Sataa ja näkyvyys on huono, kun nuori stressaantunut pukumies Harrison French (Matt Davis) ajaa ajatuksissaan autollaan miehen hengiltä. Panikoiva Harrison vetää ruumiin sivuun ja salaa tapahtuman.
Samaan aikaan Harrison painii rahavaikeuksissa kauniimman puoliskonsa Wynnin (Robin Tunney) kanssa ja neidin isä, kongressiedustaja Douglas Henderson (Peter Coyote) ei hukkaa yhtäkään tilaisuutta mollata Harrisonia luuseriksi. Sopivasti Harrisonille paljastuu, että mies jonka hän kolarillaan tappoi sattui olemaan Hendersonin huumevieroituksesta karannut poika Chris (Andrew Harris).
Jossain vaiheessa ruumis löytyy ja päätyy uutisiin, joissa epäillään kuolleen Chrisin olleen toinen äskettäisen pankkikeikan ryöstäjistä. Voi pojat mitä käänteitä ja niin lupaavasti kun kaikki alkoi.
Harrisonin jo ensi-silmäyksellä selvästi ilkeä asianajaja, William Ashbury (James Spader) näkee kärsimykset ja ystävää esittäen saa Harrisonin avautumaan ongelmistaan.
Katsojalle selviää aika nopeasti se, että Ashbury kiristää suurinpiirtein jokaista kohtaamaansa ihmistä tekemään kaikenlaisia kolttosia aina aviorikkomuksista murhiin ja nyt Harrison on uusin leikkikalu.
Ashbury vuotaa omistamilleen poliiseille sopivasti tietoja, jotta saa Harrisonin entistä enemmän pulaan ja enemmän jalan alle. Tapahtumaa tutkiva rehellinen poliisi Scofield (Aidan Quinn) uskoo Harrisonin olevan toinen pankkiryöstäjistä ja tappaneen kumppaninsa saadakseen saaliin itselleen, ja kun juttu otetaan pois, niin hän ei aio jättää sitä sikseen, vaikka ei sitten oikeastaan teekään juuri mitään sen selvittämiseksi.
Seuraavaksi tylsistytään aika tovi, kun Ashburyn orjat vikisevät vuorollaan olevansa ureassa. Hei! Jopa kongressiedustaja Henderson on Ashburyn kiristyksen uhri.
Arvatkaa vaan onko Chris oikeasti elossa ja kolarissa kuollut mies oli joku John Doe jonka Ashbury lavasti Chrisiksi. No tottakai ja Ashbury piilottelee oikeaa Chrisia, käyttäen häntä yhtenä leikkikalunaan.
Harrison saa tarpeekseen ja huijaa Ashburyn ampumaan paukkupanoksilla, jonka vuoksi Scofield ampuu muilla kuin paukkupanoksilla ja aurinko paistaa taas.
Shadow of Fear alkoi lupaavasti. Pimeä sateinen yö, stressaantunut tavis ja vahinkokuolema joka salataan ja se ymmärrettävästi rupeaa herättämään ongelmia. Mutta miksi ihmeessä piti paljastaa kuolleen olleen läheinen ja miksi sen läheisin piti olla pankkiryöstäjä ja miksi hän ei ollutkaan ja miksi näin ja miksi noin. Mukavan yksinkertaisen tehokkaasta alusta mentiin alle 20 minuutissa juonelliseen sekasotkuun jossa liika oli liikaa.
Aidan Quinn, James Spader, Peter Coyote. Hyviä näyttelijöitä kukin. Sääli siis että tämän elokuvan varsinaisen pääroolin tekee "mitä? missä mä oon?"-oloinen Matt Davis, jonka hölmistynyt ilme istuu aika hyvin elokuvan alkuun, mutta rupeaa pidemmän päälle käymään hyvin rasittavaksi. Jos ei kerran ole muuta kuin yksi ilme, niin sen toivoisi johtuvan jostain muusta kuin paistinpannun iskusta päähän. Ja kun Davis ei näyttelijänä ole kovinkaan varman oloinen, niin hänen seuraamisensa on aika tylsää ajankulua.
Spader oli loistava limanuljaskakiristäjämanipulaattori, Coyote sopivan kärttyisä ukko ja Quinn tukipilari joka piti kattoa paikallaan.
Ihan hyviä olivat myös Tunney ja hänen äitiään esittänyt Alice Krige.
Joten pääosin näyttelijät olivat kuitenkin hyviä, että jos Davis olisi heittäytynyt hieman rohkeammin rooliinsa, niin ei hänkään varmasti olisi saanut minulta kuraa niskaansa. Nyt hän vain valitettavasti jää seinäruusuksi ja se ei ole hyvä asia kun kyseessä on pääosa. Huvittavaa vielä on se, että tässä elokuvassa on sivuosassa ihan Davisin näköinen heppu ja vähän väliä meinasin erehtyä seuraamaan väärää henkilöä. Eikä se toinen tyyppi edes näytellyt eri tavalla, että olisin sen vuoksi voinut edes vahingossa antaa kehuja väärin todistein.
Stephen Edwardsin pianopainotteinen musiikki oli aivan älyttömän nättiä, vaikka sen jatkuva kohtalokkuus vaikutti välillä hupsujen juonenkäänteiden ansiosta liiankin mahtipontista.
Ja se mikä oikeasti oli mainiota tässä elokuvassa, oli Ashburyn motiivi tehdä ilkeyksiä. Koska hän pystyi.
Tähdet: **
Shadow of Fear
Pim! Olet hypnotisoitu!
Aku Ankka (äänenä mestari Clarence Nash) saa syntymäpäivälahjan jonka sisällä on kolme muuta lahjaa. Ensimmäinen avattu paketti sisältää projektorin jota kautta näemme elokuvan ensimmäisen kertomuksen ja tässä tarinassa seuraamme erilaisia lintuja, kuten vaikkapa viluista Etelänavan pingviiniä, Pabloa joka kaipaa Galapagossaarien lämpöön. Seuraa huvittavuuksia kun Pablo koettaa keksiä keinoja matkustaa pois, mutta ei kestä pakkasta edes niin paljoa että pääsisi pihamaan poikki. Mutta sinnikkyydellä Pablo rakentaa jäälautan ja ottaa kamiinan mukaansa, joten matka voi alkaa. Perillä Pablo nauttii lämmöstä, mutta kokee ajoittaista koti-ikävää.
Toisessa saman lahjan lintutarinassa näemme lyhyesti etelä-amerikan lintuja ja kolmannessa Meksikolaispoika kohtaa lentävän aasin.
Siinä varsinaisessa toisessa tarinassa, eli toisesta lahjasta löytyy José Carioca (José Oliveira) joka kutsuu Akun mukaansa Päättymättömän Tarinan kirjaan jossa junaillaan, lauletaan, nähdään oikea Kitten Natividad,,, ei kun siis Dora Luz laulamassa animoitujen taustojen edessä. Mukana on myös maailman ei-etelä-amerikkalaisen näköisen etelä-amerikkalaiset taustalaulajat. Yhdessä vaiheessa Dora Luz muuttuu Dr. Manhattaniksi.
José aloittaa mustan magian harjoittamisen (ihan oikeasti.)
"Oh, Donald. Don't worry. It is simple, my friend. Just a little black magic will fix you up."
Kolmas lahja sisältää 2001: Avaruusseikkailun psykedeelisen värimatkan, mukaan astuu Panchito (Joaquin Garay) ja kuulemme klassisen Three Caballeros-laulun. Aku ja José arvostavat ystäväänsä niin paljon, että koettavat haudata hänet elävältä. Sitten lennetään lentävällä matolla ja jostain syystä ystävyksemme kuvittelevat ampuvansa rannalla loikoilevia neitokaisia. Öö, okei.
Eikö olekin erikoista, että vaikka Disney tuo meille nopeasti hahmoina mieleen Aku Ankan, Mikki Hiiren, Hessu Hopon, Roopen, Iineksen, Minnin, ja näin pois päin, ja vaikka Disney tuo meille myös mieleen monituiset animaatioelokuvat, niin eipä noita Aku Ankkoja ja muita tunnettuja kasvoja juurikaan pitkissä elokuvissa ole nähnyt. Onhan siellä jotain pientä, mutta esimerkiksi Mikki Hiiren tunnetuin esiintyminen pitkässä elokuvassa (emme siis laske mukaan alle 10 minuuttista Steamboat Willieta) on varmastikin Fantasia ja siinäkin Mikin esiintyminen jää kuitenkin lyhytelokuvaan. Elokuvallisen ilmaisun kautta nämä Disneyn "kasvot" ovat tutumpia aivan loistavista lyhytanimaatioista ja äkkiseltään ajateltuna niin lieneekin parempi, sillä vaikka minusta Hopon Poppoo-elokuva oli hauska, niin paljon hauskempia ovat ne Hessun lyhyet tarinat joissa hän lopettaa tupakointia, muuttuu raivohulluksi auton ratissa, etc. Tai vastaavasti Aku Ankan kohdalla, kun hän ei saa nukutuksi tiputtavan hanan vuoksi, lähtee tappamaan karhua tehdäkseen Iinekselle turkin, tapaa itsemurhalla uhkailevan linnun, etc. Mutta silti toivoisin että Aku ja kumppanit saisivat enemmän oikeita pitkiä elokuvia kohdalleen, kuin vain Kolmen Caballeron kaltaisia tilkkutäkkejä.
Kolme Caballeroa on aika samanlainen kuin ne Aku-tarinoita sisältävät elokuvat joissa esimerkiksi Taavi Ankka toimii vanhojen taskukirjojen tapaan irrallisia tarinoita yhdistävänä kehyskertomuksen kertojana, mutta silti tarinat ovat lopulta vain kokoelma oikeasti toisiinsa liittymättömiä pätkiä. Toki ne ovat pääosin hauskoja tarinoita, erinomaisine visuaalisine vitseineen, mutta elokuvaksi niistä ja tästä ei ole. Eli kyseessä on kuin kokoelmalevy jossa osa kappaleista, kuten se pakollinen tuore remixversio olisi voitu jättää pois. Niistä pitää, mutta ehyeksi kokonaisuudeksi niistä ei siis oikein ole.
Pidin kovasti monestakin elokuvan vitseistä, visuaalisesti animaatio oli erittäin miellyttävää, ääniefektit ja -näyttely miellyttävää, joten kyllä Kolme Caballeroa aiheuttaa tarkoitetun hymyn huulille ja tuottaa mukavan katselutuokion. Siispä miksi valittaa? No, ainakin se oli lopulta hieman häiritsevää, että elokuvan painotus on jotenkin poissa kohdiltaan. Taskukirjamainen tarinoiden yhdistely ei tee siitä yhtenäistä ja kun varsinainen Caballero-osuus on muita suurempi, niin se aiheuttaa kuvalle eräänlaisen sommitteluerheen. Lisäksi ne Caballero-osuudet ovat kuin jokin hullupippurin aiheuttama trippi jossa seinät valuvat, silmät sulavat ja kristalliräjähdys täyttää tajunnan, joten siinä ei oikein seuraa minkäänlaista tarinaa jota siinä ei ole, vaan katselee hämmästyksestä aurinkorakettivuoristorataa.
Kolme Caballeroa on hyvin epätasainen peyotematka, joka tuottaa iloa, mutta jonka logiikka heittää sellaista häränpyllyä että siinä luulee Hunter S. Thompsonin olleen käsikirjoittajana.
Pingviinit näyttivät kaikki Steve Buscemilta.
Tähdet: ***
Kolme Caballeroa
Viihdepuolelta jotenkin tunnettu kirjailija (Ewan McGregor) saa mahdollisuuden laajentaa repertuaariaan tultuaan valituksi haamukirjoittamaan Britannian entisen pääministerin, Adam Langin (Pierce Brosnan) muistelmat.
Lang tunnetaan hyvin Amerikkamielisestä politiikastaan, joka sittemmin Lähi-itä-ongelman vuoksi on johtanut epäilyksiin sotarikoksista. Vesikidutusta, etc.
Edellinen haamukirjoittaja oli kuollut oletetun tapaturmaisesti ja uusi kirjailija saa aloittaa kaiken lähes alusta. Kirjailija viedään syrjäiselle Langin ranta-asunnolle aloittamaan työt, mutta hommista ei meinaa tulla mitään, kun itse kohde ei pahemmin paikalla viihdy kertomassa itsestään ja sen mitä Lang kertoo, on niin tylsää jaarittelua että siitä tehty kirja toimisi hyvin unilääkkeenä.
Kirjailija löytää edeltäjänsä jäljiltä valokuvia joissa esiintyvien henkilöiden ja vuosilukujen perusteella hän epäilee, että Lang on valehdellut, tai ainakin johtanut harhaan puhuessaan poliittisesta nuoruudestaan. Pian kirjailija saa huomata, että edeltäjänsä kuolema oli todennäköisesti kaikkea muuta kuin tapaturma ja että hän itse saattaisi olla seuraava maan poveen päätyvä, mutta uteliaisuuden kasvattaessa ruokahalua päättää hän saada kaiken selville. Yhteydenotot Langin poliittisiin vastustajiin ja yhteistyökumppaneihin herättävät vääränlaista huomiota, mutta ennen kuin totuus pääsee julki, tapahtuu salamurha ja Lang jää historiaan arvostettuna poliittisena vaikuttajana.
