Painajainen Elm Streetillä 2: Freddyn Kosto (aNoES 2: Freddy's Revenge, 1985)

Ensimmäistä kertaa nähdessäni Elm Streetin kakkososan, pidin sitä aikamoisena tason putoamisena ensimmäisen osan jälkeen ja edelleenkin Freddyn Kosto on mielestäni sarjan heikoimpia. Se ei ole vielä siirtynyt sarjaa leimaavaan humoristiseen sarjakuvameininkiin, mutta ei tätä katsellessa voi koko aikaa pitää naamaa peruslukemilla.

Jesse (Mark Patton) on hermostunut herkkä nuorimies joka näkee hikisiä painajaisia Freddysta (Robert Englund) ja näistä unista hän herää märkänä.
Jesse on tavallinen opiskelijapoika joka muun muassa sekoaa ajatuksissaan nähdessään baseballia pelatessaan poikien heiluttamassa peppua pikkupikkushortseissaan.
Kesken pelin opiskelijatoveri Grady (Robert Rusler) vetää Jessen housut alas ja sitten pojat painivat. Valmentaja Schneider (Marshall Bell) rankaisee poikia ja pojat keskustelevat siitä kuinka huhu kertoo että Schneider on kallellaan poikiin ja sadomasokismiin päin.
Jälleen Jesse näkee unta Freddysta joka ei tapa Jessea vaan vihjailee, että Jessen tulee tehdä jotain hänen puolestaan. Jesse herää märkänä.
Koulussa Jesse nukahtaa tunnilla ja käärme hyväilee häntä.
Jesse perheineen ovat uusia asukkaita Elm Streetillä ja he ovat muuttaneet taloon jossa Gradyn kertoman mukaan joku nuori tyttö oli aiemmin seonnut. He siis muuttivat samaan taloon jossa ensimmäisen osan Nancy oli elänyt.
Seuraa tanssikohtaus jossa soi todella nynnyn kuuloista poppia ja Jesse tökkii pepullaan kaappia. Vierailulle saapuu Jessen ystävä Lisa (Kim Myers) ja telmiessään he löytävät Nancyn päiväkirjan. Lukiessaan päiväkirjan kuvauksia Nancyn painajaisista, Jesse löytää niistä yhtäläisyyksiä omiin uniinsa.
Freddy viestittää Jesselle että tämän tulee tappaa, sitten Jesse voikin nähdä unta kinkyklubilla käynnistä ja nahkapukuisen Schneiderin sidontaleikeistä. Pallot pomppivat kohti Schneideria ja kyse ei ole metaforasta.
Freddy tappaa Schneiderin, mutta veitsihanska onkin Jessen kädessä.
Jessen vanhemmat luulevat poikansa olevan pilleristi.
Lisa haluaa auttaa Jesseä tulkitsemaan uniaan ja selvittää muun muassa sen, etä Freddy työskenteli joskus muinoin jossain nyttemmin suljetussa voimalaitoksessa. Siispä sinne vie ystävystemme tie. Eivät he siellä mitään tee.
Myöhemmin Lisa järjestää bileet joiden yhteydessä Jesse pääsee puristelemaan tyttösen tissejä ja tässä vaiheessa ei ole mitään tolkkua siinä mikä tapahtuu unessa ja mikä ei, sillä yht'äkkiä Jessellä on jonkinlainen demonikieli vaikka tämän pitäisi olla hereilläoloa. No, kuitenkin Jesse karkaa hekumallisen Lisan luota mennäkseen kysymään Gradylta että voiko hän viettää yön tämän luona. Jesse kertoo Gradylle painajaisistaan ja pyytää tätä katselemaan kun hän nukkuu. Muistinko mainita että molemmat ovat puolipukeisia, sillä se on ilmeisesti hyvin tärkeää koska tässä elokuvassa pojat ovat koko ajan vailla täyttä pukeutumista.
Jesse nukahtaa ja Freddy ilmaantuu todellisuuteen hänen ruumiinsa läpi. Jaa, vai että se onkin näin helppoa. Freddy tappaa Gradyn.
Jesse juoksee verisenä Lisan luokse ja selittää tappaneensa Gradyn, mutta se olikin Freddy sillä Freddy elää Jessen sisällä ja tappaa ihmisiä Jessenä mutta onkin Freddy.
Nyt olemme siis todellisessa maailmassa ja Jesse on elokuvan tarinankuljetuksen mukaan hereillä. Siispä onkin epäloogista että Freddy ilmaantuukin Lisan bileisiin grillaamaan nakkeja ja tappamaan teinejä. Freddy puree Lisaa jalkaan (ihan oikeasti.)
Lisa menee sinne suljetulle voimalaitokselle ja Freddy jonka sisällä on Jesse, tulee ja kiusaa Lisaa. Lisa sanoo Freddyjesselle ”i love you” ja tietenkin Freddyn sisäinen Jesse alkaa käymään tahtojen kamppailua ruumiin ja mielen hallinnasta.
Paikka syttyy jostain kumman syystä tuleen ja polttaa Freddyn.
Freddyn palanut ruumis kuoriutuu ja sisältä ilmaantuu Jesse, kuin koteloitumisen jälkeen taivaalle liitelevä perhonen.
Sitten kaikki on taas hyvin ja saamme loppuun lähes identtisen ratkaisun ensimmäisen osan kanssa. Eli pus pus kaikki hyvin ja sitten Freddy ilmaantuu paikalle.

Okei, kenelle se Freddy oli kostamassa?

Jep, kyllä tämä elokuva on ajoittain niin tyhmä kuin miltä sain sen varmaan kuulostamaankin.
Ajan myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan yhtä seikkaa Freddyn Kostossa. Sen tarinaa... Ei... Se ei kuulosta oikealta.
Vähän sinne päin kuitenkin.

Tarinahan voidaan halutessaan nähdä pitkälti ensimmäisen elokuvan toistona ja silloin juoni ilmaantuu muodossa jollaista toistetaan elokuvasta toiseen.
-Teini näkee painajaisia Freddysta.
-Teini koettaa saada muut uskomaan että Freddy tappaa alueen asukkaita.
-Teini syöksee Freddyn jonnekin astraalivyöhykkeelle.
Freddyn Kosto eroaa kuitenkin muista osista ylivuotavalla seksuaalisuudella ja vaikka teiniporno ei ole kauhussa mitenkään harvinaista, niin kun elokuvan seksuaalisuus on nimenomaan teinipojan homofantasioita, on se jo hieman harvinaisempaa. Freddyn Kosto nimittäin kertoo pitkälti pojasta joka näkee painajaisia jotka ovat toistuvasti homofantasioita ja koska kyseessä on hämmentynyt nuorimies, niin asia tuottaa hänelle tietenkin häpeää. Tästä syystä unet manifestoituvat painajaisina.
Vaikka tuota äsken mainitsemaani ei suoranaisesti uskalleta sanoa, niin se on aika huonosti verhottu Freddyn toimintaan ja elokuva tuntuukin pitkälti siltä, että kyseessä olisi eräänlainen kauhun Boys Don't Cry ja Freddy itse on mukana aivan turhaan. Mieleen tuleekin tv-sarja Freddyn Painajaiset jossa tarinat eivät liittyneet Freddyyn, vaan tämä kävi vain esittelemässä illan kertomuksen.

Tämä Freddyn Koston lajityypissään erilainen ja jopa rohkea näkökulma on saanut ajan myötä kunnioitukseni.
Kunpa vain elokuva kokonaisuudessaankin saisi samanlaisen hatunnoston minulta, mutta näin eivät ole kohtalon kortit ja tuonelan lautturi laulaneet.

Jos jo ensimmäisessä osassa tekijöillä tuntui olevan hiukan ymmärtämisvaikeuksia oman luomuksensa unimaailman ja todellisuuden rajojen kanssa, niin tässä heitetään välillä häränpyllyä siihen malliin ettei se istu edes grillissä. Tarkoitan nimenomaan sitä että miten Freddy itse liikkuu toden ja hämärän rajamailla. Freddyn pitäisi kaiken järjen mukaan olla unimaailmassa, eli tavallaan vain mielikuvituksessa asuva olento, mutta Freddyn Kostossa hän tuntuu välillä liikkuvan missä vain ja miten vain. Joten se vie vähän hohtoa Freddysta siinä mielessä, että fantasiaolento tuntuu ajoittain aivan liian tavalliselta lihalliselta.

Freddy pysyy vielä tämän osan aikana hieman sivussa, mutta kyllä Englund on jo alkanut saamaan hahmonsa liikkeet paremmin kohdallaan. Vain heittäessään tuolia Freddy näyttää liian arkiselta, mutta muutoin hän liikkuu aiempaa sulavammin.
Kuten edellisessä osassa, Freddy ei ole tälläkään kertaa esillä paljoakaan. Mutta ei niinkään mystiikan luomisen vuoksi kuten aiemmin, vaan koska hänellä ei ole juurikaan merkitystä elokuvan tarinan suhteen. Elokuva kertoo, kuten olen jo antanut ymmärtää, teinipojan seksuaalisesta turhautumisesta omaa sukupuoltaan kohtaan. Vaikka asia esitetään painajaisten kautta niin sillä ei ole niinkään väliä onko mukana Freddy vaiko Tim Curry.
Ja voi pojat (sananmukaisesti), kuinka tämä elokuva korostaakaan homoseksuaalista kanssakäymistä. Kiilteleviä teinipoikien puolialastomia kehoja on esillä enemmän kuin Caligulan synttäreillä ja välillä tuntuukin kuin mitään muuta ei olisikaan tarjolla. Kaikissa painajaisfantasioissa esiintyy seksuaalisia viittauksia joista suurin osa ei ole mitenkään hienovaraisia.

Näyttelijät ovat mitä ovat, eli pääosin tyypillisiä teinikauhun pökkelöitä. Ja esimerkiksi Jesseä esittävä Mark Patton ei ole kovinkaan uskottava missään vaiheessa. Vaikka toki on todettava että hänen hämmentynyt ilmeensä vaikuttaa aidolta, johtuen varmastikin siitä ettei hänellä ole tainnut olla hajuakaan siitä mistä elokuvassa on kyse.
Lisaa esittävästä Kim Myersistakaan en keksi muuta sanottavaa kuin että hän oli aika seksikäs.
Ja entäpä Gradyn nahoissa liikuskeleva Robert Rusler. Oliko hän mukana elokuvassa?

Muutama uniefekti oli varsin mainion näköinen ja niistäkin pienin, eli kohtaus jossa Jessen sormenpäistä kasvoi veitsenteriä, oli vaikuttavin.

Freddyn Kosto on väärä tarina väärässä yhteydessä, mutta juuri sen vuoksi sarjansa mielenkiintoisimpia ja jatko-osana se oli ainakin melkein toivotunlainen muutos kaavaan. Epäonnekseen sen homo-odysseia ei istunut yhteen veitsikäden kanssa ja erotettuina ensimmäisestä olisi varmasti saatu onnistuneempi kuin jälkimmäisestä.

Jonkinlaista hupia voi löytää takakannen tekstistä:
”Elokuvan avauskohtauksessa on luvassa Robert Englund ilman Freddyn maskia. Valmistaudu kirkumaan!” No no, ei Robert niin ruma mies sentään ole.

Tähdet: **
Painajainen Elm Streetillä 2: Freddyn Kosto
...NOIR

Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street, 1984)

Olen aikoinaan (näemmä 9.9.2007) kirjoittanut mielestäni hyvinkin kattavasti Elm Streetista. Mutta koska samaisessa kirjoituksessa käsiteltiin myös Halloweenia ja Friday the 13th-sarjaa, niin se ei sellaisenaan sovi tänne uudelleenjulkaisuksi. Lisäksi se kirjoitus oli tehty blogiin jonka olen hylännyt jo between the time when ocean's drank Atlantis, and rise of the sons of Aryas ja sinne ei ole paluuta. Kirjoituksessa esiintyi kuitenkin paljon asiaa jonka toistaisin tämänkin kirjoituksen yhteydessä, niinpä pienellä editoinnilla kun eritellään Elm Streetit ja poistetaan muut elokuvasarjat, on alkuperäistekstistä hyötyä täälläkin.
Tämä maininta vain siksi, että jos joku sattuu tuumimaan, että teksti kuulostaa tutulta, niin siinäpä se syy lymyilee.

Olen kova (pehmeä) Elm Street-fani. Tai, sanotaanko että olen kova Elm Streetin idean fani, siispä ainakin tämän ensimmäisen osan yhteydessä tulee tekstiä riittämiin. Joten ota esiin kipulääkkeet ja monokkeli, sillä luettavaa riittää ja aikaa kuluu.

Noin minun ikäisilleni kauhuelokuvien ystäville suuria nimiä ovat Jason Voorhees, Freddy Krueger ja Michael Myers, sillä nuo hahmot dominoivat lapsuutemme kauhuelokuvia. Tottahan toki siellä olivat Prom Nightit ja Child's Playt, mutta Elm Street, Halloween ja Friday olivat selkeästi tunnetuimmat ja parhaiten esillä myös Suomessa, siitäkin huolimatta että virallisesti Fridayt olivat pitkään pannassa.
Elm Street, Halloween ja Friday ovat usein sellaisillekin ihmisille tuttuja, jotka eivät ole niitä nähneet. Itseasiassa moni saattaa uskoa nähneensä jonkin jakson kyseisistä sarjoista, kuitenkaan näkemättä yhtäkään niistä. Sillä niin Freddy, Michael, kuin Jasonkin ovat populaarikulttuurissa samalla tavalla tunnettuja, kuin McDonalds, tai Kaasi. Viimeistään joka helvetin kehnon Scary Movien, tms. tekemät parodiat tunnetuista kauhuhahmoista, ovat tehneet myös nämä kolme Caballeroa tunnetuiksi muillekin kuin kauhuystäville.
Freddy, Jason ja Michael eivät ole vain persoonattomia talonmiehiä murhankiilto silmissään, vaan kauhun supersankareita. Freddy on kauhun Hämähäkkimies.

Nyt kuitenkin keskitytään nimenomaan Freddyyn ja Elm Street-sarjaan, muiden vuoro on sitten myöhemmin (vaikka molempia onkin jo sivuttu tämän blogin yhteydessä.)

