Tarzan ja Amatsonit (1945) / Tarzan ja Leopardinainen (1946)

Siispä Tarzanoidaan hieman lisää ja tälläkin kertaa Tarzan iskee tajuntaani kahden elokuvan voimin.

TARZAN JA AMATSONIT (Tarzan and the Amazons, 1945)

Heti alkuunsa tämä elokuva osoittaa että pelissä on mukana myös Tarzanin poika, ja kuten tiedämme, lapsihahmon lisääminen tarinaan hyvin,,, hyvin,,, hyvin harvoin parantaa tilannetta. Eikä tälläkään kertaa lapsi tuota mitään muuta kuin surua maailmaan. Ihan oikeasti, miksi elokuvantekijät toistuvasti uskovat että elokuvasarja hyötyy lapsihahmon mukaan tuonnista, kun tosiasiassa lapsi useinmiten tuottaa haittaa elokuvalle. Lapsen vuoksi elokuva ei voi olla yhtä rohkea kuin aiemmin, vaan kaikki on pumpuliin käärittyä nyhveröintiä. Onhan siellä poikkeuksiakin joukossa, mutta kun esimerkiksi Tarzanillakin on jo apina, niin miksi pitää olla lapsikin.

Tarzan (Johnny Weissmuller) ja poikansa Poika (Johnny Sheffield) hengailevat viidakossa, kun kuulevat... HETKINEN! POIKA NIMELTÄ POIKA! Hahaha! Ehkä olin väärässä, lapsihahmo voi ollakin hyvä idea.
Tarzan ja Poika hengailevat viidakossa, kun kuulevat hätähuudon ja Tarzan pelastaa vahvasti meikatun beibin isolta kissalta. Tarzan tajuaa naisen olevan vuorten takaisesta amatsonien mystisestä kaupungista ja kantaa tämän takaisin sinne. Tässä vaiheessa näytetään joitakin aivan pirun hienoja jylhiä vuoristotaustamaalauksia. Eiväthän ne kuvaan istu, mutta ovat maalauksiksi hienoja.
Tarzan ja poikansa Poika menevät vastaanottamaan viidakkoon palaavaa Janea ja Tarzan käy puukottamassa krokotiilin hengiltä.
Miksi Tarzanin poika puhuu kuin olisi elänyt koko ikänsä Teksasissa jos isä on Robocopmaisesti puhuva apinamies ja äiti britti? No, toisaalta tämän elokuvan Jane on vaihtunut Maureen O'Sullivanista Brenda Joyceksi ja ilmeisesti kansallisuus on vaihtunut samalla.
Valkoisten miesten metsästäjä/tiedemiesryhmä tahtoo löytää amatsonien mystisen kaupungin ja Tarzania pyydetään johtamaan ryhmä sinne. Koska Tarzan tietää ettei heistä olisi kuin harmia niin hän kieltäytyy kunniasta, mutta suurennuslasista ja mikroskoopista huumaantunut Tarzanin poika lähtee ilman Tarzanin lupaa auttamaan metsästäjä/tiedemiesryhmää löytämään amatsonien kaupungin.
Selittämättömästi myrsky iskeytyy Tarzanin viidakkoon. Selittämättömästi siksi, että myrsky näyttää vaikuttavan vain Tarzanin pihalla, ei muualla. Tässä tapahtuu hieno kohtaus kun myrsky kaataa puun Janen päälle. Hieno siksi, että meidän tulisi uskoa nimenomaan myrskyn kaatavan puun, mutta kuvassa näkyy ihan selvät kirveen jäljet jolla puuta on ohennettu.
Tarzanin poika ja hänen johtama ryhmänsä saapuvat amatsonien kaupunkiin, Palmyriaan ja tottakai amatsonit vangitsevat heidät ja aikovat tappaa siihen paikkaan,,, mutta tyytyvät pistämään heidät orjatöihin. On muuten hassua miten kaikki amatsonit ovat samannäköisiä. Tietenkin amatsonit ovat vanginneet joitakin miehiä siitoskoneiksi, mutta kuvasta päätellen kaikki amatsonit ovat saman miehen aikaansaannoksia. Kyllä siinä sitten on siemennestettä täynnä oleva mies.
Pahat miehet pääsevät pakoon, keikkaavat amatsonien kullan mukaansa, tappavat muutaman amatsonin ja jättävät Tarzanin pojan amatsonien vangiksi. No, vastaavasti amatsonit saavat lahdattua kahta lukuunottamatta muut pahikset.
Tarzan tulee kotiin, huomaa Janen makaavan puun alla, nostaa puun pois ja saa katsojan ihmettelemään miksi koko puukohtaus oli elokuvassa mukana, kun se ei liity tarinaan millään tavoin. Tarzan huomaa pojan kadonneen ja lähtee etsimään tätä.
Tarzan törmää näihin kahteen amatsonien kaupungista paenneeseen metsästäjään ja säikäyttää nämä suohon. Tulihan se viimeinkin että joku uppoaa suohon/lentohiekkaan.
Tarzan tajuaa pojan olevan amatsonien vankina ja sitten tuleekin elokuvan epäloogisin kohtaus.
Saapuessaan amatsonien luokse Tarzanin poikaa ollaan uhraamassa auringon jumalalle. Amatsonit uskovat olevansa kirouksen alaisina kaiken siellä tapahtuneen hässäkän vuoksi ja poika olisi uhrattava, mutta Tarzan tulee paikalle, huutaa ”Poika!” Poika kääntyy ja huutaa iloisesti ”Tarzan!” Ja seuraavassa kohtauksessa Tarzan ja Poika ovat tulossa kotiin ja tervehtivät iloisesti Janea.
Siis häh? Miksi? Poikahan aiheutti sen että amatsonien mystiseen kaupunkiin tuli ahneita pahiksia jotka tappoivat amatsoneja ja sitten nämä vain antavat pojan takaisin Tarzanille tyyliin että ”ei tässä mitään.” Eikä Tarzan edes toru poikaa siitä että tämä tapatti laumoittain ihmisiä ja Tarzan vielä aiemmin elokuvassa kehtasi sanoa olevansa hyvä isä.
Lopussa Cheeta meinaa vielä räjäyttää talon dynamiitilla.
LOPPU!

TARZAN JA LEOPARDINAINEN (Tarzan and the Leopard Woman, 1946)

Tarzan, Jane ja Poika (samat näyttelijät kuin edellisessäkin elokuvassa) ovat saapuneet Sambesiin jossa Tarzan huvittelee painimalla paikallisten kanssa.
Kaupunkiin tulee villiintynyt elefantti, selässään pahasti loukkantunut mies. Mies hourailee jotain leopardeista ja paikalliset poliisit lähtevät Tarzanin kanssa selvittämään asiaa. Tietenkin Jane ja Poika lähtevät mukaan, sillä mikä olisikaan fiksumpaa kuin viedä perhe mahdollisten ihmissyöjäleopardien luokse.
Joukko leopardeja hyökkää, Tarzan puukottaa niistä kolme ja poliisit ampuvat loput.
Äskeisestä huolimatta Tarzan ei usko leopardien olevan syypää leopardihyökkäyksiin. Ja hitto vie, Tarzan on oikeassa.
Leopardihyökkäysten takana on jokin leopardikultti jota johtaa ylipapitar Lea (jostain syystä taiteilijanimeä Acquanetta käyttänyt nainen.) Lean tärkeimpinä apulaisina ovat jostain syystä sivistystä vastustava lääkäri Ameer Lazar (Edgar Barrier) ja Lean pikkuveli/lapsisoturi Kimba (Tommy Cook.) Anteeksi, mutta jotenkin sivistystä vastustava lääkäri ei vain kuulosta järkevältä.
Kimba ehdottaa Lealle että hän voisi mennä tarkkailemaan Tarzania, mutta tosiasiassa hän on ihastunut Janeen ja lyöttäytyy siksi Tarzanin perheen luokse. Ihastustaan Kimba osoittaa siten että aikoo leopardiksi pukeutuneena repiä Janen kurkun auki. Aah! Sitä nuorta lempeä.
Leopardikultti hyökkää jonkin tyttölauman kimppuun ja Tarzan menee väliin häiriköimään, ja kohta leopardimiehet hyökkävät myös Tarzaninkin kimppuun.
Kimba pukeutuu taas leopardiksi ja hyökkää Pojan ja Janen kimppuun. Poika vetää Kimbaa turpaan.
Nyt siis Kimba on Janen ja Pojan vankina, kun taas Tarzan on leopardikultin vankina. Leopardimiehet hyökkävät vapauttamaan Kimban ja kohta Tarzanin seuraksi saapuvat vangitut Jane ja Poika. Mutta onneksi Cheeta vapauttaa Tarzanin ja Tarzan kaataa pari tukkia haudaten kaikki leopardikultin jäsenet vuoren alle. Tai ei aivan kaikkia, sillä Lazar ja Kimba selviävät aina seuraavaan kohtaukseen saakka, kunnes nämä tappavat toisensa. Onko sillä väliä? Sillä eikö tässä nyt unohdeta se tärkein asia? Tarzan kippasi juuri vuoren nurin kaatamalla pari tukkia.
LOPPU!

Näistä kahdesta Tarzanista Leopardinainen oli parempi, mutta ei sekään juuri muuta tuonut katsojalleen kuin nostalgisen lämpöaallon. Tosin Leopardinaisessa ei kukaan uponnut suohon/juoksuhiekkaan, mikä oli suuri pettymys.
Kummassakaan Tarzanissa ei Tarzan tee juuri mitään, kunhan pari kertaa puukottaa jonkun ja kaataa tukin. Ei ollut juuri laisinkaan liaaneissa heilumista ja suuria uimahyppyjä, eikä Tarzan tainnut kummassakaan elokuvassa edes imitoida Ulvovaa Mylläriä.
Leopardinainen kuitenkin sisälsi joitakin niin pähkähulluja ideoita, että se ansaitsee hieman enemmän glooriaa kuin Amatsonit.
Amatsonit kun oli juuri sellaista nyhveröintiä jota uskaltaa odottaa kun mukaan tulee lapsihahmo. Hassua kyllä myös elokuvaa pilannut lapsi oli Amatsonien parasta antia, juuri sen vuoksi ettei kyseinen hahmo sopinut elokuvaan laisinkaan. Kyseessä oli kuin jos Reservoir Dogsissa olisi ollut Ace Ventura mukana.
Leopardinaisessa puolestaan oli sekä pöhkö leopardikultti, että Ace Ventura,,, ja kaiken kruununa se tajunnanräjäyttävä lopetus.

