Superstition on niitä elokuvia joille annan arvatenkin paremmat kehut kuin mitä ne oikeasti ansaitsisivat, sillä jälleen kerran mielipiteeseeni vaikuttavat nostalgiset seikat. Katsokaas kun joskus muinoin olin siinä yhdentoista taikka kahdentoista vanha, niin isäni oli tuonut tämän elokuvan joltain ulkomaille kohdistuneelta työmatkaltaan ja oli tullut siihen tulokseen, ettäkö elokuva olisi liian pelottava minun katsottavakseni. Niinpä isäni piilotti Superstitionin minulta, mutta koska hänellä oli vakipaikka joka toimi piilona, niin enkös vaan minä vanhempieni poissaollessa mennyt ja katsonut tämänkin elokuvan. En muista menettäneeni yöuniani tämän elokuvan vuoksi, mutta kuitenkin pitäneeni sitä pelottavana ja puhuneeni seuraavana päivänä koulussa siitä. Näin jälkikäteen ajattelen, että isäni tiesi minun tietävän minne hän pisti nämä kauhuelokuvat piiloon ja jätti täten päätöksen elokuvankatselusta minulle itselleni ja oli päätös oikea tai ei, niin se oli aina Play-näppäimen painallus.
Mill Roadin talolla sattuu kummia. Pää räjähtää mikrossa ja ikkuna sulkeutuu leikaten keppostelevan pojan kahtia. Hmm, voiko tämä tarkoittaa, että 1600-luvulla hukuttamalla kuolemaan tuomittu noita jatkaisi kiusantekojaan läheisestä lammesta käsin? No sellaista ei alueelle saapunut nuori pappi David (James Houghton) ole uskoa, mutta kunhan tarpeeksi monta selittämätöntä kuolenmantapausta seuraa toistaan, niin kenties metsärouvan kynttilänhehkuisissa paha palaa-puheissa on jotain perää. Luonnollisesti taloon saapuu uusia asukkaita ja mystinen valkoiseen pukeutunut pikkutyttö ilmaantuu kuvaan sopivin väliajoin. Enää puuttuvat lammen noidalle uhreja hankkiva mykkä aikamiespoika ja lievästi paljastelevat tytöt. Ai mutta siellähän te olettekin.
Kiljutaan, veri virtaa, varjot täyttävät seinät ja naispaholainen puhuu möreällä miehen äänellä.
Niin ja talon uuden perheen isää näyttelevä Larry Pennell näyttää pahasti alkoholisoituneelta Clark Gablelta.
Toteutukseltaan Superstition on aika tyypillinen aikansa tuotos, eli sellainen Friday the 13th-henkinen jossa harrastetaan kirskuvan musiikin tahtiin tehtäviä säikyttelyitä, näytellään ei -niin-hirveän-hyvin ja tapetaan porukkaa mahdollisimman paljon mahdollisimman graafisesti mahdollisimman erilaisin tavoin (etenkin se koneesta irtoava sirkkelinterä joka pomppaa papin rintaan ja jatkaa porautumista tuolin läpi on aika ilkeä), mutta sellaiseksi slashereiden Blair Witchiksi tämä on ihan kelvollinen tuotos. EI mitenkään yllättävä saati laisinkaan originelli, mutta kyllä minä myönnän että vaikka tiesinkin sen tapahtuvaksi, niin edelleen alkupuolella sattuva kumarrun ottamaan jotain vedestä ja yllättäen ilmaantuva käsi vetää minut pohjaan-kohtaus sai edelleen mukavat väreet kulkemaan.
Musiikissa on myös ajoittain hyvää keskiaikaista pakanameininkiä.
Kuitenkaan ilman menneisyyden muistoja ei elokuva saisi näin ruhtinaallista tähtimäärää.
Ja sitten kyseenalainen kehu:
Harvoin kauhugenressä lahdataan lapsia näin antaumuksella ja vaikka lapsiuhreja ei olekaan kuin kaksi, niin tavat joilla ne näytetään ovat harvinaislaatuisen agressiivisia. Vaikka emme nyt tietenkään innosta puhkuen odotakaan lapsien kuolemia, niin kun kyseessä on kauhuelokuva jossa heitä on, niin jonkinlaiseksi rohkeaksi plussaksi voidaan laskea se ettei Superstitionissa kamera siirry pois kun krusifiksi isketään pikutytön rintaan.
Tähdet: ***
Superstition
Alunperin minun piti raapustaa jotain tästä elokuvasta sen John Waynen version ohessa, mutta sitten päätinkin ottaa Wayneni Waynen kanssa ja Coenit saivat odottaa tähän hetkeen saakka.
Tarina on tietenkin aiemman elokuvan nähneille tuttu, mutta Teille muille kerrottakoon, että teinityttö Mattie (Hailee Steinfeld) palkkaa rähjäisen alkoholistisheriffi Rooster Cogburnin (Jeff Bridges) jäljittämään neidin isän tappaneen Tom Chaneyn (Josh Brolin) ja vaikka Rooster hoitaisi mielummin homman yksinään, niin silti Mattien lisäksi seuraan lyöttäytyy teinipopparilta vaikuttava texas ranger LaBoeuf (Matt Damon).
Oli täysin ymmärrettävää miksi juuri Coenin veljekset halusivat tehdä remaken True Gritista, sillä alkuperäinen elokuva sisältää ns. outoja hahmoja, lievän absurdeja tilanteita ja hieman mustaa kuivaa huumoria, joten sehän on jo Coenwestern. Joten eikö True Grit ollut sitten turhan helppo valinta veljeksille, kun hehän olisivat melkein vain voineet liimata Waynen naaman tilalle Bridgesin ja se olisi ollut sillä selvä. No ehkä tämä True Grit ei lopulta tarinallisesti ja sen esittelytavan puolesta hirveästi alkuperäisestä poikkea, mutta mistään turhasta tai epäonnistuneesta uudelleenversioinnista ei ole kyse. Sillä siinä missä aiempi versio oli lähes pelkästään John Waynen varassa ja poislukien pienien sivuroolien esiintyjät, oli etenkin muissa pääosaesiintyjissä paljonkin toivomisen varaa, niin nyt uuden version myötä saamme pääesiintyjän rinnalle muita aivan yhtä hyviä näyttelijöitä ja täten Bridgesin antaumuksella näytellyn röhkimisen ohella jaksaa olla kiinnostunut myös muista elokuvan hahmoista. Joten pelkästään näyttelijävalintojen vuoksi True Grit 2010 on katsomisen arvoinen elokuva ja se voi olla siksi jopa alkuperäistä miellyttävämpi katselukokemus.
Mutta,,,
vaikka Coenit itsekin hehkuttivat kuinka tämä versio on kirjalle uskollisempi ja vaikka tarina jatkuukin hivenen edellistä elokuvaa pidemmälle, niin se Waynen leffa oli jo Coenmainen ja näin ollen uusintaversio ei kuitenkaan tarinallisesti suurempaa vaikutusta tee, sen se tekee edellä mainitun näyttelijäkaartin avulla.
Pidin tässä elokuvassa erityisesti Cogburnin pitkistä Abe Simpsonmaisista jaaritteluista ja käärmeet ruumiin sisällä-kohtaus aiheutti kylmiä väreitä.
Niin ja kesti tovin ennen kuin tunnistin Ned Pepperia esittäneen Barry Pepperin kaiken sen maskeerauksen alta.
Tähdet: ****
Kova Kuin Kivi
Elvis Presley (Bruce Campbell) kaipasi lomaa elämästään ja palkkasi imitaattori Sebastian Haffin (Bruce Campbell) tuuraajakseen. Valitettavasti pienen ikävien sattumusten, kuten Sebastianin kuoleman vuoksi oikea Elvis ei voinut enää palata valtaistuimelleen koska häntä luultiin näköisversioksi. Vai onko hän?
