maanantai 3. marraskuuta 2008

Indiana Jones Ja Kristallikallon Valtakunta (Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal Skull, 2008)

En ole käynyt elokuvateatterissa sen jälkeen, kun vitsaus nimeltä Star Wars Episode One: The Phantom Menace päätti tuhota kaiken uskoni ihmiskunnan hyvyyteen. George Lucas halusi tuolla elokuvallaan selkeästi osoittaa henkilökohtaisen inhonsa juuri minua kohtaan, vai miksi muuten hän olisi luonut Jar Jar Binksin?
STE1PH:n jälkeen olen ruhtinaalliset kaksi kertaa harkinnut astumista elokuvateatterin ovesta sisään. Nämä syyt ovat olleet tuoreimmat Transformers- ja Indiana Jones-elokuvat. Molempien kohdalla ajatus katosi nopeasti kuin tuhka tuuleen
Transformersin kohdalla totesin että kyseessä oli hyvin miellyttävä elokuva, mutta onneksi en ajautunut teatteriin sitä katsomaan.
Indiana Jonesin kohdalla ehdin ajattelemaan, että olisi se kenties ollut ihan hauska jo teatterissa nähdä.


Kun tänään aiemmin laitoin Indiana Jones Ja Kristallikallon Valtakunta dvd:tä koneeseen, käteni vapisivat. Kyseessä ei ollut Bukowskimaisten harrastusten jälkimaininkeja, vaan ihka aito jännittämisen tunne. Kuten Phantom Menace, tämä oli myös elokuva jota olin odottanut kuin nousuvettä peittämään Leslie Nielsenin koston jäljet. Mutta toisin kuin Phantom Menacen kohdalla, en nyt pettynyt lopputulokseen.

Kristallikallon Valtakunta on eittämättä huonoin Indiana Jones-elokuva, mutta se ei missään nimessä ole huono elokuva ja tyhmästä nimestään huolimatta Kristallikulkunen kenkii nurin joka ainoa Indykopion joka on ilmestynyt Viimeisen Ristiretken ja tämän välissä.
Muumio? Painu hiivattiin!
Tomb Raider? Salli minun nauraa!
National Treasure? Painu takaisin autopesulaan!
Asterix Olympialaisissa? (Asterix Olympialaissa?)
Mutta nuokin elokuvat osaltaan kertovat mikä tekee tuoreimmasta Indysta heikoimman sarjassaan. Vastaavia tarinoita on tullut markkinoille jo niin paljon että on ilmeisen vaikeaa keksiä enää mitään sellaista, mitä ei olisi jo tässä lajityypissä hyödynnetty. Aiemmat Indiana Jonesitkin estävät uusinta olemasta enää mitenkään innovatiivinen, saatikka edes järin mielenkiintoinen tarinaltaan.

Kristallikallon Valtakunnassa ei tule esille mitään yllättävää, joten vaikka kirjoittaisin koko elokuvan käsikirjoituksen tähän, niin se ei spoilaisi mitään.
Jos kuitenkin uskot että pilaisin elokuvanautintonne, niin jätä lukeminen tähän paikkaan.

Ei? Hyvä on, siis eteenpäin.

Katsojalle monet elokuvan seikoista paljastuvat ennen elokuvan hahmoja ja monesti niidenkin kohdalla tuumii, että kyllä tuonkin hahmon täytyy olla umpihumalassa kun ei näe tätäkään seikkaa kilometrien päästä.
Heti alussa osoitetaan että tämä elokuva liittyy avaruusolentoihin (tai kuten he tässä tapauksessa ovat, jotain väliulottuvuusolentoja,) joten on loogista päätellä että pahikset ovat jonkinlaisen muukalaisteknologian, tms. perässä ja sitä Indy (Harrison Ford) on estämässä.
Heti kun Shia LeBeoufin esittämä Wild One, eli Mutt Williams tulee kuvaan, niin tajuaa kyseessä olevan Indyn pojan.
Joten siinä se. Indy tutustuu tarinan edetessä poikaansa ja katselee avaruusolentoja.

Hieman tarinaa tarkentaen asia kulkee tällä tavoin:
Neuvostosotilaat johtajanaan seksikkään dominoiva Irina Spalko (Cate Blanchett) pakottavat Indyn etsimään laatikkoa jossa on avaruusolennon ruumis. Indy suorittaa asian heittelemällä ruutia ilmaan.
Seuraavaksi Indy piiloutuu jääkaappiin kun atomipommi räjähtää.
Indyn ollessa junassa paikalle saapuu rasvarinuori nimeltä Mutt Williams, joten Indy poistuu junasta ja lähtee Peruun etsimään heidän molempien yhteistä tuttua Harold Oxleyta (John Hurt.) Siellä sitten etsitään tätä mystistä kristallikalloa ja väistellään puhallusputkesta lentäviä myrkkynuolia.
Neukut ottavat Indyn ja Muttin kiinni ja käskevät Indya etsimään näiden kristallikallojen hautausmaan, tai kultaisen kaupungin. Ihan sama asia se kuitenkin on.
Neukuilla on kristallikallo ja he pakottavat Indyn katsomaan sitä.
Tottakai Harold Oxley ja Marion Ravenwood (Karen Allen) ovat myön neukkujen vankina. Marion sattuu olemaan sekä Indyn ex-misu ja Muttin äiti. Hmm? Lieneekö Indy siis Muttin isukki? No mutta sehän on kiva!
Sitten heilutaan kirjaimellisesti apinoiden tapaan liaaneissa, hypitään vesiputouksissa, juostaan muurahaisia karkuun, heilutellaan kristallikalloa alkuasukkaille ja löydetään avaruusolentojen hautakammio.
Kallo asetellaan paikoilleen ja ulottuvuuksien välinen portti aukeaa imien neuvostosotilaita sisäänsä.
Kaikkien paikalla olevien avaruusolentojen,,, anteeksi, siis ulottuvuusolentojen ruumiit kokoontuvat yhteen muodostaen typerän näköisen tietokone-efektin joka ilmeilee Irinalle ja Irina muuttuu jonkinlaiseksi astrotuhkaksi.
Indy, Marion, Harold ja Mutt seisovat pyramidin huipulla ja näkevät kuinka avaruusalus pinkaisee matkaan.
Vielä lopuksi Indy menee Marionin kanssa naimisiin ja Mutt osoittaa mielenkiintoa tehdä seuraavasta Indiana Jones-elokuvasta Mutt Jones-elokuvan.
Niin ja aina siellä välissä Ray Winstonen esittämä Indyn kaveri/selkäänpuukottaja Mac huutelee ”Jonesy!”