Joten vaikka molemmat olivat aika kehnoja elokuvina, niin Leopardinainen alkoi mennä jo hyvän roskan puolelle siinä määrin että se oli jo jokseekin hauskaa.
Molemmat Tarzanit ovat kyllä ihan miellyttäviä elokuvia omassa sarjassaan, mikä ei tosin tee niistä kovin hyviä. Molemmista saa kyllä sen mitä Tarzaneilta odottaakin, mutta sarja toistaa itseään niin pahasti että parhaimmillaan nämä elokuvat ovat kun niitä ei katso lähellä toisiaan. Näyttäisi siltä että yksi Tarzan vuodessa on se mikä pitää lääkärin loitolla.


Ai niin, katsokaapa tuosta kannesta kuinka Leopardinainen-osassa Weissmuller näyttää ihan Karloff-ajan Frankensteinin hirviöltä.

Ja tupla-ainiin. Amatsonit olivat kyllä ihan nättejä tyttöjä, mutta he olivat nimenomaan tyttöjä. Kun minä fantasioin amatsoneista niin he ovat minua vahvempia dominaattoreita, mutta nämä Tarzanin amatsonit olivat sellaisia höyhensarjan keijuja, että aivastus lennättäisi heidät kaikki kuuhun. Lihaa siellä olla pitää.


Tähdet:
Tarzan ja Amatsonit **
Tarzan ja Leopardinainen ***
...NOIR

The Kid Stays In The Picture (2002)

Nykyään näyttelijät ja ohjaajat ovat ne nimet joilla elokuvaa mainostetaan, mutta joskus muinoin näyttelijät ja ohjaajat olivat vain jotain jollaisia oli pakko olla mukana, kun tuottajat olivat elokuvan tärkein osanen. Hollywoodin alkuaikoinahan studiot omistivat kaiken kuin parhaimpina orjakaupan kultavuosina ja siten tuottajien nimet olivat isompana kuin Stephen Kingin nimi kirjansa kannessa. Sitten jossain vaiheessa tuottajat muuttuivat pelkistä despooteista rock 'n roll-tuottajiksi. Mukaan kuvioihin tulivat dekadenssin ultimaattiset vuorenhuiput, Joel Silver, Jerry Bruckheimer ja Don Simpson. Heistä jälkimmäinen sitten meni ja eskaloi rokkituottajat seinään. Hän siis kuoli. Siihen oikeastaan loppui tuottajien suurin esilläolo ja he jäivät enemmän taka-alalle. Bruckheimer joka on edelleen yksi vaikutusvaltaisimpia, ellei jopa vaikutusvaltaisin tuottaja rupesi chillaamaan ja nykyään hän esiintyy julkisuudessa töidensä kautta, ei uusien Ferrarien, kokaiinin ja pikaveneiden kautta. Suomen vastaava tapaus on tietenkin Markus Selin, joka itseasiassa muistuttaa jo ulkonäöltäänkin Joel Silveriä.

Tuottajien glamourin rokkimaineen loi kuitenkin pitkälti yksi ihminen, Robert Evans.

Robert Evans on täydellinen elämänkertaelokuvan kohde. Hänen elämässään on ollut beibejä, huumeongelmia, rahaa niin helvetisti, rahaa ei laisinkaan, valtaa, ylämäkiä, alamäkiä, riitoja ja lähes maailmanherruus. Ja kaiken kruunaa Evansin persoona joka on egoistinen jopa siinä määrin että välillä tekisi mieli läimäistä kasvoille, mutta samalla hän on jotenkin äärimmäisen kiehtovaa seurattavaa. Hän on nimenomaan persoona, eikä mikään seinäruusu.

The Kid Stays In The Picture pohjautuu Evansin omaelämäkertaan ja hän itse toimii dokumentin kertojana, mikä tietenkin saa epäilemään kaikkien dokumentin faktojen olevan faktoja. Etenkin kun Evans kuulostaa välillä puhuvan asioista siten että se oli ne muut, en minä. Mutta hän kertoo myös selkeästi vaikeista hetkistä elämässään, joten ainakin hän itseriittoisuudestaan huolimatta kuulostaa rehelliseltä ja täten tarina on todenmukaisen oloinen.

Evans kertoo kuinka hänet löydettiin uima-altaalta elokuvatähdeksi.
B-näyttelijästä tuottajaksi ja studiopomoksi, ja kaiken aikaa kukaan ei uskonut Evansista olevan mihinkään. Evans saa siis kiittää että on ollut aina joku yksittäinen henkilö joka oli häneen uskonut, kun koko muu Hollywood tuntui suurinpiirtein epäilevän Evansin kykyä edes hengittää.
Sopivasti heti tuottajan uransa alkupuolella Evansin käsiin sattui tulemaan käsikirjoitus elokuvasta nimeltä Rosemaryn Painajainen. Mitä? Tekotaiteellista paskaa jonka ohjaisi tekotaiteellista paskaa tekevä ohjaaja (Roman Polanski.) Tämä tuntui olevan kaikkien näkemys Evansin valinnasta elokuvan ja ohjaajan suhteen. No, kaikki elokuvia vähääkään seuraavat tietävätkin kuinka marginaalielokuvaksi Rosemaryn Painajainen jäi.
Seuraavaksi materialisoituivat Love Story, Chinatown ja Kummisetä, ja Robert Evans tuntui voittaneen kaikki epäilyt itseään kohti, sekä nousseen isoimmaksi nimeksi koko Hollywoodissa.
Luonnollisesti tätä menestystä saattoi seurata vain alamäki.
Siispä mukaan tulivat kokaiini, metsästä löytynyt ruumis, mielisairaala, huumeoikeudenkäynti, rahojen menetys, etc. Ja tietenkin,,, comeback aikana kun tuottajat eivät enää olleet supertähtiä. Tosin eivät Evansin paluun aikana tuottamat elokuvatkaan olleet enää kovin mainittavia. Taivaansilpoja, Mustanaamio ja esimerkiksi (hyi yök!) Kuinka Hukata Kundi 10 Päivässä. Noista Mustanaamio sentään on hauskaa katsottavaa.
Kyllähän siellä joukossa tulevat esille myös kaikki Evansin suhdeongelmat, mutta mielenkiintoisinta Evansissa eivät ole hänen avioliittonsa, vaan hänen matkansa elokuvamaailmassa.
Ja parasta on, että vaikka Evansin elämässä on tapahtunut paljon asioita jotka olisi voinut tehdä toisin, niin hän ei jää surkuttelemaan menneitä vaan on edelleen jokseekin tyytyväinen tähän hetkeen.

Dokumentti siis toimii muuten aika perinteisenä henkilökuvauksena jossa itse päähenkilö kertoo elämästään, mutta siinä on kaksi normaalista poikkeavaa toteustustapaa:
-Ensinnäkin tämä dokumentti tuntuu välillä joltain audiokirjalta, sillä sitä ei ole tehty normaaliin haastattelutapaan, vaan Evans tavallaan lukee kirjaansa kuvien tahtiin.
-Toiseksi tässä ei näytetä juurikaan ihmisiä. Onhan siellä muutamia arkistopätkiä televisiosta ja elokuvista, mutta suurelta osin dokumentti koostuu valokuvista. Mikään clipshow tämä ei kuitenkaan ole. Valokuvat on muokattu kaksiuloitteisen ja kolmiulotteisen välimuodoiksi, mikä saa kuvat elämään kuin ne olivat jonkinlaisia stop motion-animaatioita. Tämä on erittäin kiehtovan näköistä ja istuu dokumentin tyyliin kuin nyrkki silmään.

Vaikka sisältö on aika tyypillinen ryysyistä rikkauksiin, alas ja ylös-tarinointia, niin sekä dokumentin toteutustapa että Evansin persoona tekevät perinteisen kuuloisestakin tuoreen oloista. Ja kiitos toteutustavan, Evansista ei kaipaa fiktiivistä elokuvaa, vaan The Kid Stays In The Picture on tavallaan sekä pelkkä dokumentti, että tavallinen elokuva.

Koska dokumentti on Evansin näkökulmasta kerrottu niin tietyissä seikoissa saattaisi muilla asiaankuuluvilla henkilöillä olla oma sanansa sanottavana. Kuten esimerkiksi monista Kummisetä-aiheisista dokumenteista ilmenee, niin Coppola näki elokuvan teon eri tavalla kuin mitä Evans teki, mutta on hauskaa ajatella että ensimmäinen syy Coppolan palkkaamiseen elokuvan ohjaajaksi on se että kyseessä on italialaistaustainen ohjaaja. Hiiteen meriitit, koska niitä Coppolalla ei tuolloin vielä oikeastaan ollut, mutta se riittää että kyseessä oli ainoa tiedetty amerikanitalialainen ohjaaja. Kun lopputulos oli mitä oli, niin hitonko väliä sillä on miksi Coppola ohjaajaksi palkattiin.

The Kid Stays In The Picture on hyvin kiehtova dokumentti tuottajamogulista jonka elämä itsessään on elokuvaa.
Suosittelen tämän dokumentin rinnalle katsottavaksi Robert Altmanin elokuvaa The Player, joka aiheensa vuoksi istuu Evansin maailmaan erinomaisesti.