Lopulta kirjalija kuitenkin ymmärtää edeltäjänsä jättämät vihjeet ja väärä viesti paperissa johtaa kylmään katuun.
Tämä oli aivan loistava jännityselokuva, josta osoituksena on se että sitä upposi niin tunnelmaan, etten ennen lopputekstejä edes tajunnut ettei McGregorin hahmolle annettu nimeä. Kysyinkin katseluseurana olleelta neidiltä "eiks ne tosiaan maininnut sitä nimeä kertaakaan?" ja se huomio kertoo paljon McGregorin hahmosta, joka oli elokuvassa enemmän haamu kuin kirjoittaja. Mies oli hyvin hiljainen koko elokuvan ajan ja tavallaan koko ajan hieman sivussa, vaikka onkin tarinavyyhdin purkaja ja keskeinen hahmo.
Muutenkin elokuva on hyvin rauhallisesti kulkeva ja hiljalleen jännitystä kohottava, tehden hiljaisuudesta erittäin toimivan lievää paranoiaa huokuvan kertomuksen.
Näyttelijät olivat aivan erinomaisia ja hassua oli, että en aluksi meinannut tunnistaa kolmea elokuvan näyttelijöistä, sillä jotenkin niin erilaisia he olivat kuin yleensä. (Kim Cattrall, James Belushi ja Timothy Hutton.)
Tarina oli mielenkiintoinen ja vaikka itse lopetus, kuten myös keskellä elokuvaa oleva seksuaalinen petos olivat aika tarpeettomia, niin muutoin juoni oli hyvin mielenkiintoinen. Pidin kovasti siitä, että vaikka tästä oltaisi voitu rakentaa jokin hysteerinen takaa-ajo-elokuva, niin uskallettiin pysytellä kävelyvauhdissa ja antaa salaisuuksien avautua ajallaan. Mihin liittyen oli mainiota, että vaikka tämä kuuluukin niihin elokuviin joissa niin sanotusti kukaan ei ole miltä näyttää ja näin pois päin, niin se ei tuntunut miltään salaisuuksia ja valheita-elokuvalta, vaan se oli jotenkin Hitchcockiton Hitchcock.
Ja hitto vie, Alexandre Desplatin musiikki oli hienoa.
Niin ja jummi jammi se Langin ranta-asunto oli upea.
Tähdet: ****
The Ghost Writer
Honolulun kovin kyttä on Jenny "Silk" Sleighton (Cec Verrell), joka ennen alkutekstejä kiipeää poliisien piirittämän talon katolle, juoksee pakenevien roistojen perässä junaan, ampuu auton heinäpaaliin ja katsoo kuinka se räjähtää.
Heti alkutekstien jälkeen Silk kiipeää toisen talon katolle ja estää huumekaupan.
Oikeudenkäynti pahamaineisia huumekauppiaita vastaan ei kuitenkaan suju leppoisasti, kun todistajat ovat lahjottuja ja samaan aikaan Silk saa tehtäväkseen tutkia raa'an murhatapauksen ja useammankin, kun ilmenee että joku lahtaa vankilasta vapautettuja henkilöitä. Heti perään aletaan tutkimaan jonkun nuoren miehen pari vuotta aiemmin tapahtunutta kuolemaa ja sen seurauksena saadaan ampua palkkatappajia hengiltä ja sytyttää auto palamaan. Osa edellä mainituista tapahtumista liittyy kaupungin suurimpien huumekuninkaiden tulevaan laaja-mittaiseen pahisoperaatioon ja sen vuoksi näemme Salvador Dalin näköisen rikollispomon käskemässä alaisiaan suorittamaan rikoksia. Huumekaupan ohella Salvador Dali järjestää maahan aasialaisgangstereita elämään uuden henkilöllisyyden turvin.
Toisaalla Silk yhdistää ne tapetut ex-rikolliset syyttäjä(poika)ystäväänsä Stevensiin (Bill McLaughlin) ja etsivätyö on sitä, että Silk vain vilkaisee itsestään toimivaa tietokoneen monitoria ja siihen ilmaantuu Stevensin nimi.
Parrakas vietnamveteraani kidnappaa Silkin ja paljastuu, että tämä partasuti on Salvador Dalin alainen ja nyt Dali haluaa lentokoneen ja vapaan pääsyn pois maasta. Mutta minä ihmettelen, että miksi Dali soitti poliisille kertoakseen vaatimuksistaan, kun tässä vaiheessa kukaan viranomainen ei vielä edes epäillyt häntä mistään rikoksesta, saati edes tiennyt hänen olevan olemassakaan.
Silk ampuu Dalin lentokoneineen räjähtäväksi tulimereksi ja tunnontuskiin tullut Stevens kuolee yrittäessään pelastaan Silkia. Muu saa jäädä auki, koska ne jäävät auki.
En tunne pääosan Cec Verrelliä näyttelijänä, mutta tämän perusteella hän on ihan kelvollinen äksöntähti.
Verrell näyttää aivan joltain supermallilta ja elokuva tuntuukin välillä aivan joltain muotinäytökseltä johtuen siitä, että Silkillä on melkein joka kohtauksessa erilainen asukokonaisuus. Eipä se haittaa, sillä tämä elokuva on silkkaa B-roskatoimintaa, joten ei siltä suuremmin mitään realismia tai muutakaan tolkullista odota. Siispä tarjolla on ilmeetön seksikäs sankari joka pistää kylmäksi kaikki rikolliset, Autot syttyvät palamaan kaatuessaan, autot räjähtävät kaatuessaan, juonenpätkät eivät tunnu johtavan mihinkään, musiikki on tosi vetävää kasarisynarokkia ja visuaalisuudesta tulee Miami Vice mieleen. Eli aivan loistavaa ajantappoa, mutta huono elokuva.
Tähdet: **
Silk
BITCH SLAP
Alkuteksteissä näemme pätkiä muun muassa Faster Pussycatista ja taustalla soi tukkaheviä, joten tyyli on ainakin selvä, B-roskaa ja lots of it.
Kosteat, uhkeat, hidastetut beibit saapuvat aseet käsissään autiomaassa sijaitsevalle white trash-asuntovaunulle. Nämä kolme naista ovat Trixie (Julia Voth), Hel (Erin Cummings) ja Camero (America Olivo), ja takaumien avustuksella meille kerrotaan heidän etsivän jotain jonka sijainnin takaluukussa vankina oleva limainen Gage (Michael Hurst) tietää. Gage pakotetaan hyvinkin väkivaltaisesti kertomaan missä naisten etsimä asia on ja samalla mainitaan, että Gage pelkää jotakuta nimeltä Pinky, jonka kasvoja kukaan ei ole nähnyt.
Välillä näemme lisää takaumia joissa hieman Reservoir Dogsin tapaan kasvatetaan tapahtumia jo tapahtuneeseen, mutta juuri tuota näyttämätöntä käännekohtaa tärkeämpi on paljastaa hahmojen luonteita, jotka tässä tapauksessa tosin ovat kaikki samanlaisia "fuck you, you fucking fuck!"-ihmisiä.
Neidit kaivavat maasta etsimäänsä, mutta välillä pitää ryhtyä hidastettuihin vesileikkeihin, lesbistisiin iloihin ja paikalle saapuu Class Of Nuke 'em Highn oppilaita etsien samaa vielä tuntematonta MacGuffinia. Kunhan ollaan tapettu porukkaa, leikitty kahleilla ja nähty nunnapornoa, niin viimein löydetään se kovasti etsitty asia, ja se on hiukan yllätyksettömästi pussillinen timantteja.
KISSATAPPELU!
Mustasukkainen Camero varastaa timantit ja koettaa polttaa Trixien ja Helin, mutta onneksi Hel räjäyttää Cameron. Ilmenee että Hel onkin salainen agentti Foxy 69 toimimassa Kevin Sorbon laskuun ja hänen tehtävänään oli timanttien sijaan löytää Gagen varastama Nanopommi, mutta onneksi tunteet Trixieta kohtaan ovat edelleen rakastavat.
Camero palaa vain lievästi kärähtäneenä ja uusi kissatappelu alkaa.
Veri roiskuu ja Trixie poistuu paikalta paljastaen olevansa tuo salaperäinen Pinky ja oli mukana saadakseen takaisin Gagen varastaman miekan.
Voi Luoja! Tämä elokuva on kyllä niin teinipoikien tumputusfantasiaa kuin vain voi olla. Kaikki naiset ovat ihan hillittömiä seksipommeja joiden kaula-aukot ovat avarampia kuin taivas ja avaruus, hahmojen nimet ovat pääosin kaksimielisiä vitsejä (esim. officer Fuchs), verta roiskuu kuin Evil Deadissa, aseet laulavat nopeutetussa kuorossa, miekat viuhuvat, koulutyttöfetissiä, lesbounelmia, rokki raikaa, valaistus, kuvaus ja leikkaus muistuttavat sarjakuvaa. Joten kyseessä on aikalailla Russ Meyerin, Jim Wynorskin ja Andy Sidariksen tuotanto yhdistettynä Tarantinon Kill Billismiin, eikä elokuvaa siis voi ottaa mitenkään vakavissaan.
Poislukien eräät todella rumat ja tarpeettomat tietokone-efektit (joissakin green screen-kohtauksissa näyttelijät heijastuvat taustakankaasta), on kyseessä tosi hauskaa roskaviihdettä. Kyseessä on tarpeeksi halvan näköinen, tarpeeksi kömpelö, tarpeeksi huonomakuinen ja tarpeeksi suurella innostuksella tehtyä Beetä, että ainakin minä nautin joka sekunnista mitä tämä boner-elokuva näytti.
Silkkaa roskaahan tämä on, mutta erityisen hyvä paineenlaukaisija.
Tähdet: ***** (tai ~)
Bitch Slap
THE TOURNAMENT
Joka seitsemäs vuosi järjestetään suuri, mutta salainen urheilutapahtuma nimeltä Turnaus. Kilpailu järjestetään aina sattumanvaraisesti valitussa kaupungissa ja sinne kootaan 30 maailman parasta ammattitappajaa, jotka taistelevat kuolemaan saakka voittaakseen sekä 10 miljoonaa dollaria että tittelin jolla ylpeillä. Tämänkertainen kilpailu järjestetään Englannissa, Middleboroughissa ja siellä jäjittimin ja piiloakameroin seuratut tappajat aloittavat toistensa napsimisen. Koska tappajat eivät tunne toisiaan, niin myös he tunnistavat kilpakumppanit näiden kehoihin asetettujen jäljittimien ansiosta, joista yksi päätyy vahingossa elämänhalunsa menettäneen alkoholistipapin MacAvoyn (Robert Carlyle) vatsaan. Joten MacAvoy päätyy erehdyksessä mukaan kilpailuun ja saa avukseen toisen kilpailijan Lai Lain (Kelly Hu), joka sympatiseeraa miestä jonka tajuaa olevan väärässä paikassa väärään aikaan. MacAvoyn seura alkaa vaikuttamaan Lai Lain omatuntoon ja hänellä alkaa olemaan vaikeuksia lahdata kanssakilpailijoita, mutta koska kehoon istutetut jäljittimet ovat myös räjähteitä, niin kilpailun järjestäjät pitävät huolen siitä että tappaminen jatkuu.
Edellisen kilpailun voittaja Joshua (Ving Rhames) on mukana eri syistä kuin muut, sillä hän etsii vaimonsa tappajaa, joka on yksi kilpailun osallistujista ja se joku on Lai Lai.
Kunhan kaikki muut kilpailijat ovat kuolleet ja MacAvoy on oksentanut jäljittimen pihalle, niin Lai Lai ja Joshua voivat kohdata. Tällöin Joshualle selviää, että hänen vaimonsa tapettiin jotta saataisiin edellisilpailun voittaja mukaan tämänkertaiseen turnaukseen. Joshua leikkaa Lai Lain jäljittimen ulos ja syöttää sen kilpailun järjestäjälle, Powersille (Liam Cunningham) ja sitten voidaankin räjähtää yhdessä. Ja myöhemmin MacAvoy voi pitää saarnaa jota kuuntelee myös Lai Lai.
Vaikka The Tournament on Bitch Slapin tavoin elokuva jonka voi surutta luokitella B-elokuvaksi, niin silti nämä elokuvat eroavat toisistaan suuresti. Toki molemmissa veri roiskuu ja hylsyt silkoilevat ympäriinsä, mutta siinä missä Bitch Slap oli tarkoituksellista roskaa, niin The Tournament on siihen verrattuna vakava ja asiallinen elokuva. Eli The Tournament on kuin Cobra verrattuna Pink Flamingosiin. Joten samankaltaisuuksistaankin huolimatta niitä ei voi oikein pisteyttää samalla tavalla, vaan tämän kohdalla ei voi olla joko tai.