Freddy Krueger on ideana yksi kaikkien aikojen parhaimpia mitä kauhuelokuvaan on voitu luoda. Ajatus tappajasta joka kulkee unesta toiseen lahtaamassa uhrejaan ja saa lopputuloksen näyttämään luonnolliselta kuolemalta on loistava.
Nukahdat, Freddy viiltelee sinut, mutta todellisessa maailmassa kuolinsyyksi merkitään sydänkohtaus, tms. Tai se kauhuelokuvien perinteinen "hän kuoli pelkoon." Tietenkään elokuvasarjan aikana tätä ei olla hyödynnetty kovinkaan hyvin, vaan liiaksi unimaailma on vaikuttanut elokuvien todellisuuden kulkuun. Mutta idea ideana.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt Wes Cravenin Freddy-luomuksen ulkoasua. Kun idea on sopivan pelottava, niin miksei Freddy ole ulkoisesti samanlainen? Craven on kyllä esittänyt loogisen selityksen Freddyn ulkoasuun. Craven on kertonut että ulkomuotonsa Freddy on saanut joltakin vanhalta mieheltä joka oli säikäyttänyt Cravenin hänen ollessaan vielä pieni poika. Siksi Freddyn palaneet kasvot eivät niinkään näytä kauhistuttavan pelottavilta, vaan enemmän psoriasiksesta kärsivältä vanhukselta. Freddyn vaatetuksen oli sanellut talonmiehen asu, jollainen oli ollut talonmiehellä jonka Craven oli kohdannut koulussa ollessaan. Joten vaikka Cravenin ajatus Freddyn ulkoasusta on looginen, niin kauhuelokuvan kohdalla sen olisi voinut ajatella toisinkin.
Varmasti moni ajattelee Freddyn olevan kammottavan näköinen ja taatusti Freddy pelottaa suurinta osaa pikkumuksuista jotka luvalla, tai luvattomasti katsovat Freddyn toilailuja. Mutta nyt kun katsotaan Elm Street-sarjan kehitystä kauhusta jonkinlaiseen kauhukomediaan ja takaisin kauhuun, niin Freddy pääosin näyttää enemmän höperöltä vanhukselta, kuin kauhistuttavalta unimurhaajalta. Uskonkin että Elm Street olisi sarjana pysynyt uskollisempana kauhulle jos Freddy-hahmo olisi suunniteltu ulkoasultaan toisenlaiseksi. Mutta jatko-osien aika on ensimmäisen jälkeen.
Ja vaikka nyt jokseekin kritisoinkin Freddyn ulkoasua, niin kyllähän se penskana pelotti minuakin suuresti, että oikeastaan vasta juuri jatko-osat ja niissä tapahtuva hahmon asenteellinen muutos lievensivät Freddyn pelottavuutta, kuten myös se ikävä seikka että vanhempana elokuvia katsoi ja katsoo eri tavalla.

Kuinka pelottava Freddy sitten oli mielestäni?
No, ala-asteella minulla oli Fangoria-lehti jonka kannessa Freddy komeili. Se pelotti minua niin, että pidin lehteä piilossa itseltäni.
Aika hyvin höperöltä vanhukselta.

Tässä tulee kuitenkin nyt jo esimakua jatko-osistakin, joten kenties niistä ei tule kunkin kohdalla enää kirjoitettua suuremmin. Kuitenkin katson tarpeelliseksi käsitellä edes joiltakin osin koko saagaa, jotta sarjan punainen lanka pysyisi elokuvien yksittäisistä juonellisista tyylirikkeistä huolimatta koossa.

A Nightmare On Elm Street kertoo lastentappajasta Freddy Kruegerista (Robert Englund) joka teknisen virheen vuoksi ei joudu vankilaan, vaan pääsee vapaalle jalalle. Turhautuneet, kostonhimoiset Elm Streetilla Kruegerin naapureina asuvat vanhemmat ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja polttavat Kruegerin hengiltä. Kuoleman sijaan eräänlaiset unidemonit (tämä tulee paremmin esille oikeastaan vasta kuudennessa osassa) antavat Kruegerille mahdollisuuden elää ikuisesti unissa, mutta vain jos Krueger tuo demoneille ihmisten sieluja. Aluksi sarjassa annetaan ymmärtää, että Freddy tahtoo vain kostaa heille jotka hänet polttivat, tappamalla heidän lapsensa. Freddy ei siis pitänyt alueen vanhempien oman käden oikeutta oikeutettuna, vaan tahtoo kostaa mielestänsä koetun vääryyden.
Kun viimeinenkin Freddyn alkuperäisistä kohteista oli kuollut, oli Freddylle keksittävä toinen syy jatkaa unissa eloaan. Luonnollisesti tähän otettin mukaan idea laajentaa veitsisormien kohteiksi kaikki Elm Streetin lapset, eikä vain Freddyn kuolemaan johtaneiden perimät. Tässä tuli mukaan erinomainen idea keinosta jolla Freddy voi jatkaa tappojaan. Freddy ei voi vain siirtyä kenen tahansa uneen omien halujensa mukaan. Vaan jonkun täytyy nimenomaan nähdä unta Freddysta, tai jonkun joka jo näkee unessa Freddyn, täytyy avata portti toiseen ihmiseen. Jos Freddy on minun unessani, niin päästäkseen sinun uneesi, minun täytyy nähdä unta sinusta ja näin Freddy voi siirtyä myös sinun uneesi. (Tuo puolestaan tulee parhaiten esille neljännessä osassa ja asiaan palataan Freddy Vs. Jasonissa.)
Ja kun Freddy siirtyy toisen ihmisen uneen, ei sitä porttia voida enää sulkea. Lopulta Elm Streetilla ei ole kuin yksi lapsi jäljellä, joten Freddy "lähettää" viimeisen lapsen hakemaan luokseen lisää uhreja ja tätä kautta Freddy voisi siirtyä taas eteenpäin. Sen seurauksena Freddyn luokse saapui hänen tyttärensä joka ei muistanut isänsä olemassaoloa. Kuten asiaan kuuluu, vain verisukulainen voi tappaa Freddyn lopullisesti. (Kuudes osa.) Sukulaisuus keinona tappaa oli selkeästikin vain yritys jälleen kerran lopettaa yksi sarja, jonka tuotto oli lähtenyt alamäkeen.
Freddyn kaltaisen unitappajan olemassaoloa kun ei voida lopettaa. Niin kauan kun unia nähdään, on Freddy ikuinen.
Elm Street-sarja ei luonnollisestikaan ole täydellinen. Sortuminen omien sääntöjen rikkomiseen tapahtui jo kakkososassa. Siinähän Freddy pystyi liikkumaan vapaasti unimaailmassa, kuten myös todellisessa maailmassa. Joten siinä hukattiin yksi Freddyn perustekijöistä. Plussana kakkososalle luettakoon se, että siinä otettiin teiniseksuaalisuuden tutkimiseen rohkeasti homoseksuaalinen vire, jollaista ei juuri missään massayleisön elokuvassa uskalleta vieläkään käsitellä,,, ellei sitten kyseessä ole Robin Williamsin komedia.
Kokonaisuuden kannalta Elm Street-sarjassa on paljon juonenkäänteitä joilla ei ole rakenteellista merkitystä, kuin kenties juuri niiden tapahtumahetkellä. Kyse on juuri näistä ideoista joissa paljastetaan yksityiskohtia Freddyn motiiveista, tavoista joilla Freddy voidaan tappaa, etc. Osan niistä joutuu unohtamaan, jotta koko sarjasta saisi kehiteltyä loogisesti kulkevan tapahtumajanan.
Siksi aiemmin esittelemäni juonikuvio koko sarjaa varten "unohti" Freddyn kuolleen vähän väliä ja muitakin juttuja, joilla ei ole todellista merkitystä kokonaisuuden kannalta.
On ymmärrettävää, että Elm Street-sarja sortui nopeasti efektimyllytykseen. Pitihän siitä unimaailmasta tehdä koko ajan edellistä näyttävämpi ja koska Freddysta tuli niin suosittu muuallakin kuin kauhupiireissä, oli Freddyn hahmosta tehtävä kuluttajaystävällisempi ja se johti tapaan jolla Freddy heitti läppää koko ajan. Uskon kuitenkin, että Elm Streetista ja Freddysta olisi vielä muuhunkin kuin komedian pariin (Freddy Vs. Jason.)
New Nightmaressa Freddyn hattu poistettiin ja mukaan iskettiin nahkahousut, sekä pitkä takki. Mikä johti siihen, että Freddy näytti enemmänkin Village Peoplen jäseneltä, kuin pelottavalta unimurhaajalta. Itse olen enemmän tunnelmallisen kauhun ystävä, kuin visuaalisen oksennuksen, niinpä haluaisin nähdä uuden Elm Street-leffan jossa saisi muuten olla ihan sama tarina kuin aiemmin, Freddy tappaa nukkuvia. Unohdetaan tosin teinit ja laitetaan mukaan kaikki mahdolliset nukkuvat. Freddyn tulisi olla hiljaisempi, kasvojen ilmeettömämmät ja hänen tulisi olla enemmän pimeydessä oleva, kuin näkyvillä. Unimaailman tulisi olla myös pimeää. Pidin kovasti niistä tehdastunnelmista, että se voisi jättää. Ja Freddyn tulisi toimia enemmän Viiltäjä Jackin tyyliin, kuin tehdä sielupitsoja Raybanit silmillään. Musiikkina mielummin suhinaa ja kolinaa, kuin mitään sen hetken trendirokkia. Ei niinkään mitään CGI-tapausta, kuin valoja ja varjoja. Tällä tavoin voitaisiin tehdä Elm Street-elokuva joka voisi olla "pelottava," sen sijaan että se olisi vain jotain popcornviihdettä.
Vaikka tämän tuoreen remaken pääosaan onkin valittu näyttelijä jonka uskon suoriutuvan roolistaan mainiosti, niin epäilen silti uuden Elm Streetin olevan yhtään sen parempi kuin huonouden tai vähintäänkin keskinkertaisuuksien suossa tarpovat uudet Halloween ja Friday.

Elm Streetien pohjaidea on aivan loistava ja sarjalle kannattaa antaa mahdollisuus heidänkin, jotka ovat tottuneet nykyisiin kauhuelokuviin. Täytyy vain päästä eroon niistä ajatuksista, että nyt jo joillekin ne ovat vanhoja ja hitaita elokuvia.
Sivuutettava on myös ne kaikki huonot puujalkavitsit.
Täytyy nähdä Elm Streetit niiden idean pohjalta, ei niinkään täysin niiden toteutuksien.

Siinä nyt oli sitten jonkinlaista, kenties analyysiksikin kutsuttavaa tekstiä Elm Street-sarjasta, joten mitä jos nyt keskityttäisiin hieman enemmän tähän ensimmäiseen osaan ja voitaisiin spoilata loputkin elokuvasta.

Juonikuvio tulikin jo kerrottua, mutta koska kertaus on opintojen äiti käydään läpi elokuvan tarina enemmänkin vain tätä osaa ajatellen, kuin seuraavia ei olisikaan.

Tina (Amanda Wyss) näkee painajaista jossa häntä jahtaa veitsikätinen mies. Tina kertoo unestaan ystävälleen Nancylle (Heather Langenkamp) ja tämän poikaystävälle Glenille (Johnny Depp.) Molemmat vakuuttavat että se oli vain unta, vaikka tuntuisi kuinka oikealta. Kuitenkin, kun Tina kertoo ystävilleen enemmän yksityiskohtia unestaan, niin selviää että myös Nancyn unet ovat samankaltaisia. Glen pitää asiaa vain sattumankauppana.
Tinan nukkuessa, tämä sama veitsikätinen mies hyökkää hänen kimppuunsa ja viiltelee hänet veriseksi mössöksi. Tinan poikaystävä Rod (Jsu Garcia) näkee kuinka Tinan ruumis iskeytyy näkymättömän voiman vuoksi seiniin ja kattoon, ja kehoon ilmaantuu suuria viiltoja. Säikähtänyt Rod pakenee paikalta ja jää itse epäillyksi Tinan murhasta. Nancy vakuuttaa ettei Rod koskaan tekisi mitään sellaista, mutta Nancyn poliisi-isä, Donald (John Saxon) on toista mieltä. Onhan Rod sentään tunnettu koulun öykkärinä.
Rod pidätetään ja hän vannoo ettei tappanut Tinaa, vaan että huoneessa oli joku toinen, joku näkymätön. Kukaan ei tietenkään usko Rodia.
Nancy näkee unta Tinasta ja jälleen kuvioihin ilmaantuu veitsikätinen mies. Nancy herättää itsensä polttamalla kätensä ja herättyään huomaa kädessään palojäljen. Unessa tapahtunut voi siis materialisoitua reaalimaailmassa. Nancy alkaa uskomaan että Rodin puheissa näkymättömästä tappajasta saattaisi olla jotain perääkin. Rod kuvailee Tinan kuoleman tapahtuneen kuin jokin olisi leikellyt hänet neljällä veitsellä, kyseessä olisi ollut mies Rodin unista.
Kaikkien painajaisia tuntuu yhdistävän sama veitsikätinen mies.
Nancy rupeaa pelkäämään nukahtamista ja pyytää skeptistä Glenia valvomaan vierellä hänen untaan. Jos Nancy rupeaa käyttäytymään nukuksissa ollessaan oudosti, tulee Glenin herättää hänet. Glen nukahtaa joten hänestä ei ole apua. Unessaan Nancy näki että itseään Freddyksi kutsuva veitsikäsi vieraili putkassa olevan Rodin luona. Nancyn herättyä hän lähtee Glenin kanssa poliisiasemalle kertomaan että jotain on hullusti, mutta kukaan ei ota häntä kovinkaan vakavasti. Samanaikaisesti Rod kuristuu hengiltä ja poliisi kuittaa asian itsemurhana, mutta Nancy tietää paremmin. Hän kertookin isälleen Donaldille ja äidilleen Margelle (Ronee Blakley) että Tinan oikea tappaja on vielä vapaana. Hän kutsuu itseään Freddyksi, hänellä veitset sormina ja hänen kasvonsa ovat palaneet. Nancyn vanhemmat ovat säikähtäneen oloisia ja ajattelevat korjata asian viemällä Nancy kallonkutistajalle. Seuraavan unensa jälkeen Nancy tuo unesta mukanaan todisteeksi Freddyn hatun, mutta vaikka hänellä on käsinkosketeltava todistus mukanaan niin silti Marge pitää Nancya vain hieman sekaisin olevana. Marge kertoo että Freddy ei voi olla mikään tappaja, sillä Fred Krueger (Robert Englund) oli kuollut jo hyvän aikaa sitten. Tässä siis syy Margen aiempaan säihkähtäneeseen olotilaan.
Marge kertoo Nancylle Fred Kruegerista, ainakin 20 lasta tappaneesta murhaajasta joka vältti paperisotkun ansiosta vankilan. Elm Streetin vanhemmat eivät asiaa sulattaneet vaan ottivat oikeuden omiin käsiinsä, polttaen Freddyn hengiltä. Mutta Freddy on kuollut ja todistaakseen tämän, Marge näyttää Nancylle Freddyn veitsihanskan. Nyt voit nukkua rauhassa.
Nancy tietää, että vaikka Freddyn maallinen keho on kuollut, niin hänen unissa elävä tietoisuutensa jatkaa edelleen tappopuuhissa ja ettei yksikään alueen nuori ole vielä turvassa. Ja tämä varmistuu sillä, että Freddy tappaa Glenin.
Nancy ilmoittaa isälleen että tämä voisi tulla piakkoin pidättämään Freddyn, sillä hän aikoisi hakea Freddyn unesta todellisuuteen.
Nancy nukahtaa.
Freddy seuraa Nancya todelliseen maailmaan ja saa lekasta mahaan, putoaa rappusilta ja kokee kaikkea muuta joiden vuoksi voisi luulla elokuvaa Yksin Kotona-prequeliksi.
Nancy sytyttää Freddyn tuleen.
Freddy tappaa Margen ja vie tämän mukanaan,,, jonnekin,,, sanotaan vaikkapa että unimaailmaan. Joo, se kuulostaa ihan hyvältä.
Nancy toteaa että Freddy on vain unta ja hänet voi voittaa siten, ettei vain usko häneen. Freddy hajoaa tähtitomuksi ja Nancy herää todellisuuteen jossa kaikki kuolleet ovat iloisia ja elossa.
Sepä ei olekaan todellisuutta, vaan uni jatkuu.