Nyttemmin niin sekä Evans, ja mainitsemani Joel Silver ja Jerry Bruckheimer eivät enää ole samalla tavalla lehtien etusivujuttuja ja vaikka Bruckheimer vielä porskuttaa hiteillä niin tuottajissa on tapahtunut sukupolven vaihtuminen. Nyt tuottajat ovat usein sekä tuottajia että ohjaajia/näyttelijöitä, eivät vain pelkkiä tuottajia. Trendihän tuntuu olevan että näyttelijä perustaa oman tuotantoyhtiönsä.
Robert Evans oli myös erään tuottajien vaihdoksen uusi ilmentymä, mutta toisin kuin nykyisillä, hänellä tuntuu olevan kerrottavaa enemmän kuin tarpeeksi.

Tähdet: ****
The Kid Stays In The Picture
...NOIR

Gargoyle's Revenge -Kammottava Kostaja (Gargoyle, 2004)

Tämän elokuvan katsominen on kuin se tämänaamuinen heräämiseni vatsavaivoihin. Kuin Mooses ikään avaamassa Punaista merta. Ulos tulee vaikka ei haluaisi.
”Let my people go!”

Olen jo katsonut tämän kauhistuksen aikaisemminkin, mutta tahdoin katsoa sen uudestaan vain päästäkseni kommentoimaan kannen puffitekstiä:
”Vuonna 1532 vihainen hirviö haudattiin ikuisiksi ajoiksi... nyt se palaa.”
Vihainen hirviö? Hahaha. Tuo on yksi parhaimmista puffeista ikinä. Kun kerran kyseessä on olevinaan kauhuelokuva, niin eikö se ole aika oletettavaa että jos kyseessä on hirviö niin se ei kenties kaikkien iloisin tapaus ole.
Minä rakastan tuota kannen tekstiä.

Elokuvan suomennos on myös mielestäni erinomainen.
Okei, miten sitä nyt itsekään suomentaisi nimen Gargoyle's Revenge?
Ehkä Hirviön Kosto?
Mutta että Kammottava Kostaja. Loistavaa.

Elokuva alkaa jostain vuosisatojen takaa kun joku beibi ratsastaa nopeutetussa kuvassa pakoon äärimmäisen huonosti animoitua Gargoylea. Tottakai taustalla vonkuu jokin tabernaakkelikuoro.
Pappi ampuu varsijousellaan nuolen Gargoyleen, joka putoaa maan läpi. Reikä joka putouksesta muodostuu näyttää ihan samanlaiselta kuin jossain Väiski Vemmelsääressä.
Kyläläiset vierittävät suuren kiven aukon tukkeeksi. Hienoa muuten on kuinka tämä jättiläiskivi näyttää styroksilta ja liikkeestään päätelleen painaakin yhtä paljon.
Siispä nyt ollaan siinä tilanteessa että hirviö on haudattu ikuisiksi ajoiksi.
Siirrytään nykyaikaan.
Romania, 2004.
Michael Paré on Ty Griffin, CIA-agentti joka on selvittämässä Amerikan suurlähettilään pojan kaappausta. Lunnaiden luovutus jossain hylätyllä... tehtaalla? Rautatieasemalla? En minä tiedä... No, se menee kuitenkin perseelleen, kun maanjäristys puuttuu peliin. Tässä tapauksessa maanjäristys on tietenkin se perinteinen halpiskeino, eli kamera tärisee ja näyttelijät ovat heiluvinaan. Pahat jätkät pakenevat ja ajetaan kapeita käytäviä pitkin jonnekin teurastamoon. Jostain syystä siinä matkalla ohitettavat autot rupeavat räjähtelemään itsekseen. Pahus vie Fiatin valmistajia!
Pääpahis juoksee katolle jossa hänen kimppuunsa käy se ikuisiksi ajoiksi haudattu, huonosti animoitu Gargoyle. Jäljelle jäävät vain veri ja lunnasrahat.
Ty rupeaa kummeksumaan asiaa ja kummallisemmaksi asia muuttuu kun tämän kadonneen pääpahiksen ruumis löytyy Orlockin linnasta. Huisia, vampyyriviittaus.
Samanaikaisesti eräästä Brazovin luostarin kellarista löytyy se kivi jonka telkesi Gargoylen allensa. Kivi on paikoillaan, joten miten se Gargoyle oli päässyt tappamaan sen kidnappaajan? Takaovi kenties? Toinen maanjäristys pudottaa kiven alla olevaan luolaan, jonka uumenissa hengailee Gargoyle lukuisten Gargoylemunien kera.
Ty kutsutaan selvittämään erään kirkon palveluksessa olevan entisöijän katoamista ja tätä kautta Ty tutustuu toiseen entisöijään, Christina Durantiin (Kate Orsini) johon hän iskee tietysti silmänsä. Christina epäilee kollegansa katoamisella olevan jotain tekemistä Tyn tutkiman kidnappaajan kuoleman kanssa, mutta Ty ei näe yhteyttä. Tosin miksi Christina epäilee tapahtumien välillä olevan yhteys, ei selviä kyllä katsojallekaan.
Siellä välissä Gargoyle käy lahtaamassa jonkun miehen huvipuistossa.
Ty epäilee kaiken takana olevan jokin ihme vampyyrifanittajakultti, joka tuntuu aina välillä hengailevan siellä Orlockin linnassa. Vampyyrifanikultin johtajana on Lex (Tim Abell) ja hän lienee se ykkösepäilty. No, ainakin seuraavaan kohtaukseen saakka kun Gargoyle käy lahtaamassa kaikki Lexin kumppanit.
Paljastuu että paikallisen kirkon pappi, Soren (Fintan McKeown) tietänee jotain Gargoylesta, mutta mitä? No, Soren näköjään on kirkollislupauksensa lisäksi vannonut fanittavansa pahaa ja tämä paha nyt sattuu olemaan Gargoyle. Kirkko haluaa päästä eroon Sorenista, koska kirkon kanta demoneihin sun muuhun hippelishoppelis-juttuihin on, ettei niitä ole. Loogista, etenkin kun ajattelee kuinka maanläheistä kirkon opit ovat ylipäänsä.
Vihdoin Ty kohtaa Gargoylen, kun Gargoyle käy lahtamaassa papin Tyn edessä. Tämä onkin suosikkikohtaukseni koko elokuvassa. Sillä tämä kohtaushan on tehty siten että Paré esiintyy jonkin bluescreenin edessä ampumassa ja loppukuvaan on lisätty Gargoyle. Mutta Parén ampumiskulma on eri kuin se missä Gargoyle on. Joten Paré ampuu koko ajan väärään suuntaan. Tietenkään tämä ei ole Parén vika, vaan efektimaakareiden ja ohjaajan. Kulma jossa Paré ampuu on sellainen, että jos Gargoyle olisi animoitu siihen normaalikoossaan, olisi tämän pää leikkautunut kuvasta pois. Ratkaisu? Siirretään Gargoyle kuvassa alemmas, jolloin annetaan mielikuva siitä että joko Ty-hahmolla on taittovika silmissään, tai hän on vain tyhmä. Nerokasta!
Soren kolkkaa Christinan ja vie tämän sinne Gargoyleluolaan Gargoylemunien luokse. Munat alkavat kuoritumaan ja kohta lukuisia miniatyyrigargoyleja lentelee ympäriinsä.
Ja muistatteko kun epäilin että olisiko sinne gargoyleluolaan takaovi? On.
Ei se mitään, sillä Ty swat-tiimeineen tulee ja pistää paikat säpäleiksi. Ty joukkoineen on luolassa normaaliajassa mitattuna ehkä kymmenisen minuuttia, mutta sinä aikana on näköjään aurinko laskenut. Sillä heidän mennessään luolaan oli ulkona kirkas aurinkoinen päivä, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin on sumuinen keskiyön pimeys laskeutunut maahan.
Gargoyle tulee, Ty ampuu siihen nuolen, end of story.
Mutta tämä on puhdasta neroutta:
Puhelin soi.
”Mitä? Olemme siellä parissa tunnissa. Menemme Vladivostokiin. Hercules C-130 on hävinnyt Siperian yläpuolella. Lentäjä raportoi ufosta, ennen kuin kone hävisi tutkasta.”
Siis häh? Ty lähtee siis seuraavaksi tutkimaan jotain ufo-juttua. Tuo Gargoyle-tapaus oli ymmärtääkseni ensimmäinen ns. yliluonnollinen juttu jota Ty oli tutkinut ja nyt sitten heti perään tulee joku ufo. Koska tämä muuttui Salaisiksi Kansioiksi?
Ja onneksi loppukuvassa vielä Gargoyle lentää kameraa kohti.

Minä otin tämän aikoinaan katsottavaksi sen kannen ”vihainen hirviö”-tekstin vuoksi. Mikä on sinun syysi. Sillä en voi uskoa kenenkään valitsevan tätä elokuvaa katsottavaksi ajatuksella että ”toi näyttää hyvältä.”

Gargoyle's Revenge on ihan äärimmäisen huono.
Jokainen näyttelijä esiintyy elokuvassa kuin Madame Tussaud olisi ollut casting director. Ainoastaan Michael Paré osoittaa välillä jonkinlaista elvyyttä toimimalla itseironisesti. Tai ainakin luulen niin. Michael Parén jokainen ilme kun on aivan samanlainen, niin on vaikea sanoa osoittaako hän muita tunteita kuin kolarinukke, mutta ainakin luulen niin.

Gargoylen animointi on niin kehnoa, että ensimmäinen Anaconda alkaa näyttämään onnistuneelta... JA SITÄ SE EI OLE!
Gargoylen valaistus ei istu kertaakaan muuhun kuvassa olevaan ja muutenkin olento näyttää siltä kuin se olisi liimattu kuvan päälle, eikä siltä että se olisi itse kuvassa interaktiivisuudessa muiden kanssa.
Jos elokuva ei olisi umpisurkea joka osa-alueeltaan, niin silloin Gargoylen huono animointi olisi vain huonoa. Nyt kun kaikki on suolesta, niin huonosti animoitu Gargoyle oikeastaan sopii yleistunnelmaan.