The Tournament on hieman kuin Smokin' Acesin erilaiset tappajat yhdessä paikassa-idea venytettynä pitkäksi elokuvaksi, sillä erotuksella että tämä on jotenkin kotikutoisempi ja siten kömpelömpi. Mukana on runsaasti tuttuja (ja hyviäkin) näyttelijöitä, jokaisella on erilainen tappajarooli ja toiminta on varsin tyylikkäästi toteutettua. Kuitenkaan koko elokuvan aikaa ei idea oikein jaksa kantaa, vaan se alkaa tuntumaan jonkin shoot 'em up-pelin pelaamiselta ja putkijuoksulta. Kyseessä kuitenkin on varsin hauskaa päännollausviihdettä The Losersin, A-Teamin ja The Expendablesin tapaan, ja kuten niiden kohdalla, niin myös tämä on hieman onttoa elokuvaa.
Se mikä oli aika kova pettymys, oli se ettei tässä ollut ammattitappajapappia, vaan Carlylen hahmo pysyi viattomana sivullisena koko elokuvan ajan.
Yksi elokuvan tappajista on muuten maskeerattu näyttämään Chuck Norrisilta elokuvasta The Hitman.
Tähdet: ***
The Tournament
V-sarjan avaruusolennolta näyttävä Lars (äänenä Johnny Depp) on kameleontti, joka on varustettu Lassin (Lassi ja Leevi) mielikuvituksella. Ollessaan Fear and Loathaamassa Lars päätyy erilleen omistajistaan ja seikkailu aavikolla, polttavan auringon alla voi alkaa.
Takeshi Kitanon näköinen vyötiäinen kertoo Larsille Lännen Hengestä ja lähettää kameleonttimme tarpomaan aavikon halki etsimään siellä jossain sijaitsevaa kaupunkia.
Lars päätyykin keskellä aavikkoa olevaan kaupunkiin ja peittääkseen nyhverön kaupunkilaisuutensa, ottaa hän käyttöön kovaksikeitetyn lännenhahmoimagon nimellä Rango. Larsista, eli Rangosta tulee kaupunkilaisten suuresti arvostama lännensankari, kun Rango vahingossa saa hengiltä aavikon kansaa kiusanneen haukan ja vaikka imago onkin valheellinen, niin hän ottaa ilolla vastaan sädekehänsä ja sheriffintähden.
Aavikolla valuuttana toimii vesi ja kellä vettä on, on hänellä valta, mutta vesi on lopussa kaikilta ja kaikkialta. Samalla Rango ihastuu iguaaniin nimeltä Beans (Isla Fisher) joka kertoo nähneensä jonkun kaataneen vettä tahallisesti hukkaan, mutta kukaan ei ole uskoa höperönä pidettyä Beansia. Chinatowninsa nähneet ymmärtävät heti John Hustonia muistuttavan kilpikonnapormestarin (Ned Beatty) nähdessään, että hän on elokuvan pahis ja kun juoni ilman insestiä muistuttaa tuosta modernin film noirin klassikosta, niin olisi sitä voitu huonompaakin tarinaa hyödyntää.
Kun kaupungin vesivarastot varastetaan, kokoaa Rango possen ja lähtee jäljittämään varkaita. Oletetut varkaat saadaan kiinni ja pormestari on tyytyväinen. Vettä ei kuitenkaan saatu takaisin, sillä se oli kaadettu maahan ja varkaat väittävät jonkun muun tehneen sen. Ilmenee, että pormestari on ostanut kaikki muut maa-alueet Beansin tilaa lukuunottamatta, mutta miksi pormestari ostaisi kuivaa maata, ellei sitten juuri hän pitäisi kaupunkia kuivana saadakseen maat halvalla. Okei, niinhän se sitten onkin.
Tässä vaiheessa Rangon liioittelut ja valheet paljastuvat, ja vanhaan tuttuun tapaan päähenkilö joutuu poistumaan häpeissään, muiden kääntäessä selkänsä hänelle. Ja kuten aina, vihdoinkin omana itsenään toimiva sankari pelastaa päivän ja ansaitsee jälleen, nyt aidosti kaupunkilaisten arvostuksen. Sitä ennen kuitenkin tavataan Lännen Henki (aivan älyttömän hyvin Clint Eastwoodia imitoiva Timothy Olyphant) ja ymmärretään että pormestari todellakin on pahis joka haluaa omistaa kaiken maan ja säädellä vettä, jotta olisi Hank Hill. Tämän jälkeen vesi virtaa vuolaana ja ilo on ylimmillään.
Rango on kerännyt aika paljon kehuja, mutta hei, niinhän melkein kaikki isommat tietokoneanimaatiot tuntuvat järjestään tekevän. Siispä olin hyvin skeptinen elokuvan suhteen ja ajattelin, että kyllä se varmaan on hyvän näköinen, suht' hauska ja varmastikin siis viihdyttävä, mutta ei lopulta kuitenkaan mitään muuta kuin pätevää perustasoa. No, Rango näyttää tosi hyvältä, on aika hauska, viihdyttää ja on vähintäänkin pätevää perustasoa. Siispä kyllä tämän elokuvan katsominen tuottaa hyvää oloa, eikä siitä löydä suurempaa valittamista, mutta näiden tälläisten elokuvien taso on muutoinkin jo sen verran korkea, että siinä mielessä ei Rango poikkeuksellinen elokuva ole. Se miksi Rango kuitenkin on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin suurin osa muista tämän hetken tietokoneanimaatioista, on se että vaikka Toy Storyt ja Shrekit tarjoavat paljon selvästikin aikuisille suunnattuja vitsejä, niin Rango on vieläkin enemmän aikuisten elokuva. Toki moni muksukin nauttisi tästä elokuvasta, mutta kielenkäyttö, alkoholin kulutus ja aika turhankin yksityiskohtaiset kuolinkorinat osoittavat kuitenkin, että elokuvan ikäraja K11 olisi voinut olla myös K13.
Juuri tämä elokuvan virkistävän erilainen lähestymistapa ns. lastenelokuvaan nostaa sen normaalin hyvän tason yläpuolelle ja vaikka animaatiodesign on liiankin tuttua, niin sisällöltään Rango on lähempänä Chuck Jonesia ja Friz Frelengia kuin Mikki Hiiren Kerhotaloa.
Se mikä minua hieman häiritsi Rangossa, oli Johnny Deppin käyttämä puhetapa. Rangohan kuulosti ihan Kermitiltä!
Muuten tuo hahmo oli erinomainen sokea idiootti jolla on suuri usko itseensä, mutta ei lahjoja taikka kykyjä toimia, vaan hyvää onnea jonka vuoksi kaikki kääntyy oikealle tolalleen.
Hahmoista puheenollen, elokuvan Lee Van Cleefmainen tappaja, Rattlesnake Jake oli aika pelottava.
Tarjolla on paljon elokuvaviittauksia, joista suurin osa luonnollisesti liittyy westerneihin ja nekin enimmäkseen Sergio Leonen elokuviin. Erityisen onnistunut ja ei niin ilmiselvä viittaus Leoneen oli Huuliharppukostajan uuden ajan rikollisista/bisnesmiehistä tehty huomautus.
Näyttävää animaatiota, hyvää musiikkia ja hyvällä huonolla maulla tehtyä aikuisten lastenelokuvaa.
Tähdet: ****
Rango
Väsynyt ja alkoholisoitunut veteraanikyttä Jack Mosley (Bruce Willis) saa tehtäväkseen saattaa suupalttivanki Eddie Bunker (Mos Def) oikeuteen. Rutiinikeikka, 16 korttelia, pari tuntia.
Kaupunkiruuhka osoittautuu kuitenkin esteistä vähäisimmäksi, kun eteen tulevat palkkatappajat ja heidän perässään Jackin korruptoituneet kollegat jotka ovat valmiita ottamaan Eddien omaan huomaansa. Eddie kun oli nähnyt erään poliisin lavastavan rikoksen ja sitä kautta kaikki pahat poliisit saattaisivat kokea kaatuvan dominoteorian. Siispä pian paetaan kyttiä, Willis puuskuttaa keuhkonsa puhki, David Morse on tosi ilkeä kyttä (joka kyllä saa synninpuhdistusta vaihtoehtoisessa lopetuksessa), välillä kadotetaan todistaja, Eddie vastustelee Jackin seuraa, mutta lopulta poikapariskunta pitää yhtä ja fyysisten vaurioiden jälkeen korruptiopoliisit saavat ansionsa mukaan.
Richard Donner oli 76 vuotias ohjatessaan 16 Blocksin, mutta Tappavien Aseiden ohjaajassa ei näköjään ikä ollut ainakaan vielä tuolloin kangistanut jäseniä, sillä sen verran hyvä- ja tasalaatuisesta toimintajännäristä on kyse. Elokuva ei ole mitenkään varsinaisesti yllättävä, sillä jos idea alkoholille persosta väsyneestä kytästä kuljettamassa isoille herroille vaarallista vankia kuulostaa tutulta, niin ei tarvitse katsoa Clint Eastwoodin Luotikujaa pidemmälle. Tuosta Eastwoodin elokuvasta muistuttaa erityisen vahvasti kohtaus jossa päähenkilöt ajavat bussilla luotisateessa. Siispä 16 Blocks on jo alkuasetelmiltaan aika tuttu elokuva, mutta Donnerin ammattimainen ohjaus, elokuvan hyvämakuinen vähäeleisyys ja pätevät roolisuoritukset tekevät tästä elokuvan, joka näyttää että tuttuus ei aina ole pahasta.
Bruce Willis oli erinomainen väsyneenä Jackina ja toisin kuin yleensä näiden dokukyttien kanssa, niin tällä kertaa hahmo todellakin vaikutti siltä että maksaa oli uitettu vettä vahvemmassa.
Kun Mos Def hän oli räpätäti-moodissa, niin silloin hän oli tyypillisen ärsyttävä vinkuja, mutta muulloin hän oli ihan miellyttävää seurattavaa. Joten vaikka näissä buddy-jutuissa toinen hahmoista onkin aina puheliaampi, niin joskus on parempi ettei näin olisi. Se Mos Defin nariseva ääni oli rasittava, oli hän sitten rauhallisesti taikka sarjatulella puhuva.
Ja David Morse oli pahiskyttänä erittäin hyvä.
16 Blocks on erittäin viihdyttävä ja tasokas elokuva, mutta se on myös hiukan liian turvallinen ja tuttu. Siispä elokuvasta kyllä pitää, paljonkin, mutta silti sitä ei pysty nostamaan lajityyppinsä valioiden seuraan.
Tähdet: ***
16 Blocks
Elokuvan aluksi näemme kuinka Yhdysvaltain hallitus jahtaa terroristeja huipputeknologian, kuten Predatorin (ei se Predator) avustuksella ja sillä pedataan elokuvassa esiintyvää isoveli näkee kaiken-tematiikkaa. Asiaa korostetaan osoittamalla meidän kaikkien olevan riippuvaisia kännyköistä ja kuinka jälleen kerran valtio voi vakoilla meitä niiden kautta. Siitä siirrymme sitten elokuvan päähenkilön, rähjäsänkisen rahattoman luuserin, Jerryn (Shia LaBeouf) luokse. Jerry on mies joka polttaa enemmän siltoja kuin niitä ehditään pystyttää, joten kotiinpaluu on yhtä tuskaa, etenkin kun se tapahtuu veljen hautajaisten vuoksi. Siellä hänelle muistutetaan siitä kuinka hän oli aikoinaan heittänyt tulevaisuutensa hukkaan, eli perhe on paras.
Eräänä päivänä Jerryn onni näyttää kääntyvän, kun tilille on yllättäen ilmaantunut niin sanotusti shitload of money ja poissaollessaan on asunto täyttynyt kaikenlaisella kamalla aseista pommintekoaineksiin. Hmm, kenties tämä onni ei olekaan potkumuotoinen, varsinkin kun pian Julianne Moore soittaa ja kertoo Jerryn olevan olevan terroristi jota FBI tulee noutamaan, joten pian agentti Morgan (Billy Bob Thornton) onkin jo kuulustelemassa sankariamme. Kohta Julianne Moore soittaa uudestaan, nosturi rikkoo talon seinän, Jerry hyppää junan eteen, väistää junaa, astuu junaan, vieressä nukkuvan puhelin soi Jerrylle, vaihdetaan junaa, Julianne Moore hallitsee junaa, valomainokset puhuvat, kaikkien kännykät soivat, AARGH! Tämä on aivan naurettavan ylilyötyä teknologiahirvitys valloittaa sielumme ja Napapiirin-huuhaata jossa joku kaiken yllä oleva naputtelee Ataria ja kaikki maailman kommervenkit tottelevat hänen sormenpäitään. Ja Jerry ei ole ainoa joka saa kokea idioottimaisuuksia, kun kiltti yksinhuoltaja Rachel (Michelle Monaghan) saa myös vastata Julianne Mooren puheluihin ja pian he joutuvat yhdessä aavikolle jossa Moore ottaa kauko-ohjauksella voimalinjat haltuunsa, räjäyttää johdot poikki ja suuntaa niiden sähkövirran erääseen kolmanteen mukaan pakotettuun henkilöön. AARGH!
No, sivussa ollaan näytetty kuinka asevalmistajat ovat tehneet kristallin joka äänimerkin saatuaan räjähtää hyvinkin tuhoisasti ja yksi kristalleista päätyy kaulakoruksi, kun erikoisvalmisteinen trumpetti on valmis laukaisemaan sen. AARGH!
