee. Mahdollisesti Likaisen Harryn kohdallakin väite Waynesta johtuu vain siitä, että hän oli kuuleman mukaan halunnut kyseisen elokuvan pääosaan ja sitten kun rooli oli kaikkien Frank Sinatra-vaihtoehtojen jälkeen päätynyt Eastwoodille, niin joku meni ja tulkitsi sen Waynen kritiikiksi Siegelia/Eastwoodia kohtaan.
Mutta kuitenkin hyvin suurella todennäköisyydellä uskon, että ympäröivän ilmapiirin sijaan merkittävin syy uudistuneeseen John Wayneen The Shootistissa on aiempi kokeilu True Gritin kanssa, sillä se varmasti osoitti Waynelle ettei hänen tarvitse olla John Wayne, vaan saa olla Marion Morrison, tai joku muu kuka. Kuin varmennukseksi tästä muutoksesta The Shootist alkaa eräänlaisella läpileikkauksella Waynen länkkärihahmosta näyttäen pätkiä eri elokuvista uran varrelta ja vaikka se samalla kertoo tämän nimenomaisen elokuvan päähahmon maineesta ja elämästä, on se myös kertomus Waynesta itsestään ja syöpään muutama vuosi elokuvan jälkeen kuolleelle näyttelijälle se on sopiva muistokirjoitus. Mies joka oli maineensa vanki, nautti siitä, mutta osoitti olevansa myös valmis muuttumaan ja ymmärsi ympäröivää maailmaa, oli se sitten elokuvissa taikka sen ulkopuolella.

Kuten tuossa jo annoinkin ymmärtää, niin pidän kovasti elokuvan tavasta yhdistää aiempia Wayne-elokuvia J.B. Booksin historiaksi ja se toimii hieman samalla tavalla kuin jos ajattelisi jonkin Outlaw Josey Walesin olevan Armottoman historiaa, taikka Likaisen Harryn Gran Torinon. Samalla se on mainio läpileikkaus Wayne-elokuvan historiasta, vaikka ei tietenkään ole kattava sellainen.
Pidän myös kovasti tästä tarinasta jossa raihnainen entinen pyssysankari pyrkii välttelemään menneisyyttään, mutta joutuu - kuten William Munny myöhemmässä elokuvassa - väkisinkin palaamaan negatiivisen kunniansa poluille, ymmärtäen ettei olisi voinutkaan vältttää sitä. Pyssysankaruus on hänelle kuin alkoholismi. Siitä voi vieroittua, mutta aina se on valmis vetämään takaisin syleilyynsä.
Ymmärrettävästi tietämys Waynen aiemmista elokuvista, tiedosta tämän olleen hänen viimeisensä ja oikeasta kuolemastaan syöpään tuovat rooliin lisäsyvyyttä, mutta muutoinkin mies vetää roolinsa rutiinia keskittyneemmin, vältellen turhia Wayneismeja. Books ei ole Rooster Cogburnin tavoin räyhäkäs henkilö ja sillä tavalla näkyvä, vaan kuten The Shootist elokuvana muutoinkin, aika hiljainen hahmo ilman turhaa rehvakkuutta.

Waynelle hyvää tukea tuovat sivuosanäyttelijät, joista etenkin Harry Morgan on erityisen mainio hieman pelkurimaisena sheriffina joka on hepottunut ja jopa iloinen kuullessaan Booksin olevan kuolemassa, sillä sellainen vain helpottaa hänen töitään.

Ron Howardin kohdalla oli varmaan ajateltu hyödyntää hänen ulkonäkönsä ja esiintymistapansa poikamaisuutta, ja tokihan sen avustuksella saadaan aikaiseksi ihan kevollisia vastakohtia tekojen ja oletusten kanssa, mutta Waynen hänelle antama neuvo kertoo paljon Howardin soveltuvuudesta vähänkin agressiivisimpiin kohtauksiin:
"Ron, if you want to look menacing - close your mouth."

The Shootist on elokuva jonka ansiosta Wayne lopetti uransa kunnialla ja joka osoitti, että vaikka westernit olivat tuolloin pahasti hiipuva lajityyppi, niin pinnan alle jätettiin sellaisia siemiä, että sateen sattuessa niistä versoaa kaikkea Jesse Jamesin Salamurhasta muihin nykyajan satunnaisiin sankareihin. Ja se on hyvä se.

Niin ja pidän siitä, että John Carradinen hautausurakoitsijasta tulee mieleen Lucky Lukessa oleva vastaava hahmo. Johtuen vaatetuksen ohella Carradinen yleisestä sarjakuvamaisuudesta.

Tähdet: ****
The Shootist

Kuherruskuukausi Vegasissa (Honeymoon in Vegas, 1992)

Aikoinaan tuli kuvaradiosta sellainen lyhytikäiseksi jäänyt tilannekomiikkasarja kuin Kirottua (The Weber Show), joka hassusta suomenkielisestä nimivalinnastaan huolimatta oli oikeastaan ihan kiva, joskaan ei sen enempää. Tuon tv-sarjan suomennos varmastikin juontui pilottijakson juonikuviosta, jonka näin ollen piti olla sarjan punainen lanka ja siinä Steven Weberin esittämä mieshenkilö päätyi deittikumppaninsa kiroamaksi ja täst' edespäin ajatuksena oli, että Weberin tulevat suhteet, työura sun muut olisivat tuomittuja epäonnistumaan. Idea todellisen yliluonnollisen kirouksen sijaan oli siinä, että Weber itse kuvittelisi olevansa kirouksen alainen ja itse pilaisi mahdollisuutensa. Tottakai suurinpiirtein seuraavassa jaksossa kirousteema heitettiin mäkeen ja sarja jäi perinteiseksi Frenditmäiseksi komediasarjaksi jossa ystävykset vitsailevat ja harrastavat suhteita toistensa kanssa. Tätä sarjan lopullista muotoa ajatellen olisi kannattanut suomentajankin katsaista pidemmälle kuin ensimmäisen jakson verran ja jättää nimi vaikka alkuperäisen muotoiseksi, koska nyt ainoa kirottu seikka sarjassa oli se, että se jäi turhan persoonattomaksi.
Miksi tuo Weberin sarja tuli mieleeni? No, Kuherruskuukausi Vegasissa alkaa hieman samanlaisella idealla ja lähes yhtä nopeasti se tunnutaan unohdettavan.

Jack (Nicolas Cage) on yksityisetsivä jonka tehtävät koostuvät lähes yksinomaan pettävien pariskuntien käräyttämisistä, joten miehen usko parisuhteiden ja etenkin avioliiton toimivuuteen on heikoissa kantimissa. Siispä kun kuolemaisillaan oleva äiti (Anne Bancroft) vaatii Jackia lupaamaan, ettei hän koskaan menisi naimisiin, sillä yksikään nainen ei voi rakastaa häntä kuin oma äiti, ei se ainakaan täytä miestä uskolla taikka toiveella. Kuitenkin Jack tapaa ihanaisen Betsyn (Sarah Jessica Parker) ja kenties se avioliitto ei olisikaan pois suljettu asia. Toki Jack hermoilee liiton solmimista, mutta tietää rakastavansa Betsya, joten väliäkö kankeudella, kunhan se pysyy sellaisena myös aviovuoteessa. Siispä matkaamme Las Vegasiin, jossa odottavat myös pulmat jotka eivät liity mihinkään lupauksen rikkomisen kiroukseen, vaan omaan tyhmyyteen ja Vain Yhden Yön imitointiin. Jack kun suostuu pokeripeliin tunnetun öykkärimäisen pelikuninkaan Tommyn (James Caan) kanssa, mutta korttihaillapa on muita ajatuksia mielessään kuin värisuora. Tommy kun näkee Betsyn olevan ilmetty kopio edesmenneestä omaisuudestaan, eli vaimostaan ja haluaa naisen itselleen. Siispä huijataan Jack häviämään tuleva vaimonsa korttipelissä.
Ymmärrettävästi Betsy ei suuremmin arvosta Jackin ratkaisuja ja edessä olisi toiselle heistä leaving Las Vegas, kun samalla Tommy pyrkii hurmaamaan Betsyn, pitäen huolen tämän paikan sex and the citysta (voi luoja, olen pahoillani tuosta). Jack kuitenkin toteaa, että rakkaus on se kaiken voittava voima ja näin ollen pukeutuu Elvikseksi ja kirjaimellisesti hyppää palauttamaan edellä mainitun rakkauden hänen ja Betsyn välille.