Ja hauskaa on vielä se että elokuvan ohjaajana on Jim Wynorski, jonka meriiteistä löytyy sellaisiakin roskatimantteja kuten The Return Of Swamp Thing, niin hän ei kehdannut esiintyä omalla nimellään krediiteissä. Tyyppi joka on ohjannut elokuvia kuten Dinosaur Island ja Vampirella ei kehtaa käyttää omaa nimeään Gargoyle's Revengessa? Kuinka huono voi olla elokuva jos Vampirellan ohjaaja ei uskalla paljastaa sen olevan hänen tekosiaan. Vampirellahan oli paskempi kuin tämä,,, eikä edes hyvällä tavalla.

Eli Gargoyle's Revenge on uskomatonta kuraa, mutta jos sitä ei tajua jo kantta katsomalla, niin sitten saa syyttää vain itseään.
Jos odottaa pelottavaa elokuvaa, niin pettyy.
Jos odottaa hyvää elokuvaa, niin pettyy.
Jos odottaa tahattoman hauskaa roskaelokuvaa, niin sitä melkein saa mitä odottaa.

Gargoyle's Revengesta puuttuu kuitenkin se elokuvan tekemisen ilo, joka tulee esille esimerkiksi jostain Robot Monsterista, joten siitä syystä en mene suosittelemaan tätä edes roskan ystäville,,, mutta aina ennemmin tämä kuin I Am Legend.

Tähdet: ~
Gargoyle's Revenge -Kammottava Kostaja
...NOIR

The X-Files: Usko Koetuksella (I Want To Believe, 2008)

Harvoinpa elokuvan nimi on näin sopiva, että se kuvastaa erinomaisesti ennakko-odotuksia sekä elokuvankatselukokemusta. Minä halusin uskoa tämän olevan hyvä elokuva ja uskoani koeteltiin useaan otteeseen elokuvan aikana, mutta onneksi lopputulos on enemmän plussaa kuin miinusta. Ei tätä kyllä arvaa kehua mitenkään erinomaiseksi elokuvaksi, kunhan nyt on ihan hyvä yliluonnollisuutta henkivä jännäri.

Fox Mulder (David Duchovny) houkutellaan takaisin FBI:n avuksi etsimään kadonnutta agenttia ja kohta paljastuu että ihmisiä on kadonnut useampikin, ja ruumiinjäseniä löytyy sieltä täältä. Samanaikaisesti Dana Scully (Gillian Anderson) tuskailee lääkärin ammatissaan. Aina välillä Scully käy sanomassa Mulderille että tämän tulee luovuttaa, johon Mulder toteaa ettei aio luovuttaa, sitten joku toinen sanoo jollekulle toiselle että pitää luovuttaa ja ei saa luovuttaa ja pitää luovuttaa ja ei saa luovuttaa.
Mulderia avustaa meediopedofiilipappi Joe (Billy Connolly) joka tietenkin edustaa sitä perinteistä hullun professorin ilmentymää shokkitukallaan (miksi jokaisessa tämän kaltaisessa tarinassa on aina joku Yahoo Serious?)
Ja alueella liikkuu pahoja Venäläisiä. (Kuvittelenko vain, vai eikös Salaisissa Kansioissa ollut toistuvana teemana että lähes kaikki ei-amerikkalaiset pahikset olivat Venäläisiä?)
Hiukan Frankensteinia peliin ja lopulta löydetään hiukan uskoa, eikä hitto vie luovuteta.

Tajusitko?
ALÄ LUOVUTA!
LUOVUTA!
ÄLÄ LUOVUTA!

Usko Koetuksella kärsii hieman samasta ongelmasta kuin edellinenkin Salaiset Kansiot-elokuva. Se ei tunnu elokuvalta, vaan yhdeltä sarjan jaksoista. Kun X-Files materialisoitui edellisen kerran elokuvaksi, niin se oli ymmärrettävästi hitti jo pelkästään siitä syystä, että itse emosarja on tuolloin suosittu. Joten ilmeisesti siitä syystä edellisen elokuvan tarina sidottiin niin tiukasti itse sarjaan kiinni, että se oli kuin normaalia pidempi jakso, joka elokuvasta jatkui sitten sarjassa.
Nyt Salaiset Kansiot ei ole enää niin pinnalla, joten Usko Koetuksella ei voi yhdistää omaa tarinaansa aiemman tapaan itse sarjaan, vaan ennemminkin tarkoituksena on tehdä irrallinen juonikuvio jonka pääosassa vain sattuvat olemaan Fox Mulder ja Dana Scully. Osittain siinä onnistutaankin, sillä Usko Koetuksella ei vaadi tietämystä hahmojen historiasta, tai tv-sarjasta laisinkaan. Elokuvassa luonnollisesti tulee viittauksia aiempaan, mutta ei mitenkään niin että ne asiat tulisi tuntea voidakseen katsoa tätä kyseistä elokuvaa itsenäisenä tarinana.

Vaikka tarina on itsessään ihan kelpo shittiä, niin se ei ole mitenkään kummoinen. Sellainen ihan perinteisen oloinen tarina. Vastaavia on tullut vastaan niin monta kertaa että ei niitä jaksa edes muistella.
Ongelmallisinta tässä on se, että itse Salaiset Kansiot-sarjassa oli ajoittain parempia tarinoita käytettävissä ja toteutukseltaan ne olivat vähintään yhtä näyttäviä kuin mitä tämä elokuvakin tarjoaa. Etenkin kun Usko Koetuksella on hyvin pienimuotoinen. Nämä asiat saavat elokuvan tuntumaan entistä enemmän tv-sarjan jaksolta. Ei siis liene mikään ihme että ollakseen kuitenkin näinkin tunnettu brändi, on Usko Koetuksella jäänyt isompien jalkoihin ja on tavallaan jo nyt, dvd-julkaisunsa aikaan jo osaltaan unohdettu elokuva.
Kun jo itse tv-sarja oli tuotantoarvoiltaan erinomainen, niin se ei oikeastaan kaipaa elokuvia rinnalleen.

Oli kuitenkin kieltämättä mukavaa palata Mulderin ja Scullyn seuraan, mutta kyllä tämä saa minut puhaltelemaan pölyjä aiempien jaksojen päältä, kuin kiinnostumaan tästä elokuvasta sen enempää.
Eli kyseessä on ihan kiva jännityselokuva ja mielestäni itsenäisenä elokuvana mielenkiintoisempi kuin aiempi filmatisointi, mutta silti kyseessä on vain ihan hyvä elokuva ei muuta.

Ja piru vie sitä luovuta/älä luovuta-jankkausta. Ihan kuin vanhoissa Ryhmä-X-sarjakuvissa joissa joka sivulla vinguttiin mutanttia siellä ja mutanttia täällä.

Minulla on kuitenkin vielä vankka usko siihen, että joskus tulee loistava X-Files-elokuva vastaan.
... Mutta tarvitseeko sen?

Tähdet: ***
The X-Files: Usko Koetuksella
...NOIR

Blondi ja Blondimpi (Blonde and Blonder, 2007)

Blondi ja Blondimpi kertoo eeppisestä taistelusta jossa Metusalem ratsastaa tulivaunuillaan Olympos-vuorelle sytyttämään Rooman palon.

Vai kertooko? Hmm...

Pamela Anderson on Dee ja Denise Richards on Dawn, kaksi blondia.
Tässä tapauksessa blondi ei kuitenkaan tarkoita hiustenväriä, vaan blondi on yhtä kuin tyhmä. Eli kyseessä on periaatteessa jonkinlainen naisversio Nuija ja Tosinuija-elokuvasta. Ja kuten tuossa Jeff Danielsin elokuvassa, myös tässä tapauksessa tyhmä ei ole tyhmä, vaan hupsuttelevan hassu. Dee ja Dawn lähtevät strippiklubille työhaastatteluun, sillä luonnollisesti he luulevat kyseessä olevan jokin musikaaliesitys eikä salkotanssia. Samaisen strippiklubin omistan päästä on pistetty palkkio jota on noutamassa Katti (Emmanuelle Vaugier) niminen supertappaja. Tietenkin poliisi ja isot pahat gangsterit erehtyvät luulemaan, että Dee ja Dawn lahtasivat strippiklubin johtajan. Ja kohta Dee ja Dawn palkataan tappamaan joku aasialainen gangsteripomo, sopimus jota he eivät ymmärrä, vaan luulevat että ”take him out” tarkoittaa treffejä. Siispä Dee ja Dawn lähtevät tapaamaan tätä aasialaista gangsteria, mutta heidän perässään ovat myös FBI:n ääliöt jotka uskovat Deen ja Dawnin olevan supertappaja Katti apulaisineen. Mukaan tulevat myös itse Katti apurinsa kera, jotka puolestaan uskovat Deen ja Dawn' olevan kilpailevia supertappajia.
Siellä on nyt Dee, Dawn, Katti apulaisineen, FBI:n heebot, aasialaisgangsteri, ja sekalaista hyypiötä.

Aineksia siis hyväänkin farssiin. No, toteutus ei ole kovinkaan hyvä.

Ensinnäkin vitsit ovat aivan liian kilttejä. Muutama pieruvitsi ja väärin ymmärrettyjä sanoja, siinä se oikeastaan olikin. Miksi tälläisiä elokuvia ei uskalleta tehdä ideansa mukaisesti. Jos kerran Dee ja Dawn ovat idiootteja, niin miksi heistä on tehty sellaisia että he vaikuttavat mukavilta ja oppivat lopussa jotain,,, ja vielä pahempaa,,, opettavat muille jotain jostain suvaitsevaisuudesta, tms. Kaikissa tälläisissä Blondin Kosto-tyylisissä elokuvissa on se sama idea, jossa aluksi tyhmänä pidetty ihminen osoittautuu niin fiksuksi että opettaa jotain hyvin tärkeää siitä kuinka ei saisi tuomita tuntematta. Kun olisi kiva nähdä joskus elokuva jossa idiootit ovat idiootteja, mutta ovat sitä myös lopussa. Jopa elokuvassa Idioluutio idiootit oppivat jotain tarinan lopussa ja siinä elokuvassa idiootit ovat sentään aika idiootteja. Olisi hyvä jos joku uskaltaisi tehdä elokuvan ääliöistä jotka eivät opi mitään tarinan lopussa, eivätkä saa ketään muutakaan oppimaan mitään.