Toisaalla ilmavoiminen tutkija Perez (Rosario Dawson) tutkii Jerryn tapausta, sillä Jerryn edesmennyt veli oli jokin ilmavoiminen superälykkö ja toisaalla agentti Morgan tutkii samaista tapausta samasta syystä. Ja tässä vaiheessa minä en enää oikein jaksa seurata tätä joka suuntaan säntäilemistä ja kohtauskavalkadia jossa on kiire mutta minnekään ei mennä.
Suuri paljastus on se, että Julianne Moore on valtion kehittämä tietokone joka on kuin Skynet ja Hal 9000, mutta ei yhtä hauska. Ja miksi tämä kaikki tapahtuu? Who cares!
Ensin ohjaaja D.J. Caruso teki Shia LaBeoufin kanssa teiniversion Takaikkunasta ja sitten sama poikapari päätti tehdä teiniversion Valtion Vihollisesta, joka jo itsessään on teiniversio Valtion Vihollisesta.
Aikoinaan Caruso sai minut nyökyttämään hyväksyvästi tehtyään elokuvan The Salton Sea, joka oli varsin mainio, kova ja kylmä trilleri. Sittemmin hän on suunnannut elokuvansa selvästikin alle kuin yli kaksikymppisille ja ilmeisesti hänen käsityksensä lastenelokuvista noudattelee enemmän Teletappien kaavaa, kuin Snorkkeleiden.
Eagle Eye on täynnä hervotonta vauhtia ja se sai minut tuntemaan itseni hitaaksi ja vanhak-si señor. Ja vaikka tälläinen Orwellmainen juoni kuulostaa hauskalta ja tietoyhteiskunnassa voidaan osoittaa valvovan silmän omaavan myös kädet, niin Eagle Eye on niin helvetin pinnallisesti tehtyä ja ahdettu niin järjettömän täyteen silkkaa sekoilua, että se on oikeastaan vain typerä.
Aiemmin mainitsin elokuvan Valtion Vihollinen, jota Eagle Eye muistuttaa joka puolelle ehtivine agentteineen ja jopa kansikuvineen, niin silti osuvampi vertailu voitaisiin löytää yhdistelmästä The Net-Verkko Kiristyy kohtaa pikakelauksella esitetyn Epic Movien.
Leffan ainoa kohtaus josta pidin, oli se jossa LaBeoufin hahmolle näytettiin mitä kaikkea informaatiota tuo mystinen Julianne Moore oli hänestä kerännyt ja siinä näkyy myös Jerryn elokuvalista. Tuohon kohtaukseen liittyen on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Jerryn kaltainen ihminen olisi katsonut vain elokuvia kuten Fight Club, 2001, Full Metal Jacket, City of God, etc. Kun siellä olisi pitänyt olla Epic Movie, Date Movie, Disaster Movie, Scary Movie 1-4, ja muut niiden kaltaisen klassikot.
Eagle Eye on hyviäkin näyttelijöitä pahasti hukkaan heittävä sinisävyinen värikäs oksennus, jossa huojutaan, ollaan sekaisin ja törmäillään taukoamatta seinään. Sopii erityisesti tarkkaavaisuushäiriöisille.
Tähdet: *
Eagle Eye
Joskus muinoin menneinä aikoina meillä oli videovuokraamossa Suosittelemme-hylly, jossa oli ei niin yllättäen elokuvia joita suosittelimme asiakkaille. En yleensä kritisoinut muiden valintoja, mutta toivoin että kyseinen valikoima oli mahdollisimman laaja-alainen ja ettei kukaan siis suosittelisi vain yhden lajityypin elokuvia, mutta vaikka tekisi niin, niin tärkeintä oli että oli rehellisesti sitä mieltä jotta valittu elokuva oli oikeasti suositeltava. Syy miksi mainitsin tuon on helposti pääteltävissä, sillä Danny The Dog oli erään kollegani Suosittelemme-hyllyyn asettama elokuva ja minun mielestäni...
(vastaus juonikuvauksen jälkeen)
Danny (Jet Li) on ehdollistettu toimimaan väkivaltaisen gangsterin Bartin (Bob Hoskins) koirana joka tottelee vain isäntäänsä ja tämä isäntä päästää Dannyn irti vain jos on tarve saada joku hakattua nakeiksi ja muusiksi. Täysin vailla arvostusta oleva, käytännössä tyhmänä eläimenä pidetty Danny kohtaa sokean pianonvirittäjän Samin (Morgan Freeman), joka ei pidä Dannya tyhmänä, pahana, saati eläimenä, vaan ihmisenä jollainen hän on.
Kun Bart kuolee kilpailevan gangsterin kostoiskussa, jää Danny vaille isäntää ja ystävällisestä Samista tulee eräänlainen korvikeisä ja Samin aikoinaan hoitoonsa ottamasta nuoresta Victoriasta (Kerry Condon) sisar.
Danny oppii lapsen lailla elämää ja paikoillaan oleva kaulapanta estää häntä sortumasta väkivaltaan, mutta jossain vaiheessa tulee aika kokeilla elämistä ilman Epun lakanaa. Tottakai juuri kun suuret askeleet on otettu, törmää Danny menneisyyteensä ja ilmenee ettei Bart olekaan kuollut. Pelätessään uuden perheensä puolesta, alistuu Danny pitämään jälleen pantaa ja toimimaan isäntänsä koirana laittomissa tappeluissa. Mutta Danny ei ole enää Bartin ja pian hän palaakin Samin luokse ja samalla selvitetään kuka hän oli ennen joutumistaan Bartin huomaan. Kiukustunut gangsterimme lähettää roppakaupalla miehiä noutamaan Dannyn, joten saamme katsella runsaasti tappelemista. Plussaa käsikirjoittajana toimineelle Luc Bessonille siitä, että tähän elokuvaan ei ole tungettu hänen 2000-luvun innostumistaan parkouriin. Sen sijaan meillä on valkoisiin pukeutunut kalju superkaratepahis jonka kanssa voidaan käydä se titaanien taistelu, mutta lopussa koira on muuttunut sylikissaksi ja hyvä niin sillä kissat rulez 4eva.
... Kyseessä on varsin hyvä ja yllättävän erilainen mätkimiselokuva, että ymmärrän täysin miksi kollegani elokuvaa suositteli ja vaikka en ehkä olekaan valmis nostamaan tätä lajityyppinsä parhaimpien joukkoon, niin olin erittäin positiivisesti yllättynyt.
Pidin kovasti elokuvan Frankensteinmaisuudesta jossa kuten tuossa kauhuklassikossa, myös tässä Hirviö löytää ensimmäisen ystäväksi luokiteltavan henkilön sokeasta ihmisestä, joka ei siis näe Hirviön väitettyä pahuutta ja rumuutta, eikä täten todellakaan katso koiraa karvoihin (joo, ei se minunkaan mielestäni ollut hauska sanaleikki.) Joten tarina oli mieleiseni ja kun mukana on Bob Hoskinsin ja Morgan Freemanin kaltaisia näyttelijöitä, niin oli helppo olettaa näkevänsä ja näkikin päteviä roolisuorituksia. Etenkin Hoskins oli kammottavan julma roolissaan. Eikä Jet Li jää Hirviön roolissaan yhtään muiden piiloon.
Visuaalisesti Danny The Dog on hemmetin ruma ja nyt en tarkoita sitä, ettäkö elokuva olisi täynnä muovisia efektejä, huonoa kameratyöskentelyä, tms. vaan että ruma on kylmää, märkää, likaista, eli sopivaa.
Tiedättehän elokuvat kuten Nell, tai muut sellaiset joissa jollakin tavalla esimerkiksi lapsen tasolle jäänyt, lukutaidoton, rampa, tai muutoin erilaisena ja siksi tyhmänä pidetty ihminen saa rakkautta ja opetusta osakseen, päätyen lopulta voittajaksi antaen muille oppitunnin ihmisyydestä. Danny The Dog on tuollainen inhimillisyysdraama, vain hyvin rankalla väkivallalla koristeltuna. Elokuvan siirtyminen alun väkivallasta lapsen kasvatukseen toimii jopa niin hyvin, että olisin ollut hyvilläni jos sinne tappelemiseen ei oltaisi enää palattukaan, vaikka toki ymmärränkin miksi näin tehtiin.
Danny The Dog on erinomainen väkivaltadraama, joka hieman tylsistyy loppupuolen toiminnan vuoksi, mutta Massive Attackin musiikki on loistavaa ja vaikka pari vihjaisua siihen suuntaan tehtiinkin, niin pidin suuresti siitä että Dannyn ja Victorian suhde pysyi sisarellisena.
Elokuva saa minulta kenties liioitellun pistemäärän, mutta who cares.
Tähdet: ****
Danny The Dog
Demonien metsästäjä ja itsekin äitinsä puolelta puoliksi kuolleiden valtakuntaan kuuluva Hannibal McGregor (James Woods) joutuu matkustamaan ajassa keskiajalle, pysäyttääkseen paholaisruhtinas Tiberiuksen (Guy Pearce) joka koettaa löytää Ultima Thulen ja sinne piilotetun rubiinikeihään jonka avulla voi julistautua Tunguskan herraksi.
Jep, kuulostaa ihan hauskalta. Sääli vain ettei tässä elokuvassa ole mitään tuollaista, vaan kyseessä on pelkkä pikkukiva komedia joka ei itkeä, mutta ei oikeastaan nauratakaan.
22-vuotias sokea Danny (Chris Pine) on kaikkien pitämä mukava heppu, jota itseään hieman surettaa se että hän on NEITSYT!
HYVÄ LUOJA, NEITSYT!
TULTA JA TULIKIVEÄ, ORJANTAPPURAKRUUNU!
Voi Jeesus näitä jenkkikomedioiden juonia joissa on synti ja häpeä jos sattuu olemaan neitsyt parikymppisenä. Aargh!
No onneksi elokuva ei kuitenkaan rupea painottamaan sitä niin paljoa kuin kansi ja traileri antavat ymmärtää ja pääasiaksi nousee Dannyn halu osallistua kokeelliseen leikkaukseen jossa ainakin osittainen näkökyky voitaisiin palauttaa, ja siinä sivussa sitten rakastutaan Intialaiseen Leezaan (Anjali Jay). Luonnollisestikin tässä sitten herätellään kulttuurieroja ja mukaan heitetään sokeana kompurointia. Mutta sitä ennen, hieman seksikomediaa, koska Dannyn veli Larry (Eddie Kaye Thomas) rupeaa pimpiksi ja ottaa asiakseen saada Dannylle pimppiä ja sen luulisi olevan helppoa, koska suurinpiirtein jokainen nainen pitää Dannya maailman komeimpana miehenä. Mutta mies haluaa Leezan ja kunhan masennuksen yli ollaan päästy ja näkökyky saadaan hetkiseksi kuntoon Borg-laitteen avulla, niin siinä ei järjestetty avioliitto paina mitään ja todellinen rakkaus voittaa.
Blind Dating on pohjimmiltaan romanttinen komedia joka on kuorrutettu piirakkapano-huumorilla ja se ei suuremmin itseäni saa innostumaan. Ehkä pitäisin tästä kombinaatiosta, jos se komiikka olisi edes hauskaa, eikä vain väsynyttä ja kulunutta ylijäämätavaraa. Lopputulos on tylsyyttä ja liikaa sitä.
Paremmin elokuva toimii siinä romanttisella puolella ja etenkin silloin Chris Pine ja Anjali Jay vaikuttavat mukavan luonnollisilta, joten myös heidän keskinäiseen ihastumiseensa uskoo helposti. Joka kerta kun Eddie Kaye Thomas puolestaan astuu kuvaan, muuttuu elokuva pierukakkatissihuumoriksi ja silloin tekee mieli suorittaa jotain hyvin itsetuhoista. Kiitos siitä.
Tähdet: *
Blind Dating
Brad Dourif esittämässä saarnaajaa joka aikoo perustaa Jumalattoman kirkon?
Hitto, siinä on sellainen killerikonsepti ettei siihen muuta käsikirjoitusta tarvitakaan, kunhan vain päästetään Dourif irti ja annetaan hänen toimia normaalilla katusaarnaaja-asenteellaan.
Hazel Motes (Brad Dourif) palaa sodasta kotikonnuilleen jonnekin hevonkuuseen ja huomaa että kotiin ei ole palaamista, etenkään kun siellä odottaa vain laudoitettu talo ja hautausmaa. Hazel päättää matkustaa läheiseen kaupunkiin tekemään jotain suurta elämällään, mutta mitä, se on vielä etsinnässä.
Kaupungissa Hazel saa kuulla näyttävänsä saarnaajalta ja että hänen olemuksessaan on muutoinkin jotain Jumalallisen sanan puolestapuhujaa, mutta mies itse vakuuttaa ettei usko mihinkään kirkon oppeihin. Kohdattuaan valheellisesti sokean katusaarnaaja Asa Hawksin (Harry Dean Stanton), Hazel menettää hermonsa ja huutaa perustavansa oman kirkon, kirkon jossa Jumala ei paranna ketään ja synti ei syökse ketään Helvettiin. Vastoin tahtoaan Hazel saa ensimmäiseksi seuraajakseen yksinkertaisen Enochin (Dan Shor), Asan ailahtelevainen tytär Sabbath (Amy Wright) ihastuu häneen ja korea bisnessaarnaaja Hoover (Ned Beatty) tahtoo ajaa kilpailijan pois kaduilta.