Jos Kuherruskuukausi Vegasissa kuulostaa samankaltaiselta kuin Robert Redfordin, Demi Mooren ja Woody Harrelsonin Vain Yksi Yö, niin tottakai se kuulostaa samalta, sillä Kuherruskuukausi Vegasissa tuntuu olevan melkeinpä MAD-lehden parodiaversio tuosta elokuvasta. Eikä siinä mitään, sillä ihan yhtä hyvin tämäkin idea pariskunnasta jonka kauniimpi osapuoli joutuu rahakkaan miehen ostamaksi ja sitten hävinnyt henkilö murehtii sitä sopii sekä komediaan, että myöskin draamaan kuin mikä tahansa muukin idea. Sääli vain, että jos unohdetaan James Caanin jatkuva hymyily, Nicolas Cagen pyörivät silmät ja Sarah Jessica Parkerin söötti tyttömäisyys, niin muuta varsinaista huumoriksi luokiteltavaa ei Kuherruskuukausi Vegasissa juuri tarjoile. Tai ei ainakaan mitään oikeasti hauskaa. Ja jos elokuvassa ei olisi kymmenittäin Elvis-imitaattoreita (varmasti tämän elokuvan muistettavin osa), niin vain askel vasemmalle ja tämä ei enää olisi edes komediaversio Vain Yksi Yö-elokuvasta, vaan se olisi remake Vain Yksi Yö-elokuvasta. Tai ei sittenkään, sillä Vain Yksi Yö ilmestyi vasta vuotta myöhemmin, että siinä meni sekin idea. D'oh!
Elokuvan komiikka jää siis pitkälti mukana olevien Elvisten niskoille ja siinäkin se on sitä tuttua aasialainen Elvis, lapsielvis, etc. kamaa, joten jos on jo kertaalleen joskus sille vitsille nauranut, niin se ei ehkä pure toistamiseen kuin Jenkki.

Ei Vegasissa nyt mikään itkuvirsi, taikka tuskallinen kuten saksalainen musiikin jumalanpilkka Scooter ole, mutta olisinpa toivonut reippaampaa otetta ja alun lupaaman lupauksen rikkomisen tuottamaan kiroukseen luottamista. Etenkin kun animoidut alkutekstit viittaavat synkän äitipilven kulkevan Jackin mukana, perässä ja yllä, korostaen näin varmaa epäonnea miehen rakkauselämälle.
Tästä huolimatta Kuherruskuukausi Vegasissa on ihan kiva elokuva. Ei ehkä sen enempää, mutta aina suurempaa ihmettä ei tarvitakaan, sillä ei niitä ole tarjollakaan.

Olen aiemmin hieman pilkallisesti puhunut Sarah Jessica Parkerista, mutta aikana ennen Sinkkuelämäätä ja kuihtumista REC-elokuvasta tutuksi mörökölliksi, oli Parker suloinen kuin mikä ja täten kovasti halipusuttava.

Etenkin Steve Martinin L.A. Storyssa Parker on ihanainen.

Tähdet: **
Kuherruskuukausi Vegasissa

Movie monday: Poikkeus sääntöön

"...Movie Monday-haasteessa etsitään suosikkiohjaajasi floppia/floppeja. Mikä elokuva on sellainen, jonka mielelläsi poistaisit suosikkisi tuotoksista?"

Mitenkään vähättelemättä muita arvostamiani elokuvaohjaajia ja heidän suurenmoisia epäonnistumisiaan, niin uskallan sanoa John Carpenterin olevan suosikkini. Näin ollen olen taipuvainen katsomaan hänen heikompiakin elokuviaan ruusunpunalasien lävitse ja pitämään jopa Näkymättömän Miehen Muistelmista ja Village of the Damnedista. Joskin myönnettäköön, että näistä jälkimmäisen kohdalla en ole uskoa puheitani.
Kuitenkaan ei edes itsepetos saa minua pitämään yhdestä tietystä Carpenterin elokuvasta, sillä Ghosts of Mars on sellaista sontaa, että oikein mieleni tekevi mennä ja murtaa Carpenterin jalat siitä hyvästä. Tahdon kulkea ajassa taaksepäin tallomaan perhosen dinosaurusten ajassa ja toivoa, että tulevaisuudessa, eli nykyhetkessä olevat ihmiset olisivat joidenkin mutanttiliskojen orjuuttamia, ihan vain siksi että silloin Carpenter ei todennäköisesti olisi ohjannut Ghosts of Marsia.

Prehysteria 3 (1995)

Jurassic Parkin vanavedessä tuli muitakin dinoelokuvia ja jostain syystä ne taisivat kaikki olla halpatuotantoelokuvista tuttujen tekemiä, eivätkä varsinaisesti edes kilpailleet samasta yleisöstä. Roger Cormanilta tuli Carnosaur joka vetosi nimensä mukaisesti lihansyöjiin, kun taas Full Moonilta tuli Prehysteria-sarja, jotka taas koettivat tehdä saman kuin mitä Stuart Gordon ja Brian Yuzna tekivät Kulti Kutistin Kakaroilla, eli tehdä kauhusta ja roskasta tunnettu Bandin suku koko perheen ystäviksi. Ei tainnut onnistua.

Prehysterian jippohan on siinä, että mukana olevat dinosaurukset ovat kilttejä kääpiöitä ja tietenkin tuovat onnellisuutta kaikkiale minne menevätkin. Vähän niin kuin esihistoriallisia My Little Ponyja, mutta ei kuitenkaan.
Valitettavasti kokoelmistani löytyy tällä hetkellä vain tämä kolmas osa, mutta väliäkö tuolla. 

Thomas MacGregor (Fred Willard) on epäonnistut kolopallon pelaaja, joka omistaa ränsistyneen minigolfradan ja on aikeissa nöyrtyä rikkaan sukulaisensa, golfmestari Hal MacGregorin (Bruce Weitz) edessä ja myydä tilansa hänelle, jotta paikalle voidaan rakentaa Halin ökyrahastuspaikka. Sattuman kautta rusinoita rakastavat kääpiödinot päätyvät Thomasin golfammattilaisuudesta haaveilevan tyttären Ellan (Whitney Anderson) hoiviin ja Thomas saa idean kunnostaa minigolfratansa dinosaurusteemaisena ja menestys on taattu, vaikka paikka on edelleenkin kuin post apokalyptinen painajainen. Pikkudinot auttavat parhaimpansa mukaan, muun muassa paistamalla hampurilaisia, kun ilkeä Hal koettaa romahduttaa sukulaistensa menestyksen ja vain minigolfhaaste voi muuttaa kaiken.

Elokuvan huumori on väkinäisen oloista ja pyrkii liiankin laskelmoidusti olemaan perheystävällistä, joten bo-jo-jo-joing-ääniefektejä riittää (ne ja vastaavat rupeavat nopeasti elokuvaa katsoessa nolottamaan, sillä joka ainoa liike tuntuu olevan koristeltu jollakin Maanitekiitäjä-äänellä), on tarjolla runsaasti kompurointia ja hassuja ilmeitä, ja dinot ovat koko ajan hellyyttävästi kujertelevia. Onnellisuuden tavoittelu ei ole edes yrityksen takana, vaan aivan kuin alkuteksteissä jo todettaisiin lopputuloksen iloisuus. Joten elokuva ei pelkästään ole helppo ja ennalta-arvattava, kun mitään ei tarvitse arvailla ja kaikki väännetään rautalangasta ja kädestä pitäen. Eli käytännössä kyseessä on perhe-elokuvaa idiooteille.

Elokuvan suurin miellyttävyys tuleekin selvästä budjetin pienuudesta, jonka vuoksi dinojen stop motion-animaatio on Full Moonille tuttua muovilelunykimistä ja täten oikeastaan hyvin hauskaa. Tämä sama veikeä halpuus tuottaa elokuvan musiikin kohdalla lieviä hämmentävän hauskoja hetkiä, kun ilmeisesti tekijöillä ei ole ollut varaa maksaa hittibiisien oikeuksista ja niinpä ollaan sävelletty omia hyvin paljon alkuperäisiä muistuttavia biisejä. Vähän samaan tapaan kuin siinä Conan O'Brienin sketsisarjassa jossa he esittävät biisejä jotka ovat selvän tuttuja, mutta lakipykälien silmissä erilaisia.

