2000-luvun alussa Kaisa Juurikkalan ohjaukseen koottiin lapsilaumoja sieltä täältä Suomesta ja heidän avullaan uudistettiin vanhat tutut 10 Käskyä 12-15 vuotiaiden näkemyksen kautta. Lopputuloksena on epätasainen, mutta kokonaisuutena varsin viihdyttävä elokuva.
Kyytiä Moosekselle, josta en tiedä onko näin käynyt, mutta uskaltaisin olettaa sitä esitettävän edelleenkin useammalla ala-asteella. Tekijöiden ikäjakauman perusteella voisi tietenkin olettaa tämän olevan yläasteen ns. opetusmateriaalina, mutta ainakaan minä en muista että yläasteella olisi uhrattu minuuttiakaan jonkun Koulu-tv:n (vai mikä Opetus-tv se nykyään nimeltään onkaan) katsomiseen, mutta ala-asteella sitä vielä harrastettiin ajoittain.
Käykäämme episodit yksitellen lävitse.
1. Minä olen kännykkä, älä pidä muita Jumalia.
Joukko muksuja löytää mistä lie autiosta rakennuksesta kynttilöitä, tikarin ja spiritismilaudan (tai pikemminkin spiritismipaperin) ja tokihan uteliaat muksut aloittavat henkien manaamisen.
Mukana on perinteistä pohdintaa siitä kuinka jos Jumala on niin hyvä, niin miksi sotia ja kurjuutta on olemassa. Onko Jumala mies vain nainen. Odottaako taivaassa 20 naista yhtä miestä ja muuta sellaista perinteistä.
Muksut kysyvät onko henkiä paikalla ja jokaisen kännykkään tulee samanaikaisesti viesti ”minä olen.” WOW! Tämähän menee ihan Ringuksi.
2. Jumalauta, älä kiroo.
Muksut juoksevat kivikossa. Yksi heistä kaatuu ja manaa. Sitten kuunnellaan esitelmää ametisteista ja kohta aiemmin manannut poika huutaa jumalautaa taivaalle uhitellakseen tuon voimasanan ensimmäiselle osalle. Pari hassua kiveä vierii ja se on siinä. Häh?
3. Relaa, vittu.
Koulu päättyy ja muksut lähtevät rilluttelemaan. Vahvasti meikkaava tyttö kilahtaa kun ihastuksen kohde haluaakin olla vain ystävä. Pari poikaa lyövät vetoa tuon meikkitytön iskemisestä ja sitten mennään tivoliin. Saadessaan tietää vedonlyönnistä meikkityttö luonnollisestikin loukkaantuu, eikä tunnelmaa kohota huomio siitä että aiempi ihastuksen kohde kismailee meikkitytön parhaan ystävän kanssa. Kotona pikkuveli lukee lastenkirjaa ja kaikki on taas hyvin.
4. Kunnioita porukoitas, jos voit.
Mattopyykillä. Tytöt suuttuvat kun kun pojat eivät osallistu pesemiseen ja tytöt lähtevät toisen heistä äidin luokse. Mahdollisesti tuolla mattopyykillä oli siis jonkinlainen uusioperhe. No kuitenkin, kaksi tyttöä siis karkaa kotoaan riidan päätteeksi ja toinen heistä palaa kesken matkan takaisin. Jäljellä oleva tyttö palaa uusioperheen luokse, kun oikea äiti ei haluakaan tyttöä luokseen. Aiemmin tämä äiti soitti tytölle selkeässä humalassa, joten oletus on että oikea äiti ei olisi sovelias huoltaja.
5. Anna immeisten ellää.
Noitapiiri-elokuvasta karanneita tyttöjä tappamassa ötököitä. Joukon kiltti tyttö ei halua lahdata ötököitä, mutta muut Noitapiiristä vaativat kilttiä tyttöä valitsemaan jengin ja poikaystävän väliltä. Poikaystävä kertoo kantavansa HI-virusta, mutta se on vale jotta tyttö ei uskaltaisi jättää häntä. Vale kostautuu kun tytön äiti kieltää tyttöä olemasta pojan kanssa. Poika menee Noitapiirin luokse kertomaan kiltille tytölle olevansa parantunut ja valheen paljastuminen aiheuttaa tappelun jonka aikana poika kaatuu lyöden päänsä ja oletettavasti kuolee siihen. Noitapiiri pelkää tulevaisuutensa puolesta ja päättää lavastaa pojan tehneen itsemurhan hypättyään korkealta, mutta pudottaessaan tajuttoman pojan he huomaavat pojan olevankin elossa, kunnes poika osuu maahan. Ihan niin kuin jakso Tales From The Cryptista.
6. Älä ole kiertopalkinto.
Pojat leirillä.
Pojat lukevat pornolehtiä.
Pojat tuijottavat aurinkoa ottavaa naista ja puhuvat muhkeista muodoista.
Pojat utelevat aikuiselta mieheltä, leirijohtajalta tyttöjuttuja ja sitten pojat iskevät punahiuksista naista.
Pojat demonstroivat panemista.
Leirijohtaja haluaa poikien ymmärtävän mitä todellinen rakkaus on ja pojat huomaavat leirijohtajan bylsivän punahiuksista naista, joka ei ole hänen vaimonsa
Poikien esitelmä on tietenkin paljastava näytelmä leirijohtajan huorinteosta, josta leirijohtajan vaimo ei ole iloinen.
7. Älä pölli.
Muksuja mopoilemassa. Saksofonia soittava hattupäinen muksu. Ihan älytöntä Jouko Turkkamaista esiintymistä ja John Candy on varastanut pistoolin isältään. Muksut aloittavat kisan kuka suorittaa parhaimman varkauden ja Tahdon Riemuvoiton esiintyjältä näyttävän pojan tekohammasvarkaus ei ole mitään John Candyn tranktorivarkauden rinnalla. Peliin astuu kolmas osapuoli varastamaan saksofonin.
8. Älä lavasta kaverias.
Balettityttöjä ja tokihan yksi heistä saa opettajalta erityistä huomiota. Muut oppilaat puhuvat pahaa opettajan lellikistä. Sama tyttö käy piano-opetuksessa ja mustasukkaiset tytöt alkavat levitellä juoruja tuon tytön olevan lutka sun muuta, mutta tuo tyttöpä kuulee muiden paskapuheet ja haluaa erota tulevasta koulunäytelmästä. Tässä vaiheessa bullshittaustytöt pyytävät tavallaan anteeksi.
9. Vähäx pervoo himoita toisen huonetta.
Poika ja tyttö menevät kyläilemään toisen tytön ja pojan luona, ja nämä sattuvat olemaan rikkaan perheen kakaroita hienostotalossa. Poika 1 ja tyttö 1 ihastelevat rikasta meininkiä, kun taas poika 2 ja tyttö 2 haluavat kokeilla ns. tavallista elämistä, joten kokeillaanpa vaihtoehtoelämää. Kumpikaan duo ei ole tyytyväinen, mikä on sinänsä ymmärrettävää koska toisessa paikassa on hovimestari ja toisessa aave.
10. Avaa silmäs – sulla on kaikkea.
Loistava otsikko ja Teletappeja muistuttavat avaruusolentomuksut saapuvat hakemaan naisia. Hetken tarkkailtuaan maailman menoa, Teletapit saapuvat krapulaisen tytön ja tämän kahden muun tyttöystävän luokse. Sitten vikitellään tyttöjä heiluttamalla päätä ja jos tästä ottaisi äänen pois ja soittaisi taustalla vaikkapa Remote Controlia, niin kyseessä olisi täydellinen Beastie Boys-video.
Tytöt haluavat olla palvottuja ja Teletapit nappaavat heidät synnytyskoneiksi. Hienoa.
Ja kerta kiellon päälle.
11. Käy leffassa.
No ei tähän ole mitään elokuvallista pätkää, kunhan on pelkkä maininta kannessa.
Yhtä asiaa en ymmärrä. Okei, idea on siis siinä, että 10 Käskyä on tavallaan modernisoitu ja annettu lasten esittää ne siten kuten he asiat ymmärtävät ja täten niihin lähestymisen tulisi olla normaalia helpompaa. Miksi siis elokuvan kanteen käskyt on kirjoitettu tuohon ideaan sopivasti, mutta itse elokuvassa niiden toimiessa jaksojen otsikoina ne ovat kirjoitettu juuri siihen tuttuun muotoon kuin olemme ne Raamatullisessa merkityksessa kuulleet. Tämä ei ehkä kuulostaa päällisin puolin mitenkään erikoiselta, saati haitalliselta, mutta käsky käskyltä perinteinen kirjoitusmuoto alkaa vaikuttamaan koko ajan ärsyttävämmältä. Tämä johtuu pääosin siitä, että joistakin episodeista on hyvin vaikea ymmärtää niiden pointtia ja jotkut ovat taas liiankin ilmiselviä. Ja kun alussa lukee Älä Tee Huorin, niin se on liian paljastava ja suuntaa antava, mitä jaksot itse eivät aina juurikaan tottele. Siispä kannen sisältöön muokatut versiot käskyistä ovat kuvaavampia ja ne olisi pitänyt sellaisenaan esittää myös itse elokuvassa.
Tarinoiden taso on vaihteleva ja osasta on hieman vaikea ymmärtää mikä niissä oli pointtina. Eniten tämä jonkinlainen vaikeaselkoisuus tulee esille niissä tarinoissa joissa on koetettu näytellä liikaa ja kun nämä lyhytelokuvat ovat kuitenkin käytännössä amatööritason kotivideoita, niin mitä vähemmän tarinoiden muksut näyttelevät sitä aidommilta kertomukset tuntuvat. Esimerkiksi Älä Pölli on kaikessa teatraalisuudessaan ihan uskomattoman nolostuttavaa katseltavaa, kun taas elokuvan aloittava Minä Olen Kännykkä sisältää hyvinkin luonnollisen kuuloista dialogia ja juuri siinä tarinassa olevat lapset vaikuttavat lapsilta, kun taas Älä Pöllin kaltaisissa jutuissa eivät niinkään.
Visuaalisesti tarinat ovat rumia kuin synti, niiden näyttäessä Hauskojen Kotivideoiden tasolta, mutta samalla juuri se tekee niistä luontevan tuntuisia. Siispä tässäkin tapauksessa mitä enemmän lapset vaikuttavat näyttelevän, sitä huonommin kotikutoinen ulkoasu niihin sopii.
Elokuvan viimeisin tarina, Avaa Silmäs on avaruusolentoidealtaan eniten visuaalisuutta huokuva, mutta onneksi siinä ei kuitenkaan koeteta olla liian elokuvallisia, vaan lopputulos on ihastuttavan kömpelö.
Elokuvan lapset eivät tietenkään ole ns. oikeita näyttelijöitä ja pääosin juuri heidän ikäänsä sopiva lapsekkuutensa onkin kovin ihastuttavaa. Erityisen huvittavaa oli huomata, että juuri kertomusten sisällön vuoksi nimenomaan lapsiesiintyjät ovat elokuvassa parempia kuin vähissä rooleissa esiintyvät aikuiset. Lapset kuitenkin enimmäkseen esiintyivät ikäisinään, eli eivät juurikaan näytelleet, mutta aikuiset eivät niinkään tuntuneet vain olevan itsejään vaan esittävät itsensä ikäisten rooleja mikä sitten vaikutti muun rinnalla keinotekoiselta.
Kyytiä Moosekselle on varsin mukavaa katseltavaa, joka toimii parhaiten silloin kuin se pyrkii olemaan vähiten elokuvaa ja enemmän kotivideota. Poikkeuksena ensimmäisen tarinan hyvin leffamainen kliimaksi jossa kännykkäviesti oli niin creepy, että käsky olisi voinut olla Älä Saa Sydäriä.
Tähdet: ***
Kyytiä Moosekselle
...NOIR
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
perjantai 25. helmikuuta 2011
Run -Juokse Henkesi Edestä (1991)
Minä muistan Patrick Dempseyn.
Minä muistan Can't Buy Me Loven ja Loverboyn.
Minä muistan tunnettavuuden hiipumisen.
Minä muistan paluun Greyn Analtomian kautta.
Minä muistan tv-sarjan Dempsey And Makepeace, jolla ei ole mitään tekemistä Patrick Dempseyn kanssa.
Minä muistan.
Run.
Sitä minä en oikein muista.
Charlie (Patrick Dempsey) on hymyileväinen lakiopiskelija joka tienaa opintorahoja työskentelemällä autokorjaamolla. Charlie on niitä ihmisiä joista kaikki tuntuvat pitävän ja jolla tuntuu olevan onni myötä teki hän sitten mitä tahansa missä tahansa. Eli Charlie on Ferris Bueller.
Eräänä kauniina päivänä Charlie saa tehtäväkseen viedä auton kotoisasta Bostonista Atlantic Cityyn ja ihan ok-tason pokerinpelaajana mies päättää yhdistää työn ja huvin. Pian Charlie huomaakin päässeensä sisään salaiseen peliluolaan ja täällä hän erehtyy voittamaan paikallisen gangsterin, Dennyn (Alan Peterson) sekä pelissä että tappelussa. Tai oikeastaan, Denny kompastuu ja lyö päänsä tiskin reunaan, joten Charlie ei tehnyt mitään. Sillä tosin ei ole väliä, koska Denny kuolee ja Dennyn isä Matt Halloran (Ken Pogue) nyt sattuu olemaan rikollisjärjestön johtaja ja täten tapahtui sitten mitä tahansa, niin Charlie on syypää Dennyn kuolemaan. Siispä Charlie juoksee pakoon ja gangsterit seuraavat. Poliiseista ei taida olla suuremmin apua, kun poliisipäällikkö Travers (Marc Strange) ummistaa kolmannenkin silmänsä gangstereiden touhuilta. Osaa poliiseista kiinnostaakin saada itselleen Halloranin lupaama 50 000 dollarin palkkio Charliesta, joten kenties hänellä on syytäkin olla huolissaan. Kun vielä Charlien naama esitetään näköradiossa, niin mikäpä sen mukavampaa.
Onneksi Charlie saa apua mukavalta poliisilta, Halseylta (William Taylor), joka tosin ammutaan heti. Joten se siitä.
No nyt Charlie saa tietenkin myös poliisisurmaajan maineen.
Charlie päätyy Karenin (Kelly Preston) luokse ja neiti oli pelipöydän hoitajana siellä peliluolassa jossa Denny kuoli. Karen voisi todistaa Charlien olevan syytön Dennyn kuolemaan, mutta niin vain Karenkin pelkää isoa pahaa Hallorania.
Charlie juoksee, ajaa, pakenee ja antautuu poliiseille. Charlie päätyy Halloranin kouriin ja muutaman onnekkaan sattuman kautta Halloranin apulaiset päätyvät kuolleiksi ja samaten myös Halloran itse, ja arvatkaapa miten se tapahtuu? Typerästi tietenkin.
Mutta nyt kun iso paha gangsteri on kuollut, niin elokuva loppuu ja kaikki ongelmat ovat näemmä kadonneet.
Elokuvan kannessa lukee tämän olevan 100 % toimintaa, mutta 50 % olisi osuvampi sillä sen verran paljon hidastelua on mukana. Elokuvana Run kuuluu samaan sarjaan jonkun Will Smithin Valtion Vihollisen kanssa, eli niihin joissa ensin ammutaan jollain juoninysällä lähtölaukaus ja sitten säntäillään ympäriinsä kuin päätön kana kunnes lopussa toisen juonennysän avulla ylitetään maalilinja. Joten kuten tuo Valtion Vihollinen, myös Run toimii parhaiten silloin kun se pysyttelee liikkeessä. Heti kun elokuvassa tulee kohtaus jossa kiltti poliisi pohtii onko Charlie sittenkään syyllinen, tai kun Charlie vääntää vitsin, tai kun synnytellään romanssia niin vauhti putoaa nollaan ja tämänkaltaisessa elokuvassa se oikeastaan on sama kuin jos antaisi luovutusvoiton itseään hitaammalle Norjalaiselle hiihtäjälle. Vauhti on kuitenkin se huume joka tämän elokuvan pitää liikkeellä.
Vielä vuonna 1991 Patrick Dempsey ei ollut nykyisen kaltainen komea mies, vaan suloinen hymypoika ja vaikka Dempseysta ei ole toimintatähdeksi niin se lienee tässä tapauksessa ollut tietoisesti valittu vastakohta perinteisemmälle toimintasankarille. Dempseyn poikamaisuus oli ideana ihan hyvä, mutta samalla se vain todistaa sen, ettei hän todellakaan ole toimintaelokuvaan sopiva näyttelijä. Jos ajatellaan Matt Damonia Bournestamassa, tai kun Bruce Willis astui John McClanen saappaisiin, niin molempien kohdalla heitä pidettiin epätodennäköisinä toimintastaroina, mutta kuitenkin molemmissa on sellaista jonkinlaista vakavuutta joka istuttaa heidät mukavasti toimintarooleihinkin. Vaikka Dempsey on hyvin miellyttävän oloinen mies, niin häntä katsoessa tekee ennemminkin mieli laittaa herra nallepyjamaan, tutti suuhun ja keinuttaa nukuksiin. Shh, pikkudempsey, nukkumatti tulee.
Run on ihan kiva hienoisella huumorilla ryyditetty elokuva jossa näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, toiminta on perussujuvaa ja juoni on ennakoidun kaltainen. Tässä on mukana myös mukava score joka tuo ajoittain mieleen Elää Ja Kuolla L.A.:ssa elokuvan musiikin.
Elokuvan suurimmat miinukset ovat tarpeeton jarruttelu ja se, että aina välillä mukaan tuodaan joku uusi hahmo joka tuntuu vain katoavan ilmoittamatta. Esimerkiksi Karen on hahmo jonka kohdalla annetaan ymmärtää hänen olevan elokuvalle tärkeä hänen ollessaan Charlien romantiikan kohde ja auttava todistaja, mutta puh! niin vain hänkin katoaa kuin elatusmaksuja karttava ex-aviomies. Tämä syökin lopputuloksesta yhden tähden, joka näyttäytyy kuitenkin aika kirkkaana elokuvan toimintakohdissa.
Siispä kyseessä on kiva välipala jonka kermavaahto ja sokerisuus maistuvat hyvältä, mutta ei sillä vatsaa saa täyteen.
Tähdet: **
Run
...NOIR
Minä muistan Can't Buy Me Loven ja Loverboyn.
Minä muistan tunnettavuuden hiipumisen.
Minä muistan paluun Greyn Analtomian kautta.
Minä muistan tv-sarjan Dempsey And Makepeace, jolla ei ole mitään tekemistä Patrick Dempseyn kanssa.
Minä muistan.
Run.
Sitä minä en oikein muista.
Charlie (Patrick Dempsey) on hymyileväinen lakiopiskelija joka tienaa opintorahoja työskentelemällä autokorjaamolla. Charlie on niitä ihmisiä joista kaikki tuntuvat pitävän ja jolla tuntuu olevan onni myötä teki hän sitten mitä tahansa missä tahansa. Eli Charlie on Ferris Bueller.
Eräänä kauniina päivänä Charlie saa tehtäväkseen viedä auton kotoisasta Bostonista Atlantic Cityyn ja ihan ok-tason pokerinpelaajana mies päättää yhdistää työn ja huvin. Pian Charlie huomaakin päässeensä sisään salaiseen peliluolaan ja täällä hän erehtyy voittamaan paikallisen gangsterin, Dennyn (Alan Peterson) sekä pelissä että tappelussa. Tai oikeastaan, Denny kompastuu ja lyö päänsä tiskin reunaan, joten Charlie ei tehnyt mitään. Sillä tosin ei ole väliä, koska Denny kuolee ja Dennyn isä Matt Halloran (Ken Pogue) nyt sattuu olemaan rikollisjärjestön johtaja ja täten tapahtui sitten mitä tahansa, niin Charlie on syypää Dennyn kuolemaan. Siispä Charlie juoksee pakoon ja gangsterit seuraavat. Poliiseista ei taida olla suuremmin apua, kun poliisipäällikkö Travers (Marc Strange) ummistaa kolmannenkin silmänsä gangstereiden touhuilta. Osaa poliiseista kiinnostaakin saada itselleen Halloranin lupaama 50 000 dollarin palkkio Charliesta, joten kenties hänellä on syytäkin olla huolissaan. Kun vielä Charlien naama esitetään näköradiossa, niin mikäpä sen mukavampaa.
Onneksi Charlie saa apua mukavalta poliisilta, Halseylta (William Taylor), joka tosin ammutaan heti. Joten se siitä.
No nyt Charlie saa tietenkin myös poliisisurmaajan maineen.
Charlie päätyy Karenin (Kelly Preston) luokse ja neiti oli pelipöydän hoitajana siellä peliluolassa jossa Denny kuoli. Karen voisi todistaa Charlien olevan syytön Dennyn kuolemaan, mutta niin vain Karenkin pelkää isoa pahaa Hallorania.
Charlie juoksee, ajaa, pakenee ja antautuu poliiseille. Charlie päätyy Halloranin kouriin ja muutaman onnekkaan sattuman kautta Halloranin apulaiset päätyvät kuolleiksi ja samaten myös Halloran itse, ja arvatkaapa miten se tapahtuu? Typerästi tietenkin.
Mutta nyt kun iso paha gangsteri on kuollut, niin elokuva loppuu ja kaikki ongelmat ovat näemmä kadonneet.
Elokuvan kannessa lukee tämän olevan 100 % toimintaa, mutta 50 % olisi osuvampi sillä sen verran paljon hidastelua on mukana. Elokuvana Run kuuluu samaan sarjaan jonkun Will Smithin Valtion Vihollisen kanssa, eli niihin joissa ensin ammutaan jollain juoninysällä lähtölaukaus ja sitten säntäillään ympäriinsä kuin päätön kana kunnes lopussa toisen juonennysän avulla ylitetään maalilinja. Joten kuten tuo Valtion Vihollinen, myös Run toimii parhaiten silloin kun se pysyttelee liikkeessä. Heti kun elokuvassa tulee kohtaus jossa kiltti poliisi pohtii onko Charlie sittenkään syyllinen, tai kun Charlie vääntää vitsin, tai kun synnytellään romanssia niin vauhti putoaa nollaan ja tämänkaltaisessa elokuvassa se oikeastaan on sama kuin jos antaisi luovutusvoiton itseään hitaammalle Norjalaiselle hiihtäjälle. Vauhti on kuitenkin se huume joka tämän elokuvan pitää liikkeellä.
Vielä vuonna 1991 Patrick Dempsey ei ollut nykyisen kaltainen komea mies, vaan suloinen hymypoika ja vaikka Dempseysta ei ole toimintatähdeksi niin se lienee tässä tapauksessa ollut tietoisesti valittu vastakohta perinteisemmälle toimintasankarille. Dempseyn poikamaisuus oli ideana ihan hyvä, mutta samalla se vain todistaa sen, ettei hän todellakaan ole toimintaelokuvaan sopiva näyttelijä. Jos ajatellaan Matt Damonia Bournestamassa, tai kun Bruce Willis astui John McClanen saappaisiin, niin molempien kohdalla heitä pidettiin epätodennäköisinä toimintastaroina, mutta kuitenkin molemmissa on sellaista jonkinlaista vakavuutta joka istuttaa heidät mukavasti toimintarooleihinkin. Vaikka Dempsey on hyvin miellyttävän oloinen mies, niin häntä katsoessa tekee ennemminkin mieli laittaa herra nallepyjamaan, tutti suuhun ja keinuttaa nukuksiin. Shh, pikkudempsey, nukkumatti tulee.
Run on ihan kiva hienoisella huumorilla ryyditetty elokuva jossa näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, toiminta on perussujuvaa ja juoni on ennakoidun kaltainen. Tässä on mukana myös mukava score joka tuo ajoittain mieleen Elää Ja Kuolla L.A.:ssa elokuvan musiikin.
Elokuvan suurimmat miinukset ovat tarpeeton jarruttelu ja se, että aina välillä mukaan tuodaan joku uusi hahmo joka tuntuu vain katoavan ilmoittamatta. Esimerkiksi Karen on hahmo jonka kohdalla annetaan ymmärtää hänen olevan elokuvalle tärkeä hänen ollessaan Charlien romantiikan kohde ja auttava todistaja, mutta puh! niin vain hänkin katoaa kuin elatusmaksuja karttava ex-aviomies. Tämä syökin lopputuloksesta yhden tähden, joka näyttäytyy kuitenkin aika kirkkaana elokuvan toimintakohdissa.
Siispä kyseessä on kiva välipala jonka kermavaahto ja sokerisuus maistuvat hyvältä, mutta ei sillä vatsaa saa täyteen.