Koska Hazel ei siedä ihmisiä jotka eivät ole rehellisiä ja valheellisesti itseään sokeaksi kutsuva Asa on sellainen, niin Hazel osoittaa millainen oikeamielinen saarnaaja on ja sokeuttaa itsensä. Sokea Hazel ei kuitenkaan tekonsa jälkeen innostu enää puheista, mutta itsekidutus epäpuhtaan sielun pelastamiseksi täyttää päivät ja piikkilanka vatsan ympärillä tuo kaivattua helpotusta.
Tuoko syvä uni lopullisen rauhan? Kokeillaanpa.
Jostain syystä tämän elokuvan traileri antaa ymmärtää sen olevan jonkinlainen farssimainen elokuva, tai jopa Konna Ja Koukku-tyylistä junttikomiikkaa, mutta vaikka elokuvassa soikin häiritsevän huonosti kuvaan sopiva hillbillytakaa-ajomusiikki, niin muutoin elokuvan huumori on sen verran mustaa että liikutaan enemmän Todd Solondzin maaperällä kuin Burt Reynoldsin. Itse asiassa Levoton Veri on ajoittain aika kammottava elokuva kuvatessaan uskonnollista ja uskonnotonta fanatismia, ja ihmisiä jotka ovat sekaisin uskoivat he johonkin tai eivät. Tämä on sitä todellista kauhuelokuvaa, koska kaikesta friikkeydestään huolimatta se on totta ja kuten aikoinaan vuosia sitten Rabatissa edelläni ollut nainen sanoi kääntyessään puoleeni, niin "Jeesus rakastaa sinuakin" ja vastaukseni kuului muodossa "sepä kiva."
Brad Dourif on aivan loistava kiiluvasilmäisenä saarnamiehenä joka puheillaan ja eleillään on hyvin karismaattinen, mutta on sitä samaan tapaan kuin joku itsemurhalahkon johtaja, joten parempi olisi lallatella ja sulkea silmät.
Yhtään Dourifia huonompia eivät ole Ned Beatty, taikka Harry Dean Stantonkaan ja oikeastaan koko elokuva on täynnä mainioita vinksahtaneita roolisuorituksia.
Elokuvan tarina kirkkoa vastustavasta saarnaajasta joka on aivan samanlainen kuin ihmiset joita hän inhoaa oli kovasti mieleeni ja pidin myös suuresti elokuvan näyttelijöistä, mutta se mistä en todellakaan, todellakaan pitänyt oli sen Jaakko Salomainen Uuno-musiikki. Elokuvan musiikki oli aivan liian latotanssia harvahampaiden seurassa, jotta se olisi ollut muuta kuin hölmön kuuloista ainakin tälläisen elokuvan kohdalla.
Levoton Veri on ehdottomasti suositeltava elokuva heille jotka jotka haluavat nähdä jotain joka aiheuttaa jotenkin vaivaantuneen ja häiriintyneen olon, mutta tekee sen oikealla tavalla.
Tähdet: ****
Levoton Veri
Lähitulevaisuudessa Maapallo on muuttunut Hothiksi koska aurinko on kovaa vauhtia sammumassa. Matkaan on lähetetty avaruusalus Icarus 2, jonka globaalisti valitun kahdeksan hengen miehistön tehtävänä on laukaista auringossa ydinlataus joka ainakin teoriassa sytyttäisi sen uudestaan. Icarus 2 on nimensä mukaisesti toinen lajissaan, edellisen Icarus-aluksen kadottua avaruuden pimeyteen, epäonnistuen tehtävässään. Nyt aurinkoa lähestyvän Icarus kakkosen miehistö vastaanottaa hätäsignaalin tuosta kadonneesta aluksesta ja esille nousee pulma siitä voidaanko lentorataa muuttaa sen verran, että voitaisiin pelastaa Icarus ykkösen epätodennäköisesti elossa oleva miehistö ja samalla vaarantaa tehtävä joka saattaa merkitä Maapallon selviytymistä taikka kuolemaa. Koska sotamies Ryan täytyy pelastaa, niin tottakai Icarus 2 muuttaa matkasuunnitelmia voidakseen poiketa pelastamaan yksi vaarantaen monta. Ymmärrettävästi matkasuunnitelmien muutos aiheuttaa inhimillisen erheen ja sen vuoksi katastrofin, ja nyt Icarus kakkosella ei ole mahdollisuuksia tavoittaa aurinkoa, joten on toivottava että Icarus ykkösen tarvikkeiden avustuksella saataisiin oma alus happikuntoon ja alkuperäinen tehtävä suoritettua.
Miehistö saapuu Icarus ykköselle ja huomaa sen olevan pimeänä ja miehistö kateissa, mutta happea on, laitteet toimivat ja näin pois päin. Aivan kuin joku vain olisi sammuttanut valot ja lähtenyt pois. Kohta ilmeneekin että Icarus ykkösen miehistö on yhtä lukuunottamatta kuollut ja se yksikin on karrelle palanut kilikilipää joka haluaa tappaa myös Icarus kakkosen miehistön. On muuten hauskaa, että siinä vaiheessa kun Cillian Murphyn esittämä miehistön jäsen saa tietää aluksessa olevan salamatkustaja, niin tuo kohtaus on aivan kuin Alienista. Tässä vaiheessa elokuva muuttuu Event Horizoniksi ja Mark Strongin esittämänä yli-inhimillisiin mittoihin kasvanut murhahullu on aivan kuin Sam Neill tuossa Paul W.S. Andersonin helposti parhaimmassa elokuvassa.
Icarus 2 jatkaa matkaansa kohti aurinkoa ja viimeisiä henkiä viedään, mutta aurinko nousee taas.
Vaikka Danny Boyle onkin erinomainen ohjaaja ja kuuluu heihin joiden elokuvan uskaltaa ottaa automaattisesti katseluun ilman tietoa sen juonesta taikka lajityypistä, niin Sunshine oli elokuva jollaista en uskonut hänen koskaan edes uskaltavan kokeilla. Joukko astronautteja matkalla räjäyttämään ydinlataus sammuneessa auringossa pelastaakseen ihmiskunnan tulevaisuuden. Hitto, sehän kuulosta ihan joltain Roland Emmerichilta ja juoni tuo enemmän kuin vähemmän mieleen elokuvan Ytimessä (The Core, 2003) jossa sama tehtävä suuntautui Maapallon keskustaan. Mutta siinä missä tyypillinen Armageddon-elokuva tukeutuu mahtipontisuuteen efekteissä, musiikissa, efekteissä, näyttelijöissä ja efekteissä, niin olisihan se pitänyt jo etukäteen ymmärtää, että Boylen näkemys tieteisseikkailusta on lähempänä Silent Runningia, kuin Wing Commanderia. Hyvä niin, sillä Sunshine on pääosin hienoa kuin Brian Enon ambient ja eräänlainen luonnon post apokalyptisuus on harvemmin yhtä rauhoittavaa kuin nyt. Niin, rauhoittavaa aina siihen saakka kunnes elokuva rupeaa apinoimaan Event Horizonia ja sama mikä toimi siinä ei oikein istu Sunshineen ja muutos elokuvan tyylissä on elokuvan teemaa ajatellen kuin astuisi valosta pimeään.
Ennen kuin saavutaan Icarus ykköselle on Sunshine rauhallinen, hiljainen ja todellisia ihmisiä kuvaava elokuva ja sitten se muuttuu aurinkodemonin riivaamaksi murhabakkanaaleiksi jossa solar superior heittelee temppeleitä ja katedraaleja läpi ikkunoiden ja valitettavasti tämä kauhuenergiapurkautuma ei juurikaan miellyttänyt minua ja varsinkin lopun kaiken nielevää nautinnollista valoa ajatellen se on mielestäni hiukan väkinäistä meteliä ennen nirvanaa.
Muun muassa (tai moon muassa) Moonin ja Dante 01:n ohella Sunshine kuuluu 2000-luvun toistaiseksi parhaimpiin ja mielenkiintoisimpiin avaruuselokuviin, joka paitsi näyttää aivan julmetun hienolta, saa myös käyttämään tarpeeksi päätään jotta tuntee saaneensa jotain muutakin sielunravintoa kuin silmäkarkkia. Ilman sitä murhapöpiyttä nostaisin tämän mahdollisesti kaikkien aikojen parhaimpien tieteiselokuvien joukkoon, mutta sen vuoksi en näin tee ja silti olemme lähempänä täyttä kuin vajaata pistemäärää.
Ja jos John Murphyn musiikki ei saa henkeä salpaantumaan, niin sitä ei tee edes Salpausselkä.
Tähdet: ****
Sunshine
Huumekyttä Dooley (James Belushi) on sosiaalisesti rajoitteinen, eli niin sanottu kiukkuperseinen yksinäinen susi jonka kanssa kollegat eivät halua tehdä yhteistyötä, eikä hän halua toimia heidän kanssaan. Siispä metsästäessään huumekuninkaista suurinta, Lymania (Kevin Tighe) on Dooleyn otettava pari itselleen, mutta koska ihmisistä ei siihen hommaan löydy sopivaa, niin siirrytään koiraosastolle. Pariksi tulee Jerry Lee (Koton) joka aluksi vaikuttaa samankaltaiselta tapaukselta kuin Hooch elokuvasta Turner ja Täystuho, mutta vaikka Jerry Lee antaakin itsestään ensivaikutelmana tottelemattoman koomisen tuholaisen, niin pian ilmenee että hän on enemmän samanlainen kuin se Poliisikoira Rexin hauva. Eli vain lievästi koominen ja tottelematon. Mutta kyllä tarkoitettu huumori sisältää sitä tuttua tavaraa jossa Dooley ei saa koiraa tottelemaan ja näin pois päin.
Dooley alkaa pääsemään liian lähelle Lymania, joten kaapataanpa miehen tyttöystävä Tracy (Mel Harris) ja koska Lyman on julkisuudessa puhtoinen, niin Dooleylla on vaikea edes tässä vaiheessa saada muita uskomaan hänen olevan roisto. Siispä toimitaan kahdestaan Jerry Leen kanssa ja ammutaan hidastetusti kuolevia pahiksia ja näin ovat demokratia ja vapaat vaalit turvattu.
Olen enemmän kissa- kuin koiraihminen, mutta tokihan se on myönnettävä että jos kyseessä on toimintakomedia jossa poliisi toimii yhdessä eläimen kanssa, niin koira on loogisempi valinta siihen ja näitä kyttä ja koira-elokuviahan riittää joka sormelle, kuten nyt vaikkapa tämä jatko-osiakin peräänsä saanut Kyttäkaksikko.
Jos on nähnyt nuo jatko-osat K-911 ja K-9:P.I. ennen tätä ensimmäistä elokuvaa, niin saattaa hieman yllättyä siitä kuinka väkivaltainen tämä nimenomainen elokuva on. Sillä vaikka kukin niistä mahtuu helposti toimintakomedia-genreen, niin kaksi jälkimmäistä painottaa komediapuolta sen verran vahvasti, että niiden rinnalla selvästi enemmän toimintaleffaan kallellaan oleva ensimmäinen osa on kuin 48 Tuntia verrattuna Eläintohtoriin.
Tuolla aiemmin mainitsin tv-sarjan Poliisikoira Rex ja tätä elokuvaa katsellessa huomaa niiden olevan tyyliltään sen verran samanlaisia, että aloin olla aivan varma jotta tuo saksalaissarja olisi Kyttäkaksikon spin off, mutta ainakaan trivian mukaan näin ei ole. Kuitenkin Poliisikoira Rexistä pitävät saattaisivat pitää myös Kyttäkaksikosta ja toisin päin, sillä molemmat ovat kevyellä komiikalla varustettuja, mutta jokseenkin vakavamielisiä poliisijännäreitä ja molemmissa oleva koira on hiukan omapäinen, mutta ilmiselvä ammattilaispoliisi. Itse asiassa Kyttäkaksikon Jerry Leetä esittänyt Koton (elokuvassa tosin todetaan Jerry Leen esittäjäksi Jerry Lee) oli näköjään oikeasti poliisikoira joka valitettavasti sittemmin menehtyi työtään tehdessään.
Enemmän komiikkaa kaipaaville osuvampi saman teeman elokuva on tuo aiemmin mainittu Turner ja Täystuho.
Kyllä Kyttäkaksikko ihan tarpeeksi komediaa sisältää jotta se saattaisi naurattaa, mutta monien muiden 80-luvun koomisten toimintaelokuvien tapaan (48 Tuntia, Beverly Hills Kyttä, Red Heat, etc.) on tämä elokuva hiukan enemmän aikuisille suunnattu kuin mitä esimerkiksi traileri antaa ymmärtää.