Siltikään nuo muutamat huvittavuudet eivät poista sitä seikkaa, että Prehysteria 3 on väkinäinen yritys tehdä massayleisön mieliin olevaa elokuvaa ilman oikeaa kykyä sellaiseen. Olisi siis ollut parempi jos Bruce Weitz olisi vetänyt Belkerit ja purrut jotakuta.

Okei, kohtaus jossa Japanilainen liikemies näkee dinosauruspukuun pukeutuneen minigolfradan työntekijän ja huutaa "Gojira!" on aika hauska. Tai ei oikeastaan, mutta melkein ainakin.

Tähdet: *
Prehysteria 3

joBS

Ymmärrän, senhän näkee jo kuvista.
Mikä kameleonttimainen muuntautumiskyky.

Shutter Island (2010)

Mitä tulee jonkun tietyn näyttelijän ja ohjaajan yhteistöihin, niin tunnetusti Robert De Niron ja Martin Scorsesen kumppanuus tuotti useita loistoteoksia, kun taas muusan vaihtuminen Leonardo DiCaprioon on puolestaan yhdessä Scorsesen kanssa aikaansaanut ihan kivoja elokuvia. En nyt väitä ettäkö kaikki De Niron kanssa tehdyt elokuvat olisivat pelkkiä täysosumia, mutta Casinoa lukuunottamatta ne eivät tuntuneet olevan aivan niin varman päälle pelattuja kuin post De Niro-elokuvat. Ehkä se on vain DICaprion vauvanassu jonka vuoksi Gangs of New York, Lentäjä ja The Departed eivät vaikuttaneet aivan yhtä vaikuttavilta kuin olisivat voineet. Tai no, The Departed on mielestäni muutoinkin aivan liian yliarvostettu elokuva ollessaan kyllä hyvin tehty, mutta niin kovin kiltti, kun taas Lentäjään DiCaprion ei olisi sopinut edes Tommy Lee Jonesin kasvoilla. Kyllä DiCaprio osaa olla hyvä ja rooleihinsa sopiva näyttelijä, niin siltikään Scorsesen elokuvissa hän ei ole ollut minulle vielä kertaakaan se syy pitää kyseisestä elokuvasta. Hitto, ehkei se ole DiCaprion vika, sillä viimeinen oikeasti rohkeana pitämäni Scorsese-elokuva on Nicolas Cagen kanssa tehty Bringing Out the Dead.

No, hälläväliä.

Olemme 50-luvulla, kun poliisit Teddy (Leonardo DiCaprio) ja Chuck (Mark Ruffalo) kutsutaan Shutter Islandin pöpirikollisten vankilaan/hoitolaan tutkimaan siellä sattunutta pakoa. Vaarallisena pidetty potilas on karannut, mutta minne hän olisi voinut mennä, kun sen lisäksi että paikka on murtovarma, ei ainakaan itse saarelta ole mahdollista poistua kuin hukkumalla.
Teddylla on muitakin syitä saapua saarelle kuin tämä tuore tapaus, sillä sinne oli aikoinaan toimitetty myös hänen vaimonsa kuolemasta vastuussa oleva pyromaani ja samainen tulitikkumies oli sittemmin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Jotenka saarella tapahtuu jotain mahdollisesti yliluonnollista, tai sitten ei, mutta kovasti ääni- ja kuvamaailma tahtoo meidän uskovan mörökölleihin, että hyvä on sitten.
Luojan kiitos Halle Berry ei tässä pöpilässä majaile, mutta kenties salaliitot ja ihmiskokeet asustavat. Varmaa on, että Rocky Horrorin sanoin:
"It's astounding,
time is fleeting,
madness takes its toll."

Brian De Palman The Black Dahlian kohdalla minua vaivasi kovasti se, että kun tehdään jonkinlaista film noiria tai sinnepäin, niin näyttelijävalinnoissa tulisi kallistua hieman enemmän kivikasvoisiin komistuksiin, eli Humphrey Bogarteihin eikä Josh Hartnett-kaunokaisiin, sillä jotenkin se vie heti uskottavuutta kun päätähti näyttää kuuluvan sateisen kujan sijaan catwalkille. Niinpä Shutter Islandissa minulle tulee sama ongelma eteen, kun DiCaprio vauvanassuineen näyttää kuuluvan muualle kuin tapahtuma-aikaan ja lajityyppiin, oli sitä tupposänkeä sitten kuinka paljon naamassa tahansa. Lisäksi lievää huvittuneisuutta aiheutti herran puvustus joka näyttää pariakin numeroa liian isolta. Toisaalta sitä voisi ajatella sen tuovan realismia koska hahmon tarkoitus tuskin on ollakaan vaatemalli, mutta etenkin päällystakissaan DiCaprio näyttää lapselta pukeutuneena isänsä vaatteisiin.
No, DiCaprio kuitenkin näyttelee ihan kelvollisesti, että vaikka ei ns. rähjäisenä kyttänä olekaan mielestäni uskottavin, niin suurin ongelmani kohdistuu kuitenkin näyttelijän yleiseen habitukseen.

Ja jos DiCaprio ei minuun uskottavuudellaan teekään suurta vaikutusta, niin mukana olevat Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley, Elias Koteas, Max Von Sydow ja Ben Kingsley pelastavat paljon ja etenkin Kingsleyn kohdalla on aina mukava saada muistutus siitä, että hän on parempi kuin valtaosa elokuvista joissa on mukana (esim. A Sound of Thunder, Species, Prince of Persia, Bloodrayne, Myrskylinnut,,, riittääkö?).
Niin ja Mark Ruffalo. Hyvä näyttelijä, mutta sen verran vaisu, että meinasin unohtaa miehen mukaolon jopa silloin kun hän oli äänessä.

Scorsese on selvästi käyttänyt aikaa ja vaivaa luodakseen elokuvalle tunnelmallisen kauhun henkevyyden, sillä uhkaava musiikki, piiskaava sade, vahvat varjot, korostetut värit, hitaat kamera-ajot, mystiset unet ja valaistuksen rajoittuneisuus ovat skalpellinterävästi leikattuja ja ristipistolla yhdistettyjä. Samalla näiden elementtien runsas käyttö alkaa pursumaan yli äyräiden ja ähky käy kovaksi ennen aikojaan, sillä esimerkiksi se alkupuolen natsifantasia ja uni Michelle Williamsin kanssa meinasivat Kubrickmaisen hämmennyksen ja kylmien väreiden sijaan naurattaa. Osa näistä elokuvan jipoista tuottavat kyllä erittäin hienoja yksittäisiä kuvia, kuten siinä kohtauksessa jossa DiCaprio eräänlaisessa Twin Peaksin punaisten verhojen huoneessa näkee Elias Koteasin ja seisoo sitten savupilven keskellä. Etenkin se imeytyvä tupakankäry näyttää yksinkertaisuudessaan hienolta.
Ja tokihan musiikki kuulostaa hienolta, vaikka onkin usein jopa naurettavuuteen saakka kohtausta ylikorostavaa.
Valitetttavasti uskon myös, että totetutustapa aiheuttaa monen katsojan kohdalla sen, että elokuvan varsinainen twisti vilahtaa tahtomattakin ajatuksissa ennen sen varsinaista paljastumista.

Jos Shutter Islandiin ei olisi tungettu joka ainoaa jippoa ja kikkaa joka käsikirjasta löytyy, niin pitäisin elokuvasta enemmän, sillä tapahtumapaikka ja tekijät lupaavat hyvää.
Mitä mysteeripöpiläelokuviin tulee, on tämä parempi kuin Gothika, mutta tiukemmissa ohjaksissa kulkeva Session 9 on ehdottomasti parempi lajityyppinsä edustaja.

Shutter Island on siis liian turvallisen oloinen kauhistelu, joka on toki ihan viihdyttävä, mutta joka ei oikeasti tunnu miltään kovin ihmeelliseltä. Siksipä ihmettelen miksi tämän IMDb-pistetytys on tällä hetkellä 8.0, mutta totean vain että makuja on monenlaisia. Ehkä ilman takaraivossa olevia ajatuksia mielestäni paremmista valinnoista, olisin minäkin enemmän mielissäni Shutter Islandista. Ehkä, kenties, mahdollisesti, tai sitten en.
No, ainakin pidän tästä enemmän kuin Lentäjästä tai The Departedista, mutta olisin halunnut pitää enemmänkin.