Tähdet: **
Run
...NOIR
torstai 24. helmikuuta 2011
Matkiva Kulkuri (1989)
Mainittakoon heti alkuun, että en pidä Jope Ruonansuusta. Hän ei ole mielestäni hyvä imitaattori, hän ei ole hauska, eikä hän ole muutoinkaan esiintyjänä järin miellyttävä. En pidä edes miehen hiusmallista. Oletankin että Ruonansuun pitkän uran ja menestyksen takana on vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen. Vähän niin kuin nyt Perussuomalaisten kanssa. Joten kykyjen ei tarvitse olla riittäviä, jos tilausta on.
Ruonansuun imitaatioissa minua on aina ärsyttänyt hänen puhetapansa, jonka vuoksi ääneen ei tule tarpeeksi muutosta ja kaikki kuulostavat aina Ruonansuulta, oli hahmo sitten mikä tahansa. Toki tätä voinee pitää hyvänäkin asiana siten, että ainakin tällöin esiintyjä itse pääsee esille, mutta kuinka kauan jaksaa pitää hauskana Tarja Halonen-imitaatiota jos se aina kuulostaa Ruonansuulta. Ehkä kauankin jos itse esitettävä vitsi on hauska, mutta en muista ikinä nauraneeni yhdellekään Ruonansuun vitsille. Kenties kyse on vain huumorintajuttomuudestani, tai sitten kyse on Ruonansuun huumorintajuttomuudesta joka on levinnyt epidemian lailla. Lopputulos on kuitenkin se, että jos näkisin Ruonansuun ajamassa linja-autoa niin olisin ymmärtäväisempi.
Elokuvan alussa olevassa varoitustekstissä todetaan sisällön olevan huumoria ja ettei se sovi tosikoille. Vai niin.
Ruonansuu juoksee, pysähtyy kuntolaatikolle (kuinka moni teistä vielä muistaa ne) ja juoksee sitten taksille, naurunauhan ääntely on väkinäistä. Sitten perään Vennamo-imitaatiota, kännivitsiä ja muuta ah niin kovin riemastuttavaa. Ei lopeta, kylkeni repeävät.
Ruonansuu lurauttaa jonkin isojen poikien rallin ja ilmeisesti kappaleen sanoituksellinen sisältö on humoristinen, mutta en mene vannomaan sillä se ei ole hauska. Komediaan tosin viittaavat Ruonansuun noella tuhrittu sänki ja mustatut hampaat.
Ruonansuu menee raha-automaatille, tai niin me luulemme, mutta sieltä hän nostaakin vahvasti meikatun naisen. Ruonansuu menee grillille humalassa ja kysyy miten tavara on mennyt kaupaksi ja kyseessä on seksuaalinen vitsi.
Ei taas Vennamoa!
Tätä se on koko elokuvan ajan.
Niin, Matkiva Kulkuri on pikemminkin eräänlainen Jorman sketsiohjelma kuin ns. oikea elokuva ja sellaisenaan se on samanlaista tavaraa kuin hänen muutkin tv-ulostaumisensa. Siispä jos on Ruonansuun ystävä, niin tämä elokuva varmasti maittaa heillekin ja jos ei pidä Ruonansuun huumorista, niin tämä on aivan yhtä miellyttävä maiharipotku nivusiin kuin hänen kaikki muutkin tekosensa.
Toteutukseltaan Matkiva Kulkuri on todella heikko. Kuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu tavallisella videokameralla ja äänikin kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty livenä samaisen kameran mikillä. Elokuvasta tulee enemmänkin mieleen eräänlainen demonauha jolla Ruonansuu koettaa markkinoida itseään, mutta tämä onkin Visa Mäkisen tuotantoa joten se kertonee jo paljon.
Ja jos Matkivan Kulkurin visuaalisuus on yksinkertaista ja rujoa, niin samaa voi todeta myös Ruonansuun vitseistä. Huumori koostuu täysin siitä, että jotain sanotaan muka humalassa ja sen tulisi olla hauskaa juuri siksi, että se sanotaan humalassa. Imitaatioissaan Ruonansuu tekee täsmälleen saman, kertoo jonkin yksinkertaisen vitsin ja sen tulisi olla hauska siksi, että sen sanoo muka Spede Pasanen, tms.
Tuo aiemmin mainitsemani grillivitsi summaa oikeastaan koko Matkivan Kulkurin huumorin tason. Huono.
Elokuvan kansi on onneksi yhtä laadukas kuin sisältökin.
Parhaimmat sävärit toi kuitenkin myös tuo samainen grillivitsi, sillä siinä näkyi Frisco-pullo ja sen herättämä nostalginen lämpöaalto tuntui mukavalta.
Niin ja vaikka olenkin nyt kaikkea muuta kuin kehunut Ruonansuun imitaatiokykyjä, niin todettakoon että ne muutama sekunti Tuomari Nurmiota kuulostivat ihan hyvältä.
Tähdet: ~
Matkiva Kulkuri
...NOIR
Ruonansuun imitaatioissa minua on aina ärsyttänyt hänen puhetapansa, jonka vuoksi ääneen ei tule tarpeeksi muutosta ja kaikki kuulostavat aina Ruonansuulta, oli hahmo sitten mikä tahansa. Toki tätä voinee pitää hyvänäkin asiana siten, että ainakin tällöin esiintyjä itse pääsee esille, mutta kuinka kauan jaksaa pitää hauskana Tarja Halonen-imitaatiota jos se aina kuulostaa Ruonansuulta. Ehkä kauankin jos itse esitettävä vitsi on hauska, mutta en muista ikinä nauraneeni yhdellekään Ruonansuun vitsille. Kenties kyse on vain huumorintajuttomuudestani, tai sitten kyse on Ruonansuun huumorintajuttomuudesta joka on levinnyt epidemian lailla. Lopputulos on kuitenkin se, että jos näkisin Ruonansuun ajamassa linja-autoa niin olisin ymmärtäväisempi.
Elokuvan alussa olevassa varoitustekstissä todetaan sisällön olevan huumoria ja ettei se sovi tosikoille. Vai niin.
Ruonansuu juoksee, pysähtyy kuntolaatikolle (kuinka moni teistä vielä muistaa ne) ja juoksee sitten taksille, naurunauhan ääntely on väkinäistä. Sitten perään Vennamo-imitaatiota, kännivitsiä ja muuta ah niin kovin riemastuttavaa. Ei lopeta, kylkeni repeävät.
Ruonansuu lurauttaa jonkin isojen poikien rallin ja ilmeisesti kappaleen sanoituksellinen sisältö on humoristinen, mutta en mene vannomaan sillä se ei ole hauska. Komediaan tosin viittaavat Ruonansuun noella tuhrittu sänki ja mustatut hampaat.
Ruonansuu menee raha-automaatille, tai niin me luulemme, mutta sieltä hän nostaakin vahvasti meikatun naisen. Ruonansuu menee grillille humalassa ja kysyy miten tavara on mennyt kaupaksi ja kyseessä on seksuaalinen vitsi.
Ei taas Vennamoa!
Tätä se on koko elokuvan ajan.
Niin, Matkiva Kulkuri on pikemminkin eräänlainen Jorman sketsiohjelma kuin ns. oikea elokuva ja sellaisenaan se on samanlaista tavaraa kuin hänen muutkin tv-ulostaumisensa. Siispä jos on Ruonansuun ystävä, niin tämä elokuva varmasti maittaa heillekin ja jos ei pidä Ruonansuun huumorista, niin tämä on aivan yhtä miellyttävä maiharipotku nivusiin kuin hänen kaikki muutkin tekosensa.
Toteutukseltaan Matkiva Kulkuri on todella heikko. Kuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu tavallisella videokameralla ja äänikin kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty livenä samaisen kameran mikillä. Elokuvasta tulee enemmänkin mieleen eräänlainen demonauha jolla Ruonansuu koettaa markkinoida itseään, mutta tämä onkin Visa Mäkisen tuotantoa joten se kertonee jo paljon.
Ja jos Matkivan Kulkurin visuaalisuus on yksinkertaista ja rujoa, niin samaa voi todeta myös Ruonansuun vitseistä. Huumori koostuu täysin siitä, että jotain sanotaan muka humalassa ja sen tulisi olla hauskaa juuri siksi, että se sanotaan humalassa. Imitaatioissaan Ruonansuu tekee täsmälleen saman, kertoo jonkin yksinkertaisen vitsin ja sen tulisi olla hauska siksi, että sen sanoo muka Spede Pasanen, tms.
Tuo aiemmin mainitsemani grillivitsi summaa oikeastaan koko Matkivan Kulkurin huumorin tason. Huono.
Elokuvan kansi on onneksi yhtä laadukas kuin sisältökin.
Parhaimmat sävärit toi kuitenkin myös tuo samainen grillivitsi, sillä siinä näkyi Frisco-pullo ja sen herättämä nostalginen lämpöaalto tuntui mukavalta.
Niin ja vaikka olenkin nyt kaikkea muuta kuin kehunut Ruonansuun imitaatiokykyjä, niin todettakoon että ne muutama sekunti Tuomari Nurmiota kuulostivat ihan hyvältä.
Tähdet: ~
Matkiva Kulkuri
...NOIR
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Nopein Ase Voittaa (The Quick And The Dead, 1987)
Louis L'Amour oli amerikkalainen kirjailija jonka nimen todenperäisyydestä olen ollut aina hieman skeptinen, mutta väliäkö tuolla. L'Amour tuli lukevalle kansalle tutuksi lännentarinoistaan, joita hän kirjoittikin aivan rutosti. Näitä lännentarinoita on myös filmatioitu hyvin ahkerasti, mutta vaikka uskonkin monen lännenelokuvien ystävän nähneen niitä, niin epäilen silti monenkaan erityisemmin muistavan niitä. Sama pätee kyllä novellien ja romaanien kohdallakin.
L'Amourin tarinat ovat kyllä varsin sujuvasti kirjoitettuja, mutta ne ovat poikkeuksetta vain sellaista perushyvää tavaraa. Hänen tarinoissaan ei kerrota villin lännen syntymisestä, modernin maailman tulosta, tai muusta vastaavasta erityisemmästä. Ei, ne ovat tarinoita juuri keskeltä villin lännen kuviteltua imagoa ja sellaisenaan turvallisia. Ja elokuvat ovat toteutettu samalla tavalla. Ne ovat ihan hyviä, mutta yksikään niistä ei ole Huuliharppukostaja taikka Hurja Joukko.
Joten yllätyksiä ei L'Amourin kirjat tai elokuvat tuo mukanaan, mutta varsin mallikelpoista viihdettä ne ovat.
Itse asiassa elokuvista puheenollen, L'Amourin tunnetuin elokuva lienee John Waynen tähdittämä Hondo. Senkään tunnettavuus ei tosin varmastikaan ole Waynen ansiota, vaan jos Hondo kuulostaa tutulta niin syy lienee eräässä Pulmuset-sarjan jaksossa joka pyöri hyvin vahvasti tuon elokuvan ympärillä.
Hellämielinen Duncan (Tom Conti) on vaimonsa Susannan (Kate Capshaw) ja poikansa Tomin (Kenny Morrison) kanssa kulkemassa vankkureineen amerikan aavikoiden halki, kun he sattuvat kaupunkiin nimeltä Bender's Flats. Tai no, kyseessä on pari puuhökkeliä ja ulkohuussi, mutta ajalleen se varmasti edusti suurkaupunkia. Täällä Duncanin perhe saa heti kokea villin lännen vieraanvaraisuuden kun Doc Shabittin (Matt Clark) johtama rosvojoukko pyrkii varastamaan uudisraivaajien hevoset. Onneksi paikalla on myös hiukan ylimielisen oloinen Con Vallian (Sam Elliott) joka päätyy auttamaan Duncania. Con on sellainen rähjäinen miesten mies joka kyynisyydessään edustaa ihmisten hyvyyteen uskovan Duncanin vastakohtaa. Con on jäljittämässä intiaania nimeltä Ute (Patrick Kilpatrick), mutta keskeyttää ajojahtinsa ja alkaa toimimaan Duncanin perheen suojelijana heidän matkallaan. Conin läsnäolo luo riitaa perheen välille kun Susanna alkaa tuntemaan seksuaalista vetoa Conin miehisyyttä kohtaan, Tom alkaa ihailemaan Conia lännentarinoiden sankarina ja Duncan koettaa pitää kiinni pasifismistaan. Eli aika tuttua tavaraa, jonka moni varmasti tunnistaa esimerkiksi elokuvasta Kalpea Ratsastaja.
Aiemmin Conin auttaessa Duncania saamaan hevosensa takaisin, kuoli Docin poika yhteenotossa ja tämä tietenkin sai miehen janoamaan kostoa, joten Doc lähtee miehineen Duncanin perheen perään. Avukseen Doc saa Conin jahtaaman intiaanin, Uten. Tässä vaiheessa emme tiedä miksi Con jäjitti Utea, mutta voimme helposti nähdä näiden kahden miehen välillä olevan jotain suuresti henkilökohtaista kaunaa, sillä sen verran painokkaasti vihanpitoa esitetään. Ute kuolee ja emmekä saa enää koskaan tietää mitä Conin ja Uten välillä oli, mutta ei kai se sitten ollutkaan mitään tärkeää.
Con loukkaantuu, mikä tarkoittaa luonnollisestikin sitä, että rauhaan tukeutuvan Duncanin on ”miehistyttävä” ja otettava ase kauniiseen käteen. Mutta kukapa ei muka tuota käännettä nähnyt luotisuoraan kulkevan tien päässä. Kuitenkin ennen sitä Duncan perheineen pääsee perille määränpäähänsä ja vaikuttaisi siltä, ettei asetta tarvitsekaan käyttää. No, sieltä perästä Doc miehineen kuitenkin tulevat. Tässä vaiheessa Conin aseenkäsittelytaitojen avustuksella Docin joukko on harventunut kahdeksasta kolmeen, johon siis lasketaan itse Doc mukaan. Tosin yksi heistä karkasi elävänä pakoon, eikä täten päätynyt kompostiaineeksi.
Susanna ampuu yhden kolmesta, joten enää on jäljellä kaksi ja nämä koettavat polttaa rouvan taloonsa. Onneksi Duncan saapuu paikalle ampumaan Docin ja Con lopettaa viimeisen räkänaaman hengittämisen.
On aika Conin jatkaa matkaansa, mutta ennen sitä Duncan mottaa häntä veljellisesti.
Nopein Ase Voittaa on perushyvä länkkäri, jossa miehet ovat miehiä ja naiset kanssa.
Siinä on sopiva miljöö vuorineen, aavikoineen, metsineen ja lumisateineen. Joten visuaalisesti elokuva näyttää juuri siltä kuin westernin kuuluukin.
Siinä on ulkoisesti sopivan rosoisia näyttelijöitä ja kyvyiltään osa on roolejaan parempia.
Sam Elliott on tietenkin niin pirun karismaattinen mies, että hän voisi vaikka seisoa piilossa seinän takana ja silti nostaisi elokuvan tasoa.
Tom Contissa olisi ollut kykyä parempaakin ja vaikka hän teki varsin mallikasta työtä, niin jotain jäi selvästi puuttumaan.
Kukaan ei kuitenkaan ollut huono kiusallisuuteen saakka, vaan lähes kaikki tekivät tarinaan nähden ihan hyvää työtä.
Tosin on myönnettävä että Kate Capshaw ei koskaan ole ollut kovin mieleenpainuva näyttelijä ja Indiana Jonesissa mukanaoloaan lukuunottamatta ei ole mitään muistettavaa tehnyt. Tässäkin elokuvassa Capshawin rooliin olisi voinut kuvitella tusinoittain muita näyttelijöitä.
Ja Patrick Kilpatrick oli aivan hukassa intiaanina. Sama se kuinka puoliverinen hahmo oli kyseessä, niin täysin verettömältä se tuntui.
Tarina olikin ihan tyypillinen kertomus siitä kuinka kovaa vastaan pitää taistella kovalla, mutta sydäntä ei saa menettää. Ei siis mitään uutta ihmeteltäväksi, mutta tuttuudestaan huolimatta on vaikea löytää mitään suurta valittamista johtuen siitä, että toteutus on kuitenkin ihan hyvä.
Tuntuu niin kovin ikävältä sanoa näinkin viihdyttävästä elokuvasta sen olleen ihan hyvä, sillä ihan hyvä on sellainen kommentti jolla on vaikea suositella mitään kenellekään ilman että se kuulostaisi lievästi negatiiviselta. Mutta hei, Nopein Ase Voittaa on ihan hyvä.
Tähdet: ***
Nopein Ase Voittaa
...NOIR
L'Amourin tarinat ovat kyllä varsin sujuvasti kirjoitettuja, mutta ne ovat poikkeuksetta vain sellaista perushyvää tavaraa. Hänen tarinoissaan ei kerrota villin lännen syntymisestä, modernin maailman tulosta, tai muusta vastaavasta erityisemmästä. Ei, ne ovat tarinoita juuri keskeltä villin lännen kuviteltua imagoa ja sellaisenaan turvallisia. Ja elokuvat ovat toteutettu samalla tavalla. Ne ovat ihan hyviä, mutta yksikään niistä ei ole Huuliharppukostaja taikka Hurja Joukko.
Joten yllätyksiä ei L'Amourin kirjat tai elokuvat tuo mukanaan, mutta varsin mallikelpoista viihdettä ne ovat.
Itse asiassa elokuvista puheenollen, L'Amourin tunnetuin elokuva lienee John Waynen tähdittämä Hondo. Senkään tunnettavuus ei tosin varmastikaan ole Waynen ansiota, vaan jos Hondo kuulostaa tutulta niin syy lienee eräässä Pulmuset-sarjan jaksossa joka pyöri hyvin vahvasti tuon elokuvan ympärillä.
Hellämielinen Duncan (Tom Conti) on vaimonsa Susannan (Kate Capshaw) ja poikansa Tomin (Kenny Morrison) kanssa kulkemassa vankkureineen amerikan aavikoiden halki, kun he sattuvat kaupunkiin nimeltä Bender's Flats. Tai no, kyseessä on pari puuhökkeliä ja ulkohuussi, mutta ajalleen se varmasti edusti suurkaupunkia. Täällä Duncanin perhe saa heti kokea villin lännen vieraanvaraisuuden kun Doc Shabittin (Matt Clark) johtama rosvojoukko pyrkii varastamaan uudisraivaajien hevoset. Onneksi paikalla on myös hiukan ylimielisen oloinen Con Vallian (Sam Elliott) joka päätyy auttamaan Duncania. Con on sellainen rähjäinen miesten mies joka kyynisyydessään edustaa ihmisten hyvyyteen uskovan Duncanin vastakohtaa. Con on jäljittämässä intiaania nimeltä Ute (Patrick Kilpatrick), mutta keskeyttää ajojahtinsa ja alkaa toimimaan Duncanin perheen suojelijana heidän matkallaan. Conin läsnäolo luo riitaa perheen välille kun Susanna alkaa tuntemaan seksuaalista vetoa Conin miehisyyttä kohtaan, Tom alkaa ihailemaan Conia lännentarinoiden sankarina ja Duncan koettaa pitää kiinni pasifismistaan. Eli aika tuttua tavaraa, jonka moni varmasti tunnistaa esimerkiksi elokuvasta Kalpea Ratsastaja.
Aiemmin Conin auttaessa Duncania saamaan hevosensa takaisin, kuoli Docin poika yhteenotossa ja tämä tietenkin sai miehen janoamaan kostoa, joten Doc lähtee miehineen Duncanin perheen perään. Avukseen Doc saa Conin jahtaaman intiaanin, Uten. Tässä vaiheessa emme tiedä miksi Con jäjitti Utea, mutta voimme helposti nähdä näiden kahden miehen välillä olevan jotain suuresti henkilökohtaista kaunaa, sillä sen verran painokkaasti vihanpitoa esitetään. Ute kuolee ja emmekä saa enää koskaan tietää mitä Conin ja Uten välillä oli, mutta ei kai se sitten ollutkaan mitään tärkeää.
Con loukkaantuu, mikä tarkoittaa luonnollisestikin sitä, että rauhaan tukeutuvan Duncanin on ”miehistyttävä” ja otettava ase kauniiseen käteen. Mutta kukapa ei muka tuota käännettä nähnyt luotisuoraan kulkevan tien päässä. Kuitenkin ennen sitä Duncan perheineen pääsee perille määränpäähänsä ja vaikuttaisi siltä, ettei asetta tarvitsekaan käyttää. No, sieltä perästä Doc miehineen kuitenkin tulevat. Tässä vaiheessa Conin aseenkäsittelytaitojen avustuksella Docin joukko on harventunut kahdeksasta kolmeen, johon siis lasketaan itse Doc mukaan. Tosin yksi heistä karkasi elävänä pakoon, eikä täten päätynyt kompostiaineeksi.
Susanna ampuu yhden kolmesta, joten enää on jäljellä kaksi ja nämä koettavat polttaa rouvan taloonsa. Onneksi Duncan saapuu paikalle ampumaan Docin ja Con lopettaa viimeisen räkänaaman hengittämisen.
On aika Conin jatkaa matkaansa, mutta ennen sitä Duncan mottaa häntä veljellisesti.
Nopein Ase Voittaa on perushyvä länkkäri, jossa miehet ovat miehiä ja naiset kanssa.
Siinä on sopiva miljöö vuorineen, aavikoineen, metsineen ja lumisateineen. Joten visuaalisesti elokuva näyttää juuri siltä kuin westernin kuuluukin.
Siinä on ulkoisesti sopivan rosoisia näyttelijöitä ja kyvyiltään osa on roolejaan parempia.
Sam Elliott on tietenkin niin pirun karismaattinen mies, että hän voisi vaikka seisoa piilossa seinän takana ja silti nostaisi elokuvan tasoa.
Tom Contissa olisi ollut kykyä parempaakin ja vaikka hän teki varsin mallikasta työtä, niin jotain jäi selvästi puuttumaan.
Kukaan ei kuitenkaan ollut huono kiusallisuuteen saakka, vaan lähes kaikki tekivät tarinaan nähden ihan hyvää työtä.
Tosin on myönnettävä että Kate Capshaw ei koskaan ole ollut kovin mieleenpainuva näyttelijä ja Indiana Jonesissa mukanaoloaan lukuunottamatta ei ole mitään muistettavaa tehnyt. Tässäkin elokuvassa Capshawin rooliin olisi voinut kuvitella tusinoittain muita näyttelijöitä.
Ja Patrick Kilpatrick oli aivan hukassa intiaanina. Sama se kuinka puoliverinen hahmo oli kyseessä, niin täysin verettömältä se tuntui.
Tarina olikin ihan tyypillinen kertomus siitä kuinka kovaa vastaan pitää taistella kovalla, mutta sydäntä ei saa menettää. Ei siis mitään uutta ihmeteltäväksi, mutta tuttuudestaan huolimatta on vaikea löytää mitään suurta valittamista johtuen siitä, että toteutus on kuitenkin ihan hyvä.
Tuntuu niin kovin ikävältä sanoa näinkin viihdyttävästä elokuvasta sen olleen ihan hyvä, sillä ihan hyvä on sellainen kommentti jolla on vaikea suositella mitään kenellekään ilman että se kuulostaisi lievästi negatiiviselta. Mutta hei, Nopein Ase Voittaa on ihan hyvä.
Tähdet: ***
Nopein Ase Voittaa
...NOIR
tiistai 22. helmikuuta 2011
Yön Saalistaja (Undercover Heat, 1995)
Olen maininnut tästä jo pariin otteeseen aiemminkin, mutta on aina hauskaa löytää joku iso tähti jostain vanhasta elokuvasta/tv-ohjelmasta ja kokea se ”hei se on toi!”-reaktio. Isolla tähdellä tarkoitan nyt tietenkin ylipäätään ketä tahansa, jota ei itse ollut aiemmin pistänyt erityisemmin merkille, mutta nyt huomaa että on nähnyt useitakin kyseisen henkilön elokuvia ennen luultua tutustumistakin. Kuten nyt vaikka Jeffrey Dean Morgan, joka kyllä Watchmenia katsoessa näytti jotenkin tutulta, mutta en miettinyt sitä sen enempää. Watchmen kuitenkin oli se elokuva jonka vuoksi huomioin Morganin. Nyt kun puntaroin minkä elokuvan katsoisin ja päädyin ottamaan hyllystä esille tämän Yön Saalistajan, niin muistelin että Meg Fosterin vuoksi se tuli aikoinaan katsottua ja ostettua, mutta nytpä huomasin että kappas mokomaa, Jeffrey Dean Morgankin on mukana tässä elokuvassa.