Ensimmäinen Elm Street on vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin erinomainen elokuva. Vaikka toki on myönnettävä että aika ei ole kohdellut kovinkaan suotuisasti kaikkea siinä olevaa. Osa on jäänyt sen ajan tekniikan ja käytettävissä olevan budjetin jalkoihin, ja osa on nostalgian valheellisesti värittämää.

Osa efekteistä on nyt katsottuna tuskallisen kömpelön näköisiä ja etenkin se lopussa oleva kohtaus jossa Freddy katoaa jonkinlaiseen sisäiseen Nebulaansa on sen verran hölmön näköinen, että kenties se olisi kannattanut jättää tekemättä. Vastaavasti osa, suurin osa efekteistä on onnistunutta ja elokuva sisältääkin jopa kaksi omaa suosikkiefektiäni koko Elm Street-sarjasta
1. Freddyn kohokuviomainen ilmaantuminen seinästä Nancyn nukkuessa.
2. Lopun jogurttiportaat.
Gorefaneillekin elokuva tarjoaa pari muistettavaa kohtausta.

Robert Englundilla on aina ollut tapana esiintyä elokuvasta toiseen hieman kieli poskessa ja kyllä jo tästäkin on huomattavissa ja ennustettavissa että Freddy tulee muuntumaan enemmän talk show-juontajaksi kuin olemaan uniemme synkkä viiltäjä. Joten onkin hienoa, että suurimman osan ajasta Freddy-hahmoa näytetään vain varjoissa nauravana sekopäänä. Sillä mitä enemmän Freddy on esillä, niin vähemmän hän on uhkaava. Etenkin kun osa kohtauksista näyttää olevan kömpelyydessään blooperkamaa. Parhaiten tämä näkyy kahdessa kohtauksessa.
1. Freddyn juostessa kujalla.
2. Freddyn kompuroidessa roskaämpärin kanssa.
Ehkä Englundilla on ollut vielä hakusessa hahmon fysiikka ja sisäistys, sillä vaikka hahmo itsessään muuttuu ajan myötä pelottavammaksi, niin Englundin näytteleminen parantuu huomattavasti. Tosin jatkossa Englund saa myös enemmän aikaa olla esillä, joten siinä on oltavakin parempi.

Suurimmalla osalla elokuvan näyttelijöistä on kyvyt vielä hieman kadoksissa. Esimerkiksi ei tämän perusteella ikinä uskoisi Johnny Deppin kehittyvän yhdeksi tämän hetken parhaimmaksi, ellei jopa parhaimmaksi (lähes nuoreksi) näyttelijäksi.
Heather Langenkamp saa luonnollisesti eniten ruutuaikaa ja vaikka hän on välillä hieman untuvikon oloinen, niin pääosin hän on varsin mainio sekoitus naapurintyttöä ja potentiaalista naissoturia. Okei, tuo jälkimmäinen on hieman kaukaa haettu.

Elokuvan parasta antia on sen tarina.
Kertomus lastenmurhaajasta joka on poltettu hengiltä ja tulee takaisin unissa tappamaan ihmisiä on aivan loistava kauhuelokuvaa ajatellen. (Toistoako?)
Vaikka jo tässä osassa on ollut ilmeisesti tekijöillekin epäselvää että kuinka paljon unimaailmasta voi siirtää todellisuuteen, niin etenkin kohtaukset joissa katsoja/elokuvan henkilö ei aluksi tiedä kyseessä olevan unta, ovat aivan loistavia. Hiukan ongelmalliseksi osoittautuvatkin juuri unesta todellisuuteen siirrot. On hienoa että mukaan on kehitelty näitä sääntöjä, että esimerkiksi unessa saadut palojäljet seuraavat oikeaan maailmaan, mutta kun mukana tuodaan itse Freddy, niin sitten katsoja rupeaakin jo raapimaan päätä.
Tartu kiinni Freddyyn ja herää, siinä sinulle nyt lihaa ja verta oleva kuolevainen, joka juuri äsken oli kuolematon henkiolento.
Tämä idea jäi kyllä jatko-osienkin vakikalustoon, mutta onneksi sentään tämä ensimmäinen osa pelasti tuon logiikkapulman palauttamalla kaiken lopussa uneen ja väistämällä siten suuremmat selitykset.

Mutta miksi lopussa Freddyn pitää olla kuin hän olisi Yksin Kotona-elokuvassa, tai O.J. Simpson ensimmäisen Alaston Ase-elokuvan alussa jossa kaikki mahdollinen on liukastumisen tae.

Loistavinta elokuvan konseptissa lienee se, että silloin kun ollaan siellä unessa, niin mikä tahansa on mahdollista. Elokuvantekijöille tämä tarkoittaa yleensä hillitöntä määrää efektejä, mutta käytännössä asia voidaan pitää myös äärimmäisessä minimalismissa, realismissa, missä ja miten päin tahansa.
Kaikkeen voidaan kehitellä teorioita, mutta koska kyseessä on uni, niin mitään ei tarvitse aukottomasti selittää.
Nämä asiat kiehtovat minua jo siksikin, että itselläni on vilkas unimaailma ja pystyn usein muistamaan hyvinkin tarkasti uneni. En toki näe toistuvaa unta putoamisesta veitsikäden kanssa, mutta kuitenkin.

Kaikkea tätä korostaa erinomaisesti Charles Bernsteinin musiikki joka kuulostaa ajoittain tuutulaululta ja välillä taas hammaslääkärin vastaanotolta.

Painajainen Elm Streetillä on visuaalisesti kovin epätasainen, näyttelemiseltään enimmäkseen keskitasoa, mutta siinä on loistava tarina ja hahmo joka on syystäkin jäänyt popkulttuuri-ikoniksi.

Tähdet: ****
Painajainen Elm Streetillä
...NOIR

Haunting of Winchester House (2009)

Tätä elokuvaa minulle suositteli kollegani, joka lähes pakotti minut lainaamaan sen häneltä. Samainen herra pitää myös DJ Tiëstosta, joten suositteluihin tuli suhtautua varauksella.
Haunting of Winchester House, on kuten jo nimestä voi päätellä, kummitustaloelokuva Amityvillehenkeen.

Elokuva alkaa tuskastuttavan huonosti. Winchestertalolle saapuu lähetti joka tapaa pihalla hiljaisen mysteeritytön, seuraavaksi lähetti kehuskelee maailman puisevimmalle naiselle kuinka mukavaa varmaan on asua näin hienossa talossa. Puiseva nainen hihkuu sitä tyypillistä "go! Leave!"-mantraa, koska jotain on hullusti. No tottavie jotain on hullusti ja se oikein hakataan katsojan tajuntaan. Siispä taukoamatta musiikissa soi sellainen aavemainen ulina, tuulenhenkäysefekti osoittaa jotain olevan lähistöllä, epämääräisiä kuiskauksia, vilahtelevia varjoja ja voi pojat, joka helvetin kummitusklisee Casperia lukuunottamatta tapahtuu jo ensimmäisten minuuttien aikana. Eikä elokuvan päätarina ole edes vielä alkanut. Seuraavaksi puiseva nainen piirtelee jotain asiaankuuluvia okkultistisia kuvioita lattialle ja siirtyy mumisemaan seuraavaa pakollista mantraansa, eli "leave! You're not welcome here." Tottahan toki kummitustuuli tappaa puunaisen.
Siirrymme siis Hohdon maaperälle, kun Winchestertalolle saapuu maailman jäykin perhe tilanhoitajiksi. Isä Drakella (Michael Holmes) on rumat pulisongit ja pottakampaus, äiti Susan (Lira Kellerman) on hysteerikko ja tytär Haley (Barry Womack) on vinkuapina. Luonnollisesti he ovat aiemmin menettäneet toisen lapsen, joten sen avulla saamme seurata toistuvia pitkiä kaipaavia katseita, surumielistä pianoa ja muuta sellaista kivaa. Talolle saavuttuaan perhe iloitsee kun saa hengailla kauniissa talossa ja he ovat tietenkin autuaan tietämättömiä että siellä samaisessa paikassa on tapahtunut jotain kauheaa ja poltergeisteja vilisee kuin nuorisoa ostarin ovien edessä. Ja jotta emme unohtaisi Winchestertalossa kummittelevan, niin arvatkaa vaan onko tarjolla hämäriä kuiskauksia, tuulenhuminaa, vilahtelevia varjoja ja sen sellaista? Mitenkäs muuten ja niin paljon että niitä ei jaksa kaikkia edes huomata. Tietenkin sopivasti paikalle saapuu mystinen paranormaalien asioiden tutkija, Harrison Dent (Tomas Boykin) joka sepostaa kuinka tämä talo vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja jep jep, kylläpä nyt ollaan taas niin utuista kun ei sanota mitään tolkullista, mutta pelotellaan uusia asukkaita.
Näkeekö Haley sitä samaista pikkutyttöä jonka elokuvan alussa kohtasimme? Tietenkin! Ja luonnollisesti Haley rupeaa käyttäytymään samaan tapaan oudosti kuin vaikkapa Heather Rourken hahmo Poltergeistissa. Drake ja Susan löytävät vanhoja pölyisiä lehtileikkeitä vanhan pölyisen lipaston laatikosta ja näissä on tietenkin kirjoituksia siitä kuinka taas ollaan jossain talossa jossa on perhe kuollut ja kaikkea sellaista mitä oli odotettavissakin. Susan rupeaa näkemään näkyjä, joissa luonnollisestikin viitataan siihen menetettyyn lapseen.
Jotta emme unohtaisi mistä on kyse, niin musiikki korostaa tapahtumia äkkiväärillä viulunvinkauksilla, suhahteluilla, kuiskauksilla ja sitten ilmeisesti se Hohdon ammelady tekee cameon ja nappaa Haley kaappiin. Haley tietenkin katoaa ja nyt koetetaan soittaa apua, mutta tietenkään yhteyttä poliisiin ei saada. Valot sammuvat, kynttilät sytytetään, humisee, kuiskauksia, kalkkinaamaisia kummituksia ja jos ei tietäisi paremmin, niin luulisi elokuvaa Scary Movien jatko-osaksi.
Elokuvaa on kulunut vasta puolisen tuntia ja siinä on jo parikymmentä minuuttia liikaa.
Välillä yksi kummituksista näyttäytyy sellaisena hirviönaamana, joka muistuttaa sen verran paljon sitä yhtä Lordi-yhtyeen sikahärkänaamaa, että oikein pelottaa että Dark Floors saisi jatkoa. Ja sitten jotenkin Drakelle selviää että alkuperäiset asukkaat olivat sairastaneet tuberkuloosia ja nyt se kiusaa Drakea.
Apuun kutsutaan Harrison Dent, joka tietenkin selittää sitä perinteistä poltergeistien toimintapaa. Esineet liikkuvat, ääntelyä tarjoillaan ja sitten on kummituksia jotka tietävät kuolleensa ja niitä jota eivät tiedä kuolleensa. Jaa-a, vai niin.
Nyt pitää taas saada tyrkättyä aaveet rajan yli sinne minne nyt oikeasti kuuluvatkin. Siispä Ringin ja muiden vastaavien tapaan on selvitettävä mitä nämä räyhähenget oikein kaipaavat.
Dent piirtää maagisen ympyrän ja siitä sitten lähdetään.
Kummitustuuli tappaa Dentin, että se siitä.
No, kuuromykkä aave (oikeasti) johdattaa Draken ja Susanin oikeaan suuntaan. Selviää että se alun mysteerityttö oli joskus muinoin mennyt johonkin matka-arkkuun leikkimään ja tämä vielä elossa ollut kuuromykkä tyyppi oli vahingossa sulkenut työn arkkuun. Tyttö kuoli ja sen seurauksena kaikki nämä kummitukset ovat jääneet paikalle. Miten asia korjataan? No, avataan arkku ja se on sillä selvä.
Haley löytyy ja sitten voidaankin poistua paikalta, ja kummitukset pääsevät rauhaan. Mutta silti elokuvassa kuullaan edelleen niitä kuiskauksia ja musiikillisia säikyttelyitä. Koska yllätys yllätys, mukaan pistetään vielä se twisti että Drake, Susan ja Haley ovatkin olleet itse kuolleita koko ajan. Selittääkseen asiaa, mukaan laitetaan flashbackeja joissa koetetaan Kuudennen Aistin tavoin osoittaa mitkä aiemmin tapahtuneista olivatkaan totta ja mitkä eivät. Tämä kohtaus kestää minuuttitolkulla ja sisältää lyhennettynä melkein joka ainoan aiemman kohtauksen elokuvasta. Joten jos elokuvan katsoo loppuun saakka, sen näkee kahdesti.