Tähdet: ***
Shutter Island

Suicide Kings (1997)

"Don't go dying on me. Remember, I'm a lawyer. I've got friends in hell."

Väitetysti gangsterielämän taakseen jättänyt ja sitä varten nimensä amerikkalaistanut ex-Carlo, nykyinen Charlie (Christopher Walken) tapaa ravintolassa kolme mukavaa nuorta miestä, Averyn, Maxin ja Brettin (Henry Thomas, Sean Patrick Flanery, Jay Mohr). Lyhyen tutustumisrupattelun jälkeen Charlie suostuu lähtemään viettämään ei-homoseksuaalista poikien iltaa heidän kanssaan. Tämä osoittautuu virheeksi, sillä kolmikko on neljännen ystävänsä T.K.:n (Jeremy Sisto) kera suunnitellut ja toteuttavatkin Charlien kidnappauksen.
Charlie viedään viidennen, suunnitelmasta tietämättömän nuoren miehen Iran (Johnny Galecki) isän tyhjillään olevaan taloon ja juonikuvio avataan. Yhden nuoren miehen, Averyn sisar Elise (Laura Harris) on kidnapattu ja lunnasrahojen keräämisen mahdottomuuden edessä pojat olivat päättäneet ratkaista asian kaappaamalla Charlien, jonka kohdalla kukaan ei usko miehen hylänneen rikollista elämäänsä ja hän voisi näin ollen rahoittaa ne lunnaat. Charlien annetaankin puhua lakimiehelleen Martylle (Cliff De Young), joka pistää Charlien lähimmän apulaisen Lonon (Denis Leary) avaamaan solmuja. Mitä pojat eivät tiedä, niin Charlien tapana ei ole neuvotella kompromisseista, vaan jos Lono saa tehtävän, on loppputuloksena yhteistyön sijaan ruumiita. Samalla kun Lono on toisaalla toteuttamassa tehtäväänsä, suorittaa tuoliin sidottu Charlie omaansa antamalla puheidensa toimia riidankylväjänä, sekä valheenpaljastimena, sillä poikien syyt olla mukana vaihtelevat suurestikin.

Suicide Kings on elokuva joka ensikatselussa silloin 1997 teki minuun niin suuren vaikutuksen, että vaikka en olekaan tässä välissä elokuvaa toistamiseen katsonut ennen kuin nyt tätä kirjoitusta varten, niin muistin edelleen elokuvan lähes täysin kohtaus kohtaukselta ja uskallanko sanoa, sana sanalta (no, ei nyt sentään). Siispä tämä elokuva on edelleenkin mielestäni aivan loistava tekele, mikä ei kuitenkaan tarkoita sen olevan automaattisesti kaikkien mieleen. Sillä jos ei pidä Christopher Walkenista ja etenkään hänen hyvin tunnistettavasta tavastaan liikkua ja painottaa sanojaan, niin Suicide Kings on yhtä tuskaa, koska niin suuri osa elokuvasta tukeutuu juuri Walkenin maneereihin. Tässä tahdotaan näyttää kuinka tuoliin sidottu ihminenkin pystyy dominoivaan ympäröivää tilaa ja ihmisiä, ja siinä Walkenin esiintymistavan annetaan nousta kanssanäyttelijöiden yläpuolelle, saaden heidät vaikuttamaan hiukan vaisuilta. Samoin kun siirrytään tuon vankilana toimivan talon ulkopuolelle kuvaamaan Denis Learyn seikkailuja, niin Learyn annetaan moottoriturpailla niin ahkerasti, että siinä tulee välillä ajatus ettei ole uskallettu sulkea miehen suuta. Joten jos ei myöskään pidä Learysta, niin en ehdota katsottavaksi Suicide Kingsia. Jos Walken ja Leary eivät aiheuta närää, niin tämä on ehdottomasti suosittelun arvoinen elokuva.
Puhetta piisaa ja paljon, ja Tarantinomaiseen tapaan se tuntuu rönsyilevän joka suuntaan, mutta ei tunnu silti missään vaiheessa hukkaavan perimmäistä ajatustaan. Ja jos on Walkenin fani, niin tämä on silkkaa unelmaa antaessaan miehen huumata puheillaan.

Miinuksiksi muodostuvat sivuosien jääminen valitettavaan varjoon, vaikkakin sitä jokseenkin perustellusti. Mutta koska mukana on montakin tuttua naamaa (edellä mainittujen ohella mm. Brad Garrett ja Laura San Giacomo), niin aika moni jää merkitystään pienempään cameo-osaan. Lisäksi nämä, sanoisimmeko 90-luvun rikoselokuville tyypilliseen tapaan olevat jokaisen hahmon omat juonipaljastukset ja jonkinlaiset yllätykset yllätysten perään alkavat ainakin toisen katsleun aikana tuntumaan tarpeettomilta. Miksi jokaisella hahmolla pitää olla oma tarinansa, jonka pitää muka olla muka jollakin tavoin merkittävä? Monesti osa niistä tuntuu vain yhtä tarpeettomilta ja kököiltä, kuten karvanopat ja takaspoileri jossain Toyota Corollassa.
Vastaavasti tosin pidän edelleen suuresti twististä joka paljastaa Elisen kidnappauksen todellisen luonnon.

Kun Suicide Kings ilmestyi, en tiennyt kuka Johnny Galecki on, joten vasta nyt Big Bang Theoryn ansiosta kiinnitin suurempaa huomiota häneen ja siihen kuinka hän näyttää nörttikomediassaan nuoremmalta kuin tässä elokuvassa.
Vielä hauskempaa tosin on se, että Cliff De Young näyttää hieman Wings Hauserilta, josta on aina tullut mieleeni Michael O'Keefe, joka puolestaan tuo mieleen Michael Keatonin.

Kiintoisaa dialogia, cooleja gangstereita, epätoivoisia suunnitelmia ja mustaa huumoria.
Walkenilla on tanssikohtaus.

Tähdet: ****
Suicide Kings

Medicine Man (1992)

Cannibal Holocaustisen viidakon syvyyksissä työskentelee kasvitieteilijä Robert Campbell (Sean Connery). Hän on hienoisen sovinistinen, antisosiaalinen muita kuin viidakon heimoja kohtaan, sopivan uppiniskainen ja näin ollen työskentelee mieluiten yksin. Nyt hän kuitenkin on löytänyt jotain jonka vuoksi tarvitsee apulaisen ja tuo apulainen on biokemisti Rae Crane (Lorraine Bracco), joka ei tietenkään kaupunkilaisena ole järin sopeutuvainen alkuasukasmeiningin nudistiseen elämänmenoon, eikä tohtori Campbell ei halua naista luokseen. Joku muu mikä.
Crane ei ole tullut vain apulaiseksi, vaan hänen tehtävänään on myös päättää jatketaanko Campbellin työn rahoitusta ja kun ilmenee, että tohtori on löytänyt lääkkeen syöpään, niin Crane on hyvillä mielin. Campbellilla kuitenkin on takanaan paha, useita kuolemia aiheuttanut lääkekatastrofi, joten hän ymmärrettävästi haluaa olla täysin varma löytönsä vaikutuksista ja ennen hätäilyä jatkaa tutkimuksiaan Cranen kanssa. Mutta näytteet alkavat loppumaan ja he eivät tunnu enää pystyvän tuottamaan aiemmin tehokkaaksi todettua seerumia. Lisäksi lääkenäytteet eivät ole ainoat mitkä loppuvat, sillä samoin tekee aika kun valkoinen mies on vetämässä asfalttia viidakkoon ja pian sivistys on tuhoamassa tämänkin euforian.

Medicine Man on ihan kelvollinen Sademies-sarjan draama, jossa tietenkin eksoottisen kuvauspaikkansa vuoksi jäädään pitkiksi ajoiksi ihailemaan maisemia nätin musiikin siivittämänä. Kyseessä on perushyvä elokuva, ei enempää ei vähempää. No, ehkä hieman vähemmän, mutta siitä hetken päästä enemmän.