Cindy (Athena Massey) on muka miehinen kyttä - siis hieman samaan tapaan kuin Sandra Bullock oli miehinen FBI-agentti. Lippis väärin päin ei kuitenkaan piilota Cindyn kuumuutta, mutta leikitään nyt mukana. Cindy saa tehtäväkseen soluttautua korkean tason bordelliin, sellaiseen Victoria's Secret-visuaaliseen paikkaan jossa seuralaisneidit ovat kuuma, kuumempi ja kuumin. Eräs tuon bordellin tytöistä, arvelluttavilla valokuvilla kiristystä harrastanut Tracy (Elena Olanson) on tapettu ja Cindyn tehtävänä olisi jäljittää murhaaja. Siispä tie vie tuonne bordelliin jota johtaa V Niin Kuin Verikoston V:n sukulainen, Rouva V (Meg Foster) ja ennen muka niin poikamaisen Cindyn on muututtava aidon oloiseksi maksulliseksi tytöksi. Huvittavaa on se, että piikkikorot, seksikkäät alusvaatteet ja vastaavat seikat ovat se keino muuttaa Cindy ulkoisesti sopivan oloiseksi, mutta jo sillä ”poikamaisella” lookillaan Cindy oli ihan samanlainen hottis. Eli kyseessä on se silmälasit pois ja poikatyttö on supermalli-muutos.
Rouva V on epäileväinen Cindyn suhteen, mutta väärennetyt rikosrekisterit ynnä muut menevät kuitenkin läpi kuin väärä raha, joten Cindy otetaan taloon töihin. Rouva V on sellainen josta tykätään käyttää termiä madame. Eli hän siis pukeutuu arvokkaasti, puhuu hienostuneesti ja on hieman nokka pystyssä olevan oloinen.
Bordellissa Cindy tutustuu Rouva V:n gorillaan, Ramoneen (Jeffrey Dean Morgan) joka on pomoaan epäluuloisempi Cindya kohtaan. Tapaamme myös ilotyttö Rainin (Rena Riffel) joka on ollut edesmenneen Tracyn ystävä ja kenties oli ollut rakastunutkin häneen.
Bordellin asiakaskunta koostuu vain vaikutusvaltaisista ihmisistä, joten oletettavaa onkin että Tracyn murhaaja on joku hyvin korkeasssa asemassa oleva, mutta katsojalle kyseisestä henkilöstä on tähän mennessä näytetty dekkarisarjojen tapaan vain pistoolia pitelevä käsi, etc.
Cindyn ensimmäinen asiakas haluaa turpaansa, toinen haluaa katsella televisiota, joten tissien esittelyä rankempaa tavaraa ei ole luvassa. Ajoittain kuulemme Cindy ajatuksia kertojaäänen muodossa kun hän pohtii kuka mahtaisi olla Tracyn murhaaja, kuinka hän alkaa nauttimaan vaihtoehtoisesta elämästään ja kaikkea sellaista ilmiselvää jonka katsoja pystyy lukemaan jo kuvia katselemallakin.
Hieman smoothia musiikkia ja sitten saammekin todeta, että Tracyn murhaaja epäilee Tracyn levitelleen ystävilleen ottamiaan valokuvia. Hiukan uhkaillaan Rainia, mutta ei sen enempää.
Sitten yht'äkkiä ilman mitään varsinaista juonellista syytä, poliisipäällikkö alkaa puhumaan siitä kuinka tämä Tracyn murhamysteeri on alkanut paisua aivan liian suureksi ongelmaksi ja että Cindylla on enää 48 tuntia aikaa selvittää murha ennen kuin tilanne menee liian vaaralliseksi. Häh? Poislukien tuo Rainin uhkailu, josta hän muuten ei ole puhunut kenellekään, ei Tracy-tapauksen suhteen ole tapahtunut yhtikäs mitään. Ihan oikeasti. Cindy ei ole oikeastaan omia pohdintojaan enempää tutkinut tapausta, kukaan muukaan ei ole tutkinut samaista tapausta, Cindyn todellinen minä ei ole vaarassa paljastua koska kukaan (Rouva V ja Ramone) ei ole miettinyt asiaa ja ainoa tarinallinen edistys on oikeastaan ollut se, että Cindy on alkanut nauttimaan peiteroolistaan. Eli mitään ei ole oikeastaan tapahtunut ja yllättäen vaaroja on joka puolella ja kaiken aikaa.
No nyt Ramone sopivasti uskoutuu Cindylle kertoen olevansa Tracyn veli ja haluaa saada murhaajan kiinni. Ramone tietää missä Tracyn ottamat valokuvat ovat ja aikoo tuoda ne Cindylle, jotta hän voisi houkutella murhaajan esille. Mutta poliisipäällikön antama aikaraja on ummessa ja Cindy otetaan pois jutusta, mikä on tietenkin järkevää juuri siinä vaiheessa kun vihdoinkin jotain edistystä tapahtuu. Cindy ei tästä lannistu ja Ramone tapetaan. Cindy palaa bordelliin ja saa kotikäynnin erään aiemmin tapaamansa asiakkaan luokse ja nyt tämä mies sitten paljastuukin siksi Tracyn murhaajaksi. Murhaaja, nimeltänsä Jefferson (Mark Kiely) ottaa aseen esille, mutta onneksi Rouva V saapuu paikalle ja ampuu Jeffersonin. Se siitä sitten.
Okei, Yön Saalistaja ei siis tietenkään ole mikään älykäs arvostusta keräävä indiejännäri Mementon tapaan, saati sitten iso trilleri The Departedin tyyliin, mutta sellaisiin sitä ei tulekaan verrata. Omassa lajityypissään Yön Saalistaja on ihan hyvä elokuva, mutta vastaavasti se lajityyppi eli pehmoeroottinen pintajännäri ei tietenkään yleensä paljoa vaadikaan tekijöiltä saati katsojalta. Jos muistatte tv-sarjan Silkkiä Ja Luoteja, niin tämä on aika samankaltaista tavaraa. Siispä meillä on joukko kauniita naisia, komeita miehiä, yksinkertainen mutta kliseisyydessään ihan siedettävä tarina ja sukkanauhaerotiikkaa joka vihjailee paljon, mutta ei oikeastaan näytä mitään.
Tavallaan mielenkiintoinen juoniseikka on se, kuinka Cindy alkaa uppoutumaan peiterooliinsa siten, että alkaa nauttimaan siitä unohtaen välillä olevansa töissä. Samaan tapaan kulkevaa tarinaa näemme usein huumekyttätarinoissa, mutta eipä siihen kuitenkaan hirveästi tässä elokuvassa keskitytä, mikä ei ole tälläisessä elokuvassa kovin tarpeellistakaan.
Näyttelijät eivät ehkä tajuntoja räjäytä, mutta kukaan ei ole varsinaisesti huonokaan, vaan suurin osa on aika sympaattisen oloisia ja heitä on ihan mukava seurata, enkä nyt puhu pelkän ulkoisen kauneuden vuoksi. Athena Massey on aika mukavan oloinen, Jeffrey Dean Morgan on mukavan oloinen, kaikki ovat mukavia. Hitto, jopa se murhaajaa esittävä Mark Kiely vaikuttaa aika kivalta kaverilta.
Nyt post Watchmenin, on hauska huomioida nimenomaan Jeffrey Dean Morgan joka ei ymmärrettävästi tehnyt suurta huomiota Yön Saalistajassa, sillä ei tämä mikään tähdentekijäelokuva ole. Ei Morgan huonokaan ollut, mutta kuten muut niin hänkin oli vain mukavan oloinen. Se mikä oli hauskaa oli, että jos ei tietäisi Ramonea esittävän nimenomaan Morgan, niin se saattaisi jäädä helposti huomaamattakin. Sillä vielä tuolloin 90-luvun puolivälissä Morgan oli näemmä aikamoinen kaunis poika nykyisen rosoisuuden sijaan ja äänikin oli baritonista huolimatta lähempänä Kalle Aholaa kuin Tom Waitsia.
Yön Saalistaja on omassa lajityypissään varsin mallikas tekele, joka tuo hyvän mielen sitä katsoessa. Toki on myönnettävä ettei elokuvassa ole päällisin puolin mitään sellaista joka saisi kääntämään maita ja mantuja sen saadakseen nähtäväksi, eikä sen näkemättä jääminen aiheuta mullistuksia aika-avaruudessa, mutta jos sen sattuu huomaamaan kesken kanavahyppelyn, niin se ei aiheuta näppylöitä tai karvaa kämmeniin, mutta kivaa on.
Musiikkikin oli ajoittain varsin onnistuneen aavemaista ulinaa, vaikka pääosin tyydyttiinkin löysään Enigma-kopiointiin jollaista tälläisissä elokuvissa kuulee varsin usein.
Tähdet: ***
Yön Saalistaja
...NOIR
Cindy (Athena Massey) on muka miehinen kyttä - siis hieman samaan tapaan kuin Sandra Bullock oli miehinen FBI-agentti. Lippis väärin päin ei kuitenkaan piilota Cindyn kuumuutta, mutta leikitään nyt mukana. Cindy saa tehtäväkseen soluttautua korkean tason bordelliin, sellaiseen Victoria's Secret-visuaaliseen paikkaan jossa seuralaisneidit ovat kuuma, kuumempi ja kuumin. Eräs tuon bordellin tytöistä, arvelluttavilla valokuvilla kiristystä harrastanut Tracy (Elena Olanson) on tapettu ja Cindyn tehtävänä olisi jäljittää murhaaja. Siispä tie vie tuonne bordelliin jota johtaa V Niin Kuin Verikoston V:n sukulainen, Rouva V (Meg Foster) ja ennen muka niin poikamaisen Cindyn on muututtava aidon oloiseksi maksulliseksi tytöksi. Huvittavaa on se, että piikkikorot, seksikkäät alusvaatteet ja vastaavat seikat ovat se keino muuttaa Cindy ulkoisesti sopivan oloiseksi, mutta jo sillä ”poikamaisella” lookillaan Cindy oli ihan samanlainen hottis. Eli kyseessä on se silmälasit pois ja poikatyttö on supermalli-muutos.
Rouva V on epäileväinen Cindyn suhteen, mutta väärennetyt rikosrekisterit ynnä muut menevät kuitenkin läpi kuin väärä raha, joten Cindy otetaan taloon töihin. Rouva V on sellainen josta tykätään käyttää termiä madame. Eli hän siis pukeutuu arvokkaasti, puhuu hienostuneesti ja on hieman nokka pystyssä olevan oloinen.
Bordellissa Cindy tutustuu Rouva V:n gorillaan, Ramoneen (Jeffrey Dean Morgan) joka on pomoaan epäluuloisempi Cindya kohtaan. Tapaamme myös ilotyttö Rainin (Rena Riffel) joka on ollut edesmenneen Tracyn ystävä ja kenties oli ollut rakastunutkin häneen.
Bordellin asiakaskunta koostuu vain vaikutusvaltaisista ihmisistä, joten oletettavaa onkin että Tracyn murhaaja on joku hyvin korkeasssa asemassa oleva, mutta katsojalle kyseisestä henkilöstä on tähän mennessä näytetty dekkarisarjojen tapaan vain pistoolia pitelevä käsi, etc.
Cindyn ensimmäinen asiakas haluaa turpaansa, toinen haluaa katsella televisiota, joten tissien esittelyä rankempaa tavaraa ei ole luvassa. Ajoittain kuulemme Cindy ajatuksia kertojaäänen muodossa kun hän pohtii kuka mahtaisi olla Tracyn murhaaja, kuinka hän alkaa nauttimaan vaihtoehtoisesta elämästään ja kaikkea sellaista ilmiselvää jonka katsoja pystyy lukemaan jo kuvia katselemallakin.
Hieman smoothia musiikkia ja sitten saammekin todeta, että Tracyn murhaaja epäilee Tracyn levitelleen ystävilleen ottamiaan valokuvia. Hiukan uhkaillaan Rainia, mutta ei sen enempää.
Sitten yht'äkkiä ilman mitään varsinaista juonellista syytä, poliisipäällikkö alkaa puhumaan siitä kuinka tämä Tracyn murhamysteeri on alkanut paisua aivan liian suureksi ongelmaksi ja että Cindylla on enää 48 tuntia aikaa selvittää murha ennen kuin tilanne menee liian vaaralliseksi. Häh? Poislukien tuo Rainin uhkailu, josta hän muuten ei ole puhunut kenellekään, ei Tracy-tapauksen suhteen ole tapahtunut yhtikäs mitään. Ihan oikeasti. Cindy ei ole oikeastaan omia pohdintojaan enempää tutkinut tapausta, kukaan muukaan ei ole tutkinut samaista tapausta, Cindyn todellinen minä ei ole vaarassa paljastua koska kukaan (Rouva V ja Ramone) ei ole miettinyt asiaa ja ainoa tarinallinen edistys on oikeastaan ollut se, että Cindy on alkanut nauttimaan peiteroolistaan. Eli mitään ei ole oikeastaan tapahtunut ja yllättäen vaaroja on joka puolella ja kaiken aikaa.
No nyt Ramone sopivasti uskoutuu Cindylle kertoen olevansa Tracyn veli ja haluaa saada murhaajan kiinni. Ramone tietää missä Tracyn ottamat valokuvat ovat ja aikoo tuoda ne Cindylle, jotta hän voisi houkutella murhaajan esille. Mutta poliisipäällikön antama aikaraja on ummessa ja Cindy otetaan pois jutusta, mikä on tietenkin järkevää juuri siinä vaiheessa kun vihdoinkin jotain edistystä tapahtuu. Cindy ei tästä lannistu ja Ramone tapetaan. Cindy palaa bordelliin ja saa kotikäynnin erään aiemmin tapaamansa asiakkaan luokse ja nyt tämä mies sitten paljastuukin siksi Tracyn murhaajaksi. Murhaaja, nimeltänsä Jefferson (Mark Kiely) ottaa aseen esille, mutta onneksi Rouva V saapuu paikalle ja ampuu Jeffersonin. Se siitä sitten.
Okei, Yön Saalistaja ei siis tietenkään ole mikään älykäs arvostusta keräävä indiejännäri Mementon tapaan, saati sitten iso trilleri The Departedin tyyliin, mutta sellaisiin sitä ei tulekaan verrata. Omassa lajityypissään Yön Saalistaja on ihan hyvä elokuva, mutta vastaavasti se lajityyppi eli pehmoeroottinen pintajännäri ei tietenkään yleensä paljoa vaadikaan tekijöiltä saati katsojalta. Jos muistatte tv-sarjan Silkkiä Ja Luoteja, niin tämä on aika samankaltaista tavaraa. Siispä meillä on joukko kauniita naisia, komeita miehiä, yksinkertainen mutta kliseisyydessään ihan siedettävä tarina ja sukkanauhaerotiikkaa joka vihjailee paljon, mutta ei oikeastaan näytä mitään.
Tavallaan mielenkiintoinen juoniseikka on se, kuinka Cindy alkaa uppoutumaan peiterooliinsa siten, että alkaa nauttimaan siitä unohtaen välillä olevansa töissä. Samaan tapaan kulkevaa tarinaa näemme usein huumekyttätarinoissa, mutta eipä siihen kuitenkaan hirveästi tässä elokuvassa keskitytä, mikä ei ole tälläisessä elokuvassa kovin tarpeellistakaan.
Näyttelijät eivät ehkä tajuntoja räjäytä, mutta kukaan ei ole varsinaisesti huonokaan, vaan suurin osa on aika sympaattisen oloisia ja heitä on ihan mukava seurata, enkä nyt puhu pelkän ulkoisen kauneuden vuoksi. Athena Massey on aika mukavan oloinen, Jeffrey Dean Morgan on mukavan oloinen, kaikki ovat mukavia. Hitto, jopa se murhaajaa esittävä Mark Kiely vaikuttaa aika kivalta kaverilta.
Nyt post Watchmenin, on hauska huomioida nimenomaan Jeffrey Dean Morgan joka ei ymmärrettävästi tehnyt suurta huomiota Yön Saalistajassa, sillä ei tämä mikään tähdentekijäelokuva ole. Ei Morgan huonokaan ollut, mutta kuten muut niin hänkin oli vain mukavan oloinen. Se mikä oli hauskaa oli, että jos ei tietäisi Ramonea esittävän nimenomaan Morgan, niin se saattaisi jäädä helposti huomaamattakin. Sillä vielä tuolloin 90-luvun puolivälissä Morgan oli näemmä aikamoinen kaunis poika nykyisen rosoisuuden sijaan ja äänikin oli baritonista huolimatta lähempänä Kalle Aholaa kuin Tom Waitsia.
Yön Saalistaja on omassa lajityypissään varsin mallikas tekele, joka tuo hyvän mielen sitä katsoessa. Toki on myönnettävä ettei elokuvassa ole päällisin puolin mitään sellaista joka saisi kääntämään maita ja mantuja sen saadakseen nähtäväksi, eikä sen näkemättä jääminen aiheuta mullistuksia aika-avaruudessa, mutta jos sen sattuu huomaamaan kesken kanavahyppelyn, niin se ei aiheuta näppylöitä tai karvaa kämmeniin, mutta kivaa on.
Musiikkikin oli ajoittain varsin onnistuneen aavemaista ulinaa, vaikka pääosin tyydyttiinkin löysään Enigma-kopiointiin jollaista tälläisissä elokuvissa kuulee varsin usein.
Tähdet: ***
Yön Saalistaja
...NOIR
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Lunar Cop (Solar Force, 1995)
Post apokalyptinen jännäri Boaz Davidsonilta, mieheltä jonka käsialaa on mm. yksi maailman huonoimmista ja hauskimmista Terminator-kopioista, American Cyborg: Steel Warrior.
Pääosassa Costas Mandylorin edellinen versio, Michael Paré joka on pääosittanut myös Gargoyle's Revenge - Kammottava Kostaja-elokuvaa ja se ei ole eduksi kenellekään.
Käsikirjoittajana Terrence Paré, jonka krediiteistä löytyy,,, no, Lunar Cop. Ja miehestä itsestään ei muuta informaatiota tunnu löytyvänkään, kun lähimmäksi mennään tällä sitaatilla: ”Probably his brother” viitaten Michaeliin.
Murhanhimoisia motoristeja, kuukyttiä ja kyborgeja.
Edessämme siintää siis elokuvallinen nirvana.
Tulevaisuus.
Olemme Kuussa ja jos ensimmäisen 10 minuutin aikana nähdyt Ed Woodmaiset futuristiset univormut, lapsen piirrokselta näyttävä avaruutta kuvaava mattemaalaus ja pahviset kulissit eivät saa teitä hakeutumaan hoitoon väkivaltaisen naurukohtauksen vuoksi, niin olette harvoja tuon kohtalon ohittaneita.
27 vuotta sitten Maassa koettiin ns. suurpalo joka näemmä tuhosi maiden ja mantujen ohessa ilmakehänkin, mutta ei se mitään, sillä nyt Kuun viisaimmat tiedemiehet ovat kehitelleet jonkinlaisen kemiallisen yhdisteen, Amaranthin jolla ilmakehä palautetaan ennallaan ja sateet tulevat. Jaa-a, mutta näyttääpi siltä, että jonkinlaiset ekoaktivistit ehtivät varastaa Amaranthin ja lähettää sen jonnekin Maapallolle. Tässä vaiheessa ihmettelen kovasti, että mitä sitten? Jos Amarathin ainoa tehtävä on palauttaa ilmakehä Maapallolle, niin väliäkö sillä on kuka sen aktivoi. Who cares, sillä tärkeintä on, että Kuun kovin ihmiskyttä Joe Brody (Michael Paré) lähetetään kyborgikyttien sijasta noutamaan Amarathia takaisin. Muista vain ampua ensin ja kysellä vasta sitten, sillä Maa on täynnä villi-ihmisiä jotka villiintyvät.
Futukyttämme saapuu Maahan ajamaan moottoripyörällä nahkatakki päällään ja mitä hittoa?! Aluksi vingutaan kuinka Maapallolla ei ole ilmakehää ja minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, ettei siellä pahemmin pysty hengittämään, mutta niin vain Mad Maxiaanisessa romuaavikkomaassa hengitetään ihan normaalisti ja ja vaikka kuivalta alue näyttääkin niin pitkät pavut kasvavat kovin tarmokkaasti. Hauskasti musiikissa kopioidaan surutta Christopher Youngin Hellraiser-sävelmiä.
Maassa tyypillisen pahaa prätkänahkaniittijengiä johtaa Kay (Billy Drago) ja vaikka herran intohimoihin kuuluukin raiskaaminen, niin nyt tällä kertaa harrastus ei tuota tulosta kun Brody ampuu haulikollaan Kayn jengiä hautuumaalle. Sitten nyrkki heiluu ja pullo ammutaan rikki. Kay vannoo kostoa Brodylle.
Musiikissa imitoidaan jälleen Hellraiseria, mutta nyt jämäkkä synasoundi tuo mukaan John Carpenteria joka kuulostaa ihan pirun hyvältä. No nyt se kuulostaa ihan Julman Maan musiikilta.
Brody saapuu pieneen multikulttuurilliseen,,, hitot,,, Meksikolaiskylään jossa ihmiset ovat kilttejä maajusseja. Pian Kayn jengiläiset hyökkäävät kylään ja taas Brody antaa haulikon laulaa.
No nyt siinä soi Terminatorin musiikki.
Kylässä ollessaan Brody ymmärtää etteivät kaikki Maan asukkaat olekaan villi-ihmisiä joita tulee ampua ja että jo kahdesti hänen pelastamansa neitokainen Thora (Walker Brandt) saattaisi olla hänen elämänsä rakkaus.
Kyläläiset rakentavat miinakentän Kayn jengin vuoksi, muksu juoksee kentälle, Brody pelastaa muksun ja kyläläiset hurraavat. Taas Hellraiser soi. Sitten olemme ymmällämme kun tajuamme, että Brody kritisoi miinakenttäideaa huonoksi kun siitä saattaisi olla itse kyläläisillekin vaaraa, kuten juuri äsken todistettiinkin. Sen sijaan Brody ehdottaa mm. Miinakentän rakentamista jossa räjähtävien melonien sisään laitetaan nauloja. HÄH?!
Hetkinen? Leffaa on kulunut yli puolet eikä Brody ole tehnyt elettäkään etsiäkseen sitä Amaranthia, saati että koko juonikuviota olisi enää mainittukaan Maahan saapumisen jälkeen. Sen sijaan Brody johtaa kyläläisiä kapinaan Kayn jengiä vastaan.
Brody antaa haulikkonsa vieressään olevalle kyläläiselle ja sanoo ”lataa”, mutta miksi, kun Brody on ainoa jolla on haulikko ja panokset ovat selkeästi hänellä itsellään. Sitten siirrymme Yksin Kotona-elokuvan tunnelmiin kun yksi kylän muksuista (sama kakara joka juoksi aiemmin miinakentälle) hyökkää jengiläisen kimppuun sitomalla pyörän kiinni niin että mies lentää nurin ja sitten vetää köydestä joka pudottaa ämpärin hänen päälleen. Öö, okei.
Jengiläiset pakenevat, Brody jahtaa ja Hellraiser soi. Niin ja Terminator.
Kay ja Brody aloittavat putkikaksintaistelun ja näemmä putket ovat tehty jostain ohuen ohuesta alumiinifoliosta sillä sen verran taipuisia ovat. Kay kuolee ja get this, hän kaatuu sopivasti piilotetun kellariluukun läpi paljastaen maanalaisen laboratorion jossa Amaranthia hyödynnetään. Thora murjottaa saadessaan selville Brodyn olevan Kuusta ja kylän johtaja Pent (Wilson Dunster) kertoo totuuden Kuun raharikkaista. Näemmä sekä ekoterroristit ja Kuun Kokoomuslaiset aikovat käyttää Amaranthia korjatakseen Maan, mutta Kokoomuslaiset aikovat ensin vapauttaa viruksen joka tappaa kaiken Maasta ja sitten vasta palauttaa elämä Amaranthin avulla jotta Maa olisi uutuuttaan hohtava ja vain heille. No tottakai. Ja nyt jostain syystä onkin enää 48 tuntia aikaa laukaista Amaranth, vaikka aiemmin ei mistään määräajasta ollut puhettakaan.
Enää Brody ei tietenkään aio palauttaa Amaranthia Kuuhun ja siispä sieltä lähetetään tappajakyborgi ja uskomattoman huono näyttelijä, jonka roolihahmon nimeä ei taideta edes kertaakaan mainita ja tästä syystä en edes arvaa näyttelijän nimeä.
Jostain syystä tappajakyborgi hyppää moottoripyörällä esiin maan sisältä, mutta miksi hitossa hän edes meni maan alle.
Pari räjähdystä myöhemmin.
Thora onkin kyborgi jonka sisällä on Amaranth ja kun Amaranth poistetaan Thora kuolee, eikä hän itse edes tiedä olevansa kyborgi. Da da dam!
Tappajakyborgi iskee jälleen, mutta tällä kertaa Brody tyrkkää hänet johonkin punaiseen lammikkoon, mihin lie happoöljyyn ja pahiskyborgi räjähtää palasiksi.
Amaranth valutetaan ulos Thorasta, pistetään rakettiin ja ammutaan taivaalle.
Sataa vettä, Brody jatkaa matkaansa. Shane, come back Shane.