Jos minulla on yhtään lukijoita ja etenkin jos minulla on yhtään lukijoita jotka edes häivähdyksenkin arvostavat näkemyksiäni, niin pyydän, Luojan tähden! Rukoilen Teitä ettette tuhlaa aikaanne ja rahaanne tähän elokuvan irvikuvaan.
Tämä ei ole edes sillä tavalla huono, että se olisi niin huono että se olisi hauskaa katseltavaa. Haunting of Winchester House on vain ja ainostaan huono.
Tässä elokuvassa on tasan yksi positiivinen asia. Se ettei se mässäile verellä tai ylipäätään minkäänlaisilla visvagore-efekteillä. Sitä haluaa uskoa olevan positiivinen asia kun kauhuelokuva päättää luottaa luottaa veren sijaan ääniefekteihin, mutta kun nämä säikäytyscrescendot, tuulenhenkäykset ja muut täyttävät joka sekunnin niin sitä melkein toivoo että elokuva sittenkin tyytyisi nyt trendikkääseen goreiluun. Ja jos ajattelee että kohtaukset joissa ovi lämähtää yllättäen henkilöiden väliltä kiinni, erottaen heidät toisistaan, olisi hyväkin idea, niin kun se tapahtuu jotain 340 kertaa puolentoista tunnin aikana niin se ei ole lähelläkään hyvää ideaa.
Onko kivaa kun taustalla välähtää mystinen varjo? Ei kun se tapahtuu toistuvasti.
Jotenkin elokuvan ohjaaja on saanut päähänsä, että kun kerran klassiset kummitusjutut ovat nykyään harvinaisia ja niitä kaivataan, niin asia korjataan sillä että niitä käytetään pelkästään ja taukoamatta.
Elokuva siis on aivan liian täyteen tungettu joka ainoalla jo keksityllä kliseellä, mutta niillä mässäily ei palvele ketään.

Elokuvaa ei auta se, että jokainen näyttelijöistä saa toivomaan että itse päätyisi maan poveen. Edes metsurit eivät suostuisi sahaamaan näin pilaantuneita puita.

Haunting of Winchester Housen tekijät ovat selkeästi katsoneet kummituselokuvia, sillä sen lisäksi että juoni on keikattu tunnetummista elokuvista, niin mukana on suoraan varastettuja kohtauksia Amityvillesta, Poltergeistista, Hohdosta ja jopa Elm Streetista. Puhumattakaan kaikesta muusta.
Vannon että pääni (meinaa) räjähtää jos luen jostakin ohjaajan selittävän sitä perinteistä huuhaata siitä kuinka originelleja ollaan oltu ja kuinka kukaan ei ole tehnyt tätä aiemmin.

Haunting of Winchester House on taatusti huonoin elokuva jonka olen nähnyt tämän vuoden puolella ja mitä ylipäätään tulee kummituselokuviin, niin tämä on varmaan huonoin ikinä.

Julmetun huonosti näytelty, moneen kertaan kopioitu tarina, sokerihuurrutettu kliseesiirappipommi joka toimii perusteluina sille, miksi elokuvia ei kannattaisi katsoa laisinkaan. Häpeällistä!

Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin tämän elokuvan tekijät käsittelevät filmiä jatkossa korkeintaan vain teettäessään valokuvia.

Tähdet: ~
Haunting of Winchester House
...NOIR

Luotikuja (The Gauntlet, 1977)

Ben Shockley (Clint Eastwood) on alkoholille perso, pessimistinen kyttä Phoenixista, joka lähetetään hakemaan Las Vegasista vähäpätöiseen oikeudenkäyntiin vähäpätöistä todistajaa, Gus Mallya (Sondra Locke.)
Shockleyta arvelluttaa hiukan se, että miksi nimenomaan hänet haluttiin noutavan tämä vähäpätöinen todistaja, mutta työ on työtä ja niinpä Shockley lähtee matkaan.
Vegasiin saavuttuaan Shockley tapaa sätkivän ja vinkuvan Mallyn joka selittää kuinka he molemmat tulevat kuolemaan heti kun he astuvat ovesta ulos. Shockleylle paljustuukin että on meneillään vedonlyönti jossa ennustetaan Mallyn loppua. Kertoimet nousevat hetki hetkeltä ja se saa Shockleyn suivaantumaan. Kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa hänen pätevyyttään saada työnsä tehtyä kunnialla.
Heti kotimatkan alettua Shockey ja Mally välttyvät autoräjähdykseltä ja perässä kulkevilta tappajilta. Vähäpätöinen todistaja taitaakin olla kaikkea muuta kuin sitä.
Piilouduttuaan motelliin, Shockley soittaa päällikölleen Blakelockille (William Prince) ja pyytää lisävoimia avukseen. Paikalle saapuneet poliisit eivät nyt hirveän avuliailta vaikuta, etenkään kun he räiskivät motellin säpäleiksi.
Tilanteesta kunnialla pakoon selvinneet Shockley ja Mally huomaavat ettei Shockleyn kollegoihin oikein uskalla luottaa, joten on keksittävä toiset keinot päästä Phoenixiin elossa.
Matkalla kaapataan rivosuinen kyttä väliaikaiseksi kuskiksi ja soitetaan uusi apupyyntö Blakelockille. Mally huomauttaa että motellille apuun saapuneet kytät tulivat sinne juuri Blakelockin ansiosta ja heti ensimmäiseksi koettivat tappaa Shockleyn ja Mallyn. Eikö siinä lie jotain pohdittavaa. Ja toden totta, apuvoimat ovat tulleet tappamaan heidät, mutta saavat hengiltä vain sen rivosuisen kytän.
Nyt Shockley ymmärtää ettei Blakelockiin voi luottaa.
Mallyn on tarkoitus todistaa mafiaoikeudenkäynnissä, mutta mafia ei ole se joka koettaa saada Mallya hengiltä. Siviiliammatiltaan Mally on prostituoitu ja eräs mafiahyypiö oli pimpannut Mallyn eräälle aserunkkausfetisistille ja tämä masturbaatiokuningas sattui olemaan eräs Blakelock. Joten nyt Blakelock haluaa suojella sekä itseään että siinä sivussa mafiaa Mallyn todistukselta ja tästä syystä Mallya noutamaan lähetettiin luuserina pidetty Shockley. Tässä vaiheessa liene syytä huomauttaa, että vaikka nimenomaan poliisit koettavat saada Mallya ja Shockleyta hengiltä, niin vain murto-osa heistä on korruptoituneita. Valtaosa vain tottelee vääristeltyjä käskyjä.
Sitten isotellaan prätkäjengille, kaapataan pyörä ja ajetaan pakoon helikopteria.
Shockley vapauttaa Mallyn ja päättää näyttää Blakelockille pystyvänsä pääsemään elossa Phoenixiin ja oikeustalolle saakka. Tämä on kunniakysymys.
Mally joka on tietenkin tässä vaiheessa jo ihastunut matkakumppaniinsa, päättää pysyä Shockleyn matkassa. Siispä kaapataan bussi, vahvistetaan sitä metallilevyillä ja lähdetään ajelulle.
Phoenixiin saavuttuaan matkalaisemme kohtaavat elokuvan nimen mukaisen luotikujan. Röykkiöittäin poliiseja odottamassa tien molemmilla puolin. Sitten ajellaan ja vastaanotetaan luoteja.
Tässä vaiheessa osa käskyjä tottelevista poliiseista on alkanut kyseenalaistamaan komentojaan. Tuossako muka yhteiskunnan vihollinen numero yksi?
Kaiken hävityksen ja tuhon jälkeen Shockley pääsee perille ja suivaantunut Blakelock tarttuu pyssyyn. Ei ehkä kaikkein fiksuin ratkaisu kun ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä poliiseja. No, Blakelock päättää säilöä luoteja kehoonsa ja Shockley pääsee poistumaan Mallyn kanssa, poliisien osoittaessa hiljaista kunnioitustaan.

Jos elokuva kuulosti mielestänne hieman samanlaiselta kuin Bruce Willisin huomattavasti tuoreempi tapaus, 16 Blocks, niin en yhtään ihmettele.
Molemmissa on sama idea:
-Kyttä jonka kykyihin ei uskota, lähetetään hakemaan todistaja.
-Ilkeät kytät koettavat estää todistajan perille saapumisen.
No, 16 Blocks oli ihan ok leffa, joten mitäpä tuosta.

Luotikuja ei Eastwoodin kyttäroolista huolimatta muistuta juurikaan Likaista Harrya. Ehkä hieman jotain Murhapoolia, mutta Harryt ovat enimmäkseen huomattavasti vakavampia ja synkempiä elokuvia, kun taas Luotikuja on hieman kuin vuoden 1977 näkemys Transporterin tyyppisestä popcornviihteestä. Eli elokuva ei suuremmin vaadi ajatuksia, mutta ihmeesti kasvoille nousee hymy ja fiilis on muikea. (Niin ja minä en sitten pidä Transportereista.)

Toki Eastwood poliisin roolissa aiheuttaa ajoittain pakollisia mielikuvia Harry Callahanista, joten ei siitä eroon pääse. Mutta haitanneeko tuo, kun hän kerran suoriutuu osastaan mainiosti.
Tosin Eastwood ei ole kovin uskottava alkoholisoituneena hahmona, mutta pessimismin hän osaa tuoda esiin mainiosti.

Hassua että Ratkaisevassa Iskussa Sondra Locke otti minua päähän apaattisuutensa vuoksi ja Luotikujassa hän ottaa päähän juuri päinvastaisen esiintymisen vuoksi. Tässä elokuvassa hän vinkuu ja vonkuu kuin ruosteinen karkuun päässyt vuoristorata, joka on täynnä valittavia adressinlaatijoita. Hän on kyllä parempi tässä elokuvassa kuin Ratkaisevassa Iskussa, sillä Gus Mally-hahmon tuleekin olla jokseekin ärsyttävä, jotta siitä saataisiin hyvää vastapainoa Ben Shockleylle. Paha vain että Locke vetää välillä rooliaan niin yli, että ärsyttävyys ylittää kynnyksen liiankin agressiivisesti.

Koska elokuva keskittyy niin vahvasti Eastwoodin ja Locken ympärille, ei muista näyttelijöistä löydy oikein mitään sanottavaa. Kukaan mukana oleva ei ole varsinaisesti huono, mutta eipä kukaan sieltä erityisemmin pääse valokeilaan säteilemään kyvyillään.

Luotikuja on hauskaa roskaviihdettä. Se on ylienerginen toimintapommi jossa on karismaa ja erinomainen Eastwoodille tyypillinen jazzscore.
Erityisen hauskaa katseltavaa on lopun luotikujamatka. Kaikki se ylilyöty ammuskelu ja Shockleyn jääräpäisyys vetoaa ääliöön minussa.

Katsokaapa Luotikujan kantta. Hitto! Se näyttää ihan joltain Heavy Metal-lehden kannelta.
Clint taistelee morlokkeja vastaan lähitulevaisuuden post apokalyptisessa maailmassa!
Aivan loistavaa.

Tähdet: ***
Luotikuja
...NOIR

Pink Cadillac (1989)

Pink Cadillac on roskaa. Se on myös mielestäni Eastwoodin hauskin komedia.

Kun Eastwood tekee komediaa, niin hän ammentaa samasta padasta kuin Terence Hill, Bud Spencer ja Jackie Chan. Eli vanhaa kunnon Chaplin/Hardy/Laurel/Lloyd/Keaton-henkistä slapstickia jossa turpiin vaan ja onnea on kermakakkuvakio. Ja Buster Keaton lienee esiintyjänä lähinnä Eastwoodin esikuvana nähtävä. Eastwood ei ehkä ole yhtä notkea kuin mitä Keaton oli, mutta samanlaista järkkymättömyyttä ja vähäeleisyyden voimaa on molemmissa.

Lällärit Lakoon, Mies San Fernandosta ja City Heat. Ne ovat kaikki potku persuksille ja henkselit paukkuu-komedioita, johon voisi lukea myös elokuvan Pink Cadillac. Tämä elokuva kuitenkin eroaa merkittävästi Eastwoodin muista komedioista. Eastwood tekee ihmeitä vähällä ja komedioissaankin hän on pääosin minimalistinen (kuin Philip Glass), mutta Pink Cadillacissa hän vääntelee naamaansa ja koettaa olla koomikko samaan tapaan kuin miten Robert DeNiro on päättänyt tuhota itsensä.
Melkein uskaltaisin väittää Jim Carreyn vaikuttaneen Eastwoodin esiintymiseen Pink Cadillacissa, sillä Carreylla oli pieni sivuosa tätä edeltäneessä Murhapoolissa ja tässäkin elokuvassa Carreylla on rooli (hyvin, hyvin pieni, mutta rooli kuitenkin). Molemmissa elokuvissa Carrey esittää koomista osaa, vaikkakin Pink Cadillacissa hän on vain taustalla lyhyen aikaa, mutta esittää lavakoomikkoa. Ja kun tietää Carreyn naamanvääntelyn olevan aika tarttuvaa, niin kenties Eastwood uskalsi kokeilla koomisia rajojaan enemmän.