Eipä Kristallikallon Valtakunnassa ihmeitä tavoitella tarinan suhteen, mutta toisaalta harva varmaan lähteekään Indiana Jones-leffaa katsomaan sen psyykettä sorvaavan seksuaalikriittisen tarinoinnin vuoksi. Tämä on viihde-elokuva ja aika pirun onnistunut sellainen.

Ajoittain Kristallikallo koettelee uskottavuuden/uskomattomuuden rajoja niin ylilyöden, että sen ei ajattele olevan kovinkaan harkittua. Se Indyn pelastautuminen atomipommilta jääkaapin avulla, Muttin Tarzanointi ja autolla hyppääminen puuhun ovat esimerkiksi sellaisia joiden ajattelee olevan jopa Indiana Jonesin maailmassa naurettavia. Oletan niiden syntyneen vain siitä syystä, että on ajateltu miten ylittää jo muissa elokuvissa tehdyt temput. Mielestäni elokuvaan ei tarvitse tehdä aina muita isompaa, vaan parempaa.

Erittäin positiivista Kristallikallossa on se, ettei siinä kovinkaan paljoa toistella nasevuuksia Indyn iästä. Indiana Jonesin ikä huomioidaan muutamaan otteeseen, mutta siitä ei tehdä elokuvan kantavaa voimaa.
Luonnollisesti Indyn ikä on johtanut siihen, että fyysisyyttä on vähennetty ja keskitytään aiempaa enemmän suulliseen toimintaan. Tämä onkin puheliain ja koomisin Indiana Jones-elokuvista.
Vaikka elokuvan loppupuolella on ilmeisesti George Lucas saanut vaatimuksensa läpi ja elokuvaan naurettavia tietokone-efektejä, niin muuten elokuvassa on hyvä vanhan ajan käytännön efektien maailma pääosassa.

Jotain elokuvasta kertoo se, että verrattuna kaiken maailman Tomb Raidereihin, on tässä elokuvassa karismaa. Ja mikä parasta, se ei johdu vain tutusta hahmosta ja Harrison Fordista, vaan muistakin elokuvan näyttelijöistä. Shia LeBeouf oli hän jonka pelkäsin istuvan huonoiten Indianan maailmaan, mutta hänkin sopi elokuvaan kuin Tom Cruice aikuisen miehen taskuun. Joten Indiana Jonesin kiehtovuus ei hämmästyttävää kyllä olekaan pelkästään Harrison Fordissa, vaan kaikessa mikä elokuvassa näkyy. Mutta onhan se totta, että ilman Fordia ei Indiana Jones-elokuvaa kannata tehdä (tähän ei lasketa mukaan mitään Nuori Indiana Jones-juttuja.)

Elokuvan alussa saattaa tuntua hieman vieraannuttavalta nähdä 50-luvun todellisuutta Indiana Jones-elokuvassaa, mutta nopeasti elokuvan riehaannuttava tunnelma tempaisee mukaansa ja aikakaudella ei ole hirveästi väliä. Elokuvan muista Indyista poikkeava maailma kyllä aiheuttaa sen, että kyseessä tuntuu olevan eri sarja kuin aiemmat kolme. Nyt on siis edellisten kolmen Indyn trilogia ja tämä.

Indiana Jones Ja Kristallikallon Valtakunta on kuitenkin minusta ihan hitsin miellyttävää ajanvietettä ja vaikka se ei aiempien sarjan elokuvien tasolle yllä, niin kyseessä on kuitenkin paras seikkailuelokuva sitten vuoden 1989.

Ja jos Kristallikallon Valtakuntaan haluaa soveltaa jotain juomapeliä, niin ottakaa ihan rauhassa naukku aina kun joku putoaa. Sillä tässä elokuvassa pudotaan koko ajan.

Tähdet: ****
Indiana Jones Ja Kristallikallon Valtakunta


...NOIR

2 kommenttia:

Susi Ferguson kirjoitti...

Seuraavaksi McGyver vs Indiana jones

Anonyymi kirjoitti...

AA, McGyver voittaa 100-0