Lunar Cop on aika tyypillinen lajityyppinsä halpisedustaja joka pyrkii nappaamaan parhaat palat esikuviltaan, mutta ei omaa kykyä tai makua hyödyntää niitä oikein. Näkyvimmät kopioinnin kohteet ovat tietenkin Mad Max ja Terminator. Jälkimmäinen heistä tosin tulee visuaalisesti esille vasta kun se tappajakyborgi ilmaantuu näyttämölle, mutta musiikissa sen kuulee useampaan otteeseen. Mad Max taas näkyy pitkin matkaa Parén hahmon luonteessa ja ulkonäössä, mutta myös yleisesti koko elokuvan visuaalisuutta ajatellen.
Post apokalyptinen roskalookki on istuvampi Lunar Copille kuin se alussa Kuu-osuudessa esitetty futuristisuus, sillä vaikka molemmat osuudet ovat äärimmäisen halvan oloisia, niin ainakin kierrätysromusta tehty miljöö on aidompi kuin ne kömpelöt scifi-ideat. Ja vaikka nyt mainitsinkin sen romuimagon olevan sopivampi Lunar Copille, niin minkäänlaiseksi silmäkarkiksi ei elokuvaa uskalla kehua. Mad Mad-visuaalisuus on tässä tapauksessa samalla tavalla parempi kuin syfilis olisi HIV:n sijaan. Elokuvan efektit lavasteista räjähdyksiin ja maskeeraukseen ovat kaikki rumia. Pahviset seinät ja muut ovat sentään hauskan huonoja, mutta etenkin se tappajakyborgin robottinaama on toteutukseltaan ihan uskomatonta kuraa. Tappajakyborgille käy se perinteinen juttu jossa räjähdyksien myötä ihmisnaama rupeaa repeilemään ja alta näkyy metallipää, mutta tässä tapauksessa ei olla vaivauduttu maskeerausta tekemään siten, että robottipää näyttäisi olevan ihon alla vaan maskia on yksinkertaisesti rakennettu kasvojen päälle niin, että se ulkonee kerros kerrokselta. Kaiken lisäksi se ei todellakaan näytä metallilta, vaan joltain tervalta. Eli se on väärällä tavalla huonosti toteutettu.
Näyttelijät ovat elokuvaan sopivasti umpisurkeita. Ei ilmeitä, ei tunteita, ei eloa.
Juoni on juuri sellaista roskaa kuin osaa odottaakin. Ei päätä eikä häntää ja keskivartalon olemassaoloakin epäilen suuresti.
Lunar Cop menee selkeästi sinne niin huono että hyvä-sarjaan, että oikeassa mielentilassa se on erittäin hauskaa katseltavaa juuri kömpelyytensä vuoksi, mutta muussa tapauksessa ei kannata vaivautua.
Oli kyllä tosi hauskaa kuunnella elokuvaa, sillä se ryövää niin sumeilematta muiden elokuvien musiikkia, että Youtuben politiikalla saisimme esiin tekstin:
”Tämä video sisältää kumppanin sisältöä, ja sen näyttäminen on estetty maassasi tekijänoikeusseikkojen vuoksi.”
Tähdet: ~
Lunar Cop
...NOIR
Pääosassa Costas Mandylorin edellinen versio, Michael Paré joka on pääosittanut myös Gargoyle's Revenge - Kammottava Kostaja-elokuvaa ja se ei ole eduksi kenellekään.
Käsikirjoittajana Terrence Paré, jonka krediiteistä löytyy,,, no, Lunar Cop. Ja miehestä itsestään ei muuta informaatiota tunnu löytyvänkään, kun lähimmäksi mennään tällä sitaatilla: ”Probably his brother” viitaten Michaeliin.
Murhanhimoisia motoristeja, kuukyttiä ja kyborgeja.
Edessämme siintää siis elokuvallinen nirvana.
Tulevaisuus.
Olemme Kuussa ja jos ensimmäisen 10 minuutin aikana nähdyt Ed Woodmaiset futuristiset univormut, lapsen piirrokselta näyttävä avaruutta kuvaava mattemaalaus ja pahviset kulissit eivät saa teitä hakeutumaan hoitoon väkivaltaisen naurukohtauksen vuoksi, niin olette harvoja tuon kohtalon ohittaneita.
27 vuotta sitten Maassa koettiin ns. suurpalo joka näemmä tuhosi maiden ja mantujen ohessa ilmakehänkin, mutta ei se mitään, sillä nyt Kuun viisaimmat tiedemiehet ovat kehitelleet jonkinlaisen kemiallisen yhdisteen, Amaranthin jolla ilmakehä palautetaan ennallaan ja sateet tulevat. Jaa-a, mutta näyttääpi siltä, että jonkinlaiset ekoaktivistit ehtivät varastaa Amaranthin ja lähettää sen jonnekin Maapallolle. Tässä vaiheessa ihmettelen kovasti, että mitä sitten? Jos Amarathin ainoa tehtävä on palauttaa ilmakehä Maapallolle, niin väliäkö sillä on kuka sen aktivoi. Who cares, sillä tärkeintä on, että Kuun kovin ihmiskyttä Joe Brody (Michael Paré) lähetetään kyborgikyttien sijasta noutamaan Amarathia takaisin. Muista vain ampua ensin ja kysellä vasta sitten, sillä Maa on täynnä villi-ihmisiä jotka villiintyvät.
Futukyttämme saapuu Maahan ajamaan moottoripyörällä nahkatakki päällään ja mitä hittoa?! Aluksi vingutaan kuinka Maapallolla ei ole ilmakehää ja minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, ettei siellä pahemmin pysty hengittämään, mutta niin vain Mad Maxiaanisessa romuaavikkomaassa hengitetään ihan normaalisti ja ja vaikka kuivalta alue näyttääkin niin pitkät pavut kasvavat kovin tarmokkaasti. Hauskasti musiikissa kopioidaan surutta Christopher Youngin Hellraiser-sävelmiä.
Maassa tyypillisen pahaa prätkänahkaniittijengiä johtaa Kay (Billy Drago) ja vaikka herran intohimoihin kuuluukin raiskaaminen, niin nyt tällä kertaa harrastus ei tuota tulosta kun Brody ampuu haulikollaan Kayn jengiä hautuumaalle. Sitten nyrkki heiluu ja pullo ammutaan rikki. Kay vannoo kostoa Brodylle.
Musiikissa imitoidaan jälleen Hellraiseria, mutta nyt jämäkkä synasoundi tuo mukaan John Carpenteria joka kuulostaa ihan pirun hyvältä. No nyt se kuulostaa ihan Julman Maan musiikilta.
Brody saapuu pieneen multikulttuurilliseen,,, hitot,,, Meksikolaiskylään jossa ihmiset ovat kilttejä maajusseja. Pian Kayn jengiläiset hyökkäävät kylään ja taas Brody antaa haulikon laulaa.
No nyt siinä soi Terminatorin musiikki.
Kylässä ollessaan Brody ymmärtää etteivät kaikki Maan asukkaat olekaan villi-ihmisiä joita tulee ampua ja että jo kahdesti hänen pelastamansa neitokainen Thora (Walker Brandt) saattaisi olla hänen elämänsä rakkaus.
Kyläläiset rakentavat miinakentän Kayn jengin vuoksi, muksu juoksee kentälle, Brody pelastaa muksun ja kyläläiset hurraavat. Taas Hellraiser soi. Sitten olemme ymmällämme kun tajuamme, että Brody kritisoi miinakenttäideaa huonoksi kun siitä saattaisi olla itse kyläläisillekin vaaraa, kuten juuri äsken todistettiinkin. Sen sijaan Brody ehdottaa mm. Miinakentän rakentamista jossa räjähtävien melonien sisään laitetaan nauloja. HÄH?!
Hetkinen? Leffaa on kulunut yli puolet eikä Brody ole tehnyt elettäkään etsiäkseen sitä Amaranthia, saati että koko juonikuviota olisi enää mainittukaan Maahan saapumisen jälkeen. Sen sijaan Brody johtaa kyläläisiä kapinaan Kayn jengiä vastaan.
Brody antaa haulikkonsa vieressään olevalle kyläläiselle ja sanoo ”lataa”, mutta miksi, kun Brody on ainoa jolla on haulikko ja panokset ovat selkeästi hänellä itsellään. Sitten siirrymme Yksin Kotona-elokuvan tunnelmiin kun yksi kylän muksuista (sama kakara joka juoksi aiemmin miinakentälle) hyökkää jengiläisen kimppuun sitomalla pyörän kiinni niin että mies lentää nurin ja sitten vetää köydestä joka pudottaa ämpärin hänen päälleen. Öö, okei.
Jengiläiset pakenevat, Brody jahtaa ja Hellraiser soi. Niin ja Terminator.
Kay ja Brody aloittavat putkikaksintaistelun ja näemmä putket ovat tehty jostain ohuen ohuesta alumiinifoliosta sillä sen verran taipuisia ovat. Kay kuolee ja get this, hän kaatuu sopivasti piilotetun kellariluukun läpi paljastaen maanalaisen laboratorion jossa Amaranthia hyödynnetään. Thora murjottaa saadessaan selville Brodyn olevan Kuusta ja kylän johtaja Pent (Wilson Dunster) kertoo totuuden Kuun raharikkaista. Näemmä sekä ekoterroristit ja Kuun Kokoomuslaiset aikovat käyttää Amaranthia korjatakseen Maan, mutta Kokoomuslaiset aikovat ensin vapauttaa viruksen joka tappaa kaiken Maasta ja sitten vasta palauttaa elämä Amaranthin avulla jotta Maa olisi uutuuttaan hohtava ja vain heille. No tottakai. Ja nyt jostain syystä onkin enää 48 tuntia aikaa laukaista Amaranth, vaikka aiemmin ei mistään määräajasta ollut puhettakaan.
Enää Brody ei tietenkään aio palauttaa Amaranthia Kuuhun ja siispä sieltä lähetetään tappajakyborgi ja uskomattoman huono näyttelijä, jonka roolihahmon nimeä ei taideta edes kertaakaan mainita ja tästä syystä en edes arvaa näyttelijän nimeä.
Jostain syystä tappajakyborgi hyppää moottoripyörällä esiin maan sisältä, mutta miksi hitossa hän edes meni maan alle.
Pari räjähdystä myöhemmin.
Thora onkin kyborgi jonka sisällä on Amaranth ja kun Amaranth poistetaan Thora kuolee, eikä hän itse edes tiedä olevansa kyborgi. Da da dam!
Tappajakyborgi iskee jälleen, mutta tällä kertaa Brody tyrkkää hänet johonkin punaiseen lammikkoon, mihin lie happoöljyyn ja pahiskyborgi räjähtää palasiksi.
Amaranth valutetaan ulos Thorasta, pistetään rakettiin ja ammutaan taivaalle.
Sataa vettä, Brody jatkaa matkaansa. Shane, come back Shane.
Lunar Cop on aika tyypillinen lajityyppinsä halpisedustaja joka pyrkii nappaamaan parhaat palat esikuviltaan, mutta ei omaa kykyä tai makua hyödyntää niitä oikein. Näkyvimmät kopioinnin kohteet ovat tietenkin Mad Max ja Terminator. Jälkimmäinen heistä tosin tulee visuaalisesti esille vasta kun se tappajakyborgi ilmaantuu näyttämölle, mutta musiikissa sen kuulee useampaan otteeseen. Mad Max taas näkyy pitkin matkaa Parén hahmon luonteessa ja ulkonäössä, mutta myös yleisesti koko elokuvan visuaalisuutta ajatellen.
Post apokalyptinen roskalookki on istuvampi Lunar Copille kuin se alussa Kuu-osuudessa esitetty futuristisuus, sillä vaikka molemmat osuudet ovat äärimmäisen halvan oloisia, niin ainakin kierrätysromusta tehty miljöö on aidompi kuin ne kömpelöt scifi-ideat. Ja vaikka nyt mainitsinkin sen romuimagon olevan sopivampi Lunar Copille, niin minkäänlaiseksi silmäkarkiksi ei elokuvaa uskalla kehua. Mad Mad-visuaalisuus on tässä tapauksessa samalla tavalla parempi kuin syfilis olisi HIV:n sijaan. Elokuvan efektit lavasteista räjähdyksiin ja maskeeraukseen ovat kaikki rumia. Pahviset seinät ja muut ovat sentään hauskan huonoja, mutta etenkin se tappajakyborgin robottinaama on toteutukseltaan ihan uskomatonta kuraa. Tappajakyborgille käy se perinteinen juttu jossa räjähdyksien myötä ihmisnaama rupeaa repeilemään ja alta näkyy metallipää, mutta tässä tapauksessa ei olla vaivauduttu maskeerausta tekemään siten, että robottipää näyttäisi olevan ihon alla vaan maskia on yksinkertaisesti rakennettu kasvojen päälle niin, että se ulkonee kerros kerrokselta. Kaiken lisäksi se ei todellakaan näytä metallilta, vaan joltain tervalta. Eli se on väärällä tavalla huonosti toteutettu.
Näyttelijät ovat elokuvaan sopivasti umpisurkeita. Ei ilmeitä, ei tunteita, ei eloa.
Juoni on juuri sellaista roskaa kuin osaa odottaakin. Ei päätä eikä häntää ja keskivartalon olemassaoloakin epäilen suuresti.
Lunar Cop menee selkeästi sinne niin huono että hyvä-sarjaan, että oikeassa mielentilassa se on erittäin hauskaa katseltavaa juuri kömpelyytensä vuoksi, mutta muussa tapauksessa ei kannata vaivautua.
Oli kyllä tosi hauskaa kuunnella elokuvaa, sillä se ryövää niin sumeilematta muiden elokuvien musiikkia, että Youtuben politiikalla saisimme esiin tekstin:
”Tämä video sisältää kumppanin sisältöä, ja sen näyttäminen on estetty maassasi tekijänoikeusseikkojen vuoksi.”
Tähdet: ~
Lunar Cop
...NOIR
torstai 17. helmikuuta 2011
Vaarallinen Ihastus (Dearly Devoted, 1998)
Hmm...
Muistelen että minulla on ollut jokin tietty syy siihen miksi tämän elokuvan aikoinaan hankin, mutta juonikuvauksen perusteella se ei varmastikaan ole ollut syynä. Ohjaaja se ei ollut, kansikuva se ei ollut, eikä se taatusti ollut Rose McGowan josta en ole koskaan suuremmin välittänyt.
Pidin kyllä McGowanista elokuvassa Doom Generation.
Luultavasti syy ostokseen oli elokuvassa esiintyvä Alex McArthur, joka teki aikoinaan vaikutuksen William Friedkinin tarpeettoman vähälle huomiolle jääneessä elokuvassa Rampage. McArthur oli jäänyt mieleen myös L.A. Takedownista, joka myöhemmin uusioitiin Heat-elokuvana.
Debbie (Rose McGowan) on 17-vuotias. Oh c'mon, 17 v? No okei, siis 17-vuotias tyttö jonka äiti ja tämän miesystävä kuolevat tulipalossa, mikä johtaa Debbien uudelleensijoittamiseen isoäitinsä Fionan (Peg Shirley) luokse. Fiona on niitä elokuvien perusilkeitä mummoja jotka välillä hymyilevät kuin laupeuden enkeli, välillä puhuvat uskonnollisin viittauksin ja pitävät kaikkea nuorten suosimaa syntinä.
Uudessa koulussa Debbie ihastuu koulun cooliin kirjallisuudenopettajaan, Peteriin (Alex McArthur), johon myös koulun barbiemainen ja suosittu Meegan (Krissy Carlson) on iskenyt silmänsä. Peter on juuri niitä opettajia jotka todistavat olevansa hip päihittämällä kovat urheilijapojat koripallossa ja ihastuttavat tyttöjä olemalla herkkä.
Toisaalla poliisit Joe (Phil Morris) ja Phil (Robert Silver) ovat epäileväisiä aiemman tulipalon olleen vahinko.
Näemme että Debbie harrastaa näpistelemistä, dokaamista, kettuilua, paljasta ihoa ja fantasioita koiran tappamisesta. Eli jos arvaatte Debbien tappaneen äitinsä ja tämän miehen, olette oikeassa. Myös jatko kulkee hyvin, hyvin, hyvin ennalta-arvattavasti.
Poliiseille selviää että Debbien äidin miesystävä oli neidin opettaja johon hän oli ihastunut samoin kuin nyt Peteriin.
Meegan tulee tyrkätyksi rappusia alas.
Debbie tappaa Fionan koiran ja ylipäätään kaikki joiden Debbie näkee olevansa itsensä tiellä saavat kokea jotain kauheaa. Fiona-mummokin hakataan hengiltä siten, että näemme vanhaan kunnon tyyliin ikkunassa siluetin tapahtumasta.
Jossain vaiheessa asiaan kuuluu, että ihastuksen kohde huomaa itsekin neidin lähentelyt, mikä johtaa siihen että Peter on se jonka uskotaan pökkivän oppilaitaan ja mainehan siinä menee.
Kytät saavat selville, että Debbien äiti ja miesystävänsä olivat kuolleet puukkoon ja tulipalolla oli vain peitelty jälkiä. Siispä Debbien perään mars.
Debbie tekee kuitenkin itsemurhan. Vai tekeekö? No ei tietenkään, sillä elokuvasta puuttuu vielä kohtaus jossa Debbie hyökkää Peterin oikean tyttöystävän Marilynin (Sherrie Rose) kimppuun. Siispä Debbie lavasti kuolemansa pukemalla toisen tytön omiin vaatteisiinsa ja ampumalla tätä kasvoihin, mutta Peter tunnisti kuolleen tämän tytön kädessä olevasta tatuoinnista ja sitten äkkiä pelastamaan Marilynia. Puukkoa Peterin olkapäähän, Marilynilta tajua kankaalle ja sitten vielä itse Debbieltä taju samaan paikkaan. Vankila odottaa.
Vaarallinen Ihastus on niin perinteinen lajityyppinsä edustaja, että sitä on lähes mahdoton kehua, saati sitten suositella edes ensikertalaisille. Kaikki asiaan kuuluvat kliseet käydään asiaan kuuluvassa järjestyksessä läpi, mutta mitään niistä ei toteuteta laisinkaan muistettavassa muodossa, vaan korkeintaan tämä elokuva herättää ajatuksia siitä kuinka monta kertaa se on jo tehty ennenkin ja kuinka moni niistä on ollut parempi genressään, vaikka olisivat itsekin vain kohtauskierrättäjiä. Jonkinlaiseksi plussaksi voidaan laskea se, että elokuvan ns. hullu ”tyttöystävä” jää elävänä kiinni, eikä kuole missään kliimaksina olevassa hissi putoaa vuoristoradalta gorillahäkkiin-jutussa. Vielä parempi olisi ollut jos elokuva olisi päättynyt siinä kohtaa kun Debbie suoritti itsemurhansa ja se olisikin ollut todellinen, eikä vain keino muka hämätä katsojaa ja sitten siirtyä siihen gorillahäkkiin. Tarkoituksellinen antihuippu olisi ollut mielenkiintoisempi ja yllättävämpi kuin perinteisiin nojautuminen.
Näyttelijät ovat mitä ovat ja osa heistä teki varmasti parhaansa annetun materiaalin tiloissa.
Tähdet: *
Vaarallinen Ihastus
...NOIR
Muistelen että minulla on ollut jokin tietty syy siihen miksi tämän elokuvan aikoinaan hankin, mutta juonikuvauksen perusteella se ei varmastikaan ole ollut syynä. Ohjaaja se ei ollut, kansikuva se ei ollut, eikä se taatusti ollut Rose McGowan josta en ole koskaan suuremmin välittänyt.
Pidin kyllä McGowanista elokuvassa Doom Generation.
Luultavasti syy ostokseen oli elokuvassa esiintyvä Alex McArthur, joka teki aikoinaan vaikutuksen William Friedkinin tarpeettoman vähälle huomiolle jääneessä elokuvassa Rampage. McArthur oli jäänyt mieleen myös L.A. Takedownista, joka myöhemmin uusioitiin Heat-elokuvana.
Debbie (Rose McGowan) on 17-vuotias. Oh c'mon, 17 v? No okei, siis 17-vuotias tyttö jonka äiti ja tämän miesystävä kuolevat tulipalossa, mikä johtaa Debbien uudelleensijoittamiseen isoäitinsä Fionan (Peg Shirley) luokse. Fiona on niitä elokuvien perusilkeitä mummoja jotka välillä hymyilevät kuin laupeuden enkeli, välillä puhuvat uskonnollisin viittauksin ja pitävät kaikkea nuorten suosimaa syntinä.
Uudessa koulussa Debbie ihastuu koulun cooliin kirjallisuudenopettajaan, Peteriin (Alex McArthur), johon myös koulun barbiemainen ja suosittu Meegan (Krissy Carlson) on iskenyt silmänsä. Peter on juuri niitä opettajia jotka todistavat olevansa hip päihittämällä kovat urheilijapojat koripallossa ja ihastuttavat tyttöjä olemalla herkkä.
Toisaalla poliisit Joe (Phil Morris) ja Phil (Robert Silver) ovat epäileväisiä aiemman tulipalon olleen vahinko.
Näemme että Debbie harrastaa näpistelemistä, dokaamista, kettuilua, paljasta ihoa ja fantasioita koiran tappamisesta. Eli jos arvaatte Debbien tappaneen äitinsä ja tämän miehen, olette oikeassa. Myös jatko kulkee hyvin, hyvin, hyvin ennalta-arvattavasti.
Poliiseille selviää että Debbien äidin miesystävä oli neidin opettaja johon hän oli ihastunut samoin kuin nyt Peteriin.
Meegan tulee tyrkätyksi rappusia alas.
Debbie tappaa Fionan koiran ja ylipäätään kaikki joiden Debbie näkee olevansa itsensä tiellä saavat kokea jotain kauheaa. Fiona-mummokin hakataan hengiltä siten, että näemme vanhaan kunnon tyyliin ikkunassa siluetin tapahtumasta.
Jossain vaiheessa asiaan kuuluu, että ihastuksen kohde huomaa itsekin neidin lähentelyt, mikä johtaa siihen että Peter on se jonka uskotaan pökkivän oppilaitaan ja mainehan siinä menee.
Kytät saavat selville, että Debbien äiti ja miesystävänsä olivat kuolleet puukkoon ja tulipalolla oli vain peitelty jälkiä. Siispä Debbien perään mars.
Debbie tekee kuitenkin itsemurhan. Vai tekeekö? No ei tietenkään, sillä elokuvasta puuttuu vielä kohtaus jossa Debbie hyökkää Peterin oikean tyttöystävän Marilynin (Sherrie Rose) kimppuun. Siispä Debbie lavasti kuolemansa pukemalla toisen tytön omiin vaatteisiinsa ja ampumalla tätä kasvoihin, mutta Peter tunnisti kuolleen tämän tytön kädessä olevasta tatuoinnista ja sitten äkkiä pelastamaan Marilynia. Puukkoa Peterin olkapäähän, Marilynilta tajua kankaalle ja sitten vielä itse Debbieltä taju samaan paikkaan. Vankila odottaa.
Vaarallinen Ihastus on niin perinteinen lajityyppinsä edustaja, että sitä on lähes mahdoton kehua, saati sitten suositella edes ensikertalaisille. Kaikki asiaan kuuluvat kliseet käydään asiaan kuuluvassa järjestyksessä läpi, mutta mitään niistä ei toteuteta laisinkaan muistettavassa muodossa, vaan korkeintaan tämä elokuva herättää ajatuksia siitä kuinka monta kertaa se on jo tehty ennenkin ja kuinka moni niistä on ollut parempi genressään, vaikka olisivat itsekin vain kohtauskierrättäjiä. Jonkinlaiseksi plussaksi voidaan laskea se, että elokuvan ns. hullu ”tyttöystävä” jää elävänä kiinni, eikä kuole missään kliimaksina olevassa hissi putoaa vuoristoradalta gorillahäkkiin-jutussa. Vielä parempi olisi ollut jos elokuva olisi päättynyt siinä kohtaa kun Debbie suoritti itsemurhansa ja se olisikin ollut todellinen, eikä vain keino muka hämätä katsojaa ja sitten siirtyä siihen gorillahäkkiin. Tarkoituksellinen antihuippu olisi ollut mielenkiintoisempi ja yllättävämpi kuin perinteisiin nojautuminen.
Näyttelijät ovat mitä ovat ja osa heistä teki varmasti parhaansa annetun materiaalin tiloissa.
Tähdet: *
Vaarallinen Ihastus
...NOIR
tiistai 15. helmikuuta 2011
Deep Throat (1972) / Inside Deep Throat (2005)
Deep Throat, eli kotimaisittain Syvä Kurkku on kenties tunnetuin aikuisviihde-elokuva, jota jotkut koettavat tunkea kauppojen ja elokuvavuokraamoiden draama-hyllyyn. Mutta hei, Caligula voi ehkä kuulua draama-hyllyyn, Syvä Kurkku ei. Se että tämä elokuva pääsi teattereihin saakka, kuvattiin teknisesti ns. oikeana elokuvana ja oli suurensuuri kaupallinen menestys ei tee siitä edelleenkään muuta kuin pornoelokuvan.