Hieman ihmettelin tietoa siitä kuinka Lorraine Bracco oli saanut roolistaan Razzie-ehdokkuuden, sillä tunnin verran elokuvan alkamisesta hän ei ehkä ollut tehnyt ihmeitä, mutta ei myöskään liioitellut valkoinen nainen viidakossa-pinnallisuuksia kiljumalla joka asialle kuin Willie Scott Tuomion Temppelissä. Sitten kuitenkin juuri tuon tunnin jälkeen Bracco vetää pitkän nolostuttavan ylinäyttelykohtauksen, joka saa kaipaamaan Willie Scottin rauhallisuutta. Poislukien tuo osuus, Bracco näyttelee kuitenkin ihan kelvollisesti, kuten tekee myös Sean Connery, ettei sen suhteen kuitenkaan löydä tämän suurempaa mäkättämistä.

Lopun urbanismin leviäminen viidakkoon on turhan saarnaavasti tehty ja vaikka ymmärrettävästi tässä ei Heräämisiä-elokuvan tavoin haluttu antaa hetkellisin toivon ohella lopullista parantavaa vastausta, niin puskutraktoreiden jyräämisen sijaan olisi ehkä kannattanut keksiä toinen, hiljaisempi selitys sille miksei pelastus saapunutkaan ihmiskunnan iloksi. Etenkin kun viidakon muuttaminen asfalttiviidakoksi alkoi saamaan hieman Jeesustelumaisia sävyjä ja jos tähän saakka elokuvaa olikin pitänyt perushyvänä, niin saarnaaminen saattaa kallistaa vaa'an heikommalle puolelle.
Eikä se pakollisen romanttisen osuuden olisi tarvinnut olla mukana, siitäkään huolimatta ja juuri siitä syystä ettei sitä päällimmäisenä käsitelläkään.

Elokuvan kirjoittaja Tom Schulman nettosi käsikirjoituksestaan huimat kolme miljoonaa dollaria ja vaikka en nyt menekään sanomaan, ettäkö tämä olisi jotenkin vähempiarvoisempi kuin mikään muukaan vastaavan elokuvan tarina, niin kyllä tuosta lopun Fergullymaisuudesta olisi pitänyt rokottaa ainakin yksi milli.

Kuitenkin miellyttävä katsella ja kuunnella, joskaan ei ehkä täysin mielellään samaistettava.

Sean Connery pohjasi hahmonsa ulkonäön Medicine Manin säveltäjään, Jerry Goldsmithiin.
Ymmärrän, niin minäkin olisin tehnyt.

Tähdet: ***
Medicine Man

Kutri-Sue (Curly Sue, 1991)

Elämän kolhimina kodittomiksi päätyneet Bill (James Belushi) ja hänen suojattinsa, pieni orpotyttö nimeltä Sue (Alisan Porter) kulkevat ympäri ämpäri eläen päivä kerrallaan, suupala kerrallaan, yöpaikka kerrallaan. Siispä saadakseen ruokaa, taikka muuta avustusta he luonnollisesti harrastavat kaikenlaisia pikkuhuijauksia, kuten auton alle jäämisen teeskentelyä ja yksi sellainen temppu järjestetään rikkaan asianajaja Greyn (Kelly Lynch) kohdalla.
Kun lämpimän aterian jälkeen Billin ja Suen tiet Greyn kanssa erkanevat, ei jälkimmäinen saa kaksikkoa mielestään, mutta koska he eivät enää ikinä tapaa, niin elokuva loppuu tähän.
.
..
...
....
.....
Paitsi mitä jos kohtalon oikusta Grey päätyykin oikeasti ajamaan autollaan Billin päälle ja ottaa arvattavasti miehen lapsensa kera luokseen asumaan. Yhteiselon aikana Grey kokee äidillisiä tunteita ja haluaa Suelle paremman elämän kuin mitä Bill voisi tarjota. Bill itsekin on koko ajan etsinyt Suelle sopivaa äitiä jolle alunperin ajatteli voivansa suojattinsa luovuttaa, mutta verisiteiden puuttumisesta huolimatta BIll tietää olevansa ainoa oikea isä Suelle ja ei halua luopua lapsestaan. Kuitenkin tietäessään myös olevansa työtön ja koditon, ja ruman kampauksen omistaja niin BIll ei voisi tarjota tyttärelleen sitä mitä menestynyt Grey voi. On siis aika pohtia syntyjä syviä, tai ei oikeastaan ja kaikkia hyödyttävä ratkaisu löydetään, sillä love conquers all..

James Belushi ja ohjaaja John Hughes eivät kuulemma tulleet elokuvaa tehdessään keskenään toimeen, jopa siihen asti että kuvauspaikalta poistumisia tapahtui. Tämä riitaisuus ei kuitenkaan elokuvasta paista, vaan sydämelliseksi tarkoitetussa komediassa on sopivan onnistuneita näyttelijäsuorituksia ja tunnelma pysyy lempeänä. Mitään maata järisyttävää ei tässä ole, kunhan on vain ihan mukava koko perheelle sopiva komedia.

Yksi asia tässä elokuvassa kuitenkin on hyvin häiritsevää ja se on se, että mukana on toistuvasti sama vitsi jossa joku yllättyy ns. vieraan ihmisen nähdessään ja säikähtäen huutaessaan reagoi lyömällä häntä. Kun kyseessä kuitenkin on lämminhenkinen komedia jossa halaukset ovat naamaan lyöntiä tärkeämpiä, niin yksikin turpaanvetovitsi saattaisi olla liikaa, mutta joku 267 sellaista on todellakin liikaa. Aivan kuin joku olisi pelännyt ettei sydämellisyys riitä, vaan MacaulayCulkinismi pelastaisi kaiken.

Steve Carellilla on elokuvan alussa nanosekunnin kestävä repliikitön rooli tarjoilijana.

Tähdet: **
Kutri-Sue

Smokin' Aces (2006)

Ray Liotta Narcissa ja Smokin' Acesissa.

Buddy "Aces" Israel (Jeremy Piven) on Las Vegas-taikuri joka on sotkeutunut järjestäyneeseen rikollisuuteen ja nyt kun vankila uhkaa, on hän päättänyt laverrella sopimuksen toivossa entisistä kollegoistaan (ei taikureista). Siispä mafiapomo Sarazza (Joseph Ruskin) tarjoaa palkkion Acesin sydämestä ja loistohotellin korkeimmassa huoneistossa ystäviään menettävä taikuri voi vain odottaa FBI:n tulevan ja pelastavan hänet. Agenteilla Donald (Ray Liotta) ja Richard (Ryan Reynolds) onkin kiire, sillä palkkio houkuttelee samaiselle hotellille laumoittain erilaisia palkkatappajia sarjakuvamaisista Tremorin uusnatsiveljeksistä (Chris Pine, Kevin Durand, Maury Sterling), hölmöistä ex-kytistä (Ben Affleck, Peter Berg, Martin Henderson), kovista mimmeistä (Alicia Keys, Taraji P. Henson), ystävällisestä sadistista (Nestor Carbonell) aina kasvottomaan arpinaamaan (Tommy Flanagan) asti. Jossain odottaa vielä mystinen The Swede (Vladimir Kulich), jonka kirurgiset taidot ovat vailla vertaansa. Puhumattakaan venäläisgangstereista, kulman kundeista, prostituoiduista, kytistä ja vartijoista. Edessä on siis muutakin kuin vain persoonallisuuksien yhteentörmäys.
Mutta lopettaako Acesin sydän elämän?

Joe Carnahanin Narc (2002) oli ilmestyessään yksi julkaisuvuotensa positiivisimpia ilmentymiä ja sen perusteella odotin jonkinlaisella innolla näkeväni muitakin herran elokuvia. Kun Smokin' Aces sitten ilmestyi, olin oikeastaan vain hyvilläni ettei siinä hyödynnetty Narcin raadollisuutta, vaan enemmänkin Shoot 'em Upin (2007) ja Crankin (2006) tavoin eräänlaista ultracooleutta, sillä tällöin en ainakaan vertailisi Carnahanin elokuvia keskenään. Ja hitto, Smokin' Aces osoittautuikin mielestäni julkaisuvuotensa parhaimmaksi toimintaelokuvaksi ja he-le-ve-tin hyväksi elokuvaksi ylipäätään. Se ei pelkästään saanut minua hihkumaan innosta, että hitto tää on siistii, vaan sai jopa muutamaan otteeseen herkän liikuttuneeseen tilaan. Kerran jopa alahuulen väpättämään, nostaen hetkeksi kaikista maailman näyttelijöistä Jeremy Pivenin korkeimmalle pallille. Miehen roolisuoritus olisi ansainnut palkintoja, sillä sen verran hyvin hän esittää lipevää asiansa sotkevaa taikuria, että henkinen ja fyysinen romahdus on selviö. Kohtaus jossa Aces kokee hermoromahduksen ja aikoo suorittaa itsemurhan on elokuvahistorian parhautta, vertaili sitä kehen tahansa näyttelijään missä tahansa elokuvassa. Tiedän että tuo kuulostaa Pivenin muita rooleja ajatellen aikamoiselta liioittelulta ja jopa Smokin' Acesin kiiltävän pinnan vuoksi se ei tunnu olevan mahdollista, mutta ihan oikeasti, katsokaa se kohtaus uudestaan ja väittäkää sitten vastaan.