Tommy Nowak (Clint Eastwood) on jäyhä palkkiometsästäjä, joka ei tahdo tietää kiinniotettaviensa elämästä kuin pakollisen, jotta ei sitoutuisi henkisesti liikaa työhönsä.
Siispä Tommy pukeutuu rodeopelleksi, vääntelee naamaansa, käyttää tekoviiksiä ja hassuja aksentteja. Nuo jos mitkä ovat ammattilaisen merkkejä.
Tommy lähtetään noutamaan Lou Ann McGuinnia (Bernadette Peters) joka on pakomatkalla.
Lou Ann on joutunut pulaan levitettyään väärettyä rahaa. Ongelma juontuu Lou Annin nyhveröstä pikkurikollinenmiehestä, Roysta (Timothy Carthart). Roy on tekemisissä eräänlaisen uusnatsi/punaniska/militantti-ryhmän kanssa ja heidän avullaan käydään huumekauppaa ja väärennetään rahaa. Asuntovaunuelämään ja mieheensä kyllästynyt Lou Ann varasti Royn vaaleanpunaisen cadillacin ja samaan syssyyn Royn väärennetyt rahat.
Royn uusnatsi/punaniska/militantti-johtaja, Alex (Michael Des Barres) ei ole tapahtuneesta juurikaan iloinen ja haluaa rahat takaisin. Siinä sivussa voitaisiin vaikkapa päättää Lou Annin päivät.
Lou Ann jammailee Vegasissa tuhlailemassa Royn ja Alexin rahoja, eikä välitä pätkääkään, onhan se sentään vain väärennettyä rahaa.
Tommy saapuu paikalle, saa nopeasti Lou Annin kiinni ja lähtee viemään tätä leivättömän pöydän ääreen.
Lou Annille ja Tommylle selviää että väärennetty raha ei olekaan väärennettyä, vaan oikeaa ja tarkoitettu sen uusnatsi/punaniska/militantti-ryhmän asehankintoihin. Tämän ryhmän johtajalla, Alexilla kun on haave, kerätä tosi paljon aseita. Jaa-a, kaipa hän haluaa jotain new world orderia aikaiseksi, tai jotain.
Ei kestä kauaakaan kun Tommy alkaa tuntemaan suojelevaa velvollisuutta Lou Annia kohtaan ja matkaan alkaa tulemaan mutkia. Lou Ann auttaa Tommya saalistamaan muita karkuteillä olevia rikollisia ja samalla koetetaan vältellä Alexin ääliöalaisia. Asiaan kuuluu jatkuva kinastelu, sillä ovathan Tommy ja Lou Ann kuitenkin olevinaan toistensa vastakohtia.
Roy tulee Alexin ääliöalaisten kanssa hakemaan vaaleanpunaisen cadillacin, rahat ja Lou Annin vauvan. Vauvan ja rahat Roy saa, mutta autoa ei.
Tommy suivaantuu ja toteaa, että nyt lähdetään pelastamaan vauvaa. Siispä Tommy ja Lou Ann lähtevät kohtaamaan tätä uusnatsi/punaniska/militantti-ryhmää. Matkalla tavataan pahasti ylinäyttelevä James Cromwell.
Seuraavaksi Tommy naamioutuu rasistiseksi punaniskaksi ja siihen riittää kun laittaa lippiksen päähän ja jauhaa mälliä. Tällä tavoin Tommy pääsee soluttautumaan sen ääliömilitanttiryhmän leirille.
Sitten hieman ammuskellaan, räjäytellään, tapellaan ja ajetaan autolla. Niin ja se vauvakin tuli pelastettua.
Lopuksi ajetaan kohti kultaista tulevaisuutta.

Pink Cadillac sisältää ylettömän määrän huonoa puujalkahuumoria, josta vain Jopi Jalkapuoli voisi iloita. Ja juonessa on tapahtumia joiden kohdalla pään ravistelu aiheuttaa nikamavian. Etenkin tämä koko uusnatsi/punaniska/militantti-juttu on kuin pahimmista crackpainajaisista. Näin nörtin näköistä porukkaa ei ole edes Assemblyssa.

Hahmot ovat ääliöitä kautta linjan ja heidät esitetään näyttelijöistä riippumatta päin mäntyä. Etenkin Bernadette Petersin esiintyminen on kuin hän olisi Rocky Horror Picture Showssa.
Clint Eastwood on tahattoman hauska koettaessaan olla juuri sitä. Hän on hauska vain siksi ettei ole hauska. Ymmärsittekö?
Jotain kertonee se, että Jim Carreyn lyhyt stand up-kohtaus on elokuvan hillityin osuus ja näyttelemiseltään vähäeleisin.

Kun kerran tulin maininneeksi tuolla aiemmin DeNiron, niin mainttakoon myös että jos ei pidä roskaelokuvista mutta haluaa silti nähdä hieman Pink Cadillacin kaltaisen, hyvän palkkiometsästäjäkomedian, niin DeNiron Keskiyön Pako on aivan loistava.

Vaikea sanoa mikä on elokuvan naurettavin kohtaus, sillä koko elokuva on naurettava. Mutta todettakoon että kun näkee Eastwoodin pukeutuneena kultaiseen pukuun ja tekoviiksiin, niin siinä liikutaan jo ilmestyskirjan maisemissa.

Huonoa huumoria, tyhmiä hahmoja, onnetonta toimintaa ja aivan loistava roskaelokuva. Tällä tavoin huonot elokuvat tulee tehdä.
Järjellisesti ajateltuna tähtiä ei tulisi antaa laisinkaan, mutta kaikki Pink Cadillacin pähkähulluus tekee siitä niin kovin nautittavan, että viisi tähteä kuulostaa hyvältä. Tyydytään siis kompromissiin.

Tähdet: ***
Pink Cadillac
...NOIR

Tuli Hännän Alla (City Heat, 1984)

Vaikka ajoittain katselen Clint Eastwoodin elokuvia hyvinkin ruusunpunaisten lasien läpi, niin City Heat ei ole koskaan liikuttanut minua. Itseasiassa edes nyt juuri katsottuani sen, en meinaa enää muistaa sen sisällöstä mitään.
Tämä on ehkä neljäs kerta kun olen elokuvan nähnyt ja silti se jää aina samalla tavalla unohduksiin. City Heat on Eastwood-elokuvien stealthversio.

Michael Murphy (Burt Reynolds) on ex-kyttä, joka on sittemmin siirtynyt yksityisetsiväksi. Hän on niitä jatkuvasti rahaongelmissa olevia etsiviä, joilla on uskomattoman ymmärtäväinen sihteeri ja tämä sihteeri tekee käytännössä töitä ilmaiseksi ja on hiukan ihastunut pomoonsa. Eli sellainen Ms. Moneypenny-hahmo.
Rahahuolien lisäksi, Murphyn maailmaan kuuluvat jatkuva vitsailu, kaikkien vastaantulevien naisten iskuyritykset ja tappeleminen kaikkien kaupungin gangstereiden kanssa.
Kun elokuvan tarina sijoittuu 30-luvulle, niin mukana on paljon cooleja hattuja, popliinatakkeja, jatsia ja kieltolakia.
Clint Eastwood on Speer, joka on ei-niin-yllättäen kova kyttä. Nyt ei kuitenkaan kuljeta aivan Harry Callahanin jalanjäljissä, sillä joistakin samankaltaisuuksistaan huolimatta, Speer hyödyntää enemmän sellaista Yojimbo-taktiikkaa. Eli Speer pysyy enemmän sivussa ja antaa pahisten itse hoidella toisensa, välillä antamalla heille syyn siihen. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö Speer huitoisi nyrkkejään ja haulikkoa.
Murphy ja Speer ovat myös ystäviä, joka on heti alusta asti selvää vaikka elokuvassa koetetaankin hämätä esittämällä heitä toistuvasti kinastelemassa. Tässä on siis mukana se perinteinen buddy-elokuvien konsepti jossa kaksikon erilaiset luonteenpiirteet on se asia joka lopuksi voitetaan.
Entäpä sitten elokuvan varsinainen tarina?
Aika yhdentekevää huttua, joka on lähestulkoon vain kokoelma lajityyppinsä kliseitä. Mutta suurinpiirtein elokuva on tässä:
-Murphyn kaveri tapetaan ja tällä kaverilla oli todisteita joilla laittaa kaupungin päägangsterit vankilaan.
-Murphy etsii näitä todisteita/gangsterit etsivät näitä todisteita.
-Tommy gun laulaa.
-Murphy löytää todisteet.
-Lopuksi Speer ja Murphy murjovat gangsterit.

Ei tässä muuta ole. Kaikki hahmot ovat pelkästään stereotypioita ja tapahtumat samankaltaisia. Ne eivät juuri jää jätä muistikuvia ja vaikka elokuva ei suututakaan, niin ei sitä katsellessa iloitsekaan.

Elokuvan lopussa on kohtaus jota on kopioitu useaan otteeseen tämän elokuvan jälkeen. En tiedä oliko City Heat ensimmäinen joka sitä käytti, mutta ainakin sen jälkeen se on esiintynyt usein.
Varmistaakseen selustansa on Murphy asettanut pommin laukkuun jossa myös kaikkien kaipaamat todisteet ovat. Gangsteripomo ottaa laukun aseella uhaten itselleen, tietämättä sen sisältävän halutun tavaran lisäksi räjähtävämpääkin aineistoa. Gangsteri ajaa myhäillen pois, kunnes kokee räjähtävän lopun. (Vrt. Viimeinen Partiopoika.)

Eastwoodin elämäkerrassa tästä elokuvasta kerrottiin, että Eastwoodin syy tehdä tämä elokuva johtui pitkälti siitä että hän halusi tarjota hyvälle ystävälleen Burt Reynoldsille profiililtaan merkittävämmän elokuvan kuin mitä tämä oli viime aikoina tehnyt. Ilmeisesti Reynoldsin työtarjoukset olivat olleet vähenemään päin kiitos Kanuunankuularallien, etc. Tätä ajatellen kuulostaa kuitenkin oudolta, että Eastwoodin tarjoama elokuva oli komedia, sillä juuri komediathan Reynoldsin uskottavuutta olivat syöneet. No, mitäpä sitä ei tekisi kaverinsa eteen.
Eastwoodia oli kuulemma kiinnostanut tehdä myös yhteistyötä Blake Edwardsin kanssa, mutta sukset olivat menneet sen verran ristiin että Edwards jätti leikin kesken.
City Heat ei osoittautunut hitiksi, tai edes mitenkään mieleenpainuvaksi elokuvaksi, joten se ei ollut eduksi kenellekään. Tosin kyseessä ei ole niin huono elokuva, että siitä olisi ollut haittaakaan. Tämä nyt vain on niitä elokuvia jotka eivät jää mieleen.

Eastwoodin ja Reynoldsin ystävyydestä ja yhteistyöstä on ollut elokuvalle etua, sillä heidän kemiansa pelaavat aika hyvin yhteen ja elokuvan parhaimmat osat ovatkin ne, joissa heillä on yhteisiä kohtauksia. Onkin siis hieman surku että etenkin elokuvan alkupuolisko on lähes täysin Reynoldsin sooloilun varassa ja Eastwood on selkeästi sivussa, sillä tässä tapauksessa he ovat yhdessä vahvempia kuin yksin. Buddyelokuvaksi tässä on liian vähän buddyosaa.

Sinänsä näyttelijöistä ei voi sanoa pahaa sanaa, mutta kehujakaan ei voi jaella. Kuten kaikki muut osat elokuvassa, myös näyttelijäsuoritukset ovat niin ponnettomia ja keskitasoa, että sieltäkään ei löydä katseennaulitsijaa.

Välillä tuntuu kuin tekijöiltä itseltäänkin olisi punainen lanka kadonnut. Ehkä syynä ovat juuri ohjaajanvaihdos ja käsikirjotuksen uudelleenkirjoitus kesken kuvausten, mutta ajoittain elokuva on puhtaasti farssimainen ja välillä taas hyvin vakavahenkinen dekkari. Nämä kaksi näkökulmaa eivät vain juuri laisinkaan kohtaa toisiaan tasavahvasti ja oikeastaan vain niissä Reynoldsin ja Eastwoodin yhteisissä kohtauksissa lähennellään jonkinlaista onnistumista.

Elokuvan huumori on harmittoman valjua, toiminta laiskaa, dialogi loistaa valottomuudellaan ja jatsikaan ei oikein kuulosta oikealta. Eikä elokuvan maailma tunnu kertaakaan aidolta.
Olisiko sitten ollut niin, että Edwards olisi lähtenyt tekemään puhdasta komediaa ja hänen lähtönsä olisi aiheuttanut sen, että genren ymmärtämiseen olisi ilmaantunut aukkoja.

Mitäänsanomaton.

Tähdet: *
Tuli Hännän Alla
...NOIR



Ps. Sain pari päivää sitten tietooni, että ennen kuin Batman Beginsista tuli se Batman Begins jollaisena se nyt tunnetaan ja että Frank Millerin Yön Ritarista innoituksena saatu tarina muokkaantui nyt koettuun muotoon, niin Clint Eastwoodia oli kosiskeltu esittämään juuri Millerin sarjakuvan mukaista Yön Ritaria. En ollut aiemmin edes ajatellut sellaista mahdollisuutta, mutta nyt kun lukee tuota alkuperäissarjakuvaa, niin kyllähän siihen Eastwood sopisi. Luultavasti elokuva jäi tekemättä pääosin siksi, ettei sen katsottu tavoittavan nuorisoa ja olisi täten ollut kaupallisesti riskialtis yritys.
Eastwood saattoi olla jo liian vanha niinkin fyysiseen rooliin, kaikesta kompuutterimeiningistä huolimatta ja ehkäpä aihe on sellainen joka ei häntä alunperinkään kiinnosta.
Toisaalta, hän oli kyllä mukana Casperissa.

Tulokas (The Rookie, 1990)

Hän on kyttä. Kovaotteinen ja tyly sellainen.
Häntä esittää Clint Eastwood, mutta hän ei ole Harry Callahan.

Erehtyminen on inhimillistä ja Rookie kuuluu niihin elokuviin joissa Eastwood esittää hahmostaan riippumatta Likaista Harrya, tai vähintään jonkinlaista spin offia.
Tämä elokuva on idealtaan kuin Harry Ja Poika.