Jälleen kerran oli hauska huomata, että aiemman ja tuoreimman katselukerran välissä on ollut niin paljon aikaa, että silloin muinoin osa elokuvassa esiintyneistä näyttelijöistä ei ollut vielä tuolloin yhtä tuttuja kuin nyt. Siispä tällä kerralla oli kiva huomata Dan Castallanetan vilahtavan pienenpienessä tarjoilijan roolissa ja vaikka hän lieneekin monille tuntematon kasvoiltaan, niin kuullessaan äänen varmasti tunnistaa kenestä on kyse.
William Sadler käväisee moikkaamassa autokauppiaan roolissa.
Hauskaa vielä oli, että samaisessa autokauppakohtauksessa vilahtaa myös Nanny-sarjan hovimestari Nilesia esittänyt Daniel Davis, jonka pää pilkistää esiin hiukan myöhemminkin elokuvan edetessä.
Ja mikä komediallinen elokuva tulisi toimeen ilman Yellon Oh Yeah-kappaletta, jonka itse tosin yhdistän parhaiten elokuvaan Vaihdetaan Vapaalle Ferris. James Brownin I Feel Goodin olisi kyllä voinut suosiolla jättää pois.
Musiikkiin liittyen, säveltäjä Miles Goodman sai aikaiseksi joitakin mainioita synapopituksia.
Kyttäkaksikko on aika perinteikkäällä kyttätarinalla varustettua caninetoimintaa, jossa ei pääse kyllästymään mutta jonka vuoksi ei nyt aivan innostakaan loiki. Viihdyttävää toimintakomediaa jossa elokuvan varsinainen kyttäkaksikko rohmuaa kuvaruudun sen verran tarmokkaasti, että muilla ei valitettavasti tunnu olevan juuri mitään virkaa.
Tähdet: ***
Kyttäkaksikko
Tarkastellessani Quentin Tarantinon tähänastista filmografiaa, joudun edelleen toteamaan että hänen 70-lukupastissinsa Reservoir Dogsista Jackie Browniin ovat suosikkejani. Kill Bill oli varsin hauska ja erittäin viihdyttävä sekoitus John Woota, Sergio Leonea ja yleistä sarjakuvasekoilua, mutta rehellisyyden nimissä minun todettava että yksi Billitys olisi riittänyt (mitenkään kuitenkaan vähättelemättä kumpaakaan osaa). Tarantinon Williamin aikana herännyt into roskaelokuvaan pääsi sitten kunnolla valloilleen Death Proofissa, mutta kuten Robert Rodriguezin Planet Terrorin kohdalla, ei liian tarkaksi hiottu apinointi enää tehnytkään minkäänlaista vaikutusta ja Death Proof on jäänyt proofiksi siitä ettei kaikkea kannattaisi tehdä.
Entäpä Tarantino sotaelokuvan puikoissa? No, tässä vaiheessa en oikein jaksanut enää innostua entiseen tapaan, syynä tuo edellä mainittu Death Proof ja se että tuntui kuin mies tunkisi nimensä jokaiseen tarjolla olevaan sontaelokuvaan. Näitä "tuottanut" tai "esittää" elokuvia alkoi putkahdella kuin Wes Cravenillä ikään ja Hostelit ja Modesty Blaiset saivat oksennusreaktion toimimaan valtoimenaan.
Ehkä kuitenkin remake joka ei ole remake Italialaisesta men on a mission-elokuvasta muuttaisi mieleni.
Natsien miehittämä Ranska 40-luvulla ja paikalle on lähetetty tehokas Juutalaismetsästäjä, eräänlainen Natsicolumbo, Hans Landa (Christoph Waltz) ja hän tekee työnsä veikeästi hymyillen.
Seuraavaksi meillä on Shosanna (Mélanie Laurent), nuori tyttö jonka perheen Landa miehineen pistää hengiltä.
Mukaan tulevat punaniskaisen jenkkisotilas Aldo Rainen (Brad Pitt) johtama elokuvan nimijoukko, jotka kulkevat teurastamassa natseja.
Sekaan heitetään vielä natsien kansallissankari, brittivakooja, elokuvatähti, jokainen Goebbelsista Hitleriin ja kaikki tiet vievät Rooman sijaan propagandaelokuvan ensi-iltaan jossa Shosanna saa kostonsa.
Bravo! Olin positiivisesti yllättynyt.
En nyt ihan mene tätä nostamaan minkään Dogsin rinnalle yhtä hyvänä elokuvana, mutta ainakin itseni mielestä kyseessä oli paras Tarantino-tuotos sitten Jackie Brownin.
Suurimmat yllätykset tulivat siinä, kuinka erilainen elokuva oli kuin kuvitelmani antoi olettaa. Tämä oli aivan pirun hauska elokuva. Ja vaikka Tarantinon elokuvissa on aina ollut huumoria mukana, niin Kunniattomat Paskiaiset oli ajoittain aivan kuin jokin Tropic Thunderissa tehty sotaelokuva, silkkaa komiikkaa. Esimerkiksi Christoph Waltz sai nauramaan useampaankin otteeseen esiintyessään aivan kuin aiemmin mainitsemani natsiversio Columbosta. Tai Brad Pitt silkkaa idiotismia joka huokosestaan välittävänä Aldo Rainena. Jopa se Nation's Pride-propagandaelokuva oli todellinen riemuvoitto ja Odessan Portaat ei koskaan ole naurattanut näin paljoa. "Hallo Hitler, i want to surrender."
Jos Tarantino koskaan on ajatellut tehdä komediaa, niin tämä osoittaa hänen pystyvän siihen.
Tutumpaa Tarantinoa oli tarjolla pitkissä dialogiosuuksissa joissa puhutaan näennäisesti triviaaleista asioista, aina tunnistusleikistä elokuviin, mutta seikka joka oli selvästi aiempaa enemmän minimissä oli toiminta. Siis tietenkin tässä oli mukana toimintaa ja ajoittain sen hurmeisuus meni absurdiksi, että siinä oltiin enemmän siellä Kill Bill-osastolla. Mutta Sergioleonismi oli vahvemmin mukana ja suurin osa elokuvan loppujen lopuksi vähäisestä toimintamäärästä antoi odotuttaa itseään hartaasti, kuin junan saapuminen asemalle Huuliharppukostajassa.
Siispä juuri elokuvan vahva koomisuus ja ajoittain jopa puuduttavuuteen asti kasvava odottaminen olivat seikkoja jollaisia en osannut odottaa sarjatulidialogista tutun Tarantinon elokuvalta ja ne olivat todella miellyttävä yllätys.
Näyttelijät olivat lähes poikkeuksetta mainioita ja oikeastaan vain Eli Roth ja Mike Myers häiritsivät minua.
Roth ei nyt näyttelijänä ole yhtään sen parempi kuin ohjaajanakaan, joten jätetään se nyt siihen. Tosin joudun hieman pyörtämään puheitani, sillä huvittava Nation's Pride oli hänen ohjaamansa. Rothin huonous ohjaajana onkin enemmän viittaus umpipaskoihin Hostel-elokuviin.
Myers puolestaan toi paksun maskeerauksensa ja aksenttinsa ansiosta liikaa mieleen Austin Powersin ja se oli aivan vääränlaista komiikkaa tähän elokuvaan.
Muutoin näyttelijät ansaitsevat enemmän kiitosta ja eritoten Christoph Waltzia ei voi kehua liikaa, sillä mies todellakin on ansainnut kohdalleen tulleen suitsutuksen.
Ja koska Tarantinon elokuvista puhuttaessa ei voi ohittaa musiikkia olankohautuksella, niin todettakoon että tällä kertaa se ei tehnyt juurikaan vaikutusta. Hän hyödyntää tässä elokuvissa sitä Billien ja Proofin tapaa ottaa muista elokuvista tuttua instrumentaalimusiikkia, mutta siinä missä esimerkiksi Morriconen hyödyntäminen vaikutti aiemmin hauskalta kunnianosoitukselta, niin nyt se tuntuu jo elävän ihmisen haudanryöstöltä. Ja vaikka David Bowie kuulostaa hyvältä, niin uskon että tämän elokuvan tapauksessa originaalimusiikin käyttö olisi ollut sille enemmän eduksi.
Kunniattomat Paskiaiset on hyvin hauska ja todella viihdyttävä elokuva, jossa on erinomaisia roolisuorituksia. Se on myös hieman liian pitkä omaksi hyväkseen (alkuperäinen leikkaus yli kolme tuntia) ja musiikin kanssa on vähän niin ja näin.
Tähdet: ****
Kunniattomat Paskiaiset
Moottoripyöräpoliisi, joka muistaakseni on joskus julkaistu myös nimellä Moottoripyöräcowboy, kuuluu esimerkiksi Vanishing Pointin kanssa niihin kulttielokuviin joihin huomaa aina silloin tällöin tehtävän populaarikulttuurissa viittauksia, kuten nyt vaikkapa ensihätään mieleen tuleva Apollo 440:n kappale Electra Glide In Blue. Ja kun elokuvan katsoo, niin on helppo ymmärtää miksi näitä viittauksia tulee silloin tällöinen esille ja onhan tuo leffan nimi kuin luotu muistettavaksi.
Hah! Takakannessa muuten mainitaankin tuo Moottoripyöräcowboy-nimi, joten miksi etukannessa näin ei tehdä? Väliäkö tuolla.
Ennen alkutekstejä tehdään aamiainen ja itsemurha.
Ja on muuten sinänsä hauskaa, että tämän elokuvan alkuteksteissä on samanlainen lähikuvamontaasi poliisiunivormun päälle pukemisesta kuin Maniac Copissa ja enpä ollut aiemmin näitä kahta elokuvaa mitenkään yhdistänyt toisiinsa, mutta nyt teen.
John Wintergreen (Robert Blake) on tunnollinen, kujeileva ja ystävällinen moottoripyöräpoliisi keskellä takahikiää, mutta hän haaveilee pääsystä murharyhmään ja etenemään urallaan. Mahdollisuus etenemiseen tuleekin, kun John päätyy tutkimaan sitä aiemmin mainitsemaani itsemurhaa jota mies ei tietenkään usko sellaiseksi. Vaikka muut uskovat että erakkona tunnettu mies, Frank (kuka lie, kun kasvoja ei näytetä) saattaisikin yksinäisyydessään päätyä itsemurhaan, niin rikosetsivä Harve Poole (Mitch Ryan) kallistuu Johnin luulon puoleen ihmetellessään miksi Frank ampui pään sijaan itseään rintaan. Ruumiinavauksessa löytyykin toinen luodinreikä ja tapahtuma vain oli lavastettu itsemurhaksi. Siispä nyt John pääsee vaihtamaan kypärän stetsoniin ja avustamaan Poolea. Tutkinta etenee hitaasti, mutta sen aikana tulee ilmi että Frank saattoi olla huumekauppias ja että joku hippi saattoi ampua hänet. John kuitenkin alkaa huomaamaan, että murhatutkijana toimiminen ei olekaan sitä mitä hän luuli, etenkin jos se tarkoittaa Poolen kaltaisen väkivaltaisen ihmisvihaajan kanssa toimimista, saati sellaiseksi muuttumista. Poole on valmis syyttämään suurinpiirtein ketä tahansa hippiä Frankin kuolemasta, mutta John saa selville että Frankin tappaja onkin todellisuudessa yksi hänen ainoita varsinaisia ystäviään, mieleltään yksinkertainen Willie (Elisha Cook) joka pelkäsi menettävänsä Frankin ystävyyden.
Siispä John palaa suosiolla takaisin moottoripyöräpoliisiksi ja jostain syystä loppuun on laitettu osuus jossa hänen kollegansa Zipper (Billy Green Bush) sekoaa ja John joutuu ampumaan hänet. Öö, okei.
Ja kun luuli elokuvan loppuvan jo ennen tuota Zipperin sekoamista, niin se jatkuukin vielä sen jälkeenkin Easy Rider-lopetuksella jossa käänteisesti hippiäinen ampuu ns. kunnon kansalaisen. Eli John ammutaan kesken ajon moottoripyöränsä selkään. Ilmeisesti Easy Rider on muutoinkin toiminut jonkinlaisena esikuvana tälle elokuvalle, sillä siihen tehdään elokuvassa aiemminkin viittaus.
Jotenkin tuntuu, että Quentin Tarantino pitää tästä elokuvasta, sillä ajoittain John Wintergreenia katsellessa tuntuu kuin katselisi huumorintajuisempaa Mr. Orangea. Muutoinkin Moottoripyöräpoliisi on sellainen elokuva jonka voisi uskoakin löytyvän Tarantinon leffakokoelmasta. Kovanaamahahmoja, väkivallan tuntua, soulia ja sellaista dialogia joka kuulostaa lähes koko ajan sarkasmilta. Tosin mitenkään varsinaisesti väkivaltainen elokuva tämä ei ole ja huumorikin on kevyempää koska sitä ei mausteta kovalla kielenkäytöllä, mutta samaa henkeä on mukana.
Moottoripyöräpoliisi on niitä elokuvia joissa tarina ei ole mitenkään erikoinen, vaan tunnelma ja se kieltämättä on erinomaisesti kohdillaan, vaikka elokuva jatkuukin liian pitkään.