Syvä Kurkku kuuluu draama-hyllyyn yhtä paljon kuin Halloween lasten-hyllyyn. Miksi ei muka? Onhan siinä lapsia, d'oh!
No mutta kuitenkin, Syvä Kurkku on kuitenkin oman lajityyppinsä merkkiteoksia, tai vähintäänkin suuren kulttiaseman omaava elokuva joka tulee katsoa pikemminkin sen maineen ansiosta, ei sen vuoksi että odottaisi kokevansa hienon elokuvaelämyksen.
Takakannessa on muuten varsin mainio huomio.
”Pääosassa nähtävä Linda Lovelace leimautui roolinsa ansiosta loppuiäkseen aikuisviihdeikoniksi, vaikkakaan ei Syvän Kurkun menestyksen jälkeen tehnyt kuin viisi alan elokuvaa.”
Niin, ne VIISI muuta pornoelokuvaa eivät siis leimanneet Lovelacea pornotähdeksi, vaan ilmeisesti lievensivät hänen pornostatustaan. Jos vain hän olisi tehnyt pelkästään ne ja jättänyt Syvän Kurkun väliin.
Freud-viittaus ja elokuvan alussa kerrotaan seuraavan tarinan olevan kuvaus erään tytön kasvusta genitaalivaiheeseen. Jep, ja paremmaksi vain muuttuu.
Linda (Linda Lovelace) on se elokuvan kiltti tyttö ja hänen ystävänsä Helen (Dolly Sharp) puolestaan se tuhmuri. Ero osoitetaan tietenkin siten, että Joan Collinsilta näyttävä Helen on ronskimpi puheissaan, kun Linda on hieman kainompi. Samapa tuo, sillä seksistä he molemmat puhuvat vaikka äänensävyt olisivat erilaisia.
Linda kertoo ettei hän saa orgasmia seksuaalisessa kanssakäymisessä ja Helen päättää auttaa ystäväänsä. Siispä vuorolappusysteemi käyttöön ja lauma miehiä paikalle. Ei tepsi, siispä Linda lähtee tapaamaan saippukuplilla leikkivää tohtori Youngia (Harry Reems.) Tohtori huomaa että Lindalta puuttuu klitoris ja pienen jäljittämisen myötä se löydetään kurkusta. Siispä ratkaisu on, että tästä lähin otat suihin ja nautit.
Koska Linda suihinotot aiheuttavat nautintoa myös miehissä (häh? no way!), niinpä neiti pääsee tohtori Youngin leipiin seksuaaliterapeutiksi. Toisin sanoen Linda tekee vierailuja potilaitten luokse ja hyödyntää syvää kurkkuaan.
Young päättää myös saattaa Lindan yhteen erään potilaan, Wilberin kanssa. Young kun uskoo näiden kahden olevan toisilleen sopivia ja ikuisen rakkauden tulisi olla varmaa. Mikäpä ettei, tokihan kaikki klitoriskurkkuiset naiset etsivät miestä joka haaveilee ryöstöraiskauksista. Valitettavasti Wilberin sukupuolielin ei saavuta Linda toivomia mittoja, joten suhde meinaa tyssätä siihen. Hupsusti paljastuukin että Wilberin meisseli onkin pidempi kuin Linda toivoi ja Wilber luuli että hän joutuisi lyhentämään sitä. Ja hahaha kuinka meitä naurattaa.
Ei tämä ole muuta kuin pornoleffa jossa on tietystä näkulmasta katsoen normaalia kekseliäämpi idea, mutta vaatii voimia vääntää itsensä siihen asentoon josta tuo näkökulma on mahdollinen.
Näyttelijöinä elokuvan esiintyjät eivät ole tyypillistä B-tasoa parempia oli sitten kyse naimisesta saati muusta, mutta plussana voitaneen pitää sitä että he esittävät dialogin aivan yhtä hyvin kuin eläytyvät voihkimiseen, että taso ainakin pysyy paikoillaan.
Hiukan plussaa pitää antaa tohtori Youngia esittävälle Harry Reemsille, sillä hän osaa olla ajoittain yllätävänkin hauska. Toki hänen hahmonsa on näemmä kirjoitettu eräänlaiseksi hajamieliseksi/keskittymiskykenemättömäksi/ääliöksi lääkäriksi, että hän ainakin saa tietoisesti esiintyä kuin olisi pallo hukassa.
Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin elokuvan rakenne on lähes kohdillaan. Lindan ongelmat ja niiden ratkaisut esitetään sopivissa kohdin elokuvaa, että rytmitys pysyy oikeana. Okei, elokuva tosin kestää vain tunnin, että jos noin puolen tunnin kohdalla löydetään kurkkuklitoris niin se saattaa kuulostaa liian aikaiselta Keyser Sözen esiintulolta. Mutta vastaavasti, elokuva kestää vain sen tunnin, joten suhteessa tuo paljastus tulee vasta elokuvan puolessa välissä, joka on tavallaan yhtä myöhään kuin Batman Beginsin Batman-osuuden alku.
Mainiosti elokuvassa on varsin hyvä musiikkiraita joka vaihtelee suorasta Bond-musiikin imitoinnista Doors-imitointiin.
Tähdet: **
Deep Throat
Syvän Kurkun dvd sisältää jo itsessään dokumentin The Days Of Deep Throat, jossa Eric Edwards kertoo siitä kuinka tuli pornoelokuva-alalle, kuinka tututui Linda Lovelaceen, ja... Kuka hitto on Eric Edwards ja miksi hän puhuu itsestään? Lyhyt googelointi paljastaa, että Eric Edwards (tunnetaan myös nimellä Eric Roberts, hahaha!) on entinen pornostara ja vaikka hänen uransa on ollut voimissaan jo Syvän Kurkun aikana niin eipä hän ilmeisesti ole mitenkään ollut tuossa produktiossa mukana, kunhan vain on sattunut olemaan lähettyvillä ja kertoo omia näkemyksiään Syvän Kurkun vaikutuksesta. Tyypillistä kehumista, ei muuta.
Joten vaikka The Days Of Deep Throat on ihan ok ekstra, niin mitään varsinaisesti merkittävää se ei kerro Syvästä Kurkusta vaan sitä varten on olemassa tämä Inside Deep Throat-dokkari.
Lähes nokkelalla nimellä varustettu Inside Deep Throat tekee kohteelleen aikalailla saman mitä Milos Formanin Larry Flynt-elokuva teki Hustlerille, eli osoittaa kuinka ns. väärän tuotteen oleminen oikeassa ajassa voi tehdä siitä sisältöään merkittävämmän. Siispä voimme huoletta todeta maailmassa olevan useita Syvää Kurkkua parempia aikuisviihde-elokuvia, mutta Syvän Kurkun joutuminen poliitikkojen ja sensuurin silmätikuksi, ja tätä kautta samoin sananvapauden esimerkiksi, pääsi se saamaan ansaitsematontakin huomiota ja nousi sen ansiosta ylettömään maineeseen.
Dokumentissa pääsevät ääneen kaikki tekijöistä yleisöön, vastustajista kehujiin. Jotain kertoo jo se, että dokumentissa puhuvat aikuisviihdeveteraanien lisäksi, poliitikot, terapeutit, kulttuuritutkijat ja eri syistä julkisuudessa olevat ihmiset joihin lukeutuvat mm. Norman Mailer, Dick Cavett, Bill Maher, John Waters, Gore Vidal, etc. Francis Ford Coppola esiintyy vanhassa videopätkässä, Wes Craven kertoo lyhyesti kokemuksistaan pornokuvaajana ja Dennis Hopper on kertojaäänenä. Joten nimiä dokumentissa on tarpeeksi.
Julkkiksia tärkeämpää on kuitenkin päästä seuraamaan Syvän Kurkun leppoisaa ohjaajaa Gerard Damianoa, joka itsekin toteaa Syvän Kurkun olevan aika heikko elokuvana, mutta sen tekeminen oli hauskaa. Damiano tuntuu olevan varsin mukava heppu, sillä hän ei kokemistaan ongelmista sensuurin, poliitikkojen ja myöhemmin Linda Lovelacen kanssa tunnu olevan vihainen kenellekään.
Damiano muistelee myös uraansa muutoinkin kuin vain Syvän Kurkun kautta ja erityisen mainio on kohtaus jossa puhutaan siitä kuinka väisteltiin sensuuria tekemällä normaalia pornoa, mutta laittamalla päälle opetuksellinen kertojaääni ja täten pornoelokuva muuttui opetusmateriaaliksi, ja läpi meni.
Harry Reems osoittaa puheillaan olevansa luonnossa aivan yhtä veikeän pähkähullun oloinen kuin elokuvassakin.
Pääsemme myös vierailemaan kuvauspaikoilla ja tapaamaan loistavan itseään kreiviksi kutsuneen miehen jonka todetaan olevan ”Horseshit count”, mutta hänellä on hieno viinikellari.
Nixon puhuu uutisissa taistelusta pornografiaa vastaan ja poliisi ratsaa teattereita jotka esittävät Syvää Kurkkua. Syntyy mediasota, oikeusjuttuja joissa esimerkiksi syyttäjä piti elokuvan suurimpina synteinä sitä, että siinä esitettiin naisen saavan orgasmin. Elokuva saa lisähuomiota ja lippuja myydään entistä enemmän, ja jos halusi ratsastaa trendien huipulla niin elokuva oli katsottava.
Samaan aikaan Linda Lovelacesta tulee niin iso tähti, ettei hän pysty pitämään mainettaan piilossa suvulta ja tutuiltaan. Neiti nauttii julkisuudesta, mutta häpeää samalla sukunsa puolesta.
FBI alkaa hankaloittamaan Syvän Kurkun kulkua kun ilmenee, että mafia on alkanut rahastamaan elokuvalla keräämällä maksuja teatteriomistajilta ja tässä vaiheessa dokumentissa tulee esille erikoinen juttu kun erästä teatteriomistajaa haastatellaan ja hänen vaimonsa koettaa estää haastattelun paljastaen vahingossa samalla mafian vaikeuttaneen tämänkin miehen toimia. Asia jota oli pidetty salassa tähän asti.
Inside Deep Throat on erinomainen dokumentti ja se osoittaa ettei tarvitse olla kiinnostunut näkemään elokuvaa johon sen aihe liittyy, kunhan vain on utelias näkemään taustoja sen synnyttämälle ilmiölle. Siispä suosittelen tätä heille jotka eivät halua nähdä Syvää Kurkkua vaikkapa vain siitä syystä, että se on heikko pornoelokuva, mutta ovat silti salaa uteliaita tietämään asiasta enemmän. Toki suosittelen tätä myös elokuvan nähneille, sillä kyseessä on erittäin mielenkiintoinen dokumentti jonka puolueettomuus on ihailtavaa ja informaatiomäärä kattaa oikeastaan kaiken mitä mieleen juolahtaa.
Tähdet: *****
Inside Deep Throat
...NOIR
Syvä Kurkku kuuluu draama-hyllyyn yhtä paljon kuin Halloween lasten-hyllyyn. Miksi ei muka? Onhan siinä lapsia, d'oh!
No mutta kuitenkin, Syvä Kurkku on kuitenkin oman lajityyppinsä merkkiteoksia, tai vähintäänkin suuren kulttiaseman omaava elokuva joka tulee katsoa pikemminkin sen maineen ansiosta, ei sen vuoksi että odottaisi kokevansa hienon elokuvaelämyksen.
Takakannessa on muuten varsin mainio huomio.
”Pääosassa nähtävä Linda Lovelace leimautui roolinsa ansiosta loppuiäkseen aikuisviihdeikoniksi, vaikkakaan ei Syvän Kurkun menestyksen jälkeen tehnyt kuin viisi alan elokuvaa.”
Niin, ne VIISI muuta pornoelokuvaa eivät siis leimanneet Lovelacea pornotähdeksi, vaan ilmeisesti lievensivät hänen pornostatustaan. Jos vain hän olisi tehnyt pelkästään ne ja jättänyt Syvän Kurkun väliin.
Freud-viittaus ja elokuvan alussa kerrotaan seuraavan tarinan olevan kuvaus erään tytön kasvusta genitaalivaiheeseen. Jep, ja paremmaksi vain muuttuu.
Linda (Linda Lovelace) on se elokuvan kiltti tyttö ja hänen ystävänsä Helen (Dolly Sharp) puolestaan se tuhmuri. Ero osoitetaan tietenkin siten, että Joan Collinsilta näyttävä Helen on ronskimpi puheissaan, kun Linda on hieman kainompi. Samapa tuo, sillä seksistä he molemmat puhuvat vaikka äänensävyt olisivat erilaisia.
Linda kertoo ettei hän saa orgasmia seksuaalisessa kanssakäymisessä ja Helen päättää auttaa ystäväänsä. Siispä vuorolappusysteemi käyttöön ja lauma miehiä paikalle. Ei tepsi, siispä Linda lähtee tapaamaan saippukuplilla leikkivää tohtori Youngia (Harry Reems.) Tohtori huomaa että Lindalta puuttuu klitoris ja pienen jäljittämisen myötä se löydetään kurkusta. Siispä ratkaisu on, että tästä lähin otat suihin ja nautit.
Koska Linda suihinotot aiheuttavat nautintoa myös miehissä (häh? no way!), niinpä neiti pääsee tohtori Youngin leipiin seksuaaliterapeutiksi. Toisin sanoen Linda tekee vierailuja potilaitten luokse ja hyödyntää syvää kurkkuaan.
Young päättää myös saattaa Lindan yhteen erään potilaan, Wilberin kanssa. Young kun uskoo näiden kahden olevan toisilleen sopivia ja ikuisen rakkauden tulisi olla varmaa. Mikäpä ettei, tokihan kaikki klitoriskurkkuiset naiset etsivät miestä joka haaveilee ryöstöraiskauksista. Valitettavasti Wilberin sukupuolielin ei saavuta Linda toivomia mittoja, joten suhde meinaa tyssätä siihen. Hupsusti paljastuukin että Wilberin meisseli onkin pidempi kuin Linda toivoi ja Wilber luuli että hän joutuisi lyhentämään sitä. Ja hahaha kuinka meitä naurattaa.
Ei tämä ole muuta kuin pornoleffa jossa on tietystä näkulmasta katsoen normaalia kekseliäämpi idea, mutta vaatii voimia vääntää itsensä siihen asentoon josta tuo näkökulma on mahdollinen.
Näyttelijöinä elokuvan esiintyjät eivät ole tyypillistä B-tasoa parempia oli sitten kyse naimisesta saati muusta, mutta plussana voitaneen pitää sitä että he esittävät dialogin aivan yhtä hyvin kuin eläytyvät voihkimiseen, että taso ainakin pysyy paikoillaan.
Hiukan plussaa pitää antaa tohtori Youngia esittävälle Harry Reemsille, sillä hän osaa olla ajoittain yllätävänkin hauska. Toki hänen hahmonsa on näemmä kirjoitettu eräänlaiseksi hajamieliseksi/keskittymiskykenemättömäksi/ääliöksi lääkäriksi, että hän ainakin saa tietoisesti esiintyä kuin olisi pallo hukassa.
Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin elokuvan rakenne on lähes kohdillaan. Lindan ongelmat ja niiden ratkaisut esitetään sopivissa kohdin elokuvaa, että rytmitys pysyy oikeana. Okei, elokuva tosin kestää vain tunnin, että jos noin puolen tunnin kohdalla löydetään kurkkuklitoris niin se saattaa kuulostaa liian aikaiselta Keyser Sözen esiintulolta. Mutta vastaavasti, elokuva kestää vain sen tunnin, joten suhteessa tuo paljastus tulee vasta elokuvan puolessa välissä, joka on tavallaan yhtä myöhään kuin Batman Beginsin Batman-osuuden alku.
Mainiosti elokuvassa on varsin hyvä musiikkiraita joka vaihtelee suorasta Bond-musiikin imitoinnista Doors-imitointiin.
Tähdet: **
Deep Throat
Otetaan tähän samaan postaukseen myös mukaan vuoden 2005 dokumentti Inside Deep Throat, kun se niin sopivasti oli tyrkyllä.
Syvän Kurkun dvd sisältää jo itsessään dokumentin The Days Of Deep Throat, jossa Eric Edwards kertoo siitä kuinka tuli pornoelokuva-alalle, kuinka tututui Linda Lovelaceen, ja... Kuka hitto on Eric Edwards ja miksi hän puhuu itsestään? Lyhyt googelointi paljastaa, että Eric Edwards (tunnetaan myös nimellä Eric Roberts, hahaha!) on entinen pornostara ja vaikka hänen uransa on ollut voimissaan jo Syvän Kurkun aikana niin eipä hän ilmeisesti ole mitenkään ollut tuossa produktiossa mukana, kunhan vain on sattunut olemaan lähettyvillä ja kertoo omia näkemyksiään Syvän Kurkun vaikutuksesta. Tyypillistä kehumista, ei muuta.
Joten vaikka The Days Of Deep Throat on ihan ok ekstra, niin mitään varsinaisesti merkittävää se ei kerro Syvästä Kurkusta vaan sitä varten on olemassa tämä Inside Deep Throat-dokkari.
Lähes nokkelalla nimellä varustettu Inside Deep Throat tekee kohteelleen aikalailla saman mitä Milos Formanin Larry Flynt-elokuva teki Hustlerille, eli osoittaa kuinka ns. väärän tuotteen oleminen oikeassa ajassa voi tehdä siitä sisältöään merkittävämmän. Siispä voimme huoletta todeta maailmassa olevan useita Syvää Kurkkua parempia aikuisviihde-elokuvia, mutta Syvän Kurkun joutuminen poliitikkojen ja sensuurin silmätikuksi, ja tätä kautta samoin sananvapauden esimerkiksi, pääsi se saamaan ansaitsematontakin huomiota ja nousi sen ansiosta ylettömään maineeseen.
Dokumentissa pääsevät ääneen kaikki tekijöistä yleisöön, vastustajista kehujiin. Jotain kertoo jo se, että dokumentissa puhuvat aikuisviihdeveteraanien lisäksi, poliitikot, terapeutit, kulttuuritutkijat ja eri syistä julkisuudessa olevat ihmiset joihin lukeutuvat mm. Norman Mailer, Dick Cavett, Bill Maher, John Waters, Gore Vidal, etc. Francis Ford Coppola esiintyy vanhassa videopätkässä, Wes Craven kertoo lyhyesti kokemuksistaan pornokuvaajana ja Dennis Hopper on kertojaäänenä. Joten nimiä dokumentissa on tarpeeksi.
Julkkiksia tärkeämpää on kuitenkin päästä seuraamaan Syvän Kurkun leppoisaa ohjaajaa Gerard Damianoa, joka itsekin toteaa Syvän Kurkun olevan aika heikko elokuvana, mutta sen tekeminen oli hauskaa. Damiano tuntuu olevan varsin mukava heppu, sillä hän ei kokemistaan ongelmista sensuurin, poliitikkojen ja myöhemmin Linda Lovelacen kanssa tunnu olevan vihainen kenellekään.
Damiano muistelee myös uraansa muutoinkin kuin vain Syvän Kurkun kautta ja erityisen mainio on kohtaus jossa puhutaan siitä kuinka väisteltiin sensuuria tekemällä normaalia pornoa, mutta laittamalla päälle opetuksellinen kertojaääni ja täten pornoelokuva muuttui opetusmateriaaliksi, ja läpi meni.
Harry Reems osoittaa puheillaan olevansa luonnossa aivan yhtä veikeän pähkähullun oloinen kuin elokuvassakin.
Pääsemme myös vierailemaan kuvauspaikoilla ja tapaamaan loistavan itseään kreiviksi kutsuneen miehen jonka todetaan olevan ”Horseshit count”, mutta hänellä on hieno viinikellari.
Nixon puhuu uutisissa taistelusta pornografiaa vastaan ja poliisi ratsaa teattereita jotka esittävät Syvää Kurkkua. Syntyy mediasota, oikeusjuttuja joissa esimerkiksi syyttäjä piti elokuvan suurimpina synteinä sitä, että siinä esitettiin naisen saavan orgasmin. Elokuva saa lisähuomiota ja lippuja myydään entistä enemmän, ja jos halusi ratsastaa trendien huipulla niin elokuva oli katsottava.
Samaan aikaan Linda Lovelacesta tulee niin iso tähti, ettei hän pysty pitämään mainettaan piilossa suvulta ja tutuiltaan. Neiti nauttii julkisuudesta, mutta häpeää samalla sukunsa puolesta.
FBI alkaa hankaloittamaan Syvän Kurkun kulkua kun ilmenee, että mafia on alkanut rahastamaan elokuvalla keräämällä maksuja teatteriomistajilta ja tässä vaiheessa dokumentissa tulee esille erikoinen juttu kun erästä teatteriomistajaa haastatellaan ja hänen vaimonsa koettaa estää haastattelun paljastaen vahingossa samalla mafian vaikeuttaneen tämänkin miehen toimia. Asia jota oli pidetty salassa tähän asti.
Ääneen pääsee pääsyyttäjä Larry Parrish ja saamme kuulla asiallisesti esitettynä hänen perusteensa koettaa kaataa Syvä Kurkku maahan. Emme ehkä ole samaa mieltä puolustajien tai vastustajien kanssa, mutta ainakin molemmat saavat esittää mielipiteensä. Parrish ottaa Harry Reemsin kohteekseen ja onnistuu saamaan hänelle viiden vuoden tuomion säädyttömyydestä. Tämä herättää Hollywoodin puolustamaan miestä ja esimerkiksi Jack Nicholson Warren Beatty seuranaan tukee Reemsia, ajatuksenaan vastustaa sensuuria.
Nixon eroaa, videokulttuuri syntyy ja Reemsin tuomio kumotaan vuosi sen antamisen jälkeen.
Reems huomaa olevana pornotähti jota ei uskalleta palkata muihin töihin ja mies sortuu päihteisiin. Samalla uransa päättänyt Linda Lovelace ryhtyy pornon vastustajaksi ja meille osoitetaan että Lovelacen ex-mies oli väkivaltainen ja pakottanut rouvan pornouralle. Lovelacesta tulee päätodistaja osoittamaan pornon olevan haitallista ja se tulisi kieltää, ja tottakai Syvä Kurkku nousee jälleen esimerkiksi. Lovelacen kohdalla tosin tulee aika vahvasti esitetyksi se, että hänen pornouransa oli enemmänkin nuoruuden itsepäätetty hairahdus kuin pakotuksen alaisena olemista ja siinäkin tapauksessa tähän pakotukseen olisi syyllistynyt tuo ex-mies, koska kaikki, siis kaikki muut olivat yllättyneitä Lovelacen hyökkäyksestä pornouraansa ja Syvää Kurkkua kohtaan, sillä rouva oli ainakin ulkoisesti näyttänyt iloista naamaa. Jopa Lovelacen pornoutta hävennyt sisar osoittaa, että kaiken pahan alku ja juuri olisi ollut ennemminkin tuo ex-mies. No onhan pornoura hieman eri asia kuin telemarkkinointifirmassa työskentely, että varmasti uuden uran/elämän löytyessä on vaikeampi hyväksyä omaa menneisyyttään, joten suokaamme Lovelacelle vihaisuus Syvää Kurkkuaan kohtaan, oli se aiheellista tai ei. Lovelace kuoli vuonna 2002 auto-onnettomuudessa.
Seuraavaksi meille näytetään miten pornoteollisuus on muuttunut jonkinlaisista oikeista elokuvista eräänlaiseksi nautinnon roskaruuaksi, mutta ihan tosi, porno on pornoa tehtiin se sitten kivillä hakkaamalla taikka digikameralla. Hyvää tai huonoa, mutta sitä samaa löytyy kaikesta.
Harry Reems raitistui ja ryhtyi kiinteistövälittäjäksi, joten hän edelleenkin screws people for living.
Nixon eroaa, videokulttuuri syntyy ja Reemsin tuomio kumotaan vuosi sen antamisen jälkeen.