Nick Pulovski (Clint Eastwood) on siis hyvin paljon Harry Callahania muistuttava kyttä joka koettaa saada kiinni kaupunkia kiusaavan autovarasliigan ja sen mystisen johtajan, Stromin (Raul Julia.) Juuri kun pidätys on tapahtumaisillaan, tulee Nickin pari ammutuksi (kuinkas muuten) ja Strom pääsee karkuun, ilman että Har,,, Nick ehtii näkemään häntä. Mutta silti Nick tietää että Strom, tuo kaupungin pahamainen miljonääriautokauppias tai mikä lie mekaanikko, on autovarkauksien ja nyt myös poliisin tapon takana. Nick ei vain pysty todistamaan sitä. Se ei kuitenkaan estä Nickia kiusaamasta Stromia.
Sikarinpolton ohessa Nick joutuu vielä kouluttamaan uutta pariaan, miljonäärin poikaa, David Ackermania (Charlie Sheen.) David on perheensä musta lammas koska ei suostunut jatkamaan ökyrikkaiden kaviaariorgiaelämää, vaan halusi ennemmin olla poliisi. Tietenkin Davidin syy ryhtyä poliisiksi ei johdu pelkästään kapinasta perheensä status quota kohtaan, vaan penskana David menetti veljensä ja hän syyttää siitä itseään. Joten suojelemalla, eli vetämällä turpaan viattomia David koettaa lunastaa itselleen synninpäästön.
Nick ei halua Davidia parikseen, koska pitää tätä vain esteenä omille pyrkimyksilleen saada Strom vangittua. Molempien kiinnostus moottoripyöriin toimii jäänmurtajana ja Nick alkaa näkemään Davidissa edes jonkinlaista potentiaalia.
Stromin bisnekset alkavat mennä käsille Nickin jatkuvan häirinnän ansiosta ja Strom päättää häipyä maasta ja rahoittaakseen uuden äveriään elämänsä, tekee kasinokeikan. Nick saa vihiä asiasta ja järjestää ansan Stromille, mutta kiitos Stromin himokkaan apulaisen, Liesln (Sonia Braga) ja Davidin hermoilun, Nickin ansa menee poskelleen. David vastaanottaa luoteja selkäänsä ja Strom ottaa Nickin panttivangikseen.
Nyt Strom haluaa rahaa siitä hyvästä ettei tapa Nickia, mutta kaupungin johto ei ole valmis maksamaan Nickista elävänä eikä kuolleena
Kaiken lisäksi David joutuu pakkolomalle koska kaikki syyttävät häntä Nickin ahdingosta. Joten tämä meinaa sitä, että nyt David lähtee omin luvin pelastamaan Nickia ja vuorossa on täten se aikuistumisosuus. Asia hoidetaan tietenkin siten että David menee erääseen prätkäbaariin, polttaa baarimikon, hakkaa joka hemmetin hyypiön siellä ja lopuksi tuikkaa vielä baarin tuleen.
Ammuskeltuaan ja hakattuaan itsensä läpi kaupungin, David käy pyytämättä miljonääri-isältään, Eugenelta (Tom Skerritt) rahat lunnaisiin.
Nick on sidottuna tuoliin ja Liesl on jäänyt paikalle vartijaksi. Luonnollisesti Liesl repii Nickin paidan, hyppää tämän syliin ja periaatteessa raiskaa Nickin. Siinä samalla Liesl esittelee kaulassaan koruna olevaa luotia ja kertoo kuinka Stromilla on samanlainen ja jos toinen kuolisi, niin toinen ampuisi itsensä omalla luodillaan. Tehän tiedätte mihin tuo paljastus tulee johtamaan.
Siinä sivussa Stromin nimensä mukainen apulainen, Loco (Marco Rodríguez) vierailee Davidin kotona aikeenaan tappaa tämän tyttöystävä, Sarah (Lara Flynn Boyle.) Koska elokuvan edellisistä 80:stä minuutista vain jokin vaivaiset 70 minuuttia oli toimintaa, niin tietenkin David ehtii ajoissa paikalle ajamaan moottoripyörällä ovesta läpi.
Nick pääsee vapaaksi ja David saapuu pelastamaan häntä. No, Strom ja Liesl pääsevät pakoon, jättäen Nickin ja Davidin räjähtävään taloon. Sieltä päästään tietenkin karkuun ajamalla autolla ikkunasta läpi.
Nick ja David jahtaavat Stromia lentokentälle ja juoksevat sitten karkuun heitä jahtaavaa lentokonetta.
David ampuu Liesln ja Nick ampuu Stromin tämän kaulassa riippuvalla luodilla.
Sitten koetaan isällinen hetki kun Nick ja David makaavat verisinä lattialla.
Lopuksi näemme vielä kuinka Davidista on tullut kova sikaria poltteleva kyttä, Nickista on tullut paikan uusi pomo ja kuinka David saa oman koulutettavan. Ympyrä on sulkeutunut ja se jatkuu ja jatkuu kuin päättymätön tarina.

The Rookie ei ole mikään järin fiksu elokuva, joten eniten siitä nauttii kun kääntää volyymin täysille ja aivot nollille. Elokuva kuitenkin teki eräällä tavalla vaikutuksen minuun ja muutamaan ystävääni. Sillä kun tämä elokuva ilmaantui aikoinaan, niin lyhyen aikaa sitä tuli usein keskusteluissa siteerattua. ”It's not just a job, it's a fuckin' adventure” on yksi lauseista joka aina muistuu mieleen tätä elokuvaa ajatellessa. Tässä elokuvassa poliisipäällikkö kuvailee sillä poliisin ammattia, mutta sopiihan se vaikkapa kaupan kassalle ihan yhtä mainiosti.
Lisäksi Rookiessa roistot toistelevat poliiseista puhuessaan sanaa pig ja kieltämättä se kuvaus jäi pitkäksi aikaa, silloisessa kapinavaiheessa päälle.

Muistan myös kuinka elokuvan ollessa uusi, useampi kriitikko keskittyi kirjoituksissaan yhteen ainoaan asiaan Rookiessa ja se tuntui olevan monelle ylitsepääsemätön asia joka oli sekä mauton, että kaiken hyvän ja säädyllisen tuho. Kyseessä oli tämä Eastwoodin raiskauskohtaus, jossa uhrina oli siis harvemmin sellaisena esitetty mies. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi se oli niin outoa ja niin että sekä mies- että naiskriitikot tarttuivat juuri siihen kohtaukseen. Eihän siinä ensinnäkään näytetä mitään, vaan kuvarajaus jättää paljon pois. Ja toisekseen kohtaus on nopea, eikä täten jää mässäilemään aiheellaan. Tuskin se että uhrina oli mies oli mitenkään erityisen shokeeraavaa. Ehkäpä siihen tartuttiin vain koska Rookie on aika suoraviivainen toimintaelokuva jossa ei ole hirveästi tarttumapintaa.

Mielenkiintoista tai ei, on se että monet ovat nähneet Rookiesta pätkän tietämättään. Kun DVD-formaatti oli vielä suht' uusi, niin monen elokuvan alussa oli aina jonkinlainen DVD:n ylivoimaa kuvaileva traileri. Yhdessä näistä trailereista oli mukana kohtaus jossa auto lentää ja takana on räjähtävä tulimeri ja tämä kohtaus on Rookiesta.

Rookie on toimintaleffa niin hyvässä kuin pahassakin. Toki se sisältää runsaasti näyttävää toimintaa, mutta juoni jää yhdentekeväksi ja hahmot paperinohuiksi. Tämä johtaa siihen että tarinasta ei välitä ja elokuvan näyttelijät eivät juurikaan loista. En nyt tarkoita ettäkö Sheen, Eastwood, Julia, tai muutkaan olisivat mitenkään huonoja, mutta kenenkään ei tarvitse myöskään kurkotella kovinkaan korkealle.
Juoni on vain hyvä jahtaa pahaa-tarinointia jota maustetaan nyrkkien heilutuksella, ammuskelulla ja räjähdyksillä. Jokaista niistä on mukana hyvin paljon ja ne ovat kieltämättä toteutettu mallikkaasti. Välillä kuitenkin kaikki autollahyppimiset, lentokonetta karkuunjuoksut, moottoripyörällä ovienläpiajot ja muut rupevat huvittamaan. Toisaalta taas, ei tätä voi kuitenkaan mennä varsinaiseksi roskaelokuvaksi sanomaan, sillä toteutus on liian ammattitaitoista.

Koska Rookieta katsoessa pitää asennoitua siihen puhtaana viihteenä, niin sen juonen puuttumiseen tai ohuisiin henkilöhahmoihin ei suuremmin keskity, eivätkä ne täten juurikaan vaivaa. Mutta elokuvassa on yksi mielestäni ihan järjetön idea, josta en osaa sanoa onko sen tarkoitus olla vitsi vai ei.
Strom on olevinaan Saksalainen.
Raul Julia oli mainio näyttelijä ja uskottava monessa eri roolissa. On hän tässäkin elokuvassa ihan oikea mies roistoksi, mutta että Saksalainen? Yhtä uskottavaa olisi jos Schwarzenegger esittäisi Irlantilaista. Miksei Julian hahmo voinut olla latino, sillä hän ei ulkonäöltään ja aksentiltaan istu Saksalaiseksi sitten yhtään.

The Rookie on tyhmä, mutta hauska.

Tähdet: ***
Tulokas
...NOIR

Murhapooli (The Dead Pool, 1988)

Likainen Harry ja hard rock?
Totta ja siitä vastaa tukkahevitähti Johnny Squares (Jim Carrey) joka esittää Guns 'n' Rosesin Welcome to the junglen.
Johnny Squares on myös ensimmäinen uhri joka yhdistetään murhapooliin.
Julkisuuteen ilmaantuu lista johon on kirjattu kahdeksan nimeä. Yksi näistä on Johnny, joka on nyt siis kuollut. Selviää että elokuvaohjaaja Peter Swan (Liam Neeson) muutaman kollegansa kanssa pelaa peliä, jossa kunkin osallistujan tehtävänä on listata henkilöitä joiden uskoo kuolevan piakkoin ja voittaja on hän jonka listan nimet löytyvät nopeiten hautakivistä. Johnnyn nimi löytyi Swanin listalta ja koska Swan oli ohjaamassa uutta roskakauhuelokuvaansa jonka sivuosassa esiintyi Johnny, niin Swanista tulee pääepäilty Johnnyn kuolemaan.
Harryn (Clint Eastwood) on kuitenkin vaikea keskittyä tutkimaan Johnnyn kuolemaa, sillä ajan saatossa Harrysta on tullut yleisön ja median silmissä sankari, ja nyt poliisilaitos haluaa hyödyntää Harryn saamaa suosiota nostaakseen virkamiesten mainetta. Tämän mediakuuluisuuden ansiosta Harry tapaa toimittaja Samantha Walkerin (yli-ihana Patricia Clarkson) ja pienen alkukankeuden jälkeen heidän välillään alkaa kipinöimään.
Jos julkisuus ja uusi orastava suhde sekoittavat Harryn ajatuksia, niin tieto siitä että Harryn nimi löytyy Swanin listalta, ei varmastikaan ole myöskään sateenkaarella kellimistä.
Seuraava murhapoolin uhri on elokuvakriitikko jonka nimi löytyi myöskin Swanin listalta. Tämä kriitikko oli toistuvasti lytännyt arvosteluissaan Swanin elokuvat.
Uusi uhri ilmaantuu ja tämä tapetaan kauko-ohjattavalla autolla. No, okei, siinä autossa on pommi, mutta silti...
Katsojat saavat huomata, että Swan ei ole tämä murhapoolimurhaaja, sillä kyseessä on joku varjoissa lymyilevä kiukkuperse.
Seuraavaksi saamme seurattavaksemme Likainen Harry-sarjan tyhmimmän kohtauksen, joka saa sulkemaan silmät, menemään peiton alle ja heittämään avaimen pois. Harry ja parinsa Al Quan (Evan Kim) joutuvat autotakaa-ajoon kauko-ohjattavan leikkiauton kanssa. Harry ajaa siis karkuun lelua. Hyvä on, siinä lelussa on pommi kuten siinä aiemmassakin vastaavassa, mutta tämä on niin Myytinmurtajat-kamaa, että tässä yhteydessä ei voi kuin todeta ”i reject your reality and substitute my own.”
Leluauton ja Harryn välille kehkeytyy mexican standoff ja Harry selviää tilanteesta antamalla autonsa räjähtää. Harry on kunnossa, mutta Al on Harryn pari ja mehän tiedämme että silloin käy huonosti.
Harlan Rook (David Hunt) paljastuu varjoissa lymyileväksi murhapoolimurhaajaksi ja syy siihen miksi Rook tappaa juuri Swanin listan henkilöitä, johtuu siitä että Rook on persoonaton skitsofreenikkokäsikirjoittaja (ihan oikeasti) jonka käsikirjoituksen Swan oli aikoinaan hylännyt.
Rook heiluttaa puukkoa ja kaappaa Samanthan.
Harry saapuu paikalle ja luovuttaa aseensa Rookille.
Taas olemme jossain laiturilla, kun Harry tappaa Rookin ampumalla tätä harppuunalla joka saisi Moby Ankan kateelliseksi.
Kevytjatsi soi ja elokuva päättyy.

Murhapooli voidaan lukea jonkinlaiseksi mediakriittiseksi elokuvaksi. Toistuvasti elokuvassa osoitetaan kuinka median toiminta haittaa poliistyötä ja kuinka julkisuus ruokkii negatiivisia tunteita. Mukana on runsaasti viittauksia ihmiskohtaloihin jotka näkevät ainoan mahdollisuuden elää mitenkään merkittävää elämää, hankkimalla julkisuutta keinolla millä hyvänsä. Muun muassa elokuvassa polttoitsemurhaa halajava mies tekee sen, koska ei tunne muutoin saavansa huomiota osakseen ja tässäkin tapauksessa hän haluaa huomion television kautta. Tämä ei nyt eroa suuremmin Big Brotherin kaltaisista antireality tv-ohjelmista joiden kautta haetaan potkua uralleen Hymy-lehden alastonmallina.
Siksipä Murhapoolin hahmovalikoima koostuu päosin mediatyöläisistä, niistä elävistä, tai vähintään muutoin samaan karsinaan sopivista henkilöistä.
On siis tämä Jim Carreyn esittämä rokkari, jota kautta saadaan mukaan myös rokkaricameoita (mm. Slash), on Liam Neesonin roskaelokuvaohjaaja jonka tuotannosta tulee mieleen Joe D'Amatot, Charles Bandit, Albert Pyunit ja muut (köh!) nerot.
Sitten on Patricia Clarksonin esittämä toimittaja jota kautta tuodaan esille keltaisen lehdistön ja 4D-dokumenttien kaltaista haavanrepimistä, vaikka toki Clarksonin esittämä hahmo kuuluu niihin rehellisiin ja hyviin toimittajiin.
On tietenkin Eastwoodin Harry, joka on haluamattaan saanut julkisuutta ja koettaa nyt sopeutua siihen.
Ja lopuksi on David Huntin Rook, joka kuuluu näihin salarakas-sarjan henkilöihin, jotka eivät välitä ketä tallovat, koska oma napa on lähimpinä.

Olipa siellä vielä se elokuvakriitikko, joka oli kuulemma kehitelty muistuttamaan Pauline Kalea joka oli tunnetusti kuvaillut Likainen Harry-elokuvaa fasismia ihannoivaksi.

Joten temaattisesti Murhapooli on sarjan kiintoisimpia, mutta toteutus on heikompaa kuin mitä olisi toivonut.
Osa elokuvassa olleista ideoista on esitetty nolostuttavasti.
Jim Carrey oli kyllä mainio Axl Rose/Vince Neil/Sebastian Bach-imitoinnissaan, mutta etenkin nyt kun Carrey on huomattavasti tutumpi kuin vuonna 1988, niin Carreyn esiintymisestä tulee hieman liiaksikin mieleen Ace Ventura. Toki tässä on varmasti ollut aikeenakin parodioita aikansa hard rock-imagoa, mistä syystä kappalevalintakin on kieltämättä jokseekin kliseinen, niin ongelmana on vain se, että Ace Ventura ei oikein istu Harry Callahanin todellisuuteen.
Naurettavan oloinen ja näköinen on se takaa-ajo jossa jahtaavana osapuolena on leluauto. Jos kyse olisi Maxwell Smartin touhuista, tai edes Bondista, niin silloin tämä kohtaus olisi vielä siedettävän rajoilla, nyt se mennään niin yli ja syvälle että ei enää tiedä missä maa, missä taivas.