Se mitä tosin en ennen tajunnut, enkä vieläkään ymmärrä on se vitsi Robert Blaken pituudesta. Ensinnäkään Blake ei ole mikään Danny De Vito-pätkä ja toiseksi se lyhyen korkeuspituuden korostaminen ei vaikuta mihinkään elokuvassa, ja usein Blake ei edes näytä muita lyhyemmältä. Aina välillä siellä kuitenkin on kohtaus jossa kamera kulkee kasvoja pitkin ja Blaken kohdalla näkyy vain hiusraja, mutta mitä sitten jos se ei kerran vaikuta mihinkään, tai että kukaan hahmoista edes jankkaisi siitä aivan kuten Samuel L. Jacksonin kiltistä elokuvassa Kaava 51.
Robert Blake on varsin hyvä kilttinä Johnina ja Mitch Ryan oli vakuuttava kovaotteisena Poolena, mutta mitenkään poikkeuksellinen mieleenpainuvia eivät he saati muut elokuvan näyttelijät olleet. Kannen perusteella voisi olettaa Blaken esittävän huomattavasti ilkeämpää hahmoa ja trailerin perusteella voisi luulla elokuvaa huomattavasti koomisemmaksi kuin se onkaan, mutta kyseessä on lopulta aika kevyt poliisidraama jonka arvostettu (kultti)maine lienee syntynyt muutamasta seikasta: Oikeasta ajankohdasta, tuolloin vielä huomioarvoa kerännyt moottoripyöräkulttuuri, hipit, vapaa maantie, elokuvan kyyninen lopetus ja nimi. Eikä se mitään, vaikka itseni kohdalla tämä on Easy Riderin tapaan tarinallisesti ikävän vajavainen, mutta ainakin tyyli on erinomaisesti kohdallaan ja soundtrack pirun hieno.
Tähdet: ***
Moottoripyöräpoliisi
William Lustigin maniac-elokuvista tämä Maniac Cop on ehdoton suosikkini ja se miehen maineen luonut Maniac ei nyt suuremmin innostanut allekirjoittanutta. Mielipuolikyttä kakkonenkin oli vielä mielestäni mainio elokuva, mutta kolmonen ei enää kolahtanutkaan.
Ja Maniac Copia ei tule sitten sekoittaa elokuvaa Psycho Cop, sillä se on vain väärin, niin kovin väärin.
New Yorkin yö on täynnä väkivaltaa ja kun tällä kertaa huligaaneja pakeneva neiti juoksee poliisin luokse, saa hän huomata että poliisin kädet kuristavat yhtä tuhkahduttavasti kuin kenen tahansa muunkin. Vaikka muut viranomaiset ovat valmiita sälyttämään syyn niiden huligaanien niskoille, niin veteraanikyttä Frank McRae (Tom Atkins) suo mahdollisuuden sille, että murhaaja voikin olla poliisi kuten todistajat väittävät.
Pian alkaa tulemaan lisää ilmoituksia siitä, että tuoreimpia kuolemia aiheuttaa poliisi ja vaikka viranomaiset koettavat pitää julkisuuden mahdollisimman pienenä, niin tavallinen kansa alkaa pelkäämään poliisia jopa niin paljon että pelkkä poliisin lähestyminen saa tarttumaan aseeseen.
Jack Forrest (Bruce Campbell) on poliisi joka lähtee liikkeelle aina yöaikaan ja vaimo Ellen (Victoria Catlin) on alkanut uskomaan miehensä oleva tuo murhaajapoliisi. Todellisuudessa salaileva Jack murhaamisen sijaan pettää vaimoaan toisen naisen kanssa ja tämä selviää eräänä yönä myös Ellenille hänen seuratessaan miestään. Valitettavasti Ellenistä tulee samana yönä murhaajapoliisin uusin uhri ja samalla Jackista tulee pääepäilty sekä vaimonsa murhasta, että myöskin muista murhaajapoliisin toimista. Jack ei kuitenkaan halua käyttää alibinaan naista, Teresaa (Laurene Landon) jonka kanssa hänellä on suhde ja uskoo poliisien löytävän oikean murhaajan ajoissa. Frank joka ainoana tietää Jackin ja Teresan suhteesta lähtee hakemaan neitiä todistamaan, mutta ilmenee että murhaajakyttä on myös Teresan perässä. Kohta Frankille ilmenee, että murhaajapoliisi on Matt Cordell (Mi Grönlund) joka virallisten papereiden mukaan on kuollut ja kuopattu. Cordell oli ansioitunut poliisi jolla oli mitaleita kuin Sudenpennuilla ikään, mutta hänen yltiöväkivaltainen tapansa toimia sai Harry Callahanin vaikuttamaan,,, no,,, Sudenpennulta. Siispä sääntörikkomusten vuoksi Cordell päätyi itse vankilaan sen saman pohjasakan luokse jota oli sinne toimittanut ja luonnollisestikin tämä sai vankitoverit raivoihinsa ja OZ-toiminnan avulla Cordell viilleltiin hengiltä. Tai näin luultiin, sillä Cordellin puolella olleet viranomaiset kirjasivat hänet kuolleeksi, vaikka mies olikin oikeasti vain erittäin pahoin runneltu. Mutta miten saada syyttääjä ja muut uskomaan tähän, kun sitä varten Frankin pitäisi saada todisteetkin kasaan. Elokuvassa annetaan muuten sitten myös ymmärtää, että Cordell saattaisi olla eläväkuollut, mutta se jää enemmänkin vihjailujen varaan.
Cordell saapuu yöllä poliisiasemalle ja tappaa kuin Schwarzenegger ensimmäisen Terminatorin vastaavassa asemakohtauksessa ja sen seurauksena myös Frank kuolee ja Jack päätyy Teresan kanssa pakosalle. Edelleenhän poliisit uskovat Jackin olevan syypää ja nyt tilastoihin lisätään joukko uusia ruumiita.
Cordell on nyt kostamassa henkilöille jotka aiheuttivat hänen harminsa ja samalla hän toteuttaa kuolettavasti velvollisuuttaan poliisina, tappamalla kaikki eteen tulevat väärintekijät, kuten nyt esimerkiksi virkamerkkiään avioliiton ulkopuolisella suhteellaan tahranneen Jackin.
Lopullinen välienselvittely laiturilla, jossa veteen lentää ei yhtään Bruce Campbellin näköinen stuntti ja Cordell seivästetään ja hukutetaan. CORDELL KATOAA!
Maniac Copin nimi jo kertoo, että se on trashia, mutta koska käsikirjoittana on ollut Larry Cohen (mm. The Stuff, It's Alive, Q, God Told Me To, etc.) niin elokuva on huomattavasti parempi kuin millaiseksi sen voisi olettaa. Cohenin kieli nimittäin on hyvin nokkelaa roskaa, jossa slasheröinnin ohessa pistetään kieli hyvinkin yhteiskuntakriittisesti poskeen ja täten hän nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Cohenin käsikirjoitus yhdistettynä Lustigin roskaelokuvakauhutaitoihin onkin erinomainen yhdistelmä ja Mielipuolikyttää voikin halutessaan katsoa joko pelkkänä väkivaltaeepoksena, taikka eräänlaisena poliittisena satiirina, mutta jätettäköön se katsojan tehtäväksi valinnaksi.
Pidin kovasti siitä, että Cordell oli kaikesta agressiivisuudestaan huolimatta hahmo jonka toimet oli tavallaan helppo ymmärtää, niin väärin kuin ne olivatkin. Joten vaikka jatko-osat siihen suuntaan vievätkin, niin hän ei ollut vielä tässä vaiheessa mikään Jason Voorheesin kaltainen hahmo jonka motiivesta ei jaksa välittää, tai niitä edes huomaa.
Näyttelijät ovat mainioita. Tom Atkins on sopivan kuivakka ja kyyninen veteraanikytäksi, aina hyvin eläväinen Bruce Campbell on hämmentynyt mies paikallaan, Laurene Landon on naissankari parhaimmillaan ja etenkin Robert Z'Dar osoittaa kuinka äänetön ja kasvoton rooli Cordellina voidaan esittää hyvinkin vakuuttavasti. Z'Dar kun ei kuulu lähellekään niitä näyttelijöitä joita unissaankaan kutsui hyviksi, niin juuri siksi on sitäkin suurempi ilo nähdä kuinka hän sai Cordellin elämään, vaikka kyseessä on hyvin samanlainen kasvoton hahmo kuin joku Jason ja Michael Myers.
Pidin myös hyvin paljon Jay (Star Trek Voyager) Chattawayn vinkuvasta, ujeltavasta ja sykkivästä syntikkamusiikista. Oh joy!
Maniac Cop on trashia jollaista kelpaa esitellä hienommissakin piireissä.
Tähdet: ****
Mielipuolikyttä
"Yksi historian parhaimmista elokuvista."
"Yksinkertaisesti 1980-luvun paras science fiction-elokuva."
Kylläpä nämä kannessa olevat lainaukset luovat suuria taakkoja elokuvalle kannettavaksi. Elokuvaa katsoessa on kuitenkin aika helppo ymmärtää miksi jotkut ihmiset kehuvat elokuvaa noinkin vuolaasti ja ennen kaikkea Huomisen Tuska pistää ihmettelemään sitä, että miten tämän elokuvan ohjaaja Geoff Murphy on sittemmin tehnyt oikeastaan vain sellaisia puolivillaisuuksia kuten Freejack ja Linnoitus 2.
Kello on 06:12 ja tiedemies Zac Hobson (Bruno Lawrence) herää auringonpaisteeseen. Radio on mykkä, kukaan ei vastaa puhelimeen ja siirtyessään asuinpaikkanaan olevasta motellista kaupunkiin Zac saa huomata, että hiljaisuus johtuu siitä ettei missään ole ristinsielua. Ihmiset ovat kadonneet ja mitä ilmeisesti aivan yllättäen, sillä kaikki kahvinkeitosta eteenpäin on jäänyt kesken.
Zac koettaa ottaa radioyhteyttää eri puolille maailmaa, mutta kaikkialla on yhtä hiljaista. Ainoa ihminen jonka hän löytää, on karrelle palanut kollega tutkimuslaitoksessa jossa ollaan kehitelty Operaatio Flashlight-nimistä maailmanlaajuista energiaverkkoa. Todisteiden valossa vaikuttaa siltä, että tuon energiaverkon koekäyttö on syypää ihmisten katoamiseen, mutta se ei paljoa Zacia lohduta. Mies menee radioon äänittämään nonstoppina soitettavan apukutsun ja päivien kasvaessa mieliala alkaa heittelemään. Hän koettaa piristää itseään alkamalla hyödyntämään yksinoloaan muuttamalla kartanoon jollaisesta hän saattoi aiemmin vain haaveilla ja nauttimalla kaikesta mistä ei aikaisemmin pystynyt. Mutta hän on yksin ja koko ympäröivä maailma muistuttaa siitä kaikin tavoin.
Zac poistaa ajatuksiaan yksinolosta ja masennuksesta leikkimällä ja riehumalla, mutta vaikka hän kuinka koettaa tehdä itsestään keisaria ja pitämällä julkkispahviständi-alamaisia, niin sormi hamuaa liiankin herkästi lopettamaan oma elontie. Hän kuitenkin kestää ja ajan kuluessa alkaa sopeutumaan yksinäisyyteen.
Sitten, aivan yllättäen hänen luokseen saapuu toinen yksinäisyydessä elänyt ihminen, Joanne (Alison Routledge) ja jos ihmisiä on kaksi, niin kenties heitä on enemmänkin. Pari ruumista löytyykin ja vaikuttaa siltä että he olivat vielä elossa Flashlight-ilmiön jälkeenkin. Mutta siihen se taas tuntuu pysähtyvänkin ja vaikka heitä on nyt kaksi, niin ehkä heitä on vain kaksi. Paitsi että jälleen hiljaisuus rikkoontuu kun esiin nousee äkkipikainen Api (Pete Smith), mutta hänkin on vain iloinen löytäessään toisia ihmisiä.
Miksi maailmasta ylipäätään löytyy ihmisiä edes näinkään paljon? Miksi he selvisivät Flashlight-ilmiöstä?
Vastaus annetaan ja se on sellainen jonka vuoksi selviytyjä voisi uskoa olevansa tuonpuoleisessa. Ehkä tämä onkin Taivas taikka Helvetti. Varmaa kuitenkin on, että vaikka kolmikko kuinka iloitsee toistensa seurasta, niin kaksi miestä ja yksi nainen johtaa vääjäämättä kiistoihin. Samalla tutkimuksiaan jatkanut Zac huomaa Flashlight-ilmiön olevan edelleen toiminnassa ja se tulee todennäköisesti aiheuttamaan uuden katoamisaallon ja näin pienellä ihmismäärällä se olisi lopullista. Siispä Flashlight pitää sammuttaa ja toivon mukaan ketjussa mukana olevan voiman räjäyttäminen tekee juuri sen.
Zac lähtee matkaan yksin, jättäen Apin ja Joannen turvaan.
Räjähdys.
Zac herää rannalla, nähden taivaanrannassa erikoisia pilvimuodostelmia ja Saturnusta muistuttavan planeetan nousun.