Reems huomaa olevana pornotähti jota ei uskalleta palkata muihin töihin ja mies sortuu päihteisiin. Samalla uransa päättänyt Linda Lovelace ryhtyy pornon vastustajaksi ja meille osoitetaan että Lovelacen ex-mies oli väkivaltainen ja pakottanut rouvan pornouralle. Lovelacesta tulee päätodistaja osoittamaan pornon olevan haitallista ja se tulisi kieltää, ja tottakai Syvä Kurkku nousee jälleen esimerkiksi. Lovelacen kohdalla tosin tulee aika vahvasti esitetyksi se, että hänen pornouransa oli enemmänkin nuoruuden itsepäätetty hairahdus kuin pakotuksen alaisena olemista ja siinäkin tapauksessa tähän pakotukseen olisi syyllistynyt tuo ex-mies, koska kaikki, siis kaikki muut olivat yllättyneitä Lovelacen hyökkäyksestä pornouraansa ja Syvää Kurkkua kohtaan, sillä rouva oli ainakin ulkoisesti näyttänyt iloista naamaa. Jopa Lovelacen pornoutta hävennyt sisar osoittaa, että kaiken pahan alku ja juuri olisi ollut ennemminkin tuo ex-mies. No onhan pornoura hieman eri asia kuin telemarkkinointifirmassa työskentely, että varmasti uuden uran/elämän löytyessä on vaikeampi hyväksyä omaa menneisyyttään, joten suokaamme Lovelacelle vihaisuus Syvää Kurkkuaan kohtaan, oli se aiheellista tai ei. Lovelace kuoli vuonna 2002 auto-onnettomuudessa.
Seuraavaksi meille näytetään miten pornoteollisuus on muuttunut jonkinlaisista oikeista elokuvista eräänlaiseksi nautinnon roskaruuaksi, mutta ihan tosi, porno on pornoa tehtiin se sitten kivillä hakkaamalla taikka digikameralla. Hyvää tai huonoa, mutta sitä samaa löytyy kaikesta.
Harry Reems raitistui ja ryhtyi kiinteistövälittäjäksi, joten hän edelleenkin screws people for living.
Inside Deep Throat on erinomainen dokumentti ja se osoittaa ettei tarvitse olla kiinnostunut näkemään elokuvaa johon sen aihe liittyy, kunhan vain on utelias näkemään taustoja sen synnyttämälle ilmiölle. Siispä suosittelen tätä heille jotka eivät halua nähdä Syvää Kurkkua vaikkapa vain siitä syystä, että se on heikko pornoelokuva, mutta ovat silti salaa uteliaita tietämään asiasta enemmän. Toki suosittelen tätä myös elokuvan nähneille, sillä kyseessä on erittäin mielenkiintoinen dokumentti jonka puolueettomuus on ihailtavaa ja informaatiomäärä kattaa oikeastaan kaiken mitä mieleen juolahtaa.
Mainiosti mukana olevat julkkispäätkin ovat valittu selkeästi syystäkin, eikä vain jotta saataisiin mainoksiin tähtiä. Kaikki tuntuu olevan tasapainossa.
Tähdet: *****
Inside Deep Throat
...NOIR
maanantai 14. helmikuuta 2011
Karate Kid 3 (1989)
Vuonna 1989 Ralph Macchio oli 28 vuotias, joten oli jo aikakin että hän pääsi viimeisessä Kidissään esittämään murroiän kapinaa ”isäänsä” kohtaan. Herra ei tosin näyttänyt tuolloin päivääkään 16 vuotiasta vanhemmalta, joten kirottuja olkoon geenien jumalat.
Karate Kideistä muistan parhaiten ensimmäisen ja tämän kolmannen osan. Siinä missä ensimmäinen osa jäi mieleeni sen ollessa vioistaan huolimatta eräänlainen lapsuuden merkkiteos, niin toinen osa jäi tietoiseen unoohdukseen ollessaan enemmänkin menetetty mahdollisuus, mutta tämä kolmas osa jäi elämään ajatuksiin sen vuoksi, että ajoittain se menee jo niin huono että hyvä-lajityypin puolelle.
Ensimmäisen osan pääpahis ja toisessa osassa lyhyen vierailun tehnyt ilkeä karatevalmentaja John Kreese (Martin Kove) elää pohjamudissa. Alkutekstien ensimmäiseen osaan pohjautuvat takaumat näyttävän kuinka Kreesen oppilas, tai pikemmin Kreese itse häviää Danielille (Ralph Macchio) suuren karateturnauksen. Seuraavaksi Mr. Miyagi (Pat Morita) nöyryyttää Kreeseä väistämällä tämän lyönnit. Siispä nyt Kreese janoaa kostoa sekä Danielia, että Miyagia kohtaan. Onneksi apuun saapuu jonkinlainen ilkeä miljonääriydinjätekauppias Terry Silver (Thomas Ian Griffith) joka lähettää Kreesen lomailemaan siksi aikaa kun valmistelee kostoa hänen puolestaan.
Samaan aikaan toteamme, että Danielin kakkososan heila on dumpattu pois sarjasta jotta saadaan tilaa uudelle tytölle ja että Danielin olisi tarkoitus aloittaa opiskelu yliopistossa.
Miyagi on jäänyt työttömäksi ja Daniel koettaa rohkaista miestä käyttämällä opintorahansa liiketilan vuokraan jotta Miyagi voi toteuttaa haaveensa bonsai-kaupasta.
Pahan Terryn suunnitelmana on houkutella Daniel omaksi oppilaakseen, jolle hän opettaa vääränlaista karatea ja siten tuhoaa pojan ystävyyden Miyagin kanssa ja lopulta aiheuttaa pahoja itsetunto-ongelmia. Käytännössä Terry on Palpatine ja Daniel on Anakin.
Terry palkkaa avukseen pahan karatekan Miken (Sean Kanan). Jonka missio on kiusata Danielia ja rökittää hänet seuraavissa kisoissa.
Miyagi puhuu karaten henkisestä puolesta ja ei innostu Danielin aikeista kilpailla pokaaleista, mikä alkaa jo aiheuttamaan säröjä ystävysten välille, sillä Daniel haluaa kilpailuhenkisesti potkia vastustajia. Samalla Daniel ihastuu ruukuntekijä Jessicaan (Robin Lively.)
Terry saapuu esittäytymään Miyagille ja Danielille sepostaen Kreesen olevan kuollut ja kuin kyy paratiisiin on Terry laskenut siemenensä Danielin maahan.
Mike kiusaa Danielia ja jopa katkaisee pienen puun, mikä saa Miyagin paniikkiin. Terry on pelastavinaan Danielin Mikelta ja pian Terry onkin valmentamassa Danielia turnaukseen.
Heti ensimmäisellä tunnilla Terry opastaa Danielia telomaan itsensä, eikä poika tajua mitään vaikka Terry näyttää koko ajan siltä että hänellä on vaikea pitää pokka ja on aivan valmis räjähtämään hysteeriseen pahaan nauruun. Pari lisäoppituntia itsetuhossa ja Daniel on valmis kohtaamaan Miken. Daniel kuitenkin ymmärtää, että Terryn opit vievät varmaan tuhoon ja hän päättää paikata välit Miyagin kanssa ja keskeyttää yhteistyön Terryn kanssa. Terry kuitenkin nauraa päälle ja paljastaa olevansa Miken työnantaja, että myöskin Kreesen olevan elossa. Pientä nujakointia ja Miyagi suostuu auttamaan Danielia tulevassa karateturnauksessa.
Ottelussa Mike jauhaa Danielista pulveria, kunnes Daniel alkaa tanssimaan... robottia? ja voittaa.
Kakkososassa oli se Chozen-hahmo jonka Yuji Okumoto näytteli virnuilevasti yli ja tässä osassa meillä on Terry Silver jonka Thomas Ian Griffith näyttelee virnuilevasti yli. Griffithin ylinäytteleminen on kuitenkin nautinnollisempaa seurattavaa kuin Okumoton, mikä johtunee osittain siitä että kakkososan Chozen-hahmo oli sivuhenkilö joka nostettiin hieman puoliväkisin elokuvan pääpahikseksi, mutta kun sen kyseisen elokuvan päätarina Mr. Miyagin elämästä tyrkittiin sivuun niin Chozen jäi valokeilaan ilman siihen vaadittavia kykyjä ja vahvuuksia. Siispä Chozen oli tarpeettomasti tilaa saanut koominen sivuhahmo, jonka kohdalla joku ajatteli että Matt Le Blanc ansaitsee oman tv-ohjelmansa. En nyt väitä Griffithin olevan näyttelijä parempi kun Okumoton, mutta Griffith oli selkeästi tajunnut, että jos kerran annetaan tälläinen hahmo esitettäväksi ja näin paljon tilaa sille, niin vedetään se niin yli että happi loppuu jo ennen hahmon ensiesiintymistä. Eli Okumoto ei ehkä saanut lopulta kunnolla tilaa esiintyä kunnolla, koska sai ylennyksen vasta loppumetreillä ja hahmo jäi pelkästään vahingossa ylinäytellyksi. Kun taas Griffith esittää hahmonsa eräänlaisena Highlanderin Kurganin sukulaisena. Joko Griffith esittelee Kubrickin tavaramerkiksi muodostunutta hullun katsetta ja nauraa hysteerisesti, tai sitten hän esittelee hullun katsetta ja on purskahtamaisillaan hysteeriseen nauruun. Griffithin Terry Silver on kuin jostain Plan 9:stä karannut hahmo ja juuri sen vuoksi hän on elokuvan hauskinta seurattavaa.
Parasta on, että Griffith esittää Terrynsä tauotta eräänlaisena sekopäänä ja siksi on aivan uskomatonta, ettei kukaan -erityisesti Daniel – muka huomaa sitä ajoissa.
Ralph Macchio pääsee kiukuttelemaan hieman aiempaa enemmän, kun hänen hahmonsa saa kokea hieman Spider-Man kolmosen tapaista kriisiä ja samoin kuin tuossa Hämiksessä, myös Danielin kohtalona on kokea sen verran pinnallisesti kirjoitettua kriiseilyä ettei se jaksa painaa edes ihosta läpi. Mikä on sääli, sillä tämä Anakinin houkuttelu Voiman pimeälle puolelle on näillä hahmoilla ihan kelpo draamaa ja sitten se kakkososan tavoin vain kuitataan kylmästi sanalla parilla.
Pat Morita puolestaan esittää hahmonsa täysin samoin kuin aiemmissa osissa, joten emme kehu saati valita.
Kuten kakkososassa pedattiinkin, niin oli mukava että Martin Koven Kreese palasi takaisin julmistelemaan, vaikka hän ei lopulta suuremmin elokuvassa esiintynytkään. Hän oli kuitenkin sopiva mulkero edelleenkin, että hyvä niin.
Sean Kanan, joka esittää käytännössä ensimmäisen osan William Zabkan Johnny-hahmoa, ei kuitenkaan aivan yllä Zabkan tasolle, joka tosin hänkään ei ole mikään näyttelemisen Zeus. Ei Kanan huono ollut, mutta ainakin Zabka sai hahmonsa ureapäisyyteen mukaan muutakin sisältöä, kun taas Kanan on pelkästään paha ja ei muuta.
Robin Lively oli sukunimensä mukaisesti hieman eloisampi hahmollaan kuin edellisosan Tamlyn Tomita omallaan, mutta kuten molempien edellisosien ns. tyttöystävä-hahmojen kanssa, on Livelynkin tehtävänä olla enemmänkin joku jolle repliikit voidaan esittää kuin mitään muuta.
Karate Kid kolmonen ei nyt oikeastaan ole sen parempi elokuva kuin kakkonenkaan ja joku voisi sanoa kolmannen osan olevan huonompi sen hysterian vuoksi, mutta on se sentään eloisampi elokuva ja ajoittaisessa naurettavuudessaan hyvinkin hauskaa katseltavaa.
Tähdet: **
Karate Kid 3
...NOIR
Karate Kideistä muistan parhaiten ensimmäisen ja tämän kolmannen osan. Siinä missä ensimmäinen osa jäi mieleeni sen ollessa vioistaan huolimatta eräänlainen lapsuuden merkkiteos, niin toinen osa jäi tietoiseen unoohdukseen ollessaan enemmänkin menetetty mahdollisuus, mutta tämä kolmas osa jäi elämään ajatuksiin sen vuoksi, että ajoittain se menee jo niin huono että hyvä-lajityypin puolelle.
Ensimmäisen osan pääpahis ja toisessa osassa lyhyen vierailun tehnyt ilkeä karatevalmentaja John Kreese (Martin Kove) elää pohjamudissa. Alkutekstien ensimmäiseen osaan pohjautuvat takaumat näyttävän kuinka Kreesen oppilas, tai pikemmin Kreese itse häviää Danielille (Ralph Macchio) suuren karateturnauksen. Seuraavaksi Mr. Miyagi (Pat Morita) nöyryyttää Kreeseä väistämällä tämän lyönnit. Siispä nyt Kreese janoaa kostoa sekä Danielia, että Miyagia kohtaan. Onneksi apuun saapuu jonkinlainen ilkeä miljonääriydinjätekauppias Terry Silver (Thomas Ian Griffith) joka lähettää Kreesen lomailemaan siksi aikaa kun valmistelee kostoa hänen puolestaan.
Samaan aikaan toteamme, että Danielin kakkososan heila on dumpattu pois sarjasta jotta saadaan tilaa uudelle tytölle ja että Danielin olisi tarkoitus aloittaa opiskelu yliopistossa.
Miyagi on jäänyt työttömäksi ja Daniel koettaa rohkaista miestä käyttämällä opintorahansa liiketilan vuokraan jotta Miyagi voi toteuttaa haaveensa bonsai-kaupasta.
Pahan Terryn suunnitelmana on houkutella Daniel omaksi oppilaakseen, jolle hän opettaa vääränlaista karatea ja siten tuhoaa pojan ystävyyden Miyagin kanssa ja lopulta aiheuttaa pahoja itsetunto-ongelmia. Käytännössä Terry on Palpatine ja Daniel on Anakin.
Terry palkkaa avukseen pahan karatekan Miken (Sean Kanan). Jonka missio on kiusata Danielia ja rökittää hänet seuraavissa kisoissa.
Miyagi puhuu karaten henkisestä puolesta ja ei innostu Danielin aikeista kilpailla pokaaleista, mikä alkaa jo aiheuttamaan säröjä ystävysten välille, sillä Daniel haluaa kilpailuhenkisesti potkia vastustajia. Samalla Daniel ihastuu ruukuntekijä Jessicaan (Robin Lively.)
Terry saapuu esittäytymään Miyagille ja Danielille sepostaen Kreesen olevan kuollut ja kuin kyy paratiisiin on Terry laskenut siemenensä Danielin maahan.
Mike kiusaa Danielia ja jopa katkaisee pienen puun, mikä saa Miyagin paniikkiin. Terry on pelastavinaan Danielin Mikelta ja pian Terry onkin valmentamassa Danielia turnaukseen.
Heti ensimmäisellä tunnilla Terry opastaa Danielia telomaan itsensä, eikä poika tajua mitään vaikka Terry näyttää koko ajan siltä että hänellä on vaikea pitää pokka ja on aivan valmis räjähtämään hysteeriseen pahaan nauruun. Pari lisäoppituntia itsetuhossa ja Daniel on valmis kohtaamaan Miken. Daniel kuitenkin ymmärtää, että Terryn opit vievät varmaan tuhoon ja hän päättää paikata välit Miyagin kanssa ja keskeyttää yhteistyön Terryn kanssa. Terry kuitenkin nauraa päälle ja paljastaa olevansa Miken työnantaja, että myöskin Kreesen olevan elossa. Pientä nujakointia ja Miyagi suostuu auttamaan Danielia tulevassa karateturnauksessa.
Ottelussa Mike jauhaa Danielista pulveria, kunnes Daniel alkaa tanssimaan... robottia? ja voittaa.
Kakkososassa oli se Chozen-hahmo jonka Yuji Okumoto näytteli virnuilevasti yli ja tässä osassa meillä on Terry Silver jonka Thomas Ian Griffith näyttelee virnuilevasti yli. Griffithin ylinäytteleminen on kuitenkin nautinnollisempaa seurattavaa kuin Okumoton, mikä johtunee osittain siitä että kakkososan Chozen-hahmo oli sivuhenkilö joka nostettiin hieman puoliväkisin elokuvan pääpahikseksi, mutta kun sen kyseisen elokuvan päätarina Mr. Miyagin elämästä tyrkittiin sivuun niin Chozen jäi valokeilaan ilman siihen vaadittavia kykyjä ja vahvuuksia. Siispä Chozen oli tarpeettomasti tilaa saanut koominen sivuhahmo, jonka kohdalla joku ajatteli että Matt Le Blanc ansaitsee oman tv-ohjelmansa. En nyt väitä Griffithin olevan näyttelijä parempi kun Okumoton, mutta Griffith oli selkeästi tajunnut, että jos kerran annetaan tälläinen hahmo esitettäväksi ja näin paljon tilaa sille, niin vedetään se niin yli että happi loppuu jo ennen hahmon ensiesiintymistä. Eli Okumoto ei ehkä saanut lopulta kunnolla tilaa esiintyä kunnolla, koska sai ylennyksen vasta loppumetreillä ja hahmo jäi pelkästään vahingossa ylinäytellyksi. Kun taas Griffith esittää hahmonsa eräänlaisena Highlanderin Kurganin sukulaisena. Joko Griffith esittelee Kubrickin tavaramerkiksi muodostunutta hullun katsetta ja nauraa hysteerisesti, tai sitten hän esittelee hullun katsetta ja on purskahtamaisillaan hysteeriseen nauruun. Griffithin Terry Silver on kuin jostain Plan 9:stä karannut hahmo ja juuri sen vuoksi hän on elokuvan hauskinta seurattavaa.
Parasta on, että Griffith esittää Terrynsä tauotta eräänlaisena sekopäänä ja siksi on aivan uskomatonta, ettei kukaan -erityisesti Daniel – muka huomaa sitä ajoissa.
Ralph Macchio pääsee kiukuttelemaan hieman aiempaa enemmän, kun hänen hahmonsa saa kokea hieman Spider-Man kolmosen tapaista kriisiä ja samoin kuin tuossa Hämiksessä, myös Danielin kohtalona on kokea sen verran pinnallisesti kirjoitettua kriiseilyä ettei se jaksa painaa edes ihosta läpi. Mikä on sääli, sillä tämä Anakinin houkuttelu Voiman pimeälle puolelle on näillä hahmoilla ihan kelpo draamaa ja sitten se kakkososan tavoin vain kuitataan kylmästi sanalla parilla.
Pat Morita puolestaan esittää hahmonsa täysin samoin kuin aiemmissa osissa, joten emme kehu saati valita.
Kuten kakkososassa pedattiinkin, niin oli mukava että Martin Koven Kreese palasi takaisin julmistelemaan, vaikka hän ei lopulta suuremmin elokuvassa esiintynytkään. Hän oli kuitenkin sopiva mulkero edelleenkin, että hyvä niin.
Sean Kanan, joka esittää käytännössä ensimmäisen osan William Zabkan Johnny-hahmoa, ei kuitenkaan aivan yllä Zabkan tasolle, joka tosin hänkään ei ole mikään näyttelemisen Zeus. Ei Kanan huono ollut, mutta ainakin Zabka sai hahmonsa ureapäisyyteen mukaan muutakin sisältöä, kun taas Kanan on pelkästään paha ja ei muuta.
Robin Lively oli sukunimensä mukaisesti hieman eloisampi hahmollaan kuin edellisosan Tamlyn Tomita omallaan, mutta kuten molempien edellisosien ns. tyttöystävä-hahmojen kanssa, on Livelynkin tehtävänä olla enemmänkin joku jolle repliikit voidaan esittää kuin mitään muuta.
Karate Kid kolmonen ei nyt oikeastaan ole sen parempi elokuva kuin kakkonenkaan ja joku voisi sanoa kolmannen osan olevan huonompi sen hysterian vuoksi, mutta on se sentään eloisampi elokuva ja ajoittaisessa naurettavuudessaan hyvinkin hauskaa katseltavaa.
Tähdet: **
Karate Kid 3
...NOIR
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Karate Kid 2 (1986)
Ensimmäinen Karate Kid on mielestäni oikeasti kolmen tähden elokuva, mutta sen herättämät lämpimät muistot lapsuudesta nostavat sen itselläni sinne neljään tähteen saakka ja siinä missä ensimmäinen elokuva todellakin saa positiiviset muistot tulvahtamaan mieleeni, niin kakkososa herättää korkeintaan ajatuksen siitä että olisipa senkin voinut jättää tekemättä.
Ei Karate Kidin toinen osa nyt niin huono ole ettäkö se kannattaisi jättää katsomatta, sillä on se nyt sentään vähintään ihan siedettävä jatko-osa. Sitä katsoessani minulle vain tulee olo, että jos he olisivat vain uskaltautuneet pysytellä Mr. Miyagiin liittyvässä juoniosuudessa enemmän niin elokuva olisi mielenkiintoisempi ja erottuisi ensimmäisestä osasta, sen sijaan että nyhveröisi ja koettaisi kopioida ensimmäisen osan ideoita kuten se nyt tuntuu tekevän. Palaamme tähän seuraavan pilaavan juonikuvauksen jälkeen.
Alkutekstien aikana näemme pätkiä aiemmasta osasta ja sitten jatkamme siitä mihin edellisellä kerralla lopetimme. Daniel (Ralph Macchio) on juuri voittanut karateturnauksen potkaisemalla kiusaajaansa Johnnya (William Zabka.) Nyt olemme parkkipaikalla jossa Johnnyn ilkeä opettaja Kreese (Martin Kove) Kovestelee epäonnistunutta oppilastaan, kun Mr. Miyagi (Pat Morita) tulee ja pyytää Kreesea relaxoitumaan. Kreese lyö auton ikkunoita satuttaen kätensä ja tällä tavoin valmisteltiin kolmatta osaa.
Daniel ja tyttöystävänsä eroavat samantien, jotta pääsemme keskittymään uusiin tyttöihin.
Miyagi saa kirjeen Okinawalta jossa todetaan hänen isänsä olevan kuolemassa ja siispä sinne lähdetään. Saamme tietää, että Miyagi oli nuorena rakastunut neitoon nimeltä Yukie (Nobu McCarthy) joka oli järjestetty avioliittoon Miyagin parhaan ystävän Saton (Danny Kamekona) kanssa. Saton ja Miyagin oli määrä tapella jommankumman kuolemaan saakka, mutta jälkimmäinen heistä ei halunnut tappaa edellistä, saati kuolla itse vaan muutti amerikkaan.
Nyt palattuaan Okinawalle Miyagi saa huomata Saton haluavan edelleen taistella kuolemaan saakka. Daniel puolestaan saa vihamiehen Saton veljenpojasta, Chozenista (Yuji Okumoto), joka nyt vain on syntymä-ääliö. Mukana on myös Danielia kiinnostava neitokainen, Kumiko (Tamlyn Tomita.)
Sitten Miyagi opettaa Danielille kuinka hakata jäätä, kuinka käyttää rättiä kiveksiin ja tämän elokuvan Kurkipotkuna on heiluminen Rumputekniikan tahtiin.
Miyagin isä toivoo kuolinhetkellään poikansa ja Saton tekevän sovinnon, mutta Sato haluaa edelleen tapella. Sato aikoo myös myydä koko kylän, ajaa sen maan tasalle, suolata koko maan ettei mikään kasva siinä enää, kaataa ydinjätettä päälle ja laittaa esille kyltin jossa varoitetaan koirista,,, tai jotain sellaista. Sopivasti paikalle sattuu myrsky joka kaataa palkin Saton päälle ja pistää jonkun tytön tolpan huipulle. Öö, okei. Miyagi pelastaa Saton lyömällä palkkia ja Daniel kiipeää auttamaan tyttöä. Sato on ihan että ”jou Miyagi, sä oot supercool, mutta toi mun veljenpoika Chozen on ihan luuseri kun se ei tehnyt mitään.”
Sato ja Miyagi ovat siis paikanneet välinsä, mutta Chozen on entistä kyrpiintyneempi Danielille ja tappeluhan siitä syntyy. Kuten asiaan kuuluu niin tappelu etenee siten, että ensin hyvis hakataan sellaiseen kuntoon ettei hän ymmärrä mitään ja sitten hän voittaa.
Pidin Karate Kid kakkosen kohdalla siitä, että se ainakin aluksi keskittyy Mr. Miyagiin tehden elokuvasta eräänlaisen Karate Adultin. Vaikka muutoin tarina kulkisi samoin, niin oli piristävää että päähenkilö vaihtui Danielista Miyagiin ja näkisimme asiat erilaisesta näkökulmasta, mutta valitettavasti tätä ei uskalleta ylläpitää. Heti kun saavumme Miyagin kotipaikkakunnalle ja kohtaamme Chozenin niin ymmärrämme elokuvan viimeisen konfliktin olevan hänen ja Danielin välillä ja Miyagin tarinaa häivytetään takavasemmalle. Niinhän siinä käy, että ensin kun annetaan ymmärtää Saton ja Miyagin yhteenoton olevan jossain vaiheessa väistämätön - kun siihen viitataan toistuvasti – niin sitten mukaan on kirjoitettu myrkyskohtaus jossa Miyagi voi halkaista puun ja asia on sillä selvä: Miyagi ja Sato ovat bestiksiä.