Mutta nyt sairauksien ja iän runtelemana Elvis lojuu unohdettuna nukkavierussa vanhainkodissa. Täällä hän muistelee menneisyytensä kohokohtia, seuranaan John F. Kennedy (Ossie Davis) ja jos muilla on vaikea uskoa Elviksen vakuutteluja henkilöllisyydestään, niin JFK:lla on asian suhteen vielä enemmän haasteita edessään. Sillä salamurhan jälkeen päähän laitettu hiekkapussi kuulostaa jopa järkevältä, kun samainen mies kertoo käyneensä ihonvärjäysoperaatiossa jossa hänestä tehtiin mustaihoinen. Siispä kuten monasti vanhusten kohdalla tapahtuu, niin heidän puheitaan pidetään enemmän tai vähemmän höperöinä hourailuina. Joten kun vanhainkodin asukkaita rupeaa kuolemaan enemmän kuin tilastollisesti on todennäköistä, niin kukapa uskoisi Elviksen puheita siitä, että kuolemien takana on muinainen Egyptiläinen cowboymuumio Bubba Ho-Tep (Bob Ivy). On aika näyttää tälle hound dogille, että little less conversation ja little more action.
Minä pidän tästä elokuvasta.
Jo pelkästään sen idea eläkeläis-Elviksestä taistelemassa sieluja imevää muumiota vastaan riittäisi syyksi pitää Bubba Ho-Tepista, mutta sen sijaan, tai pikemminkin sen lisäksi että kyseessä on villi kauhukomedia, niin kyseessä on myös yllättävän koskettava elokuva ja Bruce Campbell pääsee osoittamaan olevansa erinomainen draamanäyttelijä.
Campbell onkin elämänsä vedossa esittäessään joko oikeaa Elvistä, tai miestä joka uskoo olevansa Elvis, mutta yhtä kaikki on raihnainen elämänhalunsa kadottanut raunio, joka elämänsä ehtoopuolella vielä löytää halua taistella jonkin asian puolesta. Sen sijaan, että Campbell revittelisi kuten mopopojat kaupan pihalla, niin hän esittää hahmonsa melkeinpä koko elokuvan rauhallisimpana ja sen ansiosta elokuva pysyy hulvattomuudestaan huolimatta maan pinnalla.
Jonkinlainen ankkuri onkin tarpeen kun mukaan tulevat seniili Yksinäinen Ratsastaja ja turhan usein kerrotut penisvitsit, ja nuo navanaluset ovatkin mielestäni elokuvan turhinta osaa, sillä ensinnäkään ne eivät ole hauskoja ja toisekseen ne eivät todellakaan ole hauskoja. Mutta siis, jos aiemman perusteella ehti jo pelätä Bubba Ho-Tepin olevan masentavaa draamaa, niin kosteat visvavitsit ja roisi meininki suuntaavat päänäyttelijän myötä ajatukset Sling Bladesta Evil Deadeihin.
Bubba Ho-Tep on niitä elokuvia joiden hyvyyttä ei ehkä uskota sen juonikuvauksen perusteella, mutta katselu todistaa kehut oikeiksi.
Ja hitto, tässä on aivan järjettömän hieno musiikki.
Tähdet: ****
Bubba Ho-Tep
Tässäpä elokuva joka kuulosti ensialkuun mielenkiintoiselta tosielämään pohjautuvalta draamalta. Runoilija joka apartheidin riivaamassa Etelä-Afrikassa kamppailee sanoilla epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja sen seurauksena saa huomata ketkä ovat todellisia ystäviä ja ketkä eivät, onko suku pahin, tukeva, rakastava vai ei. Elokuvan takakansikin jankuttaa siitä kuinka tämä elokuva nimenomaan käsittelee tuon runoilijan Ingrid Jonkerin (Carice van Houten) kamppailua rasismia ja muuta vääryyttä vastaan:
"... kamppaili apartheidia vastaan runoillaan."
"... Jonker on synonyymi Etelä-Afrikan demokratiakehitykselle ja apartheidin kaatumiselle."
"... Jonkerin voimakas aparheidin vastustaminen vei hänet yhä kauemmas oppi-isästään..."
Vai niin, no miksi tässä elokuvassa ei sitten tuollaista esitetty? Tämän elokuvan perusteella Jonker oli lähes pöytälaatikkorunoilija joka naiskenteli ympäriinsä, ajoi kaikki rakastamansa ihmiset mahdollisimman kauas itsestään ja kiukuttteli kuin pissis joka ainoassa käänteessä. Joten vaikka ajattelisi, että on hyvä kuinka "sankareistakin" esitellään heidän negatiivisia puoliaan, niin olisi myös hyvä jos se "sankaruuskin" pääsisi kuvaan edes nanosekunniksi. Nyt Ingrid Jonker on henkilö jolle tekisi mieli antaa selkään ja lähettää huoneeseensa ilman illallista. Joten kyseessä on aika pitkälle samankaltainen elokuva kuin Prozac Nation, jossa ongelmainen päähenkilö ei vaikuta ihmiseltä joka olisi tosissaan, vaan teeskentelevä.
Mustat Perhoset on loistava vääryyttä vastustava draamaelokuva jos lukee sen takakannen. Itse elokuva on kyllä jotain, mutta ei ainakaan loistava.
Väitetyn aiheensa ja todellisuuspohjansa perusteella Mustat Perhoset saattaa kuulua elokuviin joiden kritisoiminen olisi jotenkin paheksuttua, mutta jos elokuva ei miellytä, niin miksi sitä kehumaankaan. Kyllä esimerkiksi jokin Wikipedia antaa mielenkiintoisemman kuvan tästä naisesta "jota kutsutaan Etelä-Afrikan Sylvia Plathiksi."
Tähdet: *
Mustat Perhoset
Ja oli toivottu kuvaa äskettäin ostamastani Ihmemaa OZ-sarjakuvasta, joten...
Kun tilasin tämän elokuvan erehdyin luulemaan sitä Blue Sunshineksi ja voin vain todeta, että se ei ole.
Nuoripari Dean (Ryan Gosling) ja Cindy (Michelle Williams) elävät nuorenparin arkea pienen tyttärensä Frankien (Faith Wladyka) kanssa ja välillä näytetään takautumia ajasta ennen kuin pariskuntamme tapasi, kun he tapasivat ja muuta tuttua. Elämää piste
Blue Valentine on hyvin näyteltyä arkielämän draamaa joka näyttää kolealta, mutta ei liian rujolta.
Se aikahyppely on kyllä mielestäni hieman tarpeeton, koska oltiin sitten tässä kohtaa taikka vuosi sitten, niin eipä niillä nyt näyttänyt olevan mitään merkittävää eroa ja yhtä hyvin oltaisiin voitu kuvata vain tätä päivää. Ei se nyt haitannutkaan, mutta yleensä sellaisella rakenteella on tapana esittää esimerkiksi ajan myötä tapahtunut suurempikin muutos kuin vain viiksien kasvatus, joten se saattaa helposti muuttua turhaksi kikkailuksi jollaista esimerkiksi tämän elokuvan kaltainen hiljainen realismi ei tarvitse.
Hahmot vaikuttavat aidoilta ihmisiltä ja vaikka en yleensä Michelle Williamsista pidäkään ja ei tämäkään minusta fania tehnyt, niin toki hänkin on minusta varsin sopiva elokuvaan ja näin ollen edes näyttelijä josta en pidä ei aiheuta negatiivisia tuntemuksia.
Ryan Gosling osoittaa kuten Half Nelsonissa olevansa tämän hetken lahjakkaimpia miesnäyttelijöitä ja kun muutkin elokuvan näyttelijät tekevät laadukasta työtä, on tätä elokuvaa ilo katsoa jo senkin puolesta.
Koska Blue Valentine on kuvattu huojuvasti, sen valaistus on kylmää, paikat likaisia, kampaukset sekaisin, riidellään, ollaan tyytymättömiä ja muuta sellaista, niin elokuvaa voisi helposti pitää raadollisen synkkänä. Tämä on tavallinen ja vaikka sellainen saattaa kuulostaa tylsältä, niin sitä se ei ole.
Tähdet: ****
Blue Valentine
Satuin vierailemaan tänään kollegani vaatimuksesta paikallisessa uusiokeskuksessa ja edellisen kerran, vuosia vuosia sitten kun kävin samassa liikkeessä, oli siellä vain huonekaluja and beyond.
MUTTA!
Nyt siellä on vhs-taivas ja 15 euron hintaan mukaani lähti 30 mestariteosta, joista vain pari on entuudestaan itselleni tuntemattomia, osa minulla on dvd-versioina ja osassa on piirretty MC Hammer.