Eikä Piven ole ainoa elokuvan esiintyjistä jonka näytteleminen on erinomaista, mutta koska Smokin' Acesissa sekoitellaan tyylejä niin ahkerasti, ei näyttelijöiden keskenään vertailu ole kovinkaan reilua. Kun Tremorin veljekset esitetään hahmoina jotka elävät jatkuvaa Hurjan Joukon loppumassacrea, niin Alicia Keysin esittämä hahmo puolestaan on viileä supermalli ja Nestor Carbonell kuin vallankumouksellinen Shakaali. Joten koeta siinä nyt sitten sanoa kuka vetää roolinsa yli ja kuka minimaalisesti, kun jokainen eroaa toisistaan kuin olemalla eri elokuvassa.

Eli lajityyppivaihtelut ovat tehdy hieman Kill Billien tapaan. Molemmista esimerkiksi näkee samat spagettiwesternit, mutta jos Kill Billeissä on aasiameininkiä, niin Smokin' Acesissa se on Kovaotteisia Miehiä, joten aivan Tarantinomaista sarjakuvamaisuutta ei Carnahan tarjoile, mutta kuitenkin.
Samalla tämä lajityyppien sekoitus on ollut näemmä joidenkin mielestä jopa negatiivinen seikka, sillä elokuva sai ilmestyessään kritiikkiä sekavuudesta. Sitä se ei ole, mutta huomio sellaisesta on kyllä ymmärrettävää. Kun lajityyppi hyppii kuin aropupu ekstaasissa, niin siihen ei tarvita animaatiojaksoja, taikka värileikittelyä (vrt. Syntyneet Tappajiksi), vaan riittää että muutoin yksinkertaiselta kuulostavaan juonikuvioon pistetään mukaan niin paljon hahmoja, että kaikkien seuraaminen saattaa käydä voimille ja loppuun sellainen kaksoisagenttiselitys, että pelkkää paukuttelua seurannut putoaa aika varmasti kärryiltä. Elokuvan kiiltävä kuori saattaa siis hämätä luulemaan Smokin' Acesin olevan pelkkää uutta vahapintaa ja sitten kun Buddy "Aces" Israelin todellinen merkitys elokuvalle tulee esille, niin se saattaa tuntua ehkä liian vaikealta edellisiin tapahtumiin nähden. Siispä katso elokuva edes jonkinlaisella ajatuksella, ei pelkkänä aivokuolleisuutta aiheuttavana nirvanana.

Pidän kovasti elokuvan yhteentörmäysideasta, koska siinä hyödynnetään niin monella tavalla erilaisia hahmoja. Mutta etenkin juonenkäänne siitä miksi Aces halutaan hengiltä, on mielestäni aivan erinomainen ja mukavaa vaihtelua sille pelkälle ilmiantajan tapolle. Lisäksi se kaksoisagentti-idea on loistava, eikä tunnu päälleliimatulta vaikka otetaankin esille aika myöhäisessä vaiheessa.

Smokin' Aces näyttää aivan järjettömän hienolta. Kuvaus, ohjaus, valaistus, äänet ovat kaikki täsmälleen siellä missä pitääkin. Enkä itse ainakaan löydä mitään sellaista valittamista joka saisi minut vieläkään alentamaan antamaani arvosanaa. Ryan Reynoldskin vetää viime minuuteilla tähänastisen uransa parhaimman suorituksen. Eli kyseessä on elokuva jota pidän lähes virheettömänä. Jota se ei tietenkään ole, mutta jossa kauneusvirheetkin ovat enimmäkseen kokonaisuutta tukevia. Niin no, kaikki muut paitsi Jason Bateman, jonka hahmon olisi voinut suosiolla jättää poistettuihin kohtauksiin, sillä Bateman on pääsyy siihen miksi en voi antaa elokuvalle kokonaisia peukkuja. Lisäksi sitä ADHD-pojan vitsiä venytetään hieman liikaa jotta se jaksaisi naurattaa loppuun saakka. Silti nämäkin huomioiden Smokin' Aces on niin fakin kuul, että väliäkö sillä jos mukana on pari haisevaakin kohtaa.

Kuka muka ei tunne väreiden kulkevan kehonsa lävitse, kun Clint Mansellin Dead Reckoning lähtee elokuvassa soimaan siihen erinomaisesti sopivan kohtauksen aikana (joka vaihtoehtoisen kohtauksen perusteella meinattiin pilata).

Lajityyppinsä parhaimmistoa ja kuka muuta väittää on eri mieltä kanssani.

Voimme myös nähdä Smokin' Acesin toimineen selvänä innoittajana ainakin kahdelle hyvää tarkoittavalle, mutta puolitiehen jääneelle elokuvalle: The Tournament ja The Losers ovat kansikuviaan myöten hyvin Acesia. Katson kuitenkin molemmat mielummin uudestaan kuin Carnahanin A-teamin

Tähdet: ****
Smokin' Aces

Bounty Tracker (1993)

Vaikka se onkin selvää, etten minä olisi mitenkään voinut ohittaa tätä elokuvaa nähdessäni sen kirpputorilla myynnissä, sillä onhan kyseessä Lorenzo Lamasin elokuva ja jo pelkästään se takaa riemastuttavaa roskaa, niin varmuuden vuoksi takakanteen oli pistetty tämä kuva, jotta taatusti ostaisin elokuvan.

Siis c'mon Lorenzo, sinä et ole mikään Music.

Johnny Damone (Lorenzo Lamas) on palkkiometsästäjä. Tiedättehän, niin kuin Dog, mutta kumpi heistä on pelottavampi?
Jaiks!
Kohta Johnnyn erikoiskyvyille, kuten sängen kasvattamiselle tuleekin entistä enemmän käyttöä, sillä velipoika Paulin (Paul Regina) kirjanpitoyritys kohtaa pukumiehiä ammuskelemassa. Katsokaas kun Paulin entinen yhteistyökumppani oli toiminut raskaansarjan bisnesrikollisen Sarazinin (Eugene Glazer) rahanpesijänä ja Paulin todistuksen ansiosta yksi jos toinenkin pahis päätyi vankilaan. Nyt Sarazin janoaa kostoa ja näin ollen hänen palkkaamansa superpahis Erik Gauss (Matthias Hues) omien marionettiensa avustuksella sanoo kuten Sonny Bono, eli bang bang my baby shot me down. Johnny päättää suojella veljeään, mikä tietenkin tarkoittaa että veli päätyy kuoliaaksi alta aikayksikön.
Nyt siis Johnny saalistaa Gaussia ja näyttää poliiseille, että te ette osaa mitään, mutta minäpäs osaan. Onkin kieltämättä mielenkiintoista, että Gauss kumppaneineen ei välitä hevonkukkuakaan poliiseista, mutta kun joku toteaa että perässä on palkkiometsästäjä nimeltä Johnny, niin heti on kakit housuissa. Hauskaa on myös se, että koska elokuvan sankari on palkkiometsästäjä, niin se pitää mainita joka nurkassa. Jopa silloin kun poliisi kertoo kuka tappoi Paulin, niin pitää erikseen huomauttaa tappajasta olevan palkkio tarjolla ja heti samantien Johnny sanoo olevansa palkkiometsästäjä. Joo joo, uskotaan. Tämähän on kuin lukisi Ryhmä-X:ää. Joka sivulla joku mainitsee sanan mutantti, aivan kuin sen muutoin unohtaisi. Niin ja jos Johnny ei olisi palkkiometsästäjä, niin eikö hän olisi lähtenyt Gaussin perään?
No kuitenkin, Johnny tekee tietenkin sen mihin poliisi ei pysty, eli potkii tiensä Gaussin luokse ja sitten potkii Gaussin. Tai no, oikeastaan Johnny hengailee joitenkin valkoisten latinojengiläisten kanssa ja katselee televisiota, kunnes se kertoo minne mennä.