Toiseksi Dee ja Dawn ovat idiootteja, vaikkakin hyväntahtoisia sellaisia ja vaikka sitä uskoisi Pamela Andersonin ja Denise Richardsin osaavan näytellä sellaisia hahmoja, niin he oikeastaan pilaavat kyseiset hahmot. Tai kyseisten hahmojen pilaaminen taitaa olla enemmän elokuvan ohjaajan Dean Hamiltonin vastuulla. Anderson ja Richards ajautuvat vähän väliä pois rooleistaan, ilmeisen vahingon oloisesti ja se saa huomaamaan kuinka he vain näyttelevät, joka taas puolestaan ei istu hahmojen idioottimaisuuteen. Ohjaajan olisi pitänyt huomata viimeistään leikkaushuoneessa etteivät näyttelijät pysy rooleissaan. Mutta ei. Siispä elokuvassa ovat Dee ja Dawn jotka tuntuvat esittävän idiootteja, sen sijaan että olisivat sellaisia.
En mitenkään pidä Pamela Andersonia tai Denise Richardsia hyvinä näyttelijöinä, mutta ainakin Anderson on osoittanut että hän osaa näytellä sellaista hepsankeikkaa jopa erinomaisesti. Joten Deen näyttelemisen pitäisi olla kakunpala.

Suurin ongelma kuitenkin on siinä, että kaikkine hahmoineen elokuvasta olisi voinut saada aikaan hyvänkin farssin. Kaikki väärinkäsitykset ja vastaavat antavat mahdollisuuden nopeatahtiseen sekoiluun, jossa huumori voisi olla ajoittain hyvinkin agressiivista (vrt. It's a Mad Mad Mad Mad World.) Sen sijaan Blondi ja Blondimpi on niin kilttiä ja harmitonta huumoria alusta loppuun, että High School Musical tuntuu sen rinnalla Manaajalta.
Etenkin Katti-hahmoa olisi voitu hyödyntää monin tavoin paremmin. Nyt ei meinaa edes muistaa kyseistä hahmoa elokuvasta. Mikä on sinänsä hassua, koska Katti apulaisineen ovat olevinaan kaksi supertappajaa joita kukaan ei tunnista, ja ovat muutenkin kuin varjoja vain... Ja he pukeutuvat mustaan kokonahkaan! Siis kaksi huomaamatonta ammattitappajaa jotka pukeutuvat seksikkäisiin mustiin nahkadomina-asuihin. Joo, kuulostaa hyvältä.

Kiltti, jopa nynny elokuva joka koettaa hyödyntää parempiensa ideoita, mutta jää kauas taakse.

Tähdet: *
Blondi ja Blondimpi
...NOIR

Tarzan Viidakon Valtias (1932) / Tarzanin Pako (1936)

TARZAN VIIDAKON VALTIAS (Tarzan The Ape Man, 1932)

Kyllä bwana, Tarzan Viidakon Valtias on se kenties tunnetuin Tarzaneista. Tai no, ainakin heille jotka ovat Tarzaninsa kokeneet ennen Disneyn epäsymmetristä versiota.
Tämä on myös varmaan tarinana tunnetuin ja käytetyin Tarzanointi, eli ollaan siellä ”minä Tarzan, sinä Jane”-tarinassa. Ei siis siellä "tohtori Livingston otaksun"-tarinassa.

Ollaan siis jossain syvimmässä viidakossa ja paikalle saapuu Jane Parker (Maureen O'Sullivan) hengailemaan isänsä James Parkerin (C. Aubrey Smith) luokse. James Parker on jonkinlainen kauppamies joka kumppaninsa Harry Holtin (Neil Hamilton) kanssa haaveilee,,,
no, periaatteessa ruumiinryöstöstä.
James ja Harry kun haluavat löytää salaperäisen norsujen hautausmaan ja keikata luut sieltä. Jane lähtee poppoon mukaan ja kohta paikalle saapuu Tarzan (Johnny Weissmuller) joka nappaa Janen mukaansa.
Kuka nimesi Tarzanin Tarzaniksi, jos hän kerran kasvoi apinoiden seurassa?
James ja Harry lähtevät Tarzanin perään ja samanaikaisesti Tarzan hurmaa Janen.
Jane saadaan takaisin ja tässä vaiheessa aluksi niin mukavalta vaikuttanut Harry alkaa osoittaa väkivaltaisen käyttäytymisen merkkejä. Tässä kohdinhan Harrylle on kasvanut sänki, joka luonnollisesti osoittaa hänen olevan paha tyyppi. Tarzan joka on tietenkin se hyvä heppu, ei osoita karvoittumisen merkkejä ikinä.
Pygmit kaappaavat Janen, Harryn ja Jamesin, ja aikovat heittää nämä apinalle. Tarzan tulee paikalle, tappelee apinan kanssa ja kutsuu lopulta norsut paikalle tallomaan pygmien kylän matalaksi.
Tarzan vie kolmikon sinne norsujen hautausmaalle, jossa James päättää sitten kuolla ja yllättäen aiemmin hullun kiiltoa silmissään potenut Harry vain päättää olla taas se sama kiltti heppu kuin elokuvan alussa.
LOPPU!

Nämä vanhat Tarzanit ovat kovin suloisia elokuvia.
James Bondin tapaan Tarzanin kampaus pysyy kondiksessa koko ajan, mikä on sinänsä hassua ajatellen että tämä karvaton apinamies asuu viidakossa, heiluu puusta toiseen, möyrii leijonien kanssa, mutta omistaa ilmeisesti kamman veitsensä lisäksi.
Huvittavaa on myös arkistomateriaalin käyttö elokuvassa. Eli sen ajan ns. blue/green-screen. Kertaakaan ei taida taustakuvana käytetty materiaali istua muun kuvan kanssa yhteen. Esimerkiksi alkupuolella osoitetaan että ollaan tiheässä viidakossa, mutta kun kuva siirtyy kuvaamaan paikallisia heimoja niin ollaan suurinpiirtein autiomaassa, mutta takaisin siirryttäessä ollaan taas viidakon syvyyksissä. Ja koko ajan tälläisiä vastaavia yhteensopivuusongelmia ilmenee. Ne eivät kuitenkaan mielestäni pilaa elokuvaa, vaan tekevät niistä rakastettavan kömpelöitä. Samaan sarjaan kun kuuluvat elokuvan apinat, jotka eivät vain ole ihmismäisiä fysiikaltaan, mutta myös liikkuvat ihmismäisemmin kun itse Tarzan.
Eikä saa unohtaa Tarzanin liehakointia liiaaneissa, jotka sokeakin näkee tavallisiksi trapetseiksi.

Vaikka sanoin Tarzanin olevan suloinen elokuva, niin se on myös hämmästyttävän väkivaltainen. Jotenkin sitä mieltää Tarzanit lasten jutuiksi, mutta tämä elokuva osoittaa että kyllä Tarzan ihan muuta on kuin muksujen elokuva. Tarzan hukuttaa ihmisen hyökkäämällä raukkamaisesti selkäpuolelta, Tarzan kuristelee leijonia, eläimiä lahdataan kuin parhaimmassakin teurastamossa, valkoinen mies osoittaa että ravintoympyrä koostuu kaikenlaisesta lihasta.
Mutta väkivallastaan huolimatta Tarzanissa on jotain viattomuuden tuntua ja siinä osoitetaan että kunhan yleistunnelma saadaan kohdalleen, niin elokuvasta voi nauttia sen ajoittaisesta tarinallisesta ja teknisestä kömpelyydestä huolimatta.

Erityisen hauskaa on se kuinka helpolla Jane ihastuu Tarzaniin.
Nainen tulee jostain suurkaupungin vilskeestä keskelle metsää, jossa puolialaston mies nappaa hänet ja vie apinoiden keskelle.
Siinä vasta rakkautta ensisilmäyksellä.
Olisipa se noin helppoa todellisuudessakin. Ajaisin vain polkupyörällä jonkun kissan viereen, iskisin tarakalle (pyörässäni ei ole tarakkaa) ja veisin tapaamaan apinoi,,, ystäviäni. Ja hokkus pokkus, olen naimisissa ja unelmoimassa avioerosta.

Eihän tämä nyt mikään täydellinen elokuva ole. Weissmuller ei ole kovin hyvä näyttelijä, kunhan vain näyttää patsaalta ja ui nopeasti. Weismuller kuitenkin sopii Tarzaniksi paremmin kuin yksikään muu samaista hahmoa näytellyt ihmisolento. No, Christopher Lambert oli hyvä Greystokessa, mutta se on jo aika eri tyylinen Tarzan. Älkääkä vain mainitko Joe Laraa.
Mutta vaikka muidenkaan näytteleminen ei hirveän mainittavaa ole, niin eivät he kuitenkaan pahemmin elokuvaa heikennä.
Suurin miinus elokuvassa on sen pituus, joka ei kuitenkaan ole kuin noin päälle puolitoista tuntia. Elokuva kun kulkee erinomaisesti noin tunnin ajan, sitten se jää jumittamaan lähes pariksikymmeneksi minuutiksi, mutta taas loput sellaiset kymmenisen minuuttia se jaksaa taas viedä tarinaa eteenpäin.

Mutta sitten se seuraava Tarzanointi.