ALF (tusinapiirretty.)
ALICE COOPER: VIDEO TRASH (papin poika messuaa.)
ANDROID - TUHOAVA SUHDE (en tiedä, mutta kuulostaa loistavalta.)
BABYLON 5: THIRDSPACE (keskitason B5-tv-leffa.)
BARBIE & THE ROCKSTARS (tämä piti ottaa siksi, että sen suomennos on Barbie & Rocky-tähdet. ROCKY!)
COOPERSMITH (who cares mitä sontaa tämä on, siinä on Grant Show.)
DAY OF THE DEAD (ostin saadakseni tämän kannen itselleni.)
DEAD MAN (omalle top 100-listalleni kuuluva elokuva.)
DON'T TORTURE A DUCKLING (en pidä.)
DOUBLE DRAGON THE MOVIE (sontaa.)
GHOSTS OF THE CIVIL DEAD (nerokkuutta.)
GREASE 2 (sympaattinen epäonnistuminen.)
HAMMERMAN: VAARALLISET GRAFFITIT (MC Hammer!)
INNERSPACE (Dennis Quaid seikkailee Martin Shortissa.)
INVADERS, THE (Scott Bacula ja sci-fi on aina hyvä juttu.)
KEIKKA PUTKESSA (Päiväni Murmelina ennen Päiväni Murmelina.)
KUOLEMAN REKAT (se toinen huono Stephen King-elokuva joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Maximum Overdrive.)
LEVOTTOMAT KÄDET (loistava kauhukomedia irtokädestä... JOKA TAPPAA!)
LOHIKÄÄRMEEN NYRKKI (klassista Jackie Chania.)
MIELETÖN KEIKKA (Lou Diamond Phillips.)
NEW ROSE HOTEL (Abel Ferraran sekava tieteiselokuva.)
PELASTUSKAPSELI (edesmennen Ron Silverin ohjaama B-scifistely.)
PRÄTKÄKYTÄT (Erik Estrada.)
PYHIMYS JA KUOLEMAN SÄTEET (perushyvää Pyhimystä.)
SHIVERS (Cronenbergin bodyhorroria.)
SUPERSTITION (kauhuleffa jonka isäni koetti aikoinaan piilottaa etten saisi painajaisia.)
TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES 2: THE SECRET OF THE OOZE (totally mondo!)
TEEN WOLF (Michael J. Fox kärsii hirsutismista.)
TUOMION ENKELI (Charles Bronson.)
ZOO-CUP: KIERROS 2 (ei hajuakaan, sain sen kaupan päälle.)
Lisäksi läheiseltä kirpparilta ostin John Candyn mainion komedian Delirious ja kolme Ankka-sarjakuvaa.
Niin ja yhden Kattimatti- ja Ihmemaa OZ-sarjakuvan, joista en nyt kuvaa näköjään ottanut
Toisen Maailmansodan aikana Bielskin veljekset (mm. Liev Schreiber ja Daniel Craig) pakenevat natsien uhkaa Valkovenäjän metsiin ja pian heidän luokseen saapuu kasvava joukko muita karkulaisia. Seuraa Robin Hoodmaista toimintaa ja romanssiakin viritellään, murheellisen viulumusiikin tahdittaessa aika tutunoloista selviytymistarinaa.
Uhma on Hollywoodelokuva jossa kaikki on suurta ja varmaotteisesti tehtyä tosipohjaista suuren yleisön draamaa soveliaalla toiminnalla maustettuna. Toisin sanoen kyseessä on tyypillinen Edward Zwick-ohjaustyö, joka muistuttaa hieman Steven Spielbergia, mutta Spielbergille ominainen kepeys askeleesta puuttuu minkä vuoksi Zwickin elokuvat ovat usein ja myös tässä tapauksessa hieman liian Oscar-gaalalaskemoidusti tehtyjä (kyllä Spielbergkin siihen sortuu, kuten Sotahevonen todistaa). Ei se sinänsä suuremmin haittaa, sillä Uhmakin on elokuva jota katsoessa pitää näkemästään, joskaan sitä ei ehkä sitten lopulta kuitenkaan miksikään klassikoksi nosta, mutta laadukkaasti tehdystä elokuvasta on kyse.
Daniel Craigin aksentti heittelee ja se aiheuttaa siksi tahatonta huvittuneisuutta.
Tähdet: ***
Uhma
Bruce Campbell + avaruusolennot = täyttä kultaa.
Eipä tähän oikeastaan muuta juonikuvausta kaipaisikaan, mutta kerrotaanpa kuitenkin hieman laajemmin.
Ben10-alkutekstien jälkeen näemme kuinka murhaaja Jackia (Bruce Campbell) kuljettava poliisiauto ajaa lumimyrskyssä ojaan ja sieltä siirrytään myrskyltä suojaan pienelle surjäiselle lentoasemalle. Kuinka pienelle kysytte? No sen verran pienelle, että sinne mahtuu juuri ja juuri kymmenkunta ihmistä, mukaanlukien paikan ainoa lentäjä ja elokuvan naissankari Cathy (Chase Masterson). Sitten kiukutellaan kun ei päästä lähtemään lentoon ja heti selviää, että paikalla oleva pastori onkin avaruusolento joka kertoo kuinka hänen rotunsa aikoo vallata Maan ja syy on paras ikinä: "emme pidä teistä."
Avaruusolennon kuollessa Jack ottaa lentoaseman haltuunsa ja tottakai tämä panttivankitilanne herättää loistokohtauksia, kuten se että yksi naisista toteaa heti ettei Jackin kaltaisen eläimen tarvitse tappaa ja raiskata heitä, vaikka tässä vaiheessa lentoaseman asukkaat eivät oikeastaan edes tiedä Jackista mitään. Mutta onneksi se nainen kuolee kun turvamies hyökkää Jackin kimppuun ja ase laukeaa vahingossa. Sitten paljastuukin että nainen onkin avaruusolento ja bileet voivat alkaa.
Siispä tämän olemme saarroksissa-kertomuksen pointtina ei ole selvittää kuka joukosta on murhaaja, vaan ketkä ovat avaruusolentoja. Vähän niin kuin Carpenterin The Thingissä. Siis jos The Thingin avaruusolento olisi ollut yksi Muppeteista.
Kaikki epäilevät toisiaan ja pian ilmenee, että suurinpiirtein joka toinen joukosta on ökkömönkiäinen, mutta sitä ennen rupean ihmettelemään että jos kerran näiden olentojen tarkoitus on vallata Maa ja heitä on jo näin pienessä porukassa noin paljon, niin mikseivät he vain yhdessä taltuta paikalla olevia ihmisiä sen sijaan että paljastuisivat yksitellen.
Ja hetkinen, onko se todellakin niin, että tämän pienen lentoaseman ainoa kone on kaksipaikkainen? Eihän siellä nyt montaakaan asiakasta ole, mutta kuljetetaanko heidät muka yksi kerrallaan määränpäähänsä? Vau!
Tämä elokuva sisältää todella muovisia erikoistehosteita (rakastin sitä tietokoneella tehtyä verihaavaa joka ei pysynyt paikoillaan), pahvisia lavasteita, juustoista näyttelemistä, hupsua dialogia ja muuta sellaista joiden vuoksi ilman tarkempaa tarkasteluakin tajuaa kyseessä olevan Sci-fi Channelin (nykyään Syfy) tuotos. Ja tosiaan koska kyseessä on Syfyn elokuva, niin se myös tarkoittaa että vaikka kyseessä on Ed Woodmainen elokuva, niin se ei ole vain tahattomasti hauska vaan pyrkii tekemään tarkoituksella vitsejä itsestään ja siksi mukana on repliikkejä joissa hokkuspokkustietämyksen pätevyys todetaan sanomalla "i watch the Sci-fi channel". Joten parhaiten nauttiakseen Syfyn elokuvista kuten tästä, on tiedettävä mitä saa ja silloin se toimii. Toki tämä on uskomattoman kömpelö, mutta se on sitä kuin vastasyntynyt karitsa ja sellainenhan on niin suloinen ettei kukaan voi kiukutella.