Kuten suklaapatukka jolta tämä elokuva varmastikin sai nimensä on se tavallaan hyvä, mutta oikeasti aivan kauheaa sontaa. Eli kannattaa vain nuolla se suklaa siitä päältä ja jättää sisältö maahan mätänemään. Tämä tietenkin saattaa antaa kuvan siitä, ettäkö Bounty Tracker olisi sisällöllisesti heikkolahjainen, kuten BB-Kaki ja sitten pinnalta kaunis kuten parkettilattia, mutta ei huolta, sillä siinä missä Bounty Tracker on roskaa pinnan alla, niin se on sitä myös päältäkin. On huonon jäykkää näyttelemiseksi kutsuttua patsastelua, dialogia joka saa oksentamisen kuulostamaan seireenin laululta, kungfuilua joka ei riko edes polystyreenimuovista aitaa ja visuaalisia efektejä jotka ovat korkeintaan pisuaalisia. No Michael Bay, tuota remake tästä.

Elokuvassa on kaksi (no okei, jotain sata) niin uskomattoman nerokasta kohtaa joissa Lamas osoittaa miksi on sukupolvensa epävireisin tulkki, sillä kun mies elokuvan alussa on naamioitunut englantilaiseksi kuulostaen yhdeltä ilmestyskirjan vitsauksista, taikka suree veljensä kuolemaa potien pahemmanlaatuista ummetusta, on varmaa että Bounty Tracker saa suremaan ihmiseloa. Kun joukkoon heitetään poseerauksia ja ammuskelua joita säestävät hidastetut tuskanhuudot niin elokuvasta kuin katsojastakin, niin mitä muuta voidaan sanoa kuin vautsivau!
Tosin on myönnettävä, että on Lamas parempiakin huonoja elokuvia tehnyt.

Mainittakoon, että minä oikeasti pidän Matthias Huesista, joten hän on aina plussaa ja tässä elokuvassa hänen kylmäveristä apulaistaan esittävä Cyndi Pass on mainion tyly ja seksikäs pahis. Eli Pass on hieman niin kuin Posh Spice.

Tähdet: ~ tai ~
Bounty Tracker

Movie monday: Olis tän kyllä voinut jättää uusimatta

"Hollywoodissa loppuu joskus uudet ideat kesken"
Eli tarpeettominta, huonointa, ja näin pois päin-remakea haetaan.

Tähän voisi tehdä niin piiiitkän listauksen elokuvia, että sen ansiosta yhden tietyn remaken oksetusaste saattaisi hämärtyä.
Voinko minä muka mitään muuta vastata kuin

G-Force: Miniagentit (G-Force, 2009)

Elokuvassa puhutaan häivehamstereista, mutta valitettavasti sellaisia ei ole.

FBI on aikeissa sulkea G-force-osaston, mikä saa ryhmää johtavan Darwinin (Sam Rockwell) puolustuskannalle. Hän ja kollegansa Blaster (Tracy Morgan), Juarez (Penélope Cruz), Speckles (Nicolas Cage) ja Mooch (Dee Baker) päättävät osoittaa kykynsä ja ryhmänsä merkityksen suorittamalla tietovarkauden epäillyn asekauppiaan Saberin (Bill Nighy) tietokoneelta. Ryhmä saa selville, että kuluttajaelektroniikkayrittäjä Saber ei olekaan asekauppias, vaan on kaikessa hiljaisuudessa myynyt ihmisille pesukoneita, kahvinkeittimiä, jääkaappeja, sun muuta sälää joiden avulla voi valloittaa maailman ja tuhota sen. Valitettavasti todisteiden kuljetus perille saakka ei onnistu ja FBI:n pikkupomo Killian (Will Arnett) sulkee G-forcen toiminnan, mikä saa agentit pakosalle ja hankkimaan todisteet itsenäisesti. Ai niin, Darwin, Blaster ja Juarez ovat marsuja, Mooch kärpänen ja Speckles Nicolas Cage, ei kun siis myyrä.
Darwin, Blaster ja Juarez päätyvät eläinkaupan vangeiksi ja ovat vaarassa tulla myydyiksi, mikä saattaa vaikeuttaa suunnitelmia palata FBI:n suosioon. Siispä ryhmä hajoaa itsestään riippumattomista syistä ja Darwinin tehtävänä on maailmanpelastuksen ja kunnianpalauksen ohella saattaa ystävykset yhteen ja kenties siinä samalla saadaan löydettyä oma perhekin. Lopussa paljastuu todellinen pahuus.

Miksi Zach Galifianakis (joka esittää G-Forcen ihmisagenttia) saa tehdä elokuvia. Onko joku joskus nauranut hänen komiikalleen? Ei kun kysyn sitä ihan oikeasti, sillä jopa edesmennyt Chris Farley tuntui olevan hauskempi ja hän sentään oli hauska kuin syöpä.

G-Force on ihan mukava elokuva. Samaa sarjaa kuin jokin Alvin ja Pikkuoravat, että jos esimerkiksi pitää tuota Jason Leen elokuvaa hauskana, niin uskoisin G-Forcenkin maittavan. Huumori luodaan siitä kuinka söpöt tietokoneistetut eläimet käyttäytyvät ihmismäisesti ja yrittäessään olla eläimellisiä ovat täysin tietämättömiä lajitovereidensa tavoista.
Efektit ovat ihan onnistuneita, hahmot pahiksia myöten mukavan kilttejä ja jostain syystä näissä elokuvissa on aina jokin mukamas humoristinen laulukohtaus, jossa esitetään sen hetken suosikkibiisi, taikka yhden hitin ihme. Ääninäyttely vaihtelee onnistuneesta eihin ja Zach Galifianakis aiheuttaa edelleenkin tuskaa. Miksi sinä olet?

Ja jos jättirobotti hyökkää nostaen ilmaan auton täynnä ihmisiä, niin huuto "everybody hold on!" ei ole suomeksi "odottakaa, kaikki!" Mene pois arvon suomentaja, nolaat meidät kaikki.

"I can't believe the mole was the mole."

Tähdet: **
G-Force: Miniagentit

The Long Kiss Goodnight (1996)

En tiedä onko se merkki mistään, mutta lukuisien viime vuosien ei-niin-hyvien-ja-heikosti-menestyneiden elokuvien jälkeen näyttää vahvasti siltä, että Renny Harlinin ura alkaa tekemään Danny Cannonit ja siirtymään television puolelle. Ainakin Harlinin filmografia alkaa viittaamaan siihen suuntaan.

Olen Samantha (Geena Davis), kiharahiuksia ja lämpimiä maasävyjä myöten kiltti perheenäiti, joka kolauttaa päänsä ja muistaa että hei minähän olenkin CIA:n tappaja. Ja nyt palkkaamani yksityisetsivän (Samuel L. Jackson) tutkimusten aikana alkavat entiset kierot työkaverinikin huomioimaan olemassaoloni ja haluavat lopettaa pahan tapani kuluttaa Maapallon ilmavarantoja. Siispä muutun raskaita meikkejä käyttäväksi jääblondiksi joka tappaa kaiken tieltään, kunnes eteen astuu entinen rakastettuni (Craig Bierko) ja sitten tapan hänetkin.

Mielenkiintoisesti vuonna 1993 ilmestyi Cliffhanger, joka ei pelkästään ollut rahallisesti suuri menestys, mutta myöskin elokuva joka toimi eräiden kohdalla jonkinlaisena uran pelastajana ja tämä viittaa tietenkin Sylvester Stalloneen. Stallonen kohdalla tiedämme, että se oli vain hetkellinen (rahallisen) menestyksen buustaus, sillä alamäki alkoi näyttämään entistä jyrkemmältä, kunnes tietenkin The Expendables teki jälleen Cliffhangerit.
No kuitenkin, tämän raha- ja uramenestyselokuvan jälkeen Harlin päästi seuraavaksi käsistään Kurkunleikkaajien Saaren (1995), joka puolestaan toimii aikamoisena malliesimerkkinä päinvastaisesta kuin Cliffhanger. Juonellisesti molemmat ovat yhtä onttoja, mutta kuten tiedetään niin Kurkunleikkaajien Saari ei juurikaan tuonut rahaa kassaan ja on suoranainen ihme, ettei se tappanut ammattia tekijältä jos toiselta. Siispä Kurkunleikkaajien Saaren jälkeen Harlinilla oli edessään jonkinlainen näytön paikka. Ei niinkään kriitikkojen silmissä, sillä se saattaa olla ikuisesti mahdoton tehtävä miehelle, mutta näytön paikka menestysohjaajana joka rahan ohella saa katsojia puolelleen.