Asiaa ei auta se että vaikka elokuvasssa on erinomaisia näyttelijöitä, joista osa esiintyykin samaan tapaan, niin osa suoriutuu rooleistaan uskomattoman huonosti.
Jim Carreyn nyt oli ilmeisesti haluttukin esiintyvän yli, joten unohdetaan hänet.
Liam Neeson on kaikkea muuta kuin uskottava Peter Swanin roolissa. Egoistinen, rehvakas Swan, jota esittää Neeson, joka kuuluu enemmän William Hurt-koulukunnan esiintyjiin. Ei toimi.
Tappaja Harlan Rookia esittävä David Hunt saa silmät vuotamaan verta. Okei, hänen hahmonsa on persoonaton skitsofreenikko (ihan oikeasti), joten ehkäpä Huntin esiintymisen tulisi katsoa sopivan rooliinsa, mutta kaikki se elämöinti, poukkoilu, huonot imitaatiot ja yleinen kaaos tuntuvat malliesimerkeiltä siitä kuinka Donny don't. Välillä tuntui kuin olisi katsonut Tasmanian Tuholaista viagra- ja ecstasyhumalassa.

Eastwood esittää Harrynsa edellisen elokuvan tapaan varmasti, mutta yllätyksettömästi. Vaikka onneksi tässä elokuvassa Harryn pari ja romanttinen kohde ovat aiempia paremmin rakennettuja ja täten tuovat vaihtelua myös Harry-hahmon esittämiseen.
Evan Kimista en oikein osaa sanoa oliko hän hyvä vai ei. Periaatteessa hän oli ihan hyvä ja Kimin esittämä hahmo taitaa olla Harryn pareista ainoa joka on oikeastaan heti alusta saakka tasavertainen Harryn kanssa. Mikä ei kuitenkaan tarkoita etteikö Kimin hahmon pääfunktio olisi toimia uhrina kuten aiempienkin parien. Mutta syy jonka vuoksi en oikein osaa sanoa oliko Evan Kim hyvä vai ei, johtuu siitä että hän ei ole näyttelijänä minulle suuremmin tuttu ja koska muistan hänet parhaiten Bruce Lee-parodiasta A Fistful Of Yen, niin en voinut sille mitään että se pilkahteli koko ajan mieleeni ja aiheutti tahatonta huumoria Al Quan-hahmoon.

Patricia Clarkson oli elokuvan valopilkku. Ensinnäkin hän on julmetun kaunis nainen, pirun hyvä näyttelijä ja hänen Murhapoolissa esittämänsä hahmo on parhaiten kirjoitettu kaikista Harryn rinnalla olleista naishahmoista. Myönnettäköön että naiset ovat aina jääneet vähemmistöön Likainen Harry-sarjassa ja suurimmat naishahmot ennen tätä olivat Murskaajassa Tyne Dalyn esittämä Harryn pari, joka oli mukana oikeastaan vain kuolemassa ja Ratkaisevassa Iskussa ollut Sondra Locke, joka oli vain ja ainoastaan puuduttava. Clarksonin toimittajahahmo sentään on tasavertainen kumppani Harrylle ja ainoa naishahmo jonka voisi uskoa palaavan mahdollisiin jatko-osiin. Asiassa auttaa se, että Clarksonin hahmolle on kirjoitettu kohtauksia ja repliikkejä jotka oikeasti rakentavat elokuvan tarinaa ja vievät sitä eteenpäin. Hän ei ole vain seinäkukkasena. Lisäksi on selkeää, että Clarkson on huomattavasti eläytyvämpi esiintyjä kuin harmiton Daly, tai umpisurkea Locke.

Virallisesti Murhapooli on viimeinen Likainen Harry-elokuva, mutta Eastwood ei varsinaisesti hahmoaan hylännyt tämän jälkeen. Toki hahmon nimi ja ammatti voivat olla erilaisia, mutta mitä muutakaan Gran Torinon Walt on kuin eläkkeelle jäänyt Harry Callahan. Ja pari vuotta Murhapoolin jälkeen ilmaantunut The Rookie on Nick-hahmoineen ja kyttäaiheensa ansiosta aivan kuin uusi osa Harryn elämässä.
Siellä virallisten Harryjen välissä oli vielä Heartbreak Ridge, jossa Eastwood esitti periaatteessa myös Harrya.
Kyse ei ole mitenkään siitä, ettäkö Eastwoodin voitaisiin sanoa joutuneen type castingin uhriksi, sillä pääosin elokuvat olivat hänen tuottamiaan ja ohjaamiaan, joten valinnanvaraa olisi ollut. Eastwoodin ura on kuitenkin koostunut enimmäkseen suoraselkäisistä, jääräpäisten hahmojen esittämisestä ja tähän sopiikin, kuinkas ollakaan, Harry Callahanin suusta tullut lause: ”Man's gotta know his limitations.”

Murhapooli sisältää ainakin varsin hyvän yrityksen yhteiskunta- ja mediakriittisyydestä, joka toimii pääosin koska Harryn hahmoa on tähän asti pidetty yleisesti ns. dinosauruksena, ajastaan jäljessä olevana ja nyt muu maailma lähenee Harrya, vaikka tämä ei sitä toivokaan. Toteutuksessa on vain valitettavasti mukana hölmöjä ideoita, huonoja näyttelijöitä ja ajoittaista päälleliimatun oloista pintakriittisyyttä.
Ei hullumpi kuitenkaan.

Tähdet: ***
Murhapooli
...NOIR

Ratkaiseva Isku (Sudden Impact, 1983)

Neljännen Harry Callahan-elokuvan aloitus ei lupaa hyvää. Mitä ihmettä tämä diskopoljento on olevinaan?

Niin juuri, neljännen. Edellinen käsittelemäni elokuva, Magnum .44 oli sarjan toinen osa ja aiemmat osat, Likainen Harry ja Murskaaja ovat olleet kohteinani jo hyvän tovi sitten. Kaipa tähän väärään järjestykseen on ollut jokin syy, mitä en nyt muista. Eipä sillä niin väliä, kun nämä eivät ole juonellista jatkoa toisilleen, vaikka välillä joitakin muistumia aiempiin saattaa jatko-osissa esiintyäkin.

Diskokompin jälkeen näemme että Harry (Clint Eastwood) on edelleen yhtä arvostettu poliisipäälliköiden ja poliitikkojen silmissä kuin ennenkin. Asiaa ei auta että Harryn viimeisin pidätys kumotaan oikeudessa, koska Harry ei ollut arvostanut rikollisen oikeuksia. Sitten kun Harry menee vielä aiheuttamaan eräälle rikollispomolle sydänkohtauksen, alkaa Harryn aika kulumaan maalitauluna olemiseen. Siellä välissä Harry käy vielä estämässä kahvilaryöstön, jonka ratkaisu muistuttaa kovasti ensimmäisen elokuvan aloitusta. Täällä Harry pääsee sanomaan myöhemmin Ronald Reaganin veropolitiikan yhteydessä tutuksi tekemän lauseen ”go ahead, make my day.”
Elokuvan alkupuoli on yhtä ammuskelua ja lähes taukoamatonta toimintaa. Jep, olemme siirtyneet elokuvan kehityksessä 80-luvun puolelle. Onneksi sinne väliin on saatu Harryn kollegansa käymä keskustelu hot dogeista ja Tarantinomaisen vertauksen tekeminen on helppoa.
Harryn toiminta-alueelta löydetään mies jota on ammuttu munille ja hieman kuolettavampaankin osaan kehossa. Ja Harryn ympärillä kuohuvaa väkivallan pyörrettä rauhoittaakseen, Harryn pomo lähettää hänet tuon genitaalikuoleman kokeneen miehen kotikaupunkiin San Pauloon. (Harryn pomo on nimeltään Briggs, kuten se Harryn pomo kakkososassa joka kuoli. Kyseessä ei liene sama ihminen, koska ajallisesti tämä sijoittuu Magnum .44:n jälkeiseen aikaan. Ehkä kyseessä on veli. Tai kuolleista noussut Briggs.)
Sivussa meille esitellään Sondra Locken esittämä Jennifer-hahmo. Hän on se joka tappoi tämän genitaaliheeroksen ja kyseessä ei ole mikään salaisuus, ainakaan katsojille, sillä asia kerrotaan meille samantien. Jennifer siskoinen oli tullut aiemmin joukkoraiskatuksi ja nyt Jennifer hakee kostoa.
San Pauloon saapunut Harry saa lahjaksi bulldogin, väistelee palkkatappajia, ajelee ryöstäjän perässä eläkeläisbussilla ja joutuu samantien paikallisen poliisipäällikön Janningsin (Pat Hingle) hampaisiin. Harry kohtaa myös Jenniferin ja romanssi alkaa orastamaan.
Harry selvittelee Janningsin kiukutteluista huolimatta genitaalimurhia, joita ilmaantuu lisää kiitos Jenniferin.
Seuraa tappeluita, balsapuisen laiturin läpi syöksymistä ja paljastus siitä että Janningsin poika oli yksi raiskaukseen osallistuneista. Se ainoa heistä joka katui raiskausta ja koetti sittemmin tehdä syyllisyyden kalvamana itsemurhan. Jannings on nyt valmis antamaan oikeutta Jenniferille, mutta raiskausporukan pakollinen psyko kaiken aikaa-hahmo, Mick (Paul Drake) tappaa Janningsin ja kahden apulaisensa kanssa kaappaa Jenniferin. Mick aikoo uusia Jenniferin raiskauksen ja vaikkapa sitten vieläpä tappaa hänet.
Olemme laiturilla ja Harry tulee coolisti takaa valaistuna paikalle ja olemuksellaan jäädyttää Mickin ja tämän apulaisten veret. Harry posauttaa apulaiset hengiltä uudella tätä elokuvaa varten päivitetyllä pyssyllään.
Mick pitää Jenniferia suojakilpenään, mutta Harry ampuu Mickin ja pahiksemme putoaa karuselliin ja jää YKSISARVISEN LÄVISTÄMÄKSI!
Harry tietää Jenniferin tappaneen ne raiskaajat, mutta antaa tämän jäädä vapaaksi koska oikeus on ilmeisesti kuten 60-luku, a state of mind.

Ratkaiseva Isku tuntuu aikalailla liukuhihnatuotteelta ja jonkin gallupin aiheuttamana tilaustyönä se kuulemma on tehtykin. Elokuvan pääjuoni raiskaajiaan tappavasta kostajasta ja samaisia tapahtumia tutkivasta poliisista on ihan hyvä, tai ainakin varsin sopiva elokuvaan. Ideahan on samankaltainen kuin vaikkapa Batman Paluussa, jossa vastakkaisilla puolilla olevat ihmiset ihastuvat toisiinsa, vaikka tietämättään toisen tehtävänä onkin saada toinen kiinni. Tai niin kuin Heatissa jossa Pacino jahtaa DeNiroa ja samalla on ihastunut tähän (no, okei, kunnioittaa.)
Harry Callahan-hahmolla tietenkin koetetaan luoda jonkinlaista maalaisjärjen oikeustajua, että voiko poliisi päästää tappajan, jota Jennifer-hahmo kuitenkin on, vapaaksi kaiken tapahtuneen jälkeen.
Sotkevatko omat henkilökohtaiset työn ulkopuoliset lemmentunteet oikeustajua?
Millainen kosto on oikeutettua, vaiko onko se silloinkaan?
Onko lain kirjain ja oikeus yksi ja sama asia?
Kyllä Te tiedätte mitä ajan takaa.
Harry päästää Jenniferin pakoon, ei koska on ihastunut tähän, vaan koska katsoo Jenniferin toimien olleen oikeutettuja.

Mutta poislukien tuo raiskausteema, kaikki muu tuntuu olevan mukana aivan turhaan. Harryn perässä olevat tappajat aiemmasta jutusta ovat siellä vain jotta säännöllisin väliajoin saadaan oikeutettua jonkinlainen toimintakohtaus.
Harryn bulldog on mukana luodakseen kevyttä ilmapiiriä piereskelyllään ja laiskuudellaan. No, vaikka koira on sen näköinen että tekisi mieli pistää naama mahaa vasten ja pärisyttää, niin ei hän hauska ole.
Sitten siellä on mukana hahmoja kuten Horace (Albert Popwell) joka on Harryn pari? Ystävä? No, oli kuka oli, niin ei hänellä ole elokuvassa muuta merkitystä kuin käydä kuolemassa.
Eli kuten Magnum .44:ssa, niin tässäkin on mukana runsaasti kohtauksia ja hahmoja joilla ei tunnu olevan mitään virkaa varsinaisen elokuvan kanssa, ja ne tuntuvatkin olevan mukana vain koska Harrylla täytyy olla pari/ystävä joka kuolee ja koska toimintaa/huumoria kuuluu olla mukana tietty määrä.

Tahtoisin sanoa että näyttelijät ovat hyviä, mutta en voi, sillä suurin osa ei ole.
Eastwood vetää Harrynsa autopilotilla ja vaikka siitä ei varsinaisesti löydä tason pudotusta, niin kyseessä on turhankin tasainen suoritus.
Raiskaajia esittävät henkilöt ovat joko täysin värittömiä, tai raivostuttavia ylinäyttelijöitä. Valitse nyt sitten siitä se parempi.
Tuskallisinta on kuitenkin katsoa Sondra Lockea. En ole koskaan juurikaan arvostanut häntä näyttelijänä, sillä hän tuntuu olevan joka leffassa aina samanlainen murjottaja. Oli kyseessä sitten koominen kohtaus, syvää vihaa pursuava tilanne, elämäntuskaista melankoliaa, tai karnevaalihumua, niin Locke tuntuu olevan aina sellaisessa pääsen mä jo kotiin-asetuksessa. Ja kun Ratkaisevan Iskun kohdalla hänellä on kuitenkin Harryn rinnalla elokuvan tärkein rooli ja samalla elokuvan eniten tunteisiin vetoava hahmo, niin hahmoon olisi pitänyt päästä edes jotenkin sisään.
Locken läsnäolo Easwoodin elokuvissa (kuudessa) tuntuu johtuvan vain siitä, että tuohon aikaan he olivat pari ja tämä siivellä elokuvaan pääseminen tuntuu ajoittain liiankin selvältä. Paremmin Locke/Eastwood-yhteistyö toimi heidän koomisemmissa elokuvissaan, joissa vaikka en Lockea edelleenkään pitänyt hyvänä, niin ainakaan hän ei ollut yhtä vaivaannuttava kuin esimerkiksi Ratkaisevassa Iskussa.