TARZANIN PAKO (Tarzan Escapes, 1936)

Rita (Benita Hume) ja Eric Parker (William Henry) saapuvat viidakkoon etsimään serkkuaan Janea, kertoakseen tälle kotona odottavasta suuresta rahallisesta perinnöstä. Avukseen he palkkaavat metsästäjä Kapteeni Fryn (John Buckler.)
Fry puolestaan haluaa vangita viidakon kuuluisan apinamiehen Tarzanin, pistääkseen tämän häkkiin.
Jane ja Tarzan löydetään, ja sitten hetken aikaa jammaillaan viidakossa.
Janen pitää lähteä käymään perintönsä vuoksi Lontoossa, mutta Tarzan ei halua lähteä mukaan.
Fry kusettaa Tarzania luulemaan että Jane ei aio palata ikinä takaisin viidakkoon ja Jane haluaa Tarzanin häkkiin. Tarzanin arvomaailma mullistuu ja hän menee itse vapaaehtoisesti häkkiin. Siispä nyt Tarzan on häkissä, mutta kuten elokuvan nimi paljastaa, niin Tarzan pakenee.
Tällä välin Fry on koettanut tehdä kauppaa jonkin paikallisen häirikköheimon kanssa. Heille hän aikoi vaihtokaupata Tarzanin, Janen, Ritan ja Ericin, saadakseen keihäitä ja kanootteja.
Keihäitä? Kanootteja?
Häirikköheimo kuitenkin vangitsee Fryn ja muut.
Tarzan tulee paikalle, vapauttaa vangit ja he kipittävät jollekin sumuiselle suolle jonne häirikköheimo ei uskaltaudu.
Fry uppoaa suohon.
LOPPU!

Tarzanin Paossa on esillä ne kaikki perinteiset Tarzan-elokuvien tunnusmerkit:
-Valkoinen metsästäjä jolla on pahat mielessä.
-Joku putoaa vuoren reunalta.
-Huonosti muuhun kuvaan istuvaa arkistomateriaalia.
-Tarzan rikkoo kiväärin osoittaakseen ettei pidä aseista (puukolla vastaantulevien tappaminen puolestaan on ihan okei.)
-Niin ja tietenkin se Tarzanin ulina, jota ilman Tarzan ei ole Tarzan.
Eli Tarzanin Paossa saa nähtäväkseen kaiken mitä Tarzanilta kaipaakin.
Kukaan tosin ei ihme kyllä uppoa juoksuhiekkaan, mutta onneksi sentään suohon.
Elokuvana tosin tämä on aika tylsä. Suurin osa elokuvan pituudesta kuluu siihen kuinka Tarzan ja kumppanit notkuvat viidakossa, uivat ja ovat muutenkin kuin kesämökillä ikään.

Näistä kahdesta Tarzanista ensimmäinen on parempi, mutta ei Tarzanin Pakokaan mikään varsinaisesti huono ole (ei se kyllä kovin hyväkään ole.) Molemmat ovat auttamattomasti kömpelöitä, mutta myöskin rakastettavia. Niitä on ihan mukava katsoa koska niitä katsoessa tuntee itsensä lapseksi jälleen, mutta yleisesti katsoen kovin onnistuneita elokuvina ne eivät ole. Molemmissa on pökkelömäistä näyttelemistä, välinpitämätöntä ohjausta ja karkkipaperiin mahtuva juoni ja. Itseasiassa niiden kömpelyys tekee niistä mukavaa ajanvietettä. Jos ei samalla levyllä olisi kahta elokuvaa, niin erikseen arvioituna Tarzanin Pako saisi saman tähtimäärän kuin Viidakon Valtias. Nyt putkeen katsottuna näkee kuinka Paossa toistetaan Viidakon Valtiaassa jo kertaalleen käytettyjä ideoita.
Molemmat kuitenkin ovat ihan kivoja viihde-elokuvia.
Näiden elokuvien ajoittainen pahakin kompurointi aiheuttaa kyllä sen, että niillä on varmaan aika vaikea saada nykynuorisoa (puhutaan siis isommista massoista kuin sinä siellä) kiinnostumaan niistä. Kaikki joiden mielet ovat rappeutuneet Disneyn animaatioTarzanin vuoksi, eivät ehkä saa samanlaista sokerihumalaa näistä, mutta meille ikäihmisille nämä vanhat Tarzanit tuovat samanlaisen lämpimän tunteen kun yökastelu.
En ehkä antanut kovin suurta pistemäärää, mutta tähdissä mitattuna ne saavat sen mitä ansaitsevatkin. Nämä elokuvat katsoo kuitenkin ihan mielellään alusta loppuun.

Tähdet:
Tarzan Viidakon Valtias ***
Tarzanin Pako **
...NOIR

Myrskykissat: Exodus (Thundercats, 1985)

Hyvä on, Myrskykissat (tai Thundercats 1) ei ehkä ole varsinainen elokuva.
Miksi?
No, kun se ei vaan ole elokuva.
Tällä kasetilla on neljä sarjan ensimmäistä jaksoa pistettynä yhteen. Mutta koska ne jaksot ovat yhdistetty yhdeksi pitkäksi jaksoksi, niin että on vain yhdet alku- ja lopputekstit ja koko läjä on takakannen mukaan nimetty Exodukseksi, ergo kyseessä on ihan tarpeeksi elokuva minulle.
Ja kuten kaikki ne jatko-osia kuhisevien elokuvien ensimmäiset osat, myös Exodus kertoo kaiken oleellisen Myrskykissojen sisällöstä, joten mitä oikein kitiset?

Myrskykissojen kotiplaneetta ThunDERA (älä vain kysy miksi se kirjoitetaan noin) on tuhon partaalla ja viisaiden vanhin jäsen Jaga lähtee viemään ThunDERAn kruununperillistä, nuorta ja kärsimätöntä Lion-Ota turvaan.
Aluksen muuhun miehistöön kuuluvat:
-Kalju voimanpesä Panthro, joka on myös ryhmän tekniikan taitaja.
-Ihan himmeän hottis beibi, Cheetara.
-Jonkinlainen henkivartija/yleisactionstara Tygra.
-Lion-On eräänlainen hovimestari ja sarjan koominen kevennys Snarf.
-Sitten ovat vielä ne kaksi pirun ärsyttävää kakaraa, joita keksitään aina pilaamaan muuten hyvät tarinat, eli Wilykit ja Wilykat.
Pakomatkalla tuhoutuvalta planeetalta Myrskykissat joutuvat kolmen pahisrodun hyökkäyksen kohteeksi ja nämä pahikset koostuvat Sakaalimiehistä, Liskomiehistä ja Apinamiehistä. Ja periaatteessa nämäkin kolme pahisryhmittymää esiintyvät kukin johtajansa toimintojen kautta, joten vain kolmea heistä näytetään:
-Apinamies Monkian.
-Sakaalimies Jackalman (voi veljet!)
-Liskomies,,, tai oikeastaan sammakkomies Slythe.
Alus vaurioituu pahasti hyökkäyksessä ja turvapaikka on löydettävä nopeasti. Panthro löytää mahdollisen turvapaikan planeetalta joka kuulostaa suuresti maapallolta, mutta eihän sitä äänen sanota. Koska aluksen automaattinen ohjaus on vaurioitunut, niin jonkun täytyy ohjata alus turvallisesti maahan, mutta tämä tarkoittaa myös että jonkun täytyy uhrata henkensä muiden puolesta. Jaga tietää hetkensä tulleen ja käskee muut kryogeeniseen uneen jotta voi itse ohjata aluksen maahan.
Pitkä matka saa Myrskykissat vanhenemaan jonkin verran unikapseleistaan huolimatta ja maahan saavuttuaan Lion-O on nuori mies nulikan sijaan ja muut vetreitä aikuisia. Aika ja vanheneminen puolestaan kuluttivat Jagan loppuun ja maahan saavuttuaan hän oli jo kuollut.
Vaikka Lion-O on nyt varreltaan aikuinen, niin hän ei ole sitä mieleltään, mutta koska hän on perimältään Myrskykissojen johtaja niinpä hän ottaa paikkansa sellaisena. Joten Myrskykissojen johtajana on kokematon ja varomaton Lion-O.
Slythe, Jackalman ja Monkian puolestaan kohtaavat toisaalla mystisen pyramidin asukkaan, muumio Mumm-Ran. ”Mumm-Ra, the ever living!”
Mumm-Ra on muinainen pahuuden jumalolento joka pakottaa pahiskolmikon apulaisikseen. Mumm-Ra haluaa itselleen ThunDERan Silmän, joka on jonkinlainen energian kiteytymä. ThunDERan Silmä on yhdistetty Lion-On miekkaan, eikä Lion-O oikein tiedä miten sitä tulisi hyödyntää. Miekka kun toimii välillä oman päänsä mukaan, sillä se paljastaa voimansa vain jos pahuutta on lähettyvillä. Lion-O koettaa välillä kokemattomuuttaan väkisin hyödyntää miekkaa ja miekka ei suostu yhteistyöhön. Miekan yhteistyökyvyttömyys koituu melkein Lion-On kohtaloksi, hänen joutuessaan kamppailuun voittamatonta Mumm-Raa vastaan. Voittamaton? No melkein, sillä Dorian Grayn tapaan Mumm-Ran ainoa heikkous on hänen oma kuvansa.

Myrskykissat: Exodus kertoo pääosin Lion-On aikuistumisesta ja vastuunkannosta sukupuuttoon kuolemassa olevien Myrskykissojen johtajana.
Tärkeäksi teemaksi nousee myös Myrskykissojen sopeutuminen uuteen outoon maailmaan.
Niin ja aina välillä tapellaan mutanttien kanssa.

Myrskykissat on upeaa tavaraa. Sen animaatio on onnistunutta, sen musiikki on onnistunutta, sen äänityöskentely on onnistunutta.
Etenkin täytyy ottaa uudelleen mainittavaksi Myrskykissojen musiikki, joka on välillä niin pelottavan kuuloista, että siinä jää monen kauhuelokuvan musiikki jalkoihin.