Itse asiassa pidin kovasti tämän elokuvan ideasta jossa sen tyypillisen tappajan selvittelyn sijaan mietittiin kuka joukosta on avaruusolento ja vakavammalla sekä ammattitaitoisemmalla otteella elokuvasta oltaisiin varmasti saatu hyvinkin selkäpiitä karmiva jännityselokuva aikaiseksi, eikä vain hauskaa B-roskaa. Kyllähän se tälläisenäänkin kelpaa, mutta kun miettii sitä miten samankaltainen idea toteutettiin edellä mainitussa The Thingissä, niin sitä haluaisi nähdä sellaisen kokonaisena elokuvana.
Pidin siksi esimerkiksi hauskan käytännöllisena elokuvan ajatusta siitä, että avaruusolennot paljastetaan matkalaukkujen röntgenlaitteella.
Bruce Campbell-faneille pakko-ostos.
Tähdet: ***
Terminal Invasion
Kuten ensimmäisessä The Matrixissa opimme, olivat koneet vallassa ja käyttäessään ihmisiä voimalähteinään ne syöttivät näiden tajuntaan kuvitelman normaalista meidän tuntemastamme todellisuudesta. Mutta sitten Thomas Anderson (Keanu Reeves), eli Neo koki Jeesusmaisen ylösnousemuksen ja muuttui omnipotentiksi pelastajaksi jota yksikään kone tai Depeche Moden Andrew Fletcherin klooni ei pystyisi pysäyttämään.
Nyt on vuorossa markkinatalouden määräämä aikansa trendien mukaisesti kahtia jaettu ylisyötetty jatko-osaporsas, joka osoittaa ettei kahden tunnin elokuvaa kannattaisi venyttää yli neljään.
Koneet ovat siis edelleenkin vallassa, sillä Neo on päättänyt ruveta Dashboard Confessionaliksi ja sen murjotuksen seurauksena kaikenmaailman rastafarialbiinokaksoset ja copy paste-agentti Smithit (Hugo Weaving) voivat kiusata häntä. Mutta ei huolta sillä Morpheus (Laurence Fishburne) pitää Walter Hillin The Warriorsista ryövätyn puheensa, Siionissa järjestetään teknobileet ja kohta kaikki voivat olla ystäviä jättirobottivauvan kanssa (ihan oikeasti).
Joo-o, kyllä.
Minä kuulun selvästikin heihin jotka eivät ole kovinkaan iloisia Reloadista ja Revolutionsista, taikka edes oikeasti kaivanneet näitä jatko-osuuksia, sillä ensimmäinen elokuva loppui tarpeeksi pysäyttävästi jotta jatkoa ei ollut mielestäni tarpeen nähdä muualla kuin ajatuksissa. Varsinkaan kun lopputulos on näiden kaltainen, ei mitään uutta mutta samat ideat monistettuina ja kovemmalla metelillä-elokuva, joka sortuu juuri sellaisiin seikkoihin jotka aina masentavat minua jatko-osien kohdalla. Eli juuri se sama tarina suuremmilla räjähdyksillä.
Jos kyseessä olisi Michael Bayn elokuva, niin sellainen voisi olla jopa plussaa, mutta kun The Matrix ei ollut Michael Bayn elokuva, niin sellaiseksi sitä ei olisi pitänyt muuttaakaan.
Jos ensimmäisen elokuvan elokuvan kaikenlaiset there is no spoonit olivat tasapainossa muun elokuvan kanssa ja Oraakkelin kaltaiset hahmot olivat mukavan symppiksiä sivuhahmoja, niin nyt puheet valtuustoista ja kokouksista saavat uskomaan Wachowskin sisarusten oikeasti pitäneen The Phantom Menacesta, eivätkä jatkuvalla syötöllä mukaan työnnetyt hassunnimiset hahmot kuten Arkkitehti, Avaimentekijä, Persephone, Merovingian, Junamies, sun muut aiheuta juuri muuta iloa kuin hallitsemattomia naurunpurskahduksia.
Ilman ensimmäistä The Matrixia pitäisin varmaan Rebloadedista ja Repulsivesta enemmän, sillä onhan se perustarina edelleen ihan hyvää ihmiskunnan pelastusta ja mukana on joitakin loistavia toimintakohtauksia, musiikki on hyvää ja roolitus pääosin osuvaa.
Mutta ilman ajatustakaan ensimmäisestä The Matrixista ovat nämä yksi elokuva kahtia-jatkot edelleen ylisyötetty porsas joka olisi pitänyt viedä ajoissa teuraaksi, jotta lautaselle olisivat päätyneet vain parhaat alat.
Kuitenkin hiukan ihmettelen sitä, että olivat Reloaded ja Revolutions sitten saaneet vastaanotoksi kuinka pahoja haukkuja (tai kehuja) tahansa, niin on hieman yllättävää etteivät nämä rahasammot ole saaneet lisääkin jatko-osia. Poislukien siis pelit ja Animatrix.
The Matrix Remake?
Ei kai.
Tähdet: **
The Matrix Reloaded / The Matrix Revolutions
Koko elämäsi on harhaa.
Et oikeasti ole juuri siinä missä nyt luulet olevasi. Et oikeasti syö ruokaa jota luulet syöväsi. Et oikeasti masturboi.
Olet paristo jonka avulla koneet pysyvät vallassa ja pystyvät syöttämään päähäsi kuvitelman todellisuudesta.
Niin ja muistinko mainita, että tietoisuus todellista todellisuudesta antaa sinulle mahdollisuuden hyväksikäyttää valheellista todellisuutta, joten saat pukeutua nahkaan ja lateksiin, hyppiä ympäri ämpäri aikaa muokaten ja sairaan kaunis maailma sisältää sairaan hyvän musiikin. Kun tämä selviää tylsistyneelle konttorirottahakkerille Thomas Andersonille (Keanu Reeves), voi hän ottaa paikkansa maailman pelastajana, sillä Neo on the one.
On olemassa muutamia elokuvia joiden voidaan sanoa vaikuttaneen niin paljon, että ne ovat eräälaisia käännekohtia elokuvamaailmassa. Tähtien Sota, Tappajahai, etc. Eli näitä elokuvia joiden jälkeen jokainen edes hivenen samaa aihetta koskettava elokuva pyrki parhaimpansa mukaan muistuttamaan sitä alkuperäistä. Siksi heti Tähtien Sodan jälkeen joka toinen tieteiselokuva oli miekkaa ja magiaa avaruudessa mahtipontisen musiikin tahdittamana ja siksi sitä ja siksi tätä. The Matrix on sellainen käännekohtaelokuva, joka lopulta yllättäen ei ole hirveästi kopioelokuvia saanut taakseen, kuten esimerkiksi Tarantino sai Pulp Fictionilleen, mutta The Matrixin visuaalisia jippoja on sittemmin nähty muissa elokuvissa kyllästymiseen saakka. Sääli vain että niistä tulee aina mieleen Scary Movie.
No, piti The Matrixia sitten merkkipaaluelokuvana tai ei, on silti aika selvää että kyseessä on erinomaisesti tasapainoitettu toimintaseikkailu joka on samalla sekä fiksun kuuloinen, että tyhmä kuin saapas. Räjähtävä efektielokuva joka näyttävyydestään huolimatta ei tunnu pelkältään sellaiselta.
Dark Citystakin tuttu Orwellilla maustettu epätodellisuustarina on kiinnostava. Mukaan on yhdistetty hyvällä maulla kaikkea Shaw Brotherseista new age-huttuun. Liisa Ihmemaassa kohtaa Francis Baconin, Moebius työskentelee Hugo Bossille ja Helvetintulen klubin jäseninä ovat kaikki Addams Familysta Night of the Cometiin.
Pitkät takit, aurinkolasit, muovi ja kelmeän vihreä väri on viimeisen päälle stailattuja.
Joten kuten The Terminator, The Matrix on elokuva jollaista minä kutsun älykkääksi toiminnaksi. Sen ei tarvitse olla mikään Einsteinin riemuvoitto, tai taiteellisuuden Jumalallinen kosketus, mutta The Matrixia katsellessa en oikeastaan kyseenalaista sen selityksiä hokkuspokkus-jutuista maanläheisyyteen, koska tämä elokuva onnistuu lentävyydestään huolimatta pitämään ne tarpeeksi rajattuina jotta ne eivät lähde käsistä.