Hauskasti merkit The Long Kiss Goodnightin kohdalla vaikuttivat ensialkuun sekä positiivisilta, että samalla negatiivisilta.

Pääosassa Geena Davis, vielä Thelman & Louisen huumasta kansansuosiota nauttiva suuri Hollywoodtähti, joka kotimaassamme oli päivälehtien suosikki samaan tapaan kuin kaikki edesmenneen Hessu Reijosen Suomeen roudaamat ulkomaanjulkkikset. Suomen oman pojan suurin saavutus oli Die Hard kakkosen sijaan olikin naimakauppa. Kuitenkin samalla kritiikki kohdistui nimenomaan siihen, että Davis oli elokuvan pääosassa, sillä hänhän tähditti juuri sitä edellistä megafloppia ja mieleen nousi eräänlaisen nepotismin ohella ajatukset siitä kuinka koskaan ei tulisi työskennellä lasten ja eläinten, saati tehdä kauppaa sukulaisten kanssa. Siispä sivuutettiin Davisin mahdolliset kyvyt ja sopivuus rooliin, sillä hän oli kuin se kesätyöpaikan nenäsi edestä vienyt yrityksen pomon sukulainen.

Sitten oli Shane Black, käsikirjoittaja joka oli noussut suuren suosioon Tappavan Aseen ansiosta, mutta tekstin sisältöä suuremman huomion sai The Long Kiss Goodnight-käsikirjoituksesta maksettu summa (3 000 000 dollaria) ja vaikuttikin, että joka ainoa elokuvasta kirjoitettu artikkeli käsitteli enemmän Blackin palkkiota kuin elokuvaa. Suomessakin moni kriitikko kommentoi elokuvaa suurinpiirtein toteamalla kiteytetysti, että tässäkö kaikki mitä sillä rahalla sai? Aivan kuin odotuksissa olisi ollut jokin Citizen Kane yhdistettynä Kummisetään. Mikä on absurdia, sillä kun ajattelee elokuvan juonikuviota muistinsa takaisin saavasta agenttitappajasta joka lahtaa uhkaavat pahikset, niin ehkei silloin kannattaisi odottaa mitään Jeesuksen toista tulemista. Siispä ei liene ihme, että Black itsekin on myöhemmin haastatteluissa todennut, että häntä hieman nolotti saada The Long Kiss Goodnightista niin paljon rahaa, mutta tahtoi vain silloin osoittaa että käsikirjoittajan tulisi olla palkkioiltaan näyttelijöihin ja ohjaajiin verrattavissa oleva tekijä ja syystäkin. Black on myöskin todennut, että hänellä oli tuohon aikaan jonkinlainen puolittain leikkimielinen kilpailu Joe Eszterhasin kanssa siitä kumpi saa suuremman palkkion. Ehkä se leikkimielisyys oli kuitenkin enemmän Blackin puolelta, sillä suoraan sanoen Ezsterhas vaikuttaa aikomiselta ureapäältä.

No, ainakin mukana oli Samuel L. Jackson, joka oli lyönyt itsensä kunnolla läpi Pulp Fictionin ja Die Hard kolmosen avustuksella ja hänestä ei kenelläkään tuntunut olevan pahaa sanottavaa. Tosin huvittavasti muistan ainakin yhdessä arvostelussa olleen valituksia siitä, että Jacksonin hahmosta oli tehty koominen sivuhahmo. Mutta tähän mäkätykseen lienee syynä odotus miehen esittävän elokuvassa jotain bad motherfuckeria.

Siispä vaikutti siltä, että koska Harlin ei juurikaan ollut elokuvakriitikoiden suosiossa ja Kurkunleikkaajien Saaren floppaus vei uskon monelta peruskatsojaltakin, niin The Long Kiss Goodnight tahdottiin tulkita epäonnistumiseksi jo ennen ilmestymistään. Eli tämä elokuva pystyi korkeintaan vain lievittämään kipua, ei parantamaan sitä ja vasta seuraavalla elokuvalla oli mahdollisuuksia palata jonkinlaiselle huipulle. Ja näin kävi, sillä Goodnightia seurannut Deep Blue Sea (1999) oli jälleen rahallinen menestys ja muistan kädet vääränä vuokranneeni kyseistä elokuvaa asiakkaille jotka vuoronperään kehuivat kuinka hyvä se oli. Jälkimmäinenhän on silkkaa sontapuhetta, sillä vaikka kyseessä onkin ihan kivaa kevytviihdettä, niin The Long Kiss Goodnight on varmastikin positiivisempia mielikuvia nykyään herättävä elokuva kuin Deep Blue Sea, ainakin jos mietitään kumpi on tekstiltään laadukkaampi tuotos. Deep Blue Sea on samaa Covenantia ja 12 Roundsia kuin kaikki muutkin ne Harlinin elokuvat joita katsoessa ei tarvitse ajatella muuta kuin sitä ettei löysisty niin paljoa, että laskisi housuihinsa.

The Long Kiss Goodnightin juoni ei ole se joka on rahansa väärti, sillä se on samaa perushuttua jollaista kaikki Steven Seagalitkin ovat, eikä hetkeksi pinnalle nostettu sukupuoliroolien muutos asiaa muuta. Etenkin kun jälkimmäisen kohdalla Davisin hahmosta tehdään turhan korostetun "miehekäs". Kun vastakohtina ei ole mitenkään toiseen suuntaan vietyjä mieshahmoja, niin sukupuolikliseissä leikittely ei vaikuta loppuun asti ajatellulta. Jos esimerkiksi Craig Bierkon pahishahmo olisi ollut nainen, eikä tyypillinen julma sinisilmäinen ilkimys, niin ehkä sitten. Davis on kyllä ihan hyvä actiontähti, ettei siinä mitään, mutta hänen hahmonsa ei ole lopulta muuta kuin tuttua huttua.
Se missä The Long Kiss Goodnight toimii on juonensa ja hahmojensa sijaan dialogi. Harlin ei ole mitenkään tunnettu keskustelukohtausten ohjaajana, mutta jopa hän oli ymmärtänyt antaa Blackin puheen olla Blackin puhetta ja kuten esimerkiksi Viimeisessä Partiopojassa, on Goodnightissa kyynisen nokkelaa bullshittausta (ei kuitenkaan aivan yhtä lennokasta kuin Viimeisessä Partiopojassa). Se että onko Black palkkionsa ansainnut voi olla ehkä hieman kyseenalaista, mutta tässä elokuvassa nimenomaan hänen tekstinsä on arvokkainta, sillä valtaosa samankaltaisten juonikuvioiden elokuvista on pelkkää senkin saasta, tapoit vaimoni! Nyt tapan sinut-moskaa ja sitten lopputekstit, ja niiden rinnalla The Long Kiss Goodnight onkin oikeasti Citizen Kane kohtaa Kummisedän.
Ja osaahan Harlin erinomaisesti toimintansa aakkoset.

The Long Kiss Goodnight on Harlinin elokuvista sieltä paremmasta päästä ja on ilman Harliniakin mainio toimintaelokuva. Se on aika hauska, vauhdikas, mukana on hyviä näyttelijöitä (Brian Cox, David Morse. Tosin suurin osa elokuvan näyttelijöistä tekee korkeintaan alimman aidan ylityksen) ja yksinkertainen juoni on vain antamassa tilaa pottuilulle ja räjähdyksille. Se on myös samalla ajoittain puuduttavan kliseinen juuri yksinkertainen juonensa vuoksi ja vaikka toimintakohtauksissa Davis on ehkä yllättäenkin nainen paikallaan, niin hänen hahmonsa eri puolien korostus on aivan naurettavan nolostuttavasti toteutettu.

Tähdet: ***
The Long Kiss Goodnight