Hahmogalleria on suurinpiirtein samanlaista mitä on totuttu näkemään kaikissa Masters Of The Universeissa, Bravestarreissa, sun muissa, mutta etenkin kahden hahmon kohdalla on selkeästi osoitettu tavallisuudesta poikkeavan haasteellisempaa pohdintaa.
Lion-O on hahmona erinomaisesti kirjoitettu. Hänen kasvunsa varomattomasta lapsesta, varomattomaksi nuoreksi ja lopulta vastuulliseksi johtajaksi on sopivan seesteisesti kerrottu, eikä vain vedetty Hancockilla läpi niin nopeasti kuin mahdollista.
Mumm-Ra on myös hyvin kiehtova hahmo. Toisaalta Mumm-Ra on varjoissa viihtyvä mystinen jumalhahmo ja toisaalta itse fyysisesti mukaan lyöttäytyvä pahuuden dynamo. Samalla Mumm-Ra on voittamaton, mutta myös omaa kuvaansa pelkäävä ja täten kaikkea muuta kuin voittamaton. Ja minun pakko myöntää, että penskana Mumm-Ra aiheutti minulle painajaisia. Nyt hän ei enää painajaisia aiheuta, mutta on edelleenkin ihan helvatun pelottava hahmo.

Ainoa oikea miinus mielestäni ovat ne mukavekkulat lapsihahmot Wilykit ja Wilykat, koska kuten niin monesti muulloinkin, nämä hahmot eivät laisinkaan istu muuhun osuuteen. He ovat vain nyhveröittämässä Myrskykissoja ja kun esimerkiksi Snarf on jo keventämässä tunnelmaa välillä liikaakin, niin hänen vuokseenkin ne näsäviisaat lapsihahmot ovat paperisilppuriin joutavaa tavaraa.

Myrskykissat: Exodus on erinomainen toiminta-animaatio.

"Thundercats are on the move, Thundercats are loose. Feel the magic, hear the roar, Thundercats are loose!"

Tähdet: ****
Myrskykissat: Exodus (koska Exodus on jakson nimi, niin tämä linkki vie tv-sarjaan.)

...NOIR

Pekka Puupää Poliisina (1986)

Vuonna '86 Ed Wood,,, anteeksi, siis Visa Mäkinen päätti jatkaa Pekka Puupään saagaa ja ilmoille syöksyi Concorden lailla Pekka Puupää Poliisina. Ei ehkä olisi tarvinnut.

No jaa, ei Pekka Puupää Poliisina nyt ihan onneton tekele ole. Se on vain turha ja väärään aikaan tehty. Nyt elokuva tuntuu koko ajan enemmän Uuno Turhapurolta kuin Puupäältä. Vuoden '86 maailma ja Esko Roine Puupäänä ovat ihan eri todellisuutta kuin Esa Pakarinen silloin kauan kauan sitten 50-luvulla. Pekka Puupää Poliisina olisi toiminut huomattavasti paremmin muulla hahmolla kuin Puupäällä, etenkin kun Pätkä (Jaakko Kallio) on työnnetty elokuvasta lähes olemattomiin. Pätkä kuitenkin on mielestäni olennainen osaa Puupäätä.
Niin, Pekka Puupää ei notkukaan kartsalla ”eihän asia minulle kuulu”-Pätkän kanssa, vaan naapurinsa Pukkilan (Seppo Laine) kanssa.

Ja sivuhuomautuksena kerrottakoon että vuotta aiemmin Mäkinen ehti jo yhden Pekka Puupää-elokuvan tekemään (Pekka & Pätkä ja Tuplajättipotti.) Joten siksi voimassa tuntui häiriöitä myös tuona vuonna.

Pekka Puupää Poliisina kertoo Pekka Puupäästä poliisina (no höh.)
Poliisilaitos kärsii työvoimapulasta ja rahan puutteen vuoksi ei ole varaa kouluttaa uusia poliiseja. Siispä poliisiksi päätetään värvätä suurinpiirtein kuka tahansa joka on peruskoulun käynyt loppuun ja siitäkin voidaan tinkiä. Justiina (Kristiina Elstelä) pakottaa Pekan hakemaan poliisiksi ja poliisiksihan Pekka pääseekin. Pätkä jää hengailemaan ihan muualle, mutta Pekan naapuri Pukkila hakee myös poliisiksi, pääsee ja joutuu Pekan pariksi. Jotenka Pekka ja Pukkila ajelevat ympäriinsä ja syövät lihapiirakoita (ihan kuin oikeat poliisit!)
Siellä sivussa Pekka ja Pukkila käyvät komentajansa Pylväisen (Seppo Kolehmainen) hermoille. Pylväinen kun on sitä mieltä että nämä uudet kyvyttömät antipoliisit pilaavat kyttien maineen ja kun vielä paljasta pintaa esittelevät naispoliisit osoittavat hekumointiaan Pekkaa ja Pukkilaa kohtaan Pylväisen sijaan, niin sekös vasta Pylväistä kismittää.
Kaupungilla kuitenkin liikkuu kaksi konnaa jotka aikovat suorittaa jonkun ulkomaalaisen rikollispomon kauhistuttavan suunnitelman. Topi (Seppo Kulmala) ja Väiski (Mika Honkanen) aikovat kaapata Suomen suurimman bändin laulusolistin... Bogart Co.:n Ressu (elokuvassa tietenkin Reddie) Redfordin.
Siispä Redford kaapataan ja Pekka pelastaa Redfordin. Ja Luojan kiitos Bogart Co.:n ei tarvitse perua keikkaa Redfordin kaappauksen vuoksi.
Mutta miksi?
Sinänsä erikoista ettei kidnappaukselle anneta syytä koko elokuvan aikana. Se ulkomaalainen taho joka toimeksiannon antoi Topille ja Väiskille, ei esiinny elokuvassa kun äänenä ja vain sen verran alkupuolella että käskee roistoja kaappaamaan Redfordin. Tämä ääni toteaa ettei kaappauksen syy kuulu Topille ja Väiskille, mutta syytä ei kerrota kenellekään, edes katsojalla missään vaiheessa.

Siispä juoni on tiivistetysti seuraavanlainen:
Kidnapatkaa Ressu Redford.
Miksi?
Mitä väliä sillä on.

Tässäkö on suomen Epäillyt ja Pätkä on Keyser Soze?

Muutama asia joista pidin kovasti tässä elokuvassa:
-Se muistutti minua lapsuudestani ja sai minut kaipaamaan 80-lukua kovasti.
-Toinen pääpahiksista oli puvustettu näyttämään ihan The Damnedin Captain Sensiblelta.
-Visa Mäkisen tietäen, ei tähän produktioon ole käytetty enempää rahaa kuin iltapäivälehden ostoon, mutta ainakin kaikilla tuntuu olleen hauskaa elokuvaa tehtäessä.

Muutama asia joista en puolestaan pitänyt tässä elokuvassa:
-Vaikkakin tieto elokuvan pienestä budjetista aiheuttaa sen, ettei elokuvan teknisiä arvoja lähde juurikaan pahasti kritisoimaan. Niin pieni budjetti ei selitä miksi pätevät näyttelijät kuten Esko Roine eivät osoita olevansa päteviä näyttelijöitä. Hauskaa heillä tuntuu olleen, mutta vaikea heitä on pitää ammattinäyttelijöinä tämän perusteella. Taso kun on enemmän yläasteen kuvistunnin videoprojektissa.
-Tämä myös osoittaa kuinka aikaansa sidottu Pekka Puupää on. Vaikka kuinka todisteltaisiin että kyllä se Pekka Puupää tässä nyt on, niin ainoa oikea Pekka on Pakarinen ja ainoa oikea aika on siellä kauempana takanapäin, eikä 80-luvulla.
-Tarina on ihan ääliömäinen. Siis ihan oikeasti,,, kuka ääliö ajatteli edes tuolloin että juoni jossa Bogart Co.:n laulusolisti kaapataan on hyvä idea. Ajatus Puupäästä kyttänä on ihan ok, mutta että Bogart Co. Hyvä ettei sentään haettu ulkomailta Flock of Seagullsia.
Etenkin kun elokuvan alussa annetaan ymmärtää että elokuvan tarina kertoisi kaupunkia piinaavasta sukkahousuvarkaasta (tyypillä on siis sukkahousut päässä ja hän ryöstelee vanhuksia.) Kyseinen varas kuitenkin jää heti elokuvan alussa kiinni kun Justiina hakkaa tämän. Miksi siis piti ensin oikein painottaa kuinka sukkahousuvaras pitää kaupunkia pelossa?
-Ja mikä hiton idea oli tehdä pari juoneen liittymätöntä kohtausta jossa naispoliisit esittelevät rintojaan? Tottakai pidin siitä, mutta eihän se elokuvaan liittynyt millään tavalla. Ajatelkaa nyt jos silloin muinoin jossain Pekka Puupää Kesälaitumilla-elokuvassa olisi Pekka juossut munasillaan ja huutanut kännipäissään että ”saatanan ämmä! Takasin ei oo tulemista tai mää puukotan. Kohta mä aion mennä kusemaan veneestä ja hukkua!”
-Luojan kiitos Ressu Redford ei ole tästä elokuvasta huolimatta lähtenyt elokuvauralle, sillä hän olisi kyvyillään varmasti tappanut Suomalaisen elokuvateollisuuden.

Pekka Puupää Poliisina on ruma ja tyhmä elokuva, mutta siitä paistaa elokuvan tekemisen ilo. Tai ei, ei ehkä ilo. Into? Eiii.
Tästä elokuvasta paistaa elokuvan tekemisen elokuvantekeminen.

Tähdet: *
Pekka Puupää Poliisina
...NOIR

Hancock (2008)

Hancock (Will Smith) on supersankari joka on sankariksi kyseenalainen. Hancock kyllä osaa lentää, on erittäin vahva ja kaikkea tälläistä jota supersankarilta odotetaankin, mutta hän on myös huonosti käyttäytyvä ja alkoholisoitunut. Hancock tekee hyviä tekoja vastentahtoisesti ja monesti tehdessään jotain sankarillista, aiheuttaa hän ympärilleen haittaa. Pelastaessaan PR-mies Ray Embreyn (Jason Bateman) alkaa Hancockin elämään löytyä uusi suunta. Ray rupeaa muuttamaan Hancockin julkista kuvaa ja Hancockia itseään siinä samalla. Siinä sivussa Hancock menee ihastumaan Rayn vaimoon Maryyn (Charlize Theron) ja tunne näyttäisi olevan molemminpuolinen,,, vai johtuuko tunne siitä että Maryssa itsessään on jotain ihmeellistä? Olisiko Mary itsekin jonkinasteinen hypersuperolento? Hmm...
Siispä hieman ihmissuhdepohdintaa, sisäisen sankarin löytämistä ja ystävyyden ilosanoman sisäistämistä.
Me ollaan sankareita kaikki.