Tuo ratkaisu tuntui kovin hätäiseltä ja olevan mukana vain koska ilmeisesti tärkeämpää oli saada loppuun sen Chozenin ja Danielin tappelu, joka kulki sitten kaikkien kliseiden määräysten alaisena. Toki ymmärrän että kun elokuva on nimeltään Karate Kid, niin tuon Danielin tulee olla se henkilö joka lopulta saa viimeisen sanan, mutta olisi se ollut mielenkiintoisempaa seurata Miyagin tarinaa. Varsinkin kun se saa enemmän painoa alussa ja antaa katsojan ymmärtää olevansa pääaihe, Danielin toimiessa vain taustatukena. Ja onhan Saton ikiaikainen kaunankanto huomattavasti tehokkaampi elementti, kuin virnuilevan Chozenin syyttä suotta aloitettu ureapäisyys.
Ralph Macchio ja Pat Morita esittävät roolinsa samalla tyylillä kuin tekivät sen ensimmäisessä osassa, joten en mene valittamaan.
Muista mukana olevista näyttelijöistä en pahemmin löydä kehumista.
Satoa esittävä Danny Kamekona on niin älyttömän jäykkä koko elokuvan ajan, että on ihme että hän ylipäätään pääsi liikkeelle.
Chozenia esittävä Yuji Okumoto oli puolestaan niin absurdin hysteerinen virnuilija, että olisi luullut hänen esittävän Jokeria Joel Shumacherin ohjauksen alaisuudessa.
Ja sitten on Danielin mielitiettyä esittävä Tamlyn Tomita. Mitä, oliko kyseessä elävä ihminen? Minä kun luulin elottomuuden perusteella kyseessä olevan pahvikuva.
Karate Kid 2 on ihan siedettävä jatko-osa, mutta sen aiemmasta kopioidut ideat eivät vakuuta ja uusia ideoita ei uskalleta käyttää.
Tähdet: **
Karate Kid 2
...NOIR
Ei Karate Kidin toinen osa nyt niin huono ole ettäkö se kannattaisi jättää katsomatta, sillä on se nyt sentään vähintään ihan siedettävä jatko-osa. Sitä katsoessani minulle vain tulee olo, että jos he olisivat vain uskaltautuneet pysytellä Mr. Miyagiin liittyvässä juoniosuudessa enemmän niin elokuva olisi mielenkiintoisempi ja erottuisi ensimmäisestä osasta, sen sijaan että nyhveröisi ja koettaisi kopioida ensimmäisen osan ideoita kuten se nyt tuntuu tekevän. Palaamme tähän seuraavan pilaavan juonikuvauksen jälkeen.
Alkutekstien aikana näemme pätkiä aiemmasta osasta ja sitten jatkamme siitä mihin edellisellä kerralla lopetimme. Daniel (Ralph Macchio) on juuri voittanut karateturnauksen potkaisemalla kiusaajaansa Johnnya (William Zabka.) Nyt olemme parkkipaikalla jossa Johnnyn ilkeä opettaja Kreese (Martin Kove) Kovestelee epäonnistunutta oppilastaan, kun Mr. Miyagi (Pat Morita) tulee ja pyytää Kreesea relaxoitumaan. Kreese lyö auton ikkunoita satuttaen kätensä ja tällä tavoin valmisteltiin kolmatta osaa.
Daniel ja tyttöystävänsä eroavat samantien, jotta pääsemme keskittymään uusiin tyttöihin.
Miyagi saa kirjeen Okinawalta jossa todetaan hänen isänsä olevan kuolemassa ja siispä sinne lähdetään. Saamme tietää, että Miyagi oli nuorena rakastunut neitoon nimeltä Yukie (Nobu McCarthy) joka oli järjestetty avioliittoon Miyagin parhaan ystävän Saton (Danny Kamekona) kanssa. Saton ja Miyagin oli määrä tapella jommankumman kuolemaan saakka, mutta jälkimmäinen heistä ei halunnut tappaa edellistä, saati kuolla itse vaan muutti amerikkaan.
Nyt palattuaan Okinawalle Miyagi saa huomata Saton haluavan edelleen taistella kuolemaan saakka. Daniel puolestaan saa vihamiehen Saton veljenpojasta, Chozenista (Yuji Okumoto), joka nyt vain on syntymä-ääliö. Mukana on myös Danielia kiinnostava neitokainen, Kumiko (Tamlyn Tomita.)
Sitten Miyagi opettaa Danielille kuinka hakata jäätä, kuinka käyttää rättiä kiveksiin ja tämän elokuvan Kurkipotkuna on heiluminen Rumputekniikan tahtiin.
Miyagin isä toivoo kuolinhetkellään poikansa ja Saton tekevän sovinnon, mutta Sato haluaa edelleen tapella. Sato aikoo myös myydä koko kylän, ajaa sen maan tasalle, suolata koko maan ettei mikään kasva siinä enää, kaataa ydinjätettä päälle ja laittaa esille kyltin jossa varoitetaan koirista,,, tai jotain sellaista. Sopivasti paikalle sattuu myrsky joka kaataa palkin Saton päälle ja pistää jonkun tytön tolpan huipulle. Öö, okei. Miyagi pelastaa Saton lyömällä palkkia ja Daniel kiipeää auttamaan tyttöä. Sato on ihan että ”jou Miyagi, sä oot supercool, mutta toi mun veljenpoika Chozen on ihan luuseri kun se ei tehnyt mitään.”
Sato ja Miyagi ovat siis paikanneet välinsä, mutta Chozen on entistä kyrpiintyneempi Danielille ja tappeluhan siitä syntyy. Kuten asiaan kuuluu niin tappelu etenee siten, että ensin hyvis hakataan sellaiseen kuntoon ettei hän ymmärrä mitään ja sitten hän voittaa.
Pidin Karate Kid kakkosen kohdalla siitä, että se ainakin aluksi keskittyy Mr. Miyagiin tehden elokuvasta eräänlaisen Karate Adultin. Vaikka muutoin tarina kulkisi samoin, niin oli piristävää että päähenkilö vaihtui Danielista Miyagiin ja näkisimme asiat erilaisesta näkökulmasta, mutta valitettavasti tätä ei uskalleta ylläpitää. Heti kun saavumme Miyagin kotipaikkakunnalle ja kohtaamme Chozenin niin ymmärrämme elokuvan viimeisen konfliktin olevan hänen ja Danielin välillä ja Miyagin tarinaa häivytetään takavasemmalle. Niinhän siinä käy, että ensin kun annetaan ymmärtää Saton ja Miyagin yhteenoton olevan jossain vaiheessa väistämätön - kun siihen viitataan toistuvasti – niin sitten mukaan on kirjoitettu myrkyskohtaus jossa Miyagi voi halkaista puun ja asia on sillä selvä: Miyagi ja Sato ovat bestiksiä.
Tuo ratkaisu tuntui kovin hätäiseltä ja olevan mukana vain koska ilmeisesti tärkeämpää oli saada loppuun sen Chozenin ja Danielin tappelu, joka kulki sitten kaikkien kliseiden määräysten alaisena. Toki ymmärrän että kun elokuva on nimeltään Karate Kid, niin tuon Danielin tulee olla se henkilö joka lopulta saa viimeisen sanan, mutta olisi se ollut mielenkiintoisempaa seurata Miyagin tarinaa. Varsinkin kun se saa enemmän painoa alussa ja antaa katsojan ymmärtää olevansa pääaihe, Danielin toimiessa vain taustatukena. Ja onhan Saton ikiaikainen kaunankanto huomattavasti tehokkaampi elementti, kuin virnuilevan Chozenin syyttä suotta aloitettu ureapäisyys.
Ralph Macchio ja Pat Morita esittävät roolinsa samalla tyylillä kuin tekivät sen ensimmäisessä osassa, joten en mene valittamaan.
Muista mukana olevista näyttelijöistä en pahemmin löydä kehumista.
Satoa esittävä Danny Kamekona on niin älyttömän jäykkä koko elokuvan ajan, että on ihme että hän ylipäätään pääsi liikkeelle.
Chozenia esittävä Yuji Okumoto oli puolestaan niin absurdin hysteerinen virnuilija, että olisi luullut hänen esittävän Jokeria Joel Shumacherin ohjauksen alaisuudessa.
Ja sitten on Danielin mielitiettyä esittävä Tamlyn Tomita. Mitä, oliko kyseessä elävä ihminen? Minä kun luulin elottomuuden perusteella kyseessä olevan pahvikuva.
Karate Kid 2 on ihan siedettävä jatko-osa, mutta sen aiemmasta kopioidut ideat eivät vakuuta ja uusia ideoita ei uskalleta käyttää.
Tähdet: **
Karate Kid 2
...NOIR
perjantai 11. helmikuuta 2011
Karate Kid (1984)
Harvassa lienevät ne ihmiset ja kaltaisensa olennot jotka eivät Karate Kid-elokuvia tuntisi, eritoten nyt kun ei-niin-kauan-sitten ilmestyi se remake jonka ansiosta tämä elokuvasarja ei ole jäänyt vain päälle 30 vuotiaiden nostalgiahetkiin.
Kun minä olin lapsi, pieni ja pippurinen palmikkopoika joka nosteli hevosia ja hätyytteli apinoita, niin Karate Kid kuului niihin elokuviin joiden vaikutuksen todellakin näki katukuvassa. Suurinpiirtein joka ainoa kakara vetäisi jonkin rätin otsapannakseen ja harjoittelivat kurkipotkua. Minä yhtenä heistä. Kun muut soittivat ilmakitaraa ja masturboivat, minä seisoin yhdellä jalalla valmiina tekemään siirron jossa täydellinen potku oli lopputuloksena. Mutta ei huolta, niin tekivät monet muutkin, niin surulliselta kuin se saattaa kuulostaakin.
Karate Kid vetosi siten, että sen hahmo siirtyi leikkeihin joissa jokainen halusi ola Daniel san samaan tapaan kuin jokainen halusi olla Rambo, tai se apina Eastwoodin leffoista,,, Clyde.
Tarina on aika samanlainen altavastaajakertomus kuin millainen esiintyi vaikkapa Rockyssa, mutta vain enemmän varhaisteineille suunnattuna. On uudelle paikkakunnalle muuttava muksu jota paikalliset häiriköt kiusaavat. Poika tapaa vanhan lyhyen kurttuisen olennon, Yodan joka opettaa kryptisten ohjeiden avulla kuinka Luke voi voittaa ilkeän Keisarin ja tämän pahan imperiumin.
Hetkinen?
Daniel (Ralph Macchio) on siis uudelle paikkakunnalle muuttava poika, jolla on vaikeuksia sopeutua sillä kyseessä on hieman sellainen kastijakojuttu jossa Daniel edustaa alempaa. Erityisesti koulun kovin häirikkö Johnny (William Zabka) ottaa Danielin silmätikukseen, kun Daniel vieläpä ihastuu Johnnyn tyttöön Aliin (Elisabeth Shue.)
Arvannette että Ali ei halua olla tekemisissä agressiivisen Johnnyn kanssa, joten Alista ja Danielista tulee pari.
Toisaalla Daniel haluaa oppia hakkaamaan kiusaajat ja hän tutustuukiin eräänlaiseen karateopettajaan, Mr. Miyagiin (Pat Morita.) Toki ennen Miaygin oppilaaksi päätymistä Daniel oli jo koettanut päästä oikeaan karatekouluun John Kreesen (Martin Kove) oppiin, mutta tämän herran paras oppilas ja suojatti onkin eräs häirikkö-Johnny joten se kariutui siihen.
Kreese opettaa oppilaitaan murskaamaan vastustajansa, kun taas Miaygi opettaa Danielia siivoamaan.
Daniel osallistuu karateturnaukseen jossa kohtaa päävastuksena Johnnyn. Daniel nousee toiselle jalalleen ja levittää kätensä. Johnny juoksee päin Danielin jalkaa. Sankarimusiikki soi, demokratia ja amerikkalainen unelma on voittanut. Johnnykin arvostaa Danielia.
Okei, vaikka Karate Kidissä Johnny esitetään heti alusta alkaen pahiksena, niin ei Daniel kaikesta kauriinsilmäisyydestään huolimatta anna itsestään niin hyvää kuvaa, etteikö hän tavallaan ansaitsisi lievää kettuilua osakseen. Danielhan heti alussa isottelee osaavansa karatea, mitä hän ei osaa ja seuraavaksi koettaa pokata varattua tyttöä, vaikka toki Ali olikin jo omalta osaltaan eronnut Johnnysta.
Alussa on kohtaus jossa Johnny koettaa jutella Alin kanssa ja tämä ratkaisee asiat pistämällä mankan päälle. Lopultahan vielä paljastuu, että Kreese on se todellinen elokuvan pahis ja Johnny on ollut vain Pavlovin koira, joka itse ymmärtää lopussa olleensa väärässä seurassa.
Mutta kun olet lapsi katsomassa tätä elokuvaa, niin Johnny on pahis ja Daniel hyvis, simple as minds ja pääjuonena onkin kuvata sitä kuinka Daniel selättää Johnnyvaikeutensa ja on lopussa voittaja kaikin puolin.
William Zabka on varsin sopivan penismäinen roolissaan ja erityisesti elokuvan varsinaisena pääpahiksena oleva Martin Kove on kaikessa kylmyydessään, sanoisimmeko Koveudessaan erityisen hyvä. Kove onkin jäänyt parhaiten mieleeni kolmesta ensimmäisestä Karate Kidistä.
Elisabeth Shue on sopivan suloisen harmiton ja Pat Morita on tarpeeksi ihmismuotoinen Yoda ollakseen sekä huvittava, mystinen, että realistisen älytön opettajahahmo jota seuraa varsin kiinnostuneena.
Ja sitten on tietenkin Ralph Macchio joka esittää tässä elokuvassa oikeastaan hyvin samanlaista roolia kuin Outsidersissa, mutta nyt tämä herkkä, särkyvä viattomuuden ilmentymä suoriutuu elämässään eteenpäin muutoinkin kuin moraalisena voittajana. Macchio on varsin mainio Danielina, joka on hahmo johon on helppo samaistua jo siksikin, että Macchio itse on hyvin tavanomaisen näköinen. Yleisesti ottaen en ole suuremmin pitänyt Macchiota mitenkään muistettavana näyttelijänä, mutta tälläiseen kiusatun teinin rooliin hän istui varsin sopivasti, joten en mene valittamaan. Sääli että Karate Kidien menestyksestä huolimatta Macchio on jäänyt pahasti tutkan ulkopuolelle ja vaikka en tosiaan ole pitänyt Macchiota koskaan järin muistettavana näyttelijänä, niin vuoden '86 elokuva Crossroads kuitenkin vihjaisi miehessä olevan jonkinasteista potentiaalia parempaan. No oli Macchio muutoin millainen näyttelijä tahansa, niin Karate Kidiin hän sopi kuitenkin sen verran hyvin, että vaikea siihen on muitakaan kuvitella tilalle.
Näyttelijöistä puheenollen, enpä ollut aiemmin huomannutkaan että se on Larry Drake jonka kaljapulloista Mr. Miyagi lyö päät irti.
Jos Karate Kidia ajattelee Rocky-lajityyppiin kuuluvana elokuvana, niin on niitä parempiakin saman genren edustajia olemassa, mutta teineille suunnatuista elokuvista tämä on lajinsa valioita. Se on ehkä hieman naivistinen ja välillä pahastikin mustavalkoinen tilanne- ja luonnekuvaukseltaan, mutta se on kieltämättä myös pirun viihdyttävä.
Kun näemme ensimmäisen kerran Kreesen opettamassa oppilaitaan, niin saatamme hymähtää sille tavalle jolla korostetaan Kreesen olevan tosi ilkimys, mutta samalla saamme luvan inhota miestä ilman taka-ajatuksia. Samanlainen chillaa dude-asenne kannattaa ottaa koko elokuvaa kohtaan ja vain nauttia menevästä kasaripopista, poseerauksista ja yleisestä sankarillisesta hengennostatuksesta.
Yhden tähden Karate Kid ansaitsee jo siitä, että se palautti mieleeni muiston siitä kuinka itsekin asetin otsalleni pannan johon olin piirtänyt nousevan auringon logon.
”Wax on.”
Tähdet: ****
Karate Kid
...NOIR
Kun minä olin lapsi, pieni ja pippurinen palmikkopoika joka nosteli hevosia ja hätyytteli apinoita, niin Karate Kid kuului niihin elokuviin joiden vaikutuksen todellakin näki katukuvassa. Suurinpiirtein joka ainoa kakara vetäisi jonkin rätin otsapannakseen ja harjoittelivat kurkipotkua. Minä yhtenä heistä. Kun muut soittivat ilmakitaraa ja masturboivat, minä seisoin yhdellä jalalla valmiina tekemään siirron jossa täydellinen potku oli lopputuloksena. Mutta ei huolta, niin tekivät monet muutkin, niin surulliselta kuin se saattaa kuulostaakin.
Karate Kid vetosi siten, että sen hahmo siirtyi leikkeihin joissa jokainen halusi ola Daniel san samaan tapaan kuin jokainen halusi olla Rambo, tai se apina Eastwoodin leffoista,,, Clyde.
Tarina on aika samanlainen altavastaajakertomus kuin millainen esiintyi vaikkapa Rockyssa, mutta vain enemmän varhaisteineille suunnattuna. On uudelle paikkakunnalle muuttava muksu jota paikalliset häiriköt kiusaavat. Poika tapaa vanhan lyhyen kurttuisen olennon, Yodan joka opettaa kryptisten ohjeiden avulla kuinka Luke voi voittaa ilkeän Keisarin ja tämän pahan imperiumin.
Hetkinen?
Daniel (Ralph Macchio) on siis uudelle paikkakunnalle muuttava poika, jolla on vaikeuksia sopeutua sillä kyseessä on hieman sellainen kastijakojuttu jossa Daniel edustaa alempaa. Erityisesti koulun kovin häirikkö Johnny (William Zabka) ottaa Danielin silmätikukseen, kun Daniel vieläpä ihastuu Johnnyn tyttöön Aliin (Elisabeth Shue.)
Arvannette että Ali ei halua olla tekemisissä agressiivisen Johnnyn kanssa, joten Alista ja Danielista tulee pari.
Toisaalla Daniel haluaa oppia hakkaamaan kiusaajat ja hän tutustuukiin eräänlaiseen karateopettajaan, Mr. Miyagiin (Pat Morita.) Toki ennen Miaygin oppilaaksi päätymistä Daniel oli jo koettanut päästä oikeaan karatekouluun John Kreesen (Martin Kove) oppiin, mutta tämän herran paras oppilas ja suojatti onkin eräs häirikkö-Johnny joten se kariutui siihen.
Kreese opettaa oppilaitaan murskaamaan vastustajansa, kun taas Miaygi opettaa Danielia siivoamaan.
Daniel osallistuu karateturnaukseen jossa kohtaa päävastuksena Johnnyn. Daniel nousee toiselle jalalleen ja levittää kätensä. Johnny juoksee päin Danielin jalkaa. Sankarimusiikki soi, demokratia ja amerikkalainen unelma on voittanut. Johnnykin arvostaa Danielia.
Okei, vaikka Karate Kidissä Johnny esitetään heti alusta alkaen pahiksena, niin ei Daniel kaikesta kauriinsilmäisyydestään huolimatta anna itsestään niin hyvää kuvaa, etteikö hän tavallaan ansaitsisi lievää kettuilua osakseen. Danielhan heti alussa isottelee osaavansa karatea, mitä hän ei osaa ja seuraavaksi koettaa pokata varattua tyttöä, vaikka toki Ali olikin jo omalta osaltaan eronnut Johnnysta.
Alussa on kohtaus jossa Johnny koettaa jutella Alin kanssa ja tämä ratkaisee asiat pistämällä mankan päälle. Lopultahan vielä paljastuu, että Kreese on se todellinen elokuvan pahis ja Johnny on ollut vain Pavlovin koira, joka itse ymmärtää lopussa olleensa väärässä seurassa.
Mutta kun olet lapsi katsomassa tätä elokuvaa, niin Johnny on pahis ja Daniel hyvis, simple as minds ja pääjuonena onkin kuvata sitä kuinka Daniel selättää Johnnyvaikeutensa ja on lopussa voittaja kaikin puolin.
William Zabka on varsin sopivan penismäinen roolissaan ja erityisesti elokuvan varsinaisena pääpahiksena oleva Martin Kove on kaikessa kylmyydessään, sanoisimmeko Koveudessaan erityisen hyvä. Kove onkin jäänyt parhaiten mieleeni kolmesta ensimmäisestä Karate Kidistä.
Elisabeth Shue on sopivan suloisen harmiton ja Pat Morita on tarpeeksi ihmismuotoinen Yoda ollakseen sekä huvittava, mystinen, että realistisen älytön opettajahahmo jota seuraa varsin kiinnostuneena.
Ja sitten on tietenkin Ralph Macchio joka esittää tässä elokuvassa oikeastaan hyvin samanlaista roolia kuin Outsidersissa, mutta nyt tämä herkkä, särkyvä viattomuuden ilmentymä suoriutuu elämässään eteenpäin muutoinkin kuin moraalisena voittajana. Macchio on varsin mainio Danielina, joka on hahmo johon on helppo samaistua jo siksikin, että Macchio itse on hyvin tavanomaisen näköinen. Yleisesti ottaen en ole suuremmin pitänyt Macchiota mitenkään muistettavana näyttelijänä, mutta tälläiseen kiusatun teinin rooliin hän istui varsin sopivasti, joten en mene valittamaan. Sääli että Karate Kidien menestyksestä huolimatta Macchio on jäänyt pahasti tutkan ulkopuolelle ja vaikka en tosiaan ole pitänyt Macchiota koskaan järin muistettavana näyttelijänä, niin vuoden '86 elokuva Crossroads kuitenkin vihjaisi miehessä olevan jonkinasteista potentiaalia parempaan. No oli Macchio muutoin millainen näyttelijä tahansa, niin Karate Kidiin hän sopi kuitenkin sen verran hyvin, että vaikea siihen on muitakaan kuvitella tilalle.
Näyttelijöistä puheenollen, enpä ollut aiemmin huomannutkaan että se on Larry Drake jonka kaljapulloista Mr. Miyagi lyö päät irti.
Jos Karate Kidia ajattelee Rocky-lajityyppiin kuuluvana elokuvana, niin on niitä parempiakin saman genren edustajia olemassa, mutta teineille suunnatuista elokuvista tämä on lajinsa valioita. Se on ehkä hieman naivistinen ja välillä pahastikin mustavalkoinen tilanne- ja luonnekuvaukseltaan, mutta se on kieltämättä myös pirun viihdyttävä.
Kun näemme ensimmäisen kerran Kreesen opettamassa oppilaitaan, niin saatamme hymähtää sille tavalle jolla korostetaan Kreesen olevan tosi ilkimys, mutta samalla saamme luvan inhota miestä ilman taka-ajatuksia. Samanlainen chillaa dude-asenne kannattaa ottaa koko elokuvaa kohtaan ja vain nauttia menevästä kasaripopista, poseerauksista ja yleisestä sankarillisesta hengennostatuksesta.
Yhden tähden Karate Kid ansaitsee jo siitä, että se palautti mieleeni muiston siitä kuinka itsekin asetin otsalleni pannan johon olin piirtänyt nousevan auringon logon.
”Wax on.”
Tähdet: ****
Karate Kid
...NOIR
torstai 10. helmikuuta 2011
Maniac (1980)
Vincent Schiavellin ja Ron Jeremyn risteytykseltä näyttävä Joe Spinell on Frank, sarjamurhaaja joka tappaa porukkaa verisissä lähikuvissa. Kuten asiaan kuuluu Frank nukkuu mallinuken vieressä, seinillä on harakanvarpain kirjoitettuja sanoja, makuuhuone on täynnä kynttilöitä, on nukkeja ja kaikenlaista sekalaista krääsää joilla korostetaan tämän kodin asukkaan olevan pöpi. Lisäksi Frank puhuu ja ajattelee itsekseen siten, että vuoroin itkee pahoja tekojaan vuoroin iloitsee. The usual shit.
Tom Savinia ammutaan päähän.
Frank tapaa valokuvaaja Annan (Caroline Munro) ja pyrkii hänen kanssaan normaalisuhteeseen, tappaen siinä sivussa ihmisiä.
Hautausmaa, Frank iskee Annan kimppuun kuin sika limppuun, mutta saa lapiosta. Frank kuulee ääniä, Frank näkee näkyjä, Frank tappaa itsensä.
MUTTA!
Lopussa on se klassinen lähikuva kuolleen kasvoista, kun tämä yllättäen avaakin silmänsä!