Samalla tavalla The Matrix onnistuu roolituksessaan ja oli sitten mitä tahansa mieltä Keanu Reevesin kyvyistä näyttelijänä, niin kyllähän Neon rooli sopii Reevesille kuin porsaanliha sämpylän väliin.
Oikeastaan kaikki elokuvan näyttelijät vaikuttavat rooleihinsa sopivilta ja yhtä hyviltä keskenään. Vaikka toki Hugo Weaving on hieman muita yhtä hyvempi.
Näinkin vahvasti tuoreimpaan teknologiaan tukeutuva elokuva alkaa ajan myötä muistuttamaan siitä miksi tuoreimpaan teknologiaan tukeutuminen voi olla hiukan hölmäkin, sillä vaikka The Matrix näyttää edelleen todella hienolta niin todellisuudessa kuin epätodellisuudessakin (Giger, anyone?) niin tuolloiset superkännykät ja tietokoneet ovat nyt auttamatta passé. Toki ne ovat pieniä juttuja, mutta silti ne huomaa.
Tosin oikeasti ainoa asia joka minua on ensikatselusta saakka häirinnyt, ovat Morpheuksen sangattomat aurinkolasit. Ne ovat vain niin epäkäytännölliset.
The Matrix näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä, tuntuu hyvältä ja se hyökkäys poliisiasemalle on cooleimpia kohtauksia koskaan (vaikka vaikuttaakin Terminatorin ja Léonin yhdistelmältä).
Tähdet: ****
The Matrix
Olemme keskiajalla ja pakanasinfonian myötä suuntaamme katseemme uskon sävyttämään maan ja linnan valtaukseen. Stephen Elopin tavoin alaisensa pettävä kuningas Arnolfini (Fernando Hilbeck) saa kokea ongelmia kun palkkasoturijoukon johtaja Martin (Rutger Hauer) päättää ruveta ryöstöretkelle, jonka seurauksena Arnolfinin modernistipoika Stevenin (Tom Burlinson) morsian Agnes (Jennifer Jason Leigh) päätyy Martinin lemmikiksi. Pyhän Martinuksen patsaan johtamina Martin joukkoineen valtaa pienen linnan ja siellä on sitten hyvä järjestää bakkanaaleja, mutta pehmopoika Steven haluaa naisensa takaisin, joten joukkoja johtamaan pakotettu kapteeni Hawkwood (Jack Thompson) aloittaa kemiallisen sodankäynnin. Nyt mädännytään.
Siitä nyt on parikymmentä vuotta kun ensimmäisen ja samalla edellisen kerran katsoin tämän elokuvan ja en tiedä mitä silloin odotin (jotain Robocopia keskiajalla varmaan), mutta tuolloin tämä elokuva ällötti minua. Ja vaikka Paul Verhoeven on esittänyt elokuvissaan muulloinkin pahoinvointia aiheuttavia kohtauksia ja esimerkiksi Showgirlshan on silkkaa oksennusta, niin Lihaa + Verta on ainoa jota katsoessani mahassani velloi siihen malliin, että kohta sieltä ilmaantuu Alienin ohella vähintäänkin jokin Panssarilaiva Potemkin.
Eli elokuva teki vähintäänkin vaikutuksen.
Mutta siitä on aikaa ja nyt uusintakatselun myötä totean, että vatsa pysyi hallinnassa, mutta pystyn edelleen ymmärtämään miksi Lihaa + Verta silloin muinoin aiheutti huonovointisuutta. Lähes kaikki tässä elokuvassa on likaista, rumaa, turmeltunutta, visvaista, ilkeää. Naiset ovat olemassa raiskattaviksi, miesten tehtävänä on leikkaantua halki metallisen terän johdosta ja rutto syövyttää lihan ohella mielen. Kuin Pier Paolo Pasolini ohjaamassa Aguierrea.
Vaikka osa elokuvan dialogista kuulostaa liian modernilta ja samalaisilta näyttävät osa näyttelijöistä vaatetustensa ja kampaustensa kautta, niin Lihaa + Verta on energisesti näytelty, se on kuvallisesti mielenkiintoisen toismaallinen samaan tapaan kuin vaikkapa Zardoz ja Basil Poledouriksen Conania rujompi pakanafantasiamusiikki on mainiosti elokuvan tunnelmaan sopivaa.
Joten vaikka tästä elokuvasta ei ole miksikään koko perheen Narniaseikkailuksi, niin se on vaikuttava katselukokemus jossa painotus on sopivasti sanan jälkimmäisessä osassa. Siis vähän niin kuin märkä sukka. Vaikka sen tietää haisevan, on sitä silti ihan vähän nuuhkaistava.
Tähdet: ****
Lihaa + Verta
Sheriffi Matt Morganin (Kirk Douglas) vaimo raiskataan ja tapetaan, joten mies ymmärrettävästi janoaa kostoa. Todisteena taakse jäänyt satula paljastaa nimikoinnillaan Craig Beldenin (Anthony Quinn), Gun Hillin kaupungin rikkaimman ja mahtavimman miehen olevan jotenkin sekaantunut asiaan. Belden oli myös joskus menneisyydessä Morganin parhaimpia ystäviä, joten kohtaaminen tulee olemaan vähintäänkin vaikea. Asiaa ei ainakaan helpota se, että kun paljastuu Beldenin pojan Rickin (Earl Holliman) olevan syypää Morganin vaimon kohtaloon, niin Belden ei ole halukas luopumaan omasta lihastaan ja verestään. Joten Morgan aikoo viedä Rickin väkisin oikeuden eteen, mutta hän on yksi kaupungissa jota Belden hallitsee kuten rosvoparonin kuuluukin, eli ilkeillen.
Parhaimmat ystävykset joutuvat vastatusten toimii hyvin tarinan lähtökohtana aina Topista ja Tessusta johonkin muuuhun vertailukohtana käyttämääni elokuvaan saakka ja niin se toimii myös tässäkin elokuvassa, etenkin kun pääosissa loistavat erinomaiset näyttelijät kuten tekevätkin. Varsinkin Anthony Quinn yllätti esiintymällä energisenä ja puheliaana, sillä vaikka hänessä aina oli eräänlaista voimaa, niin hän oli hieman samanlainen lurppanäyttelijä kuin Benicio Del Toro on ja siksi Quinniin ei yleensä yhdistä Speedy Gonzalesmaista vauhtia (miinus meksikoaksentti, sillä nyt mies puhuu kuin paraskin jänkkikauboi). Quinn on kuten John Bly, liian moderni ollakseen villin lännen poika.
Sinänsä tämä on tyypillisen tyylikäs länkkäri. Eli musiikki on mahtipontisen reipasta, maisemat kauniita, miehet kovia ja naiset kovempia. Mutta vaikka elokuva on tehtykin hyvin niin se on oikeastaan vain hyvää keskitasoa.
Melkein olisin toivonut vähemmän värejä.
Melkein olisin toivonut vähemmän aurinkoa.
Melkein olisin toivonut laiskempaa musiikkia.
Sillä ne olisivat istuneet paremmin tälläiseen vaimonsa murhaajaa etsivän kiukkuisen miehen-kertomukseen, koska nyt elokuva on vähän turhan nätti ollakseen tarpeellisen synkkä. Jopa Kirk Douglasin hiukset ovat liian hyvin kammatut tilanteesta toiseen.
Kuitenkin hyvä western, parempi mieli.
Tähdet:***
Last Train From Gun Hill
Yleensä elokuvien sarjakuvaversiot pyrkivät piirrostyyliensä osalta noudattelemaan edes jotenkuten elokuvan ulkonäköä ja vähintään niiden kansikuvat muistuttavat mahdollisimman paljon alkuperäänsä, mutta onneksi on aina jonkinlaisia vastarannankiiskejä. Niin Teräsmies ja Uhka Auringosta-, Transformers-, kuin sekä Masters of the Universe-elokuvien sarjakuvaversiot ovat piirretty normaalien sarjakuvatyyliensä tavoin ja jos kannessa ei olisi mainintaa niiden olevan elokuvinakin, tai jos ei ole nähnyt tuota elokuvaa, niin nämä olisivat vain normaaleja numeroita muiden joukossa. Etenkään Masters of the Universen sarjakuvaversiosta ei löydä tarinaa lukuunottamatta mitään muuta yhteistä elokuvan kanssa, sillä tuossa sarjakuvassa kaikki on piirretty leluista, animaatiosta ja sarjakuvasta tuttuun tyyliin, eikä Dolph Lundgrenin mukaan.