Koetin kovasti miettiä kenet nostaisin elokuvan parhaimmaksi esiintyjäksi, mutta taidan jättää sen kokonaan väliin. Kukaan ei oikeastaan esiintynyt Ratkaisevassa Iskussa edukseen. Kaikki eivät olleet huonoja, mutta tuolloin vähintäänkin yllätyksettömiä.

Musiikkikaan ei oikein toiminut tällä kertaa.

Elokuvan parhaimmaksi anniksi jäävät lopun laiturikohtauksen valaistus ja varsinainen päätarina idealtaan, joskaan ei aivan toteutukseltaan.

Ratkaiseva Isku on ihan katsottava elokuva, mutta varmasti huonoin Likainen Harry-saagassa. Vaikka se onkin Murhapooli joka sisältää sarjan tyhmimmän idean, mutta siitä lisää näillä näkymin huomenna.

Tähdet: **
Ratkaiseva Isku
...NOIR

Magnum. 44 (Magnum Force, 1973)

Varoituksen sanoina ilmaistakoon että jos ei ole Clint Eastwoodin elokuvien ystävä, niin tänne tuskin kannattaa eksyä noin viikkoon, sillä ainakin sen ajan on Eastwoodia tarjolla.

Magnum 44 on ensimmäinen jatko-osa Likaiselle Harrylle ja Likaisesta Harrysta annetaankin heti elokuvan alussa kunnon muistutus, sillä alkutekstien aikana kuvassa näkyy käsi pitelemässä Harryn tavaramerkkiä, Magnum 44:sta. Ja jotta varmistettaisiin katsojalle mitä on tarkoitus katsoa, niin lopuksi vielä kerrataan hieman muokatussa muodossa se ensimmäisen elokuvan mietelause ”do you feel lucky?”
Elokuvan alkupuoli tuntuukin lähes parodialta Likaisesta Harrysta ja hänen kovaotteisesta tavastaan ratkoa rikoksia. Sillä elokuvan alkuun on laitettu kohtaus joka on kyllä ihan hauskaa katseltavaa, mutta samalla tulee ajatelleeksi että ”te ette ole tosissanne.” Rikospaikalla käyvä Harry Callahan (Clint Eastwood) toteaa parilleen Earlylle (Felton Perry), että hän tietää hyvän hot dog-paikan lentokentälle. Tietenkin heti kentälle päästyään saavat he huomata siellä olevan meneillään lentokonekaappauksen ja tietenkin Harry pukeutuu lentäjäksi ja menee estämään ongelmat. Miten? No, kiihdyttämällä lentokoneen kovaan vauhtiin ja tekemällä äkkijarrutuksen. Hauskaa, mutta ei ihan yhtä tehokas ideana, tai toteutuksena kuin ensimmäisen elokuvan alun ryöstökohtaus.
Tämä oli vain eräänlainen irrallinen osuus joka tarinaa ajatellen olisi kuulunut leikkaushuoneen lattialle.
Siitä voimmekin siirtyä varsinaiseen juoneen.
San Franciscon rikollisuus on ennallaan. On ryöstöjä, on murhia ja on pulisonkeja.
Harrykin on ennallaan. Oikeudenmukainen, mutta poliittisesti epäkorrekti.
Poliisipäälliköiden ja poliitikoiden asenne Harrya kohtaan on myöskin ennallaan. Eli Harry on ongelmatapaus joka ei sovi kukkahattusetien ja -tätien luomaan mielikuvaan uudesta uljaasta maailmasta.
Kun ruumishuoneelle alkaa ilmaantumaan yllättävän paljon kuolleita rikollisia, alkavat epäilykset heräämään. Tuntuukin siltä kuin jokainen vapaalla jalalla oleva rikollinen kokisi tuomionsa luotien, eikä oikeuden rattaiden kautta.
Ylikomisario Neil Briggs (Hal Holbrook) uskoo tilanteen olevan vain rikollisten keskinäistä välienselvittelyä ja määrää Harrynkin seuraamaan jotain palkkatappajaa. Harry ei usko Briggsin teoriaan, sillä nämä kuolemat eivät ole keskittyneet vain joidenkin tiettyjen rikollisryhmien keskuuteen, vaan uhreiksi tuntuvat joutuvan kaikki rikolliset.
Kun Harry kohtaa katkeroituneen, äkkipikaisen poliisiystävänsä, Charlien (Mitch Ryan), alkaa Harry epäilemään juuri Charlieta tappajaksi. Charlien silmä silmästä ja hyvä rikollinen on kuollut rikollinen-mentaliteetti yhdistettynä tappojen suoritustapaan vain vahvistavat Harryn epäilyjä.
Harry kertoo teoriansa Briggsille, joka ei suostu uskomaan tähän. Miksi uskoisikaan, kun Charlie löydettiin juuri äskettäin kuolleena.
Harry ei saa kuitenkaan päästään ajatusta että näiden tappojen takana olisi poliisi.
Kun Harry huomaa että joku neljästä uudesta poliisialokkaasta, Sweet (Tim Matheson), Davis (David Soul), Grimes (Robert Urich) tai Astrachan (Kip Niven) on aina sopivasti jollakin tavalla mukana, niin Harryn epäilykset siirtyvät heihin. Nämä neljä uutta poliisia tuntuvat liian kyvykkäiltä, varmoilta ja ennenkaikkea kylmiltä ollakseen pelkästään uusia poliiseja tutustumassa uuteen työympäristöön. Mutta kun heistä Sweet tulee tapetuksi, niin jälleen Harryn teorialta viedään Briggsin silmissä matto alta. Tämä saa Harryn epäilemään että Briggs olisi mukana tappajapoliisien matkassa, koska miksi muuten tämä niin innokkaasti tyrmäisi kaikki Harryn ehdotukset.
Harry uskoo että Charlie tapettiin jotta voitaisiin luoda yleisön silmissä poliiseista marttyyreja, joiden toimintavapauksia tulisi laajentaa ja Sweet tapatettiin jotta Harryn teoria haudattaisiin täysin. Ja Harry on oikeassa. Astrachan, Grimes ja Davis saapuvatkin ehdottamaan Harrylle mahdollisuutta liittyä heidän vigilanteryhmäänsä. Harryhan olisi mainio lisä tappajapoliiseihin, sillä hehän tappavat vain rikollisia ja Harryn maine viittaisi samankaltaisiin taipumuksiin.
Davis ja kumppanit erehtyvät Harryn suhteen, sillä hän ei halua vain kulkea tappamassa rikollisia. Toki Harry osittain on samaa mieltä vigilantekyttien kanssa, mutta hän uskoo silti ennen kaikkea lakiin ja järjestelmään.
Koska Harry kieltäytyy liittymästä tappajakyttien ryhmään, tulee hänestä itsestään nyt maalitaulu. Kuten myös Harryn parista, Earlysta, joka räjäytetäänkin pois viemästä kuvaruutuaikaa. Harry ehtii itse välttyä hänelle suunnatusta pommista.
Niin ja Briggs tietenkin kuuluu tähän samaiseen nirri veks pahiksilta-joukkoon.
Seuraa takaa-ajoa jonka yhteydessä Harry murjoo Briggsin.
Välillä Harry siirtyy moottoripyörän selkään ja sitten hypitään ja lennellään jokeen.
Briggs palaa kuvioihin ja selittää Harrylle pistävänsä kaiken tämän niskoille ja iloitsevansa siitä kuinka Harry joutuisi itse ”oikeuden” uhriksi. Mutta ei huolta, Briggs lähtee liikkeelle autolla jossa on se pommi jolta Harry aiemmin välttyi.
”Man's gotta know his limitations” Harry toteaa kolmannen kerran elokuvan aikana kun Briggs räjähtää taivaan tuuliin.

Magnum .44 jää aika kauaksi Likaisen Harryn taakse. Se ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta se tuntuu väliksi liiaksi kompromissilta pehmentää hahmoa miellyttääkseen suurempaa yleisöä ja jotkut ideat/kohtaukset tuntuvat olevan mukana vain muistuttaakseen että katsoja ei varmasti unohtaisi mitä on katsomassa. Siispä ”well, do ya punk”-tyyliseksi onelineriksi tai vastaavaksi on luotu tuo ”man's gotta know his limitations.” Toki se on hyvän kuuloinen Eastwoodin sanomana ja kieltämättä sopii elokuvaan, mutta kolmasti käytettynä se ehtii kuluttaa itsensä loppuun ja tuntuu liian alleviivaavalta. Tuohon jälkimmäiseen ajatukseen vievät myös se alun lentokonekaappaus-kohtaus joka ei liity mihinkään ja tuntuu olevan mukana vain jotta saataisiin kohtaus jossa Harry syö jotain (vrt. ensimmäinen elokuva) ja estää rikoksen.
Harrya on hieman pehmennetty siten että on muutamia kohtauksia joissa häntä näytetään työn ulkopuolella normaalissa elämässä, inhimillisyyden kehdossa. On siis seksikohtaus ja hymyilyä lasten seurassa. Tämä toimii osaltaan hyvin, kun on kerran tahdottu erottaa Harryn toiminta vigilantekyttien toiminnasta. Että Harryn fasistiseksikin luokiteltu maailmankuva ei ole kuitenkaan juuri sitä, kun samasta työhteisöstä löytyy radikaalimpiakin vaihtoehtoja.
Vastaavasti tämä pehmennys tuntuu myös ajoittain yleisön kosiskelulta.

Harryn pari, Early on aivan turha hahmo. Alussa on kohtaus jossa poliisit lyövät vetoa kuinka kauan Early pysyisi hengissä Harryn parina ja kohtaus on itseironiassaan jopa huvittava, sillä Earlyn ainoa merkitys tässä elokuvassa on olla se pari joka tapetaan sopivan tilaisuuden tullen. Tämän hahmon olisi voinut kirjoittaa elokuvasta ulos aivan surutta, sillä nyt hän aiheuttaa samanlaisen turhuuden tunteen kuin se lentokonekaappaus.
Yhtä hyödyttömäksi jää Mitch Ryanin Charlie. Ideana tietenkin oli esittää Charliessa potentiaalinen tappaja jota sekä Harry että katsojat epäilisivät ja sitten hahmon kuollessa totuus tulisi yllätyksenä. Mutta parin minuutin perusteella hahmosta ei saa mitään irti, eikä missään vaiheessa onnistuta luomaan perusteluja sille miksi Charlieta tulisi epäillä tappajaksi. Joten tämänkin hahmon olisi voinut unohtaa suosiolla. Ymmärtääkseni Ryanilla oli ollut alunperin enemmän ruutuminuutteja ja kohtauksia jotka olisivat syventäneet hahmon merkitystä, mutta ohjaaja Ted Post oli näemmä pitänyt niistä enemmän roskakorin täytteenä.

Kohtaukset joissa nämä vigilantekytät käyvät tappamassa pahiksia, tai ovat ylipäätään esiintymässä vigilantemoodissaan ovat hyvin erotettu muusta esiintymisestään. Aina kun nämä poliisit ovat tekemässä pahojaan, kuvataan heitä pääosin kulmista joissa he eivät esiinny kokonaisina. On (ala)puolikuvaa, pää leikkaantuu juuri sopivasti kuvarajan ulkopuolelle, pelkkä käsi vierailee, tai muuta tälläistä. Tämä tekee hahmoista hiukan epäinhimillisiä ja ulkopuolisia, kun vertaa niihin kohtauksiin joissa he esiintyvät ns. tavallisina ihmisinä. Mielestäni tyylikeino on hyvin onnistunut erottamaan näiden poliisien kaksi roolia. Sillä heti alusta asti on katsojalle selvää että juuri nämä Davis ja kumppanit ovat niitä tappajakyttiä, joten ilman kuvauksellista erottelua, he olisivat olleet liiankin selviä tapauksia.
Lopussa kun nämä kytät kompuroivat ympäriinsä ja oikeastaan itse tyrmäävät itsensä, niin se ikävästi latistaa hahmojen toimivuutta.

Leffan idea on kuitenkin hyvä. On siis kyttä jonka julkinen imago lähentelee väkivaltaisuudessaan rikollista ja on kytät jotka ovat astuneet rajan ylitse suoranaiseen rikollisuuteen. Vaikka elokuvassa ei suuremmin painoteta mitään moraalisuuden liekkejä, niin sopivan kuumana hella pidetään ettei siihen kannata näppejään laittaa.

Näyttelijät ovat pääosin mainioita.
Eastwood nyt tietenkin oli Eastwood ja hän oli sitä sopivissa määrin.
Hal Holbrook oli varsin hyvä Harryn petollisena pomona, vaikka tarina nyt olikin kirjotettu siten, että hänen hahmonsa motiivit olivat liian läpinäkyviä.
Erityisen nautinnollisia olivat vigilantekyttiä esittävät Robert Urich, David Soul, Kip Niven ja Tim Matheson. Vaikka Soulia lukuunottamatta muilla oli aika vähän repliikkejä sanottavanaan, niin he toimivat hyvin yhteen ja olivat uskottavia rooleissaan. En yhtään ihmettele että kunkin heistä ura sai tästä hyvää potkua. No, ei ehkä Kip Nivenin, mutta hänen osuutensa Magnum 44:ssa olikin pienin. Mutta Soul sai sittemmin hitin Starskyn & Hutchin avulla, Mathesonin naamaa näkee kaikkialla ja Urichista taisi tulla Suomessa tunnetuin nimi, kiitos Kovaa Peliä Bostonissa-sarjan.
Urichista pidin kovasti ja oli suuri menetys kun hän vuonna 2002 kuoli.

Mitch Ryania olisin myös halunnut nähnyt elokuvassa enemmän. Hän on Dharma & Gregissa olleesta hahmostaan huolimatta erittäin hyvä ilkeämielisten hahmojen esittäjä, joista parhaimpana esimerkkinä otettakoon Tappava Ase. Mutta koska hänellä ei ollut tässä elokuvassa merkitystä, niin vaikka tarkoitus ei olisi ollutkaan, sellaiseksi hänen esiintymisensäkin jää.

Magnum .44 on viihdyttävä ja Likainen Harry-sarjaan hyvin sopiva lisä. Se on myös elokuva jossa on ylimääräisiä hahmoja liikaa, ylimääräisiä kohtauksia liikaa ja loppupuolella aika hölmön näköistä moottoripyörällä kompuroitua toiminnan tapaista liikuntaa.

Lalo Schifrinin musiikki on loistavaa.

Tähdet: ***
Magnum .44
...NOIR