Maniacilla on aika arvostettu asema kauhuharrastajien keskuudessa, mutta sen arvostus on jokseekin päältä kullattua kuin varsinaiseen loistavana elokuva olemiseen pohjautuvaa, sillä suoraan sanoen Maniacille on eduksi jos joku laskee sen edes omaan lajityyppiinsä rajattuna keskitason elokuvaksi. Kuten niin monet muut aikoinaan kielletyt elokuvat, Maniac keräsi mainetta olemalla ajalleen kohtuuttoman raaka elokuva ja kun sitä ei kerran saanut mistään, niin kun sen joku jostain Ylä-Boliviasta sai savikiekkona haltuunsa, niin tätä mustavalkoiseksi kulunutta elokuvaa kopioitiin ja vaalittiin kuin Graalin maljaa. Kuten lähes kaikki muukin kielletty asia, alkoi Maniac kiinnostamaan jo siksikin ettei sitä saisi katsoa. Muistattehan Exterminatorin. Tuo yliarvostettu vigilante-elokuva vaikutti paljon kiinnostavammalta kun se oli kielletty ja sitten kun sen sai katsottavakseen, niin ensi toteamus oli että ”tämäkö piti kieltää? Estetään samantien vessassa käyntikin, jos kerran muutkin ulosteet kielletään.” Pahoitteluni kaikille Exterminator-faneille, sillä jopa lähipiirissäni on ihmisiä jotka pitävät kyseisestä elokuvasta suurestikin, enkä täten siis tahdo olla tarpeettoman ureapäinen. No, ehkä hieman.
Maniac siis toimii pitkälti shokkitehojen voimalla, mutta kokemus kertoo että pelkästään shokeeraamiseen turvautuminen ei tee elokuvasta hyvää, muutoinhan myöskin Salò ja Cannibal Holocaust olisivat hyviä elokuvia. Sama pätee yleisesti ottaen kaikkiin elokuviin joita ”markkinoidaan” muuhun kuin varsinaiseen sisältöön pohjaten.
Se että elokuva on perinteistä piirrosanimaatiota, ei tee siitä tietokonemoskaa parempaa.
Se että siinä on mukana Johnny Depp, ei tee siitä aina Saksikäsi Edwardia.
Se että kannessa mainitaan minun pitävän siitä, ei tarkoita hevonvaginaakaan.
Kun otetaan siis elokuva jonka tehot ovat pissanjuontisyömishaulikkoanaamaan-jutuissa, niin se saattaa aiheuttaa ensikatselun aikana sellaisen ”gee willikers”-tunteen, mutta entä sitten? Miksi katsoa se toistamiseen kun et voi kokea samoja näennäisiä yllätyksiä toistamiseen ja mitä jos erehdyt kesken elokuvan ajattelemaan sen sisältöä. Siinä vaiheessa upottava tunne kastelee jo päälakea.
Vaikka Maniacin Frankilla ei ole naamaria päässään, niin muutoin tämä on hyvin tyypillinen 80-luvun alussa pinnalle nousseen slasher/gore/splatter-sarjan edustaja Fridayn ja kumppaneiden tavoin. Siispä pääosa elokuvasta on pyhitetty sille, että kunhan keksitään kerta kerralta verisempiä ja mahdollisimman monipuolisia tappoja. On puukkoa, haulikkoa, käsiä ja viiksiä.
Joten jos goreilu innostaa, niin on tämä nykypäivänkin elokuvat huomioon ottaen aika näyttävä siltä osin, mutta vastaavasti ei tässä juuri muuta sisältöä ole, tai ainakaan selaista josta jaksaisi kiinnostua pätkääkään. Ja jos tuo goreilu ei kiinnosta, niin sitten sekin vähä innostus katoaa kuin palavien siltojen tuhka menneisyyden tuuliin.
On kuitenkin yksi hyvä syy lainata tai ostaa Maniac. Tai tarkemmin sanottuna nimenomaan Maniacin kahden levyn versio. Toisella levyllä on nimittäin mukana dokumentti elokuvan pääosan esittäjästä, Joe Spinellista ja kyseessä on erittäin hyvä, informatiivinen kuvaus näyttelijästä jonka kasvot saati nimi eivät mahdollisesti ole tuttuja, mutta joka on aikoinaan ollut suurinpiirtein joka puolella samaan aikaan. Ennen tätä dokumenttia muistin Spinellin vain tästä Maniacista ja Rockysta, mutta dokkaria katsellessani totesin toistuvasti itselleni ”hei, se oli tossakin!”
Mukana on tarpeeksi (tuttuja) puhuvia päitä, traaginen elämä, onnellinen elämä, saavutuksia, menetyksiä, kaikkea sitä mitä kaipaa, ei kaipaa ja se kaikki on tehty kohdetta kunnioittaen.
Näitä tämänkaltaisia dokumentteja saisi ilmaantua maailmaan useamminkin. Aina jos kyseessä ei ole kritiikitön tähtikuvaus, niin toisessa päässä ollaan Klaus Kinskin kaltaisten tunnettujen erikoisuuksien esittelyssä, mutta tälläiset Spinellin kaltaiset näyttelijät jäävät valitettavan unohduksiin kun dokumenttiaiheita jaetaan.
J.T. Walsh, Lance Henriksen, Amanda Plummer, etc. Näistä seuraavaksi lähikuvaa Tom Cruisen ja Julia Robertsin sijaan. Heitä joita näkee vähän väliä, mutta kukaan ei silti tunnu muistavan kuka oli kyseessä. He ovat heitä ”kuka se nyt taas olikaan? Se joka oli siinä...”
Ohjaaja William Lustigin Maniaceista suositeltavampia ovat pari ensimmäistä Maniac Copia, jotka ovat varsin veikeitä tuttavuuksia.
Alice Cooperia mukaillen i'm not in love with this maniac.
Tähdet: *
Maniac
...NOIR
Tom Savinia ammutaan päähän.
Frank tapaa valokuvaaja Annan (Caroline Munro) ja pyrkii hänen kanssaan normaalisuhteeseen, tappaen siinä sivussa ihmisiä.
Hautausmaa, Frank iskee Annan kimppuun kuin sika limppuun, mutta saa lapiosta. Frank kuulee ääniä, Frank näkee näkyjä, Frank tappaa itsensä.
MUTTA!
Lopussa on se klassinen lähikuva kuolleen kasvoista, kun tämä yllättäen avaakin silmänsä!
Maniacilla on aika arvostettu asema kauhuharrastajien keskuudessa, mutta sen arvostus on jokseekin päältä kullattua kuin varsinaiseen loistavana elokuva olemiseen pohjautuvaa, sillä suoraan sanoen Maniacille on eduksi jos joku laskee sen edes omaan lajityyppiinsä rajattuna keskitason elokuvaksi. Kuten niin monet muut aikoinaan kielletyt elokuvat, Maniac keräsi mainetta olemalla ajalleen kohtuuttoman raaka elokuva ja kun sitä ei kerran saanut mistään, niin kun sen joku jostain Ylä-Boliviasta sai savikiekkona haltuunsa, niin tätä mustavalkoiseksi kulunutta elokuvaa kopioitiin ja vaalittiin kuin Graalin maljaa. Kuten lähes kaikki muukin kielletty asia, alkoi Maniac kiinnostamaan jo siksikin ettei sitä saisi katsoa. Muistattehan Exterminatorin. Tuo yliarvostettu vigilante-elokuva vaikutti paljon kiinnostavammalta kun se oli kielletty ja sitten kun sen sai katsottavakseen, niin ensi toteamus oli että ”tämäkö piti kieltää? Estetään samantien vessassa käyntikin, jos kerran muutkin ulosteet kielletään.” Pahoitteluni kaikille Exterminator-faneille, sillä jopa lähipiirissäni on ihmisiä jotka pitävät kyseisestä elokuvasta suurestikin, enkä täten siis tahdo olla tarpeettoman ureapäinen. No, ehkä hieman.
Maniac siis toimii pitkälti shokkitehojen voimalla, mutta kokemus kertoo että pelkästään shokeeraamiseen turvautuminen ei tee elokuvasta hyvää, muutoinhan myöskin Salò ja Cannibal Holocaust olisivat hyviä elokuvia. Sama pätee yleisesti ottaen kaikkiin elokuviin joita ”markkinoidaan” muuhun kuin varsinaiseen sisältöön pohjaten.
Se että elokuva on perinteistä piirrosanimaatiota, ei tee siitä tietokonemoskaa parempaa.
Se että siinä on mukana Johnny Depp, ei tee siitä aina Saksikäsi Edwardia.
Se että kannessa mainitaan minun pitävän siitä, ei tarkoita hevonvaginaakaan.
Kun otetaan siis elokuva jonka tehot ovat pissanjuontisyömishaulikkoanaamaan-jutuissa, niin se saattaa aiheuttaa ensikatselun aikana sellaisen ”gee willikers”-tunteen, mutta entä sitten? Miksi katsoa se toistamiseen kun et voi kokea samoja näennäisiä yllätyksiä toistamiseen ja mitä jos erehdyt kesken elokuvan ajattelemaan sen sisältöä. Siinä vaiheessa upottava tunne kastelee jo päälakea.
Vaikka Maniacin Frankilla ei ole naamaria päässään, niin muutoin tämä on hyvin tyypillinen 80-luvun alussa pinnalle nousseen slasher/gore/splatter-sarjan edustaja Fridayn ja kumppaneiden tavoin. Siispä pääosa elokuvasta on pyhitetty sille, että kunhan keksitään kerta kerralta verisempiä ja mahdollisimman monipuolisia tappoja. On puukkoa, haulikkoa, käsiä ja viiksiä.
Joten jos goreilu innostaa, niin on tämä nykypäivänkin elokuvat huomioon ottaen aika näyttävä siltä osin, mutta vastaavasti ei tässä juuri muuta sisältöä ole, tai ainakaan selaista josta jaksaisi kiinnostua pätkääkään. Ja jos tuo goreilu ei kiinnosta, niin sitten sekin vähä innostus katoaa kuin palavien siltojen tuhka menneisyyden tuuliin.
On kuitenkin yksi hyvä syy lainata tai ostaa Maniac. Tai tarkemmin sanottuna nimenomaan Maniacin kahden levyn versio. Toisella levyllä on nimittäin mukana dokumentti elokuvan pääosan esittäjästä, Joe Spinellista ja kyseessä on erittäin hyvä, informatiivinen kuvaus näyttelijästä jonka kasvot saati nimi eivät mahdollisesti ole tuttuja, mutta joka on aikoinaan ollut suurinpiirtein joka puolella samaan aikaan. Ennen tätä dokumenttia muistin Spinellin vain tästä Maniacista ja Rockysta, mutta dokkaria katsellessani totesin toistuvasti itselleni ”hei, se oli tossakin!”
Mukana on tarpeeksi (tuttuja) puhuvia päitä, traaginen elämä, onnellinen elämä, saavutuksia, menetyksiä, kaikkea sitä mitä kaipaa, ei kaipaa ja se kaikki on tehty kohdetta kunnioittaen.
Näitä tämänkaltaisia dokumentteja saisi ilmaantua maailmaan useamminkin. Aina jos kyseessä ei ole kritiikitön tähtikuvaus, niin toisessa päässä ollaan Klaus Kinskin kaltaisten tunnettujen erikoisuuksien esittelyssä, mutta tälläiset Spinellin kaltaiset näyttelijät jäävät valitettavan unohduksiin kun dokumenttiaiheita jaetaan.
J.T. Walsh, Lance Henriksen, Amanda Plummer, etc. Näistä seuraavaksi lähikuvaa Tom Cruisen ja Julia Robertsin sijaan. Heitä joita näkee vähän väliä, mutta kukaan ei silti tunnu muistavan kuka oli kyseessä. He ovat heitä ”kuka se nyt taas olikaan? Se joka oli siinä...”
Ohjaaja William Lustigin Maniaceista suositeltavampia ovat pari ensimmäistä Maniac Copia, jotka ovat varsin veikeitä tuttavuuksia.
Alice Cooperia mukaillen i'm not in love with this maniac.
Tähdet: *
Maniac
...NOIR
tiistai 8. helmikuuta 2011
Olipa Kerran Kiinassa (Wong Fei Hung, 1991)
Kuten Fong Sai Yuk, myös Olipa Kerran Kiinassa kertoo todellisesta henkilöstä Kiinan historiassa ja kuten Fong Sai Yuk, myös tämän elokuvan päähahmo, Wong Fei Hung oli jonkinlainen superkungfuileva kansansankari jonka tarinat ovat saaneet myyttisiä piirteitä. Wong Fei Hungin tarinat sijoittuvat kuitenkin sen verran lähelle historiaan (1847 – 1924), että ne tuskin ovat kuitenkaan yhtä kirjavasti väritettyjä kuin Fong Sai Yukin. Tai sitten ovat.
Elokuvan antaman kuvan perusteella - ja varsinkin kun molempia edellä mainittuja hahmoja näyttelee Jet Li – voitaisiin sanoa Wong Fei Hungin olleen aikuiseksi kasvanut versio Fong Sai Yukista. Ja koska Wong Fei Hungin tarinat sijoittuvat ns. modernin maailman syntyyn hieman samaan tapaan kuin Once Upon A Time In The West, niin Wong Fei Hungin maailma tuntuu huomattavasti tutummalta ja nykyaikaisemmalta kuin esimerkiksi Fong Sai Yukin.
Mutta se siitä.
Olemme jossain 1900-luvun käänteessä. Britit hallitsevat Hong Kongia, Ranskalaiset tunkevat nenäänsä Vietnamiin ja muutoinkin länsimaalaisten työntyminen aasiaan huolestuttaa alueen alkuperäiskansoja. Jotkut ovat innoissaan uusista, vieraista kulttuureista, osa näkee tilanteessa huolestuttavaa uskontojen ja tapojen pakkosyöttöä.
Tunnettu akupunktiolääkärikungfuilija Wong Fei Hung (Jet Li) joutuu kaitsemaan tätiään, Siu-Kwan Yeetä (Rosamund Kwan) joka ei ole hänen oikea tätinsä, vaan pikemminkin jonkinlainen adoptiotäti, tai jotain sellaista. No, verisukulaisia he eivät ainakaan ole. Siu-Kwan on juuri saapunut englannista ja on hyvin kaupunkilaistuneen sivistynyt, muiden Kiinalaisten edustaessa eräänlaista maalaisjärkeä.
Amerikkalaisten ja brittien läsnäolo aiheuttaa riitaa, jonka keskipisteessä olevat Kiinalaiset saavat ajoittain nahoissaan kärsiä. Eräänlaisena kaupungin epävirallisena johtajana Wong Fei Hung pyrkii minimoimaan kiistatilanteet ja pitämään rauhaa yllä kaikkien osapuolien välillä, mutta välillä se ei ole helppoa kun vierasmaalaiset eivät tahdo ymmärtää vierasmaalaisia, etc. Wong Fei Hung päättää erään selkkauksen jälkeen vierailla ulkomaalaisen ilkeän bisnesmiehen Mr. Jacksonin (Jonathan Isgar) luona pyytämässä tätä hillitsemään miestensä käytöstä, mutta vastaukseksi Wong Fei Hung saa vain toteamuksen, että tätä tämä nykyaika on, syö tai tule syödyksi.
Jos Mr. Jacksonista miehineen ei olisi tarpeeksi päänvaivaa, joutuu Wong Fei Hung myös pitämän kurissa paikallista suojelurahoja kauppialta keräävää pikkurikollista, Shahon Hungia (Yau Kin-Kwok.)
Shahon Hungin miehet polttavat Wong Fei Hungin talon ja paikalle saapunut uudistusmielinen kuvernööri pitää tapahtunutta Wong Fei Hungin omana syynä, sillä tämähän on taantumuksellinen. Jaa-a, vai niin.
Sivussa saamme seurata Siu-Kwan Yeen ihastumista Wong Fei Hungiin. Hei c'mon, he ovat ”sukulaisia” vain jonkin sukujen historiassa olleen kunnianosoituksen vuoksi, eli insestisestä meiningistä ei ole kyse.
Shahon Hung lyöttäytyy yhteen Mr. Jacksonin kanssa ja yhdessä tuumin he päättävät, että on aika Wong Fei Hungin kuolla. Teatteriesityksen aikana Wong Fei Hungia kohtaan laukaistaan salamurhayritys joka epäonnistuu, mutta tilanteen rauhoittamiseksi britit ampuvat yleisöä. Jep, näinhän asiat kuuluukin ratkaista. Kun joku koetetaan salamurhata, niin ammutaan kaikki paikalla olevat. Kuvernööri tulkitsee asiat kunnolla päälaelleen ja syyttää kuolemista Wong Fei Hungia, joten hän ja hänen ystävänsä tulee kaikki pidättää.
Wong Fei Hungille selviää, että Mr. Jackson shanghaijaa miehiä jotka kuljetetaan sitten ihmiskaupan uhreina amerikkaan. Samalla pitää pohtia voiko kung fulla taistella luoteja vastaan, miettiä miten pelastaa vangiksi jääneitä ystäviä ja täti Yee. Ja kohta on vielä tapeltava Rautaviitta-Yimia vastaan (Shi-Kwan Yen.) On siinä työnsarkaa kerrakseen.
Tikapuu fu alkakoon ja sitten lennetäänkin ympäri ämpäri niin, että taivas on maa ja maa on jossain ihan muualla.
Paha on kukistettu ja imperilistisiat saivat tuta rautanyrkkiä ja lohikäärmekenkää. Kuvernöörikin fanittaa Wong Fei Hungia.
Olipa Kerran Kiinassa on mainio kuin sika pienenä. Oi tätä ilon, värin ja liikehdinnän juhlaa. Elokuva on kuin Merry Melodies ja Silly Symphonies yhdessä, eli Sirry Melonies.
Fong Sai Yukin tavoin elokuvassa on runsaasti huumoria, vaijeri futa, veikeitä hahmoja, mutta toteutus on lyyrisempää Hiipivän Tiikerin tyyliin ja tarina on vakavammin otettava siinä olevan kolonisaation kuvauksen vuoksi.
Koska elokuvassa kuvataan vierasmaalaisten saapumista Kiinaan ja kulttuurien törmäyksiä, niin tarkkaavaisuushäiriöiset saattavat pitää sitä jopa muukalaisfobisena, mutta elokuva ei kuitenkaan sorru minkäälaisen vierasvihaan väittäen kaiken muualta tulevan olevan aina pahasta. Elokuvassa selkeästi todetaan, että soveliainta olisi jos vieras ymmärtäisi toimia maassa maan tavalla, niin silloin ilman pakottamista oltaisiin myös valmiita neuvottelemaan ja oppimaan.
Vaikka Olipa Kerran Kiinassa ei olekaan aivan yhtä huumoripainotteinen elokuva kuin Fong Sai Yukit ovat, niin niistä pitävät nauttivat varmasti tästäkin elokuvasta. Olipa Kerran Kiinassa on kuin aikuistunut Fong Sai Yuk, jolla on vielä pilkettä silmäkulmassa.
Tähdet: ****
Olipa Kerran Kiinassa
...NOIR
Elokuvan antaman kuvan perusteella - ja varsinkin kun molempia edellä mainittuja hahmoja näyttelee Jet Li – voitaisiin sanoa Wong Fei Hungin olleen aikuiseksi kasvanut versio Fong Sai Yukista. Ja koska Wong Fei Hungin tarinat sijoittuvat ns. modernin maailman syntyyn hieman samaan tapaan kuin Once Upon A Time In The West, niin Wong Fei Hungin maailma tuntuu huomattavasti tutummalta ja nykyaikaisemmalta kuin esimerkiksi Fong Sai Yukin.
Mutta se siitä.
Olemme jossain 1900-luvun käänteessä. Britit hallitsevat Hong Kongia, Ranskalaiset tunkevat nenäänsä Vietnamiin ja muutoinkin länsimaalaisten työntyminen aasiaan huolestuttaa alueen alkuperäiskansoja. Jotkut ovat innoissaan uusista, vieraista kulttuureista, osa näkee tilanteessa huolestuttavaa uskontojen ja tapojen pakkosyöttöä.
Tunnettu akupunktiolääkärikungfuilija Wong Fei Hung (Jet Li) joutuu kaitsemaan tätiään, Siu-Kwan Yeetä (Rosamund Kwan) joka ei ole hänen oikea tätinsä, vaan pikemminkin jonkinlainen adoptiotäti, tai jotain sellaista. No, verisukulaisia he eivät ainakaan ole. Siu-Kwan on juuri saapunut englannista ja on hyvin kaupunkilaistuneen sivistynyt, muiden Kiinalaisten edustaessa eräänlaista maalaisjärkeä.
Amerikkalaisten ja brittien läsnäolo aiheuttaa riitaa, jonka keskipisteessä olevat Kiinalaiset saavat ajoittain nahoissaan kärsiä. Eräänlaisena kaupungin epävirallisena johtajana Wong Fei Hung pyrkii minimoimaan kiistatilanteet ja pitämään rauhaa yllä kaikkien osapuolien välillä, mutta välillä se ei ole helppoa kun vierasmaalaiset eivät tahdo ymmärtää vierasmaalaisia, etc. Wong Fei Hung päättää erään selkkauksen jälkeen vierailla ulkomaalaisen ilkeän bisnesmiehen Mr. Jacksonin (Jonathan Isgar) luona pyytämässä tätä hillitsemään miestensä käytöstä, mutta vastaukseksi Wong Fei Hung saa vain toteamuksen, että tätä tämä nykyaika on, syö tai tule syödyksi.
Jos Mr. Jacksonista miehineen ei olisi tarpeeksi päänvaivaa, joutuu Wong Fei Hung myös pitämän kurissa paikallista suojelurahoja kauppialta keräävää pikkurikollista, Shahon Hungia (Yau Kin-Kwok.)
Shahon Hungin miehet polttavat Wong Fei Hungin talon ja paikalle saapunut uudistusmielinen kuvernööri pitää tapahtunutta Wong Fei Hungin omana syynä, sillä tämähän on taantumuksellinen. Jaa-a, vai niin.
Sivussa saamme seurata Siu-Kwan Yeen ihastumista Wong Fei Hungiin. Hei c'mon, he ovat ”sukulaisia” vain jonkin sukujen historiassa olleen kunnianosoituksen vuoksi, eli insestisestä meiningistä ei ole kyse.
Shahon Hung lyöttäytyy yhteen Mr. Jacksonin kanssa ja yhdessä tuumin he päättävät, että on aika Wong Fei Hungin kuolla. Teatteriesityksen aikana Wong Fei Hungia kohtaan laukaistaan salamurhayritys joka epäonnistuu, mutta tilanteen rauhoittamiseksi britit ampuvat yleisöä. Jep, näinhän asiat kuuluukin ratkaista. Kun joku koetetaan salamurhata, niin ammutaan kaikki paikalla olevat. Kuvernööri tulkitsee asiat kunnolla päälaelleen ja syyttää kuolemista Wong Fei Hungia, joten hän ja hänen ystävänsä tulee kaikki pidättää.
Wong Fei Hungille selviää, että Mr. Jackson shanghaijaa miehiä jotka kuljetetaan sitten ihmiskaupan uhreina amerikkaan. Samalla pitää pohtia voiko kung fulla taistella luoteja vastaan, miettiä miten pelastaa vangiksi jääneitä ystäviä ja täti Yee. Ja kohta on vielä tapeltava Rautaviitta-Yimia vastaan (Shi-Kwan Yen.) On siinä työnsarkaa kerrakseen.
Tikapuu fu alkakoon ja sitten lennetäänkin ympäri ämpäri niin, että taivas on maa ja maa on jossain ihan muualla.
Paha on kukistettu ja imperilistisiat saivat tuta rautanyrkkiä ja lohikäärmekenkää. Kuvernöörikin fanittaa Wong Fei Hungia.
Olipa Kerran Kiinassa on mainio kuin sika pienenä. Oi tätä ilon, värin ja liikehdinnän juhlaa. Elokuva on kuin Merry Melodies ja Silly Symphonies yhdessä, eli Sirry Melonies.
Fong Sai Yukin tavoin elokuvassa on runsaasti huumoria, vaijeri futa, veikeitä hahmoja, mutta toteutus on lyyrisempää Hiipivän Tiikerin tyyliin ja tarina on vakavammin otettava siinä olevan kolonisaation kuvauksen vuoksi.
Koska elokuvassa kuvataan vierasmaalaisten saapumista Kiinaan ja kulttuurien törmäyksiä, niin tarkkaavaisuushäiriöiset saattavat pitää sitä jopa muukalaisfobisena, mutta elokuva ei kuitenkaan sorru minkäälaisen vierasvihaan väittäen kaiken muualta tulevan olevan aina pahasta. Elokuvassa selkeästi todetaan, että soveliainta olisi jos vieras ymmärtäisi toimia maassa maan tavalla, niin silloin ilman pakottamista oltaisiin myös valmiita neuvottelemaan ja oppimaan.
Vaikka Olipa Kerran Kiinassa ei olekaan aivan yhtä huumoripainotteinen elokuva kuin Fong Sai Yukit ovat, niin niistä pitävät nauttivat varmasti tästäkin elokuvasta. Olipa Kerran Kiinassa on kuin aikuistunut Fong Sai Yuk, jolla on vielä pilkettä silmäkulmassa.
Tähdet: ****
Olipa Kerran Kiinassa
...NOIR
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)