Kuten Will Smithin versio I Am Legendista, niin myös Huomisen Tuska toimii erinomaisesti kuvatessaan ihmisen yksinäisyyttä keskellä autiota entistä siviilisaatiota. Kuten I Am Legend, niin myös tämä elokuva heikkenee heti kun kuvaan astuu muita ihmisiä, tosin Huomisen Tuskan onneksi se ei vedä itseään alas vessanpöntöstä kuin I Am Legend teki. Se vain heikkenee hieman, sillä juuri eräänlaisena aution saaren kuvauksena tämä elokuva toimii niin hyvin, että välillä ottaa oikein vatsanpohjasta miettiessä sitä yksinäisyyttä jossa Zac joutuu olemaan.
Kuten Dawn Of The Deadissa, on myös tässä pelottavasta maailmassa mahdollisuus nauttia sellaisesta joka tuo mieleen termin "lapsi karkkikaupassa" ja näin ollen on hauska myötäelää Zacin kanssa hänen riehumistaan autiossa ostoskeskuksessa, mutta aistien turruttamisen ohella sitä tiedostaa koko ajan että jos ajatukset pääsevät jäsentymään niin masennus ottaa vallan. Välillä minä tunnen yllättävää yksinäisyyttä ja tainnutan sen tunteen ihan millä vain (paitsi päihteillä), joten Zaciin on helppo samaistua ilman ihmisten todellista katoamistakin.
Olen näemmän filmografian mukaan nähnyt parikin Bruno Lawrencen tähdittämää elokuvaa, mutta en silti tunne miestä muusta elokuvasta kuin tästä ja se on sinänsä hassua ettei hän ole jäänyt suuremmin mieleen, koska tässä elokuvassa hän tekee erittäin väkevän roolisuorituksen. Toisaalta taas, tämä saattaa ollakin ainoa tehokas roolisuoritus Lawrencelta, että ehkä niitä muita ei ole huomannut syystäkin. Väliäkö sillä, koska jos näyttelijä haluaa tulla muistetuksi, niin sen tulisikin olla jostain sellaisesta elokuvasta ja roolista kuin tämä, jossa oikeasti pääsee esiintymään.
Huomisen Tuskan englanninkielinen nimi The Quiet Earth on hyvin kuvaava, sillä parhaimman osan aikaa elokuva on hyvin rauhallinen ja hiljainen, aivan kuin yksinolo onkin. Sinä aikana ajatukset pääsevät valloilleen ja huomaa, että niitä kannattaakin välillä hiljentää.
John Charlesin raukea musiikki vain korostaa elokuvan alkuperäisnimeä.
Tämä toimii kyllä varsin hyvin vielä siinäkin vaiheessa kun Alison astuu mukaan kuvaan. Kuitenkin kuten aina näissä tarinoissa niin jälkimmäinen osa ei millään pysty enää yltämään alkupuolen tunneväkevyyteen, mutta onpa hemmetin hieno lopetus elokuvalla. Joten kyseessä on hyvin suositeltava elokuva heille, jotka miettivät miksi.
Tähdet: ****
Huomisen Tuska
Carly (Jessica Lange) on turhautunut kevytkenkäinen armeijavaimo joka ei kestä sitä, että vähän väliä joudutaan muuttamaan miehen Hankin (Tommy Lee Jones) saadessa siirron jälleen uuteen tukikohtaan, jälleen uuteen lähiöön jossa pitää aloittaa sama elämä uudestaan kerta toisensa perään. Tuorein siirto vie perheen Alabamaan ja koska Carly on kotoisin etelästä, niin tämä turhauttaa häntä erityisen paljon sillä hänestä tuntuu kuin hän olisi palaamassa kotiin, sen sijaan että olisi päässyt elämässään eteenpäin.
Hank näkee aina vaimossaan vain unelmiensa tytön ja kahden tyttärensä ansiosta elämä on juuri sitä Amerikkalaista unelmaa jollaisesta kuka tahansa mies olisi onnellinen, joten hän on vain hyvillään siirrosta. Kuten toinen tyttäristä toteaa: "isä on sokea ja äiti hullu."
Hank huomaa esimiehensä eversti Johnsonin (Powers Boothe) osoittavan turhankin paljon kiinnostusta Carlya kohtaan ja kun eversti lähettää Hankin pariksi viikoksi atomipommikokeisiin Nevadaan, epäilee hän syystäkin Johnsonilla olevan jotain mielessään.
Nevadassa ollessaan Hank saa kohdalleen kaksi ongelmatapausta:
A. Tieto siitä, että tuoreimman pommikokeen seurauksena kaksi sivullista sai suuren määrän säteilyä osakseen ja siitä tulisi vaieta.
B. Tieto siitä, että Johnson ja Carly harrastivat seksiä.
Palattuaan kotiin Hank päätyy riitelemään Johnsonin kanssa ja lyö häntä, minkä seurauksena sotilaspoliisi vie edellisen mukanaan. Johnson huijaa ailahtelevamielisen Carlyn pistämään Hank pakkohoitoon ja varsinainen syy ei ole Johnsonin himo Carlya kohtaan, vaan Hankin omatunto joka olisi pakottanut hänet viemään säteilyturmatiedon julkisuuteen. Siispä nyt Hank on lääketokkurassa päivänsä viettävä kuolanaama ja Carly alkaa viimeinkin ymmärtämään tekojensa seurauksia.
Carly löytää Hankin muistiinpanot ja lähtee etsimään niitä sivullisia jotka siellä Nevadassa saivat pommikokeen ansiosta säteilyä osakseen ja toivoo heidän tulevan auttamaan miestään kertomuksillaan. Vaikka Carly löytääkin etsimänsä henkilöt, niin he eivät ole valmiita auttamaan ja Carly päättää ratsastaa koepaikalle ja aiheuttaa mediatempauksen. Öö, okei.
Selkkauksen ansiosta Johnson saa kenkää, Hank pääsee kotiinsa ja eroaa armeijasta jotta voi aloittaa puhtaalta pöydältä perheensä kanssa.
On elokuvia ja näyttelijöitä joiden kohdalla aina muistetaan palkinnot Oskuista karhuihin, mutta sitten on elokuvia ja näyttelijöitä joiden kohdalla tälläisiä seikkoja ei oikein muista, mutta katsoessaan lopputulosta ymmärtää täysin mistä palkinto taikka useampi tuli. Sininen Taivas on juuri niitä elokuvia joita en muista koskaan palkintokeskusteluissa, mutta joka pitäisi muistaa ainakin siitä syystä että tätä elokuvaa kannattaa suositella näyttelijöiden ansiosta.
Juoni on ihan hyvää draamatarinaa aina siihen atomipommisäteily-osuuteen saakka, sillä kyllä tämän elokuvan voima on ihmissuhdekertomuksessa, ei missään Kiina-ilmiöjännityksessä. Siispä se lopun trilleröinti olisi kannattanut lakaista syrjään ja keskittyä laput silmillä kulkevaan aviomieheen ja hänen kevytkenkäiseen vaimoonsa.
Näyttelijät ovat aivan pirun hyviä ja Langen ohella useampikin elokuvan esiintyjistä olisi ansainnut jonkinasteista palkinnollista huomiota.
Jos Jessica Lange on hieman kuin tämän elokuvan Heath Ledger The Dark Knightissa, eli se hyvin paljon huomiota osakseen keräävä vilkkuvalosireeni, niin Tommy Lee Jones on Aaron Eckhart, eli se hiljaisempi tilaa antava mutta siksi juuri mielestäni huomattavasti kiinnostavampi henkilö.
Loppupuolen hieman hölmistyttävää jännäröintiä lukuunottamatta, Sininen Taivas on hieno draamaelokuva jossa näyttelijät tekevät parhaimpaansa.
Tähdet: ****
Sininen Taivas
Star Trekin ohella Shatner on ollut mukana myös toisessa useampijaksoisessa tieteissarjassa, tosin enemmänkin kirjoittajamuodossa. Kyseessä on Tek-kirjasarja, jotka ovat lähempänä kyberpunkkia ja ovat selvästikin enemmän Philip K. Dickin innoittamia (tosin hyvin hyvin yksinkertaistettuna), kuin Gene Roddenberryn. Ja kuten Huumekuninkaista voi päätellä, niin osa Tekeistä on päätynyt filmimuotoonkin.
(Ei se) Prinssi Albert (Richard Curnock) järjestää Yhdysvalloissa näyttelyn jossa esitteillä on ihka aito Excalibur-miekka ja tämän näyttelyn toivotaan herättävän uudelleen Englannissa kymmeniä vuosia sitten hajonneen monarkian. Käy kuitenkin niin, että miekka varastetaan Pyöreän pöydän ritari-patsaiksi naamioituneiden rikollisten ansiosta ja ryöstön yhteydessä Albert kuolee, mikä saa pojan Richardin (Michael York) murheelliseksi. Ex-poliisi ja nykyinen turvamies Jake (Greg Evigan) aikoo korjata tilanteen, mutta kyborgipoliisi Winger (Maurice Dean Wint) ei salli Jaken sekaantuvan juttuun, sillä hän on ollut Tek-myyjä. Tek on eräänlaista mielenlaajentajamikrosiruhuumetta ja tottakai Jake oli lavastettu isojen pahojen poikien johdosta koska hän alkoi olla liian suuri uhka Tek-diilereille.
Jake matkustaa Lontooseen koska vaikuttaa siltä, että Excaliburia aiotaan käyttää imagoaseena meneillään olevissa vaaleissa joissa Richard pyrkii pääsemään brittijohtoon.
Selviää että miekan varasti Richardin serkku Mark (Joel Bissonnette) joka ei halua serkkunsa pääsevän kuninkaaksi, sillä Richard on pahis. Ja mikä pahis Richard onkaan, sillä hän on yksi Teklordseista, eli Tek-huumekaupan johtajista joka aikoo tehdä Engannista turvapaikan Tekille ja siksi pyrkii maan johtoon. Niin ja Richard tappoi isänsä, että ei sekään kilttiä ollut.
Nyt Richard ja Mark pukeutuvat haarniskoihin ja aloittavat kaksintaistelun. Richardilla on lasermiekka joka on ihan tavallinen miekka, mutta se lyö kipinää ja TA-DAA! Dick onkin androidi.
Oikea Richard päättää ryhtyä kirveshulluksi, mutta jää pian kiinni ja vannoo palaavansa.
Huumekuninkaat on tehty selvästikin hyvin pienellä budjetilla ja futuristisuus näkyy enemmän puheissa kuin fyysisissä asioissa. Toki siellä on käytössä jokin Power glove, tai hologrammiton hologrammikännykkä, mutta muuten elokuvan todellista valmistumisaikaa on piiloteltu enemmänkin Kellopeli Appelsiinin tavoin valituilla kuvauspaikoilla jotka eivät aivan näytä kuluvalta ajalta. Tosin ei tässä aivan Kellopelin kaltaiseen visuaalisuuden ylletä missään vaiheessa, mutta kuitenkin samankaltainen tosimaailman tulevaisuus on kysymyksessä.
Siispä tarinan ajankohdalla ei tässä tapauksessa ole oikeasti mitään väliä.
Se mikä minua aina ärsyttää tieteistarinoissa on se, että oli aika mikä tahansa niin aina sen hetkiset ihmiset puhuvat tästä lainausmerkeissä meidän aikamme ihmisten historiasta. Oli vuosi 2345, tai 30 567, niin aina siellä muistellaan Hitleriä, Vietnamia ja kuten J. Michael Straczynskia seuranneet voivat huomata, niin Camelot on aina jotenkin mukana. Tämä osoittaa minusta jonkinasteista mielikuvituksettomuutta (ihan oikeasti) kun aina pitää tehdä se jakso jossa siirrytään ajassa villiin länteen, taikka miekkailemaan muskettikoirien kanssa, sen sijaan että oltaisiin keksitty jotain uusia aikajaksoja ja muistoja. Siispä huumekuninkaiden viittaukset Merliniin ja kumppaneihin aiheuttavat haukottelua, etenkin kun tässä tapauksessa ne ovat vain päälleliimattuja viittauksia jollaisia ei oltaisi tarvittu laisinkaan. Kuten mitä virkaa sillä Excaliburilla oli, kun loppujen lopuksi se ei toiminut edes etäisesti MacGuffinina.
Huumekuninkaat ei siis ole visuaalisesti mikään futuristinen ilotulitus ja juonellisesti se on kaavamaista liukuhihnapuudutetta, mutta onneksi näyttelijät sentään ovat pääosin värittömiä ja mauttomia. Esimerkiksi pääosassa oleva Greg Evigan on niin löysä tapaus, että hänen kasvonsa meinaa unohtaa silloinkin kun näkee hänet ruudulla.
William Shatner esittää sivuosassa Jaken pomoa, turvayrityksen johtajaa jonka puuttuminen ei muuttaisi tarinankulkua, mutta jollainen tarvitaan antamaan tehtävät ja toimimaan eräänlaisena selityksenä sille miten Jakella on varaa ja mahdollisuuksia matkustella, etc. Eli Shatnerin hahmo on kuin Ritari Ässän Devon.
Shatnerin suhteen mielenkiintoista on tosin se, että nykyään kun on niin tottunut siihen että hän esittää aina jonkinlaista humoristista versiota Shatnerista, niin Huumekuninkaissa hän vielä näyttelee vakavissaan ja se on hyvin virkistävää.
Tähdet: **
Huumekuninkaat