.JPG)
.JPG)
Niin ja pitäähän tässä mainita James O'Barrin The Crow, ei siksi että se olisi sama asia kuin ylläolevat sen ollessa kuitenkin ensin sarjakuva ja vasta sitten elokuva, vaan koska se näyttää makeelta.
Säilytän sitä yleensä muoveissa ja halutessani lukea sen, lainaan sen kirjastosta sitä varten.
Mielenkiintoisesti eräs ystäväni sanoi, että tämä elokuva on täynnä popkulttuuriviittauksia, mutta vaikka yleensä pidänkin niistä niin en kuulemma voisi sietää tätä elokuvaa juuri niiden vuoksi.
Scott Pilgrim (Michael Cera) on Gilmoren Tytöt-tyylinen melkein nenäkäs nuorimies joka soittaa Sonic Youthista ammentavasta sopivan säröisen trendikkäässä mutta The Dandy Warholsin tavoin ehkä hieman liian laskelmoidussa autotalliyhtyeessä ja hengailee Dariasta ja Mallratsista ryöstettyjen hahmojen kanssa.
Scott ihastuu sellaiseen Janeane Garofalo-tyyliseen like whatever-tyttöön Ramonaan (Mary Elizabeth Windstead), mutta voidaksen antautua alternativerakkauden sarkastisiin iloihin on hänen päihitettävä kuolemanotteluissa seitsemän ex-seurustelukumppania ja näiden kautta tulevatkin mukaan elokuvan hauskimmat ideat ja parhaimmat hahmot (etenkin Chris Evansin näyttelemä toimintatähti on loistava ja Brandon Routhin siivoojavitsi sai repeämään).
Ystäväni oli osittain väärässä sanoessaan etten pitäisi tästä elokuvasta, sillä siitäkin huolimatta että Michael Cera esittää jälleen kerran Jesse Eisenbergia (tunnetusti Eisenberg esittää joka elokuvassaan Michael Ceraa), niin kyllä Scott Pilgrim Vs. The World on varsin huvittava viihde-elokuva ja sitä osittain juuri niiden popkulttuuriviittausten vuoksi. Tosin ymmärrän kyllä pointin ystäväni varoituksessa, sillä tässä elokuvassa on kaikenlaisia silmäniskuja niin hemmetisti ja niin mukaironiseen/alternativiseen tapaan esitettyinä, että hipsterarvot nouset yli äyräiden ja välillä rupeaa jo hieman nolottamaan kun mieleen kaivautuu väkisinkin ajatus tälläisen elokuvan tarkoitushakuisuudesta olla se coolein elokuva koskaan. En ole lukenut sarjakuvaa johon elokuva perustuu, joten en saa siitä vertailukohtaa, mutta ymmärtääkseni tämä on suht' uskollinen sille ja siksipä uskoisinkin kokevani sarjakuvan kohdalla samanlaisen tykkään mutta niin he haluavatkin minun tekevän-fiiliksen.
Minun tulee todeta kuten yksi elokuvan hahmoista "Oh my God, like wow!", samalla tavoin kun Pearl Harboria katsoessa pystyy näkemään ruudulla huomautukset siitä koska on syytä tuntea surua ja mikä kohta on olevinaan hauska. Aplodeja-kyltti.
Viewtiful Joe-sukupolvelle tarkoitettu Nintendoelokuva joka on kietämättä viihdyttävä, mutta aikalailla laskemoidun oloinen cooleudessaan ja ADHD-meininki alkaa elokuvan pituudessa hieman väsyttämään.
Niin ja ihan oikeasti, onhan tuo Mary Elizabeth Winstead söpö Ramonana, mutta samoin kuin All The Boys Love Mandy Lanen nimihenkilön kohdalla ei minusta elokuvan kautta saatu aikaiseksi sitä tunnetta, että miksi Ramona on juuri se unelmien tyttö eikä väripäästään huolimatta vain harmaata massaa.
Tähdet: ***
Scott Pilgrim Vs. The World
Tositarinaan pohjautuvassa tarinassa Jim Carrey on Steven Russell. Poliisi, perheenisä, aviomies, laupea kristitty ja heteroseksuaali. Mutta Stevenin elämää on ohjannut lapsena kuultu tieto adoptiosta ja päätös elää mahdollisimman normaalia elämää siten millainen tyypillinen kuvitelma normaaliuudesta on. "Elämällä on tapana pakottaa totuus esiin" ja viimein päätyessään auto-onnettomuuteen Steven päättää elää siten kuten oikeasti haluaa ja onkin tehnyt salassa, eli räiskyvänä homoseksuaalina jota ei todellakaan kinnosta mikään poliisina olo, paitsi kenties seksifantasioissa. Ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin Steven tajuaa, että hänen haluamansa elämä vaatii enemän rahaa kuin mihin hänellä on varaa ja siispä aloitetaan sivutoimi huijarina. Rahaa virtaa ovista ja ikkunoista aina siihen asti kunnes ikkunoihin ilmaantuvat kalterit ja oven eteen ilmaantuu maininta sellistä.
Vankila ei kuitenkaan ole se kauhukammio jollaiseksi Steven sen itselleen maalasi, sillä täältä hän löytää elämänsä rakkauden Phillip Morrisin (Ewan McGregor) ja elämä hymyilee.
Vapauden koettaessa Steven huijaa itseään yritysmaailman huipulle, mutta ei pysty tyytymään osaansa vaan rupeaa varastamaan työnantajaltaan, jääden kiinni ja jälleen avautuvat vankilan portit. Koska Steven oli luvannut etteivät hän ja Philip ole koskaan erossa, on Stevenin otettava repertuaariinsa vankilapaot ja elämä jatkuu loppuun saakka.
Muistan kuinka Jim Carrey puhui jossain haastattelussa tästä elokuvasta ennen sen kuvausten alkua ja hän oli hyvin innoissaan siitä, mainiten sen olevan olevan muita komedioitansa draamapainotteisempi Man on the Moonin ja Truman Shown tapaan, mutta silti edellem selvästi komedia. Sitten hiljaisuus ja näytti siltä, että elokuva ei näkisi julkaisupäivää koska yksikään elokuvafirma ei halunnut levittää sitä uskoen homodraamakomedian olevan varma floppi ja etteivät edes Jim Carreyn ja Ewan McGregorin nimet riittäisi tuomaan tuontantokustannuksia takaisin. Ruvettiin puhumaan seksuaalisen tasa-arvon ongelmista elokuvan aiheen vuoksi ja siitä yksinkertaisesta seikasta, että elokuva vain on liian huono esitettäväksi. No, loppujen lopuksi elokuva teki voittoa ja uskokaa pois, tämä on paras Jim Carreyn komedia sitten erinomaisen Lemony Snicketin ja paras Jim Carreyn draama sitten yhtälailla erinomaisen Tahrattoman Mielen.
I Love You Phillip Morris on hieman kuin jos yhdistäisi elokuvat Lainahöyhenissä ja Ota Kiinni Jos Saat, sillä se on räiskyvn värikäs kuten edellinen, mutta kuitenkin elokuvana enemmän jälkimmäisen kaltainen draamakomedia joka vaikuttaa aivan liian mielikuvitukselliselta ja hauskalta ollakseen totta.
Carreyn ja McGregorin välinen kemia toimii kuin Enola Gay missiollaan ja heidän rakkaustarinansa vaikuttaa rehelliseltä, mikä on huvittavaa ajatellen Steven Russellin tapaa valehdella kaikille.
McGregor jää hieman Carreyn varjoon, mikä on sinänsä ymmärrettävää hänen ollessaan se pariskunnan hiljaisempi ja kiltimpi puolisko, Carreyn puolestaan päästessään loistamaan leveämmässä roolissaan.
Mikä on erittäin hienoa on se, että samoin kuten esimerkiksi Truman Showssa, onnistuu Carrey olemaan hauska ja energinen ilman, että varsinaisesti vääntelisi naamaansa taikka olisi muuten tavanomaisempi koomikko. Eli koska tarina itsessään on hauska, ei katsojan huomiota tarvitse harhauttaa.
Nauroin vapautuneesti kun Stevenin pakohyppy roskalaatikkoon epäonnistui, tai kuinka hän esitteli uudelle vangille vankilan tapoja. Samalla tunsin surua Stevenin hoivatessa kuolevaa ex-poikaystäväänsä ja hänen itsensä ollessaan huonossa kunnossa. Joten huumori ja melankolia kulkevat sopivasti käsi kädessä.
Hauska ja koskettava elokuva.
Tähdet: ****
I Love You Phillip Morris
Tein siirtymän filmikuvauksesta Troniin ja nämä tämän postauksen kuvat ovat ensimmäiset jotka otin.
Pitäisi varmaan muuten lukea ohjeetkin, eikä vain kokeilla sokkona mitä mikin nappula tekee. Silloin olisin ehkä ymmärtänyt jotain salaman päällekin.
Vaikka en edelleenkään aio hylätä filmikameraani, niin tämä uusi taikalaatikko toimii hyvin tälläisten juoksemalla kustujen ideoiden toteuttamiseen ja koska tuossa tovi sitten Movie Monday-haastevastauksen yhteydessä mainitsin säilyttäväni poisheitettyjen, taikka esimerkiksi formaattiuudistuksen myötä valikoimastani poistuneiden kasettiversioiden kansia, niin siitäpä sainkin idean. PLINK!
En ole oikein ymmärtänyt, että miksi moni oi niin kovin hieno kansikuva pitää hylätä kun samasta elokuvasta tulee esimerkiksi vaikkapa dvd-versio ja tästä hyvänä esimerkkinä Bond-elokuvat joiden ultramakeet maalauskannet saavat toistuvasti siirtyä syrjään ihan ok-valokuvien vuoksi.
Tässäpä siis muutama esimerkki tuollaisista askelista kohti ultimaattista tuhoa.
Osa sentään (esim. K2) onnistui pysymään oikeastaan aivan yhtä hyvänä, mutta katsokaapa sitä Legenda Haukasta-leffan kantta. Dios mio!
Onneksi The Blobin dvd tuo toivoa.
Nyt kun tälläiset pinnallisen synkät, eli Evanescencemaiset satuelokuvat ovat jonkinasteinen trendi, niin otetaanpa tuolta hyllystä yksi sellainen katseluun ja osa teistä saattaa muistaakin tämän yhtä hyvin kuin Ben Kingsleyn Sweeney Toddin.
Olemme Baltus von Tasselin mailla, tai ainakin elokuvan nimen mukaisessa synkässä metsässä kun kiiluvasilmäiset sudet hyökkäävät Frederick Hoffmanin (Sam Neill) seurueen kimppuun ja myllerryksen tiimellyksessä herran vaimo kuolee pois tieltä, tehden miehestä yksinhuoltajan. Tytär Lilliana (Monica Keena) kasvaa teiniksi hieman juron mutta rakastavan isän, sekä lukuisten palvelijoiden keskellä, mutta koittaa ikävyyksiä sillä Frederick kun on löytänyt mielestään uuden rakkauden petollisesta, julmasta ja muuten vain superbitchistä Claudiasta (Sigourney Weaver). Kun Lilliana oli pieni tyttö, ei Claudia suuremmin välittänyt hänestä, mutta nyt kun Lilliana on kasvanut siihen ikään jolloin Neil Jordan laittaisi hänet kokemaan seksuaalikasvatusta susilta, niin nyt omistushaluinen äitipuoli pitää Lillianaa uhkana yksinvaltiuudelleen. No eipä angstaava Lilliana tunnu yhtään helpottavan uudisperheen arkea, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää että Frederick rukoilee poikaa syntyväksi. Siihen onkin nyt tilaisuus kun Claudia on paksuna aina siihen saakka kunnes kokee keskenmenon, josta tietenkin syyttää Lillianaa. Siispä Claudia koettaa tapattaa tytärpuolensa, mutta jokainen tarinansa tunteva tietää miten siinä sitten käy. Omena ei pidä lääkäriä loitolla, kun se lääkäri kerran ei ole Kiminkinen, vaan joku Mengelen kaveri.
Tätä elokuvaa mainostettiin aika vähän aikoinaan, mutta se vähä mitä tehtiin taisi olla poikkeuksetta täynnä huomautuksia siitä kuinka tämä ei todellakaan ole Disneyn Lumikki, vaan Grimmin veljesten. No jos vertailukohtana pidetään Terry Gilliamin Grimmin Veljeksiä, niin kyllä tämä enemmän todellista Grimm lovea on kuin millaisia nuo muut "synkemmänpuoleiset" satuelokuvat ovat tupanneet olemaan.
Oikeastaan satujen ja Disneyn sijasta mieleen tulee pikemminkin elokuvat kuten An American Crime ja muut ns. perhekeskeiset mustasukkaisuus ja mielenterveys-draamat, sillä tämä elokuva pitää näihin satutarinoihin yhdistettävät fantasiaosuudet minimissään ja visuaalisesti kuva on aika askeettinen, tehden siitä tunnelmaan sopivan kolkon.
Mutta vaikka tuo kolkkous sopiikin elokuvaan hyvin, niin kyllä siihen visuaalisuuteen olisi voinut ehkä hieman paremmin panostaa kuin pelkillä pimennysverhoilla, sillä nyt tälläisenään elokuvan murjotusta alkaa välillä pitämään jo hieman huvittavana emoiluna.
Jos elokuvan ulkonäkö ei täysin vakuuta, niin Sigourney Weaverin kylmäävän roolisuorituksen luulisi niin tekevän, sillä sen verran uskottavan kammottava hän on roolissaan. Etenkin kohtaus jossa hän uskoo syövänsä kuolleesta Lillianasta tehtyä muhennosta on erittäin creepy ja painotus taikapeilin sijaan rouvan pään sisäisiin ääniin on tehokkaan uskottavasti tehty.
Muista näyttelijöistä Sam Neill on rutiinihyvä, mutta muut Lillianaa esittävää Monica Keenaa myöten ovat vähän turhan mököttäviä ollakseen kovinkaan kiinnostavia.
Enpä muuten tajunnutkaan, että Sigourney Weaver esitti myös pääosaa mestariteoksessa Tittelintuure (Rumpelstiltskin, 1995). No, ainakin yhdennäköisyyttä on tarpeeksi huonoa vitsiä varten.
Monella eri nimellä kulkeva Lumikki Synkässä Metsässä on todellakin synkkä, välillä liiankin ja ajoittain suuret ideat pienessä muodossa näyttäytyvät puoliksi täynnä olevina laseina, kun mieli tekee koko villisikaa Obelixin halujen tavoin.
Tähdet: ***
Lumikki Synkässä Metsässä
Mielikuvituksellisesti nimetty Jet (Jet Li) on niin kova sotasankari, että jos sanonta kuuluu ettei sota yhtä miestä kaipaa, niin silloin se yksi mies ei ollut Jet. Yksinään Jet kenkii Japanilaiset nurin ja saapuu John Rambomaisesti pikku kylään tapaamaan kollegaansa, joka First Bloodista poiketen on edelleen elossa. Tässä kylässä Amerikkalaiset sotilaat hurjastelevat kaduilla ja kiusaavat ihmisiä, mikä saa tietenkin Jetin kiukustumaan ja hän potkaisee... parrakasta Ben Affleckia?
Seuraavaksi Jet rupeaa keräämään rahaa ryhtymällä nyrkkeilemään jenkkejä vastaan.
Hitto, vielä noin 40 minuuttia jäljellä.
Kun Ben Affleck riisuu aurinkolasinsa ja hattunsa, paljastuu hän mutantti-Bryan Browniksi ja sitten alkaa viikon kestävä tappelu Jetin kanssa.
Perään toinen viikon kestävä tappelu Ben Bryan Affleck-Brownin kanssa ja kai se Jet sitten voittaakin jotain.
Jet Lin toistaiseksi ainoa ohjaustyö lienee syystäkin jäänyt viimeiseksi, sillä jos tarkoituksena oli ollut tehdä vakavahkoa toimintaelokuvaa, niin silloin elokuvan aloittaneen sotakohtauksen olisi tullut kenties olla enemmän Sotamies Ryania kuin Chaplinin Diktaattoria jotta sen olisi voinut ottaa vakavissaan. Dubbauksen huono huulisynkkaus ei siis ole ainoa väärin ajoitettu seikka tässä elokuvassa.
Leikkauksen ja näyttelemisen rytmitys on aivan pielessä ja vaikka ei huomioisi sitä englanninkielistä ääniraitaa, niin tuntuu kuin katsoisi sitä Wayne's World kakkosen kaksintaistelua Mike Myersin ja James Hongin välillä. Ja vaikka Li liikkuu ihan sulavasti, niin elokuvan taistelukohtaukset eivät ole järin ilostuttavia, vaan jättävät pahemmanpuoleisen nälän jälkeensä.
Elokuva on täynnä teeskennellyn näköisiä tunteenilmauksia ja komediallisuus ei vaikuta olevan yhtä tarkoituksellista kuin se on esimeriksi jossain Fong Sai Yukissa ja se kökkö dubbaus ei ainakaan auta pitämään pokerinaamaa yllä. Tosin on aina hauskaa nähdä Jet Li esittämässä leikkisää sankaria, sillä vaikka kritisoinkin tämän elokuvan olevan teeskennellyn oloinen, niin Lin hymy on aina hieman mieltä ylentävää.
Harvoin sitä joutuu sanomaan Lin elokuvaa tylsäksi, mutta niin vain se sana kuvaa parhaiten tätä läjää.
Tähdet: *
Born to Defense
"Pidätkö listaa katsomistasi elokuvista? Ja jos niin miten? Muistivihko, päiväkirja, nettisivusto yms.? Miten tarkasti pidät kirjaa katsomistasi elokuvista, laitatko ylös katsomispäivän ja -seuran, annatko tähtiä jne. vai laitatko muistiin vain leffan nimen?"
Minä en mitään varsinaista leffalistaa kokoa, mutta kyllä minä jonkinlaista kirjaa pidän katsomistani elokuvista. Tietenkin on suhteettoman iso elokuvakokoelmani eräänlaisena muistikirjana ja onhan minulla esimerkiksi tämä blogi joka toimii jonkinlaisena katseltujen elokuvien listana, mutta koska en kirjoita kaikista näkemistäni elokuvista ei se mitenkään kattava ole. Koska myös kirjoitin elokuvista muualle jo ennen tätä blogia, niin nekin pitäisi saada laskettua mukaan. Vaikka väliäkö tuolla sillä siitäkin listasta puuttuisivat ne kaikki elokuvat jotka tuli nähtyä esimerkiksi ennen askeltani internetin ihmeelliseen maailmaan, joten päivä päivältä heikkenevä Mnemonic-muistini lienee se kaikkein kattavin movie database itseni kohdalla.
Minulla kuitenkin on tapanani säilyttää kaikkien poisheittämieni elokuvien kansipaperit ja niitä onkin kertynyt monenmonta kansiollista. Ne ovat vieläpä jaoteltu isoihin kansiin, pieniin kansiin, dvd-kansiin ja välillä on vain hauska selailla niitä ja todeta itselleen, että onpas sitä kaikenlaista sontaa tullutkin katsottua. Esimerkiksi Michael Parén Menneisyyden Haamut (Merchants of Death, 1996). Mitä minä oikein ajattelin?
Mutta vastaavasti sitä sitten huomaa kaipaavansa jotain elokuvaa uudelleen kokoelmiin (esimerkiksi American Samurai, 1992).
Koska yksi supercool kulttisankari ei herroille John Carpenter ja Kurt Russell riittänyt, päättivät he tehdä oman Indiana Jones-seikkailunsa ja parrasvaloihin astui Jack Burton. Valitettavasti Jackin 15 minuuttia tuntui palaneen loppuun nopeammin kuin Neil Youngin laulussa, mikä on sääli sillä tämä My Name is Earl-versio Indiana Jonesmaisesta sankarista ansaitsisi jatko-osan jos toisenkin.
Jos Snake Plissken oli antisankari joka noudatteli miehen ilman nimeä tavoin eleettömyyttä ja tunteettomuutta, puhui kun oli pakko ja hymy oli vierasta kieltä, niin Jack Burton kuuntelee enemmänkin Philo Beddoen neuvoja, siispä läppä lentää, nyrkit heiluvat ja hymyhuulet suukon saavat.
Ah, kultainen 80-luku, mutta Kultainen Lapsi ei ole tämän seikkailun pääosassa, sillä nyt vuoroon pääsee trailer trash-rekkakuski Jack Burton (Kurt Russell) jolla on erinomainen kyky ajautua ongelmiin ja selviytyä niistä silkan hyvän onnen ansiosta. Tällä kertaa Jack matkustaa Chinatowniin ja tapaa samalla ystävänsä Wang Chinin (Dennis Dun) jonka morsian Miao Yin (Suzee Pai) tulee kaapatuksi Kuoleman Herrat-nimisen Double Dragonista karanneen jengin ansiosta. Tiedättehän mitä tämä tarkoittaa? No tietenkin vuosisatoja vanhasta mystisestä sodasta ja väärinpäin olevien syntisten Helvetistä (ihan oikeasti). Siispä on aika antaa aseiden laulaa, taikuuden synnyttää valoilmiöitä ja everybody was kung fu fighting. Suurena pahiksena heiluu mustan magian mestari Lo Pan (James Hong) joka ampuu silmistään valoa ja kettuilee kuin Topi Tessulle. Apunaan hänellä on tietenkin kolme Myrskyä. Öö, okei.
Lo Pan aikoo naida Miao Yinin voidakseen lepyttää ilkeät demonit jotka ovat vanginneet nuoren Lo Panin vanhan Lo Panin ruumiiseen, mutta eihän se Jackille ja Wangille sovi, joten puukkoa otsaan ja estetään pahuuden voimien pääsy maailmanherruuteen. Tietenkin tähän aikaan Ronald Reagan oli jo presidenttinä, joten ei kaikessa voida onnistua.
Jos Snake Plissken on hahmo jota soisi näkevän useamminkin, niin silti sillä hahmolla on tietyt rajoituksensa, sillä Plissken ei selvästikään istuisi jokaiseen lajityyppiin. Sama ongelma ei ole Jack Burtonin kohdalla, sillä hänen Aku Ankkamainen huonon hyvän onnen luuseriseikkailijansa voitaisiin pudottaa ihan minne tahansa ja lopputuloksena olisi varmasti aina viihdyttävää B-elokuvaa.
Jack Burton villissä lännessä? Toimii.
Jack Burton kohtaa Villtäjä-Jackin? Toimii.
Jack Burton rakastuu laivasta pudonneeseen muistinsa menettäneeseen Goldie Hawniin? Toimii.
Burton on yksinkertaisesti sellainen hahmo joka ei tunne rajoja ja sen todistaa Säpinää Chinatownissa joka on sekopääseikkailua parhaimmillaan.
Välillä sitä meinaa pudota kärryiltä katsoessaan tätä elokuvaa, sillä se vaikuttaa ajoittain hyvinkin sekavalta kun koettaa miettiä että miksi sitä ja miksi tätä. Mutta kun ei mieti liikoja, antaa vain seikkailuhengen viedä mukanaan, niin tajuaa että tämä on hiton hauskaa liikkuvaa sarjakuvaa ja pian sitä on itselläänkin niin hyvä fiilis, ettei välitä pätkääkään siitä onko elokuvassa jotain vikaa vai ei. Tottakai siinä on. Tarina on sekava, osa näyttelijöistä vetää esiintymistään enemmän yli kuin Stallonen Over the Top ja efektit ovat enimmäkseen (hyvällä tavalla) hupsuja, mutta tunnelma on katossa ja tekijöillä on ollut silminnähden hauskaa, mikä sitten tarttuu katsojaankin. Eli kyseessä on samalla tavalla miellyttävä elokuva kuin mitä esimerkiksi Highlander on. Tai vielä paremmin Buckaroo Banzai.
Siitä huomaa viat, mutta niistä ei välitä.
Ja musiikki on jälleen aivan loistavaa. Vaikka tämä on tosi cheesy.
Jos tämän elokuvan aikana ja jälkeen ei hymyile, niin Lo Pan on voittanut
Tähdet: ****
Säpinää Chinatownissa
.JPG)
.JPG)
.JPG)