Kylläpä taas ilmoille pöllähti elokuva joka joko hukkaa loistavan ideansa, tai ei vain uskalla oikein hyödyntää sitä. Hancockin perusidea huonosti käyttäytyvästä alkoholistisupersankarista olisi antanut mahdollisuuden tehdä väkevää draamaa ihmisestä joka on samalla yli-ihminen, mutta vajavainen. Tai vastaavasti samalla idealla olisi voitu tehdä hyvin ilkeän ironista huumoria, jossa kunnolla kiusataan nykyistä supersankaribuumia. Mutta sen sijaan Hancock on enemmän Wild Wild West kuin mitään muuta. Kaikki tuntuu niin kovin kiltiltä ja harmittomalta. Hancockin huono käytös on sellaista juukelispuukelis-murjotusta ja alkoholismi on niin harmittoman oloista että se saa ajattelemaan, että kyllä se pullo on hyvä ystävä. Hancockin dokaus tuntuu yhtä haitalliselta kuin aamiaisella nautittu appelsiinimehu. Yhtä hyvin nuo ongelmat olisi voitu unohtaa elokuvasta kokonaan, kun ne kuitataan melkein sivuviitteinä kuitenkin.
Olisivat vain ottaneet riskin ja tehneet agressiivisemman kuvauksen samaisesta hahmosta. Nyt lopputulos on aivan liian laskelmoidun oloinen.

Hancock on hyvin epätasainen elokuva. Suurelta osin se on huonojen puujalkavitsien ja materiaalin romuttamisen näyttämö, mutta sitten loppupuolella se on myös tarpeettoman väkivaltainen, joka ei oikein istu yhteen kokonaisuuden koko perheen-tunnelman kanssa. Tämä on kuin Isäni On Turbomies, jonka yhdessä kohtauksessa Ray Liotta kävisi murjomassa miehen pyssyn perällä.
Aivottomana toimintaelokuvana Hancock on ihan perusnäyttävä. Ei mitään nykynormeista poikkeavan hienoja efektejä, mutta ihan siedettävää tavaraa ja tarpeeksi vauhtia.
Komediapuoli on päätä takapuolessa hassuilla ääniefekteillä ja musiikkivalinnoilla.
Joten kyllä tämän jaksaa läpi katsoa, mutta samassa genressä liikkuva My Super Ex-girlfriend oli hiukan onnistuneempi tapaus.

Siispä Will Smith-asteikolla Hancock on parempi kuin Men In Black 2, mutta paljon huonompi kuin Men In Black.

Tähdet: **
Hancock
...NOIR

Clint Eastwood: Tie Tähtiin (Out of the Shadows, 2000)

Olen vältellyt dokumenttien käsittelyä täällä ja olin kehitellyt päässäni syitä miksi en voi ottaa dokumentteja huomioon. Kun nyt viikko takaperin tulin ostaneeksi erään dokumentin jonka ostoa olin harkinnut jo useamman vuoden ajan, niin tulin todenneeksi että syyni sivuuttaa dokumentit olivat harhaisia. Ei ole mitään syytä miksi en voisi ”arvostella” dokumentteja,,, tai onhan niitä syitä, mutta en välitä niistä. Siispä päätin aloittaa jostain muusta kuin siitä viikko sitten ostetusta dokumentista.

Tie Tähtiin kertoo kattavasti Clint Eastwoodin elämästä ja urasta vuoteen 2000 saakka. Kaikki uran kannalta tärkeimmät asiat käsitellään sen verran tarkasti että se mikä pitääkin tietää tulee varmasti kerrotuksi. Luonnollisestikin joihinkin tiettyihin elokuviin keskitytään muita enemmän ja joihinkin yhteistyökumppaneihin paneudutaan muita enemmän. Etenkin yleisön kannalta tunnetuimmat elokuvat kuten Leonen dollari-trilogia, Likainen Harry ja Armoton saavat paljon tilaa. Mutta myös Eastwoodin omasta mielestä tärkeät elokuvat kuten Honkytonk Man, Bird ja esimerkiksi Korpraali John McB saavat paikkansa valokeilassa. On hienoa että myös suuren yleisön kannalta tuntemattomampiin elokuviin jaksetaan dokumentissa keskittyä, sillä olisi ollut helppoa ottaa huomioon vain ne isot jutut. Tällä nyt käytetyllä tavalla myös vanhemmat Eastwood-fanit saavat jotain irti, eivätkä vain vanhan uusintaa.
Ohjaajista Sergio Leonen lisäksi myös Don Siegel otetaan esille muita enemmän. Siegel osoittautuukin Eastwoodin uran kannalta kenties tärkeimmäksi vaikutteeksi (mitenkään Leonea väheksymättä.) Siegel nimittäin tartutti Eastwoodiin työasenteensa elokuvanteossa ja kyseinen metodi on palvellut Eastwoodia useamman Oscar-pystin arvoisesti.
Dokumentti osoittaa kuinka hyvin Eastwood osaa yhdistää kaksi yhteensopimattoman kuuloista tapaa yhteen, nimittän nopeuden ja kärsivällisyyden. Mikä tarkoittaa sitä että Eastwood uskoo että elokuva tulee esivalmistella niin hyvin, ettei itse kuvauksessa tarvitse käyttää tarpeettomasti aikaa. Eastwood tekeekin elokuvat aina annetussa ajassa ja budjetissa. Asia joka ei kuulosta kovin kummoiselta, mutta kun katsoo Eastwoodin filmografiaa, niin hyvin asiat ovat saatu toimimaan.

Yksi asia joka kaikista dokumentissa esiintyvistä seikoista on minusta mielenkiintoisin, on kriitikoiden takin kääntö Eastwoodin kohdalla. Ennen Armotonta etenkin kotimaansa kriitikot tuntuivat pääosin inhoavan, elleivät jopa vihaavan Eastwoodin elokuvia. Valmistumisaikoinaan Likainen Harry edusti fasismia, dollarielokuvat oksettavaa väkivaltaa ja ne apinaelokuvat apinaelokuvia, mutta post Armoton asiat olivat muuttuneet. No, ne apinaelokuvat ovat edelleen apinaelokuvia, mutta moni kriitikko asettaa nykyään muun muassa tuon kuuluisan fasismia ihannoivan Likaisen Harryn hyvinkin korkealle. Ja kuinka moni ihminen pitää jotain Hyvät, Pahat ja Rumat-elokuvaa nerokkuuden tulivuoriorgasmina.
Vaikka väliäkö tuolla, kun maksava yleisö piti niistä apinaelokuvistakin (minä mukaan lukien.)

Dokumenttiin on luotu hyvin lämminhenkinen tunnelma ja hienoa nähdä kuinka kunnioittavasti Eastwood puhuu heistäkin henkilöistä jotka eivät arvostaneet Eastwoodia.
Tämänkaltaissa henkilökuvadokumenteissa on kuitenkin aina yksi ongelma. Kun henkilökuva tehdään kohteena olevan henkilön kanssa yhteistyössä, niin varsinaiset soraäänet puuttuvat. Vaikka Tie Tähtiin kuvaa hyvin kattavasti Eastwoodin uraa ja elämää dokumentin valmistumiseen asti, niin kaikki elokuvassa esiintyvät puhuvat päät ovat kertomassa pääosin positiivisia asioita hänestä.
Kaikki dokumentissa olevat henkilöt antavat itsestään rehellisen kuvan, joten en yhtään epäile heidän todellakin olevan sitä mieltä kuin ovat Eastwoodista, mutta on todennäköistä että siellä on ihmisiä joilla olisi kerrottavanaan muutakin kuin kivaa Eastwoodista, ja rehellisyyden nimissä olisi heidänkin tullut olla kuvassa ajoittain. Vaikkakaan en pidä tätä suurena miinuksena, sillä ei tässä dokumentissa kuitenkaan negatiivisia asioita varsinaisesti vältellä, mutta niistä pikemminkin vain mainitaan, eikä käsitellä. Mikä tarkoittaa että negatiivisissa asioissa mukana olleet ihmiset eivät ole itse puhumassa asiasta, joka saattaa johtua siitäkin etteivät he ole halunneet olla mukana dokumentin teossa.
Esimerkiksi Eastwoodin entinen naisystävä Sondra Locke saattaisi antaa Eastwoodista muita negatiivisemman kuvan, mutta kuinka puolueellinen Locken näkemys olisi on tietenkin päättelyn varassa. Onhan siihen kuitenkin syynsä miksi he ovat ex-pari. Olisi ollut kuitenkin mukava saada Locke itsensä puhumaan, eikä vain niin että kertojaääni kertoo kivuliaasta erosta.

Koska olen Eastwood-fani, niin olen jokseekin puolueellinen hänestä puhuttaessa, mutta siitäkin huolimatta olen sitä mieltä että Tie Tähtiin on onnistunut dokumentti. Dokumentti antaa hyvin kattavan kuvauksen Eastwoodista elokuvantekijänä ja ihmisenä ylipäätään. Joten aiemmin Eastwoodia vältelleille se antaa hyvän läpileikkauksen ja vaikka vanhoille faneille dokumentti ei kenties anna satunnaisten nippelitietojen lisäksi informatiivisesti uutta, niin se antaa kuitenkin Sudenpentujen Käsikirjan Clint Eastwoodista.

Suosittelen tätä dokumenttia eritoten heille jotka eivät ole aiemmin juurikaan noteeranneet Eastwoodia. Teille tämä antaa eniten.

Ja tiesittekö että Eastwood joka on tehnyt jo vuosia ja taas vuosia elokuvia Warner Brosille, ei ole koskaan tehnyt virallista sopimusta heidän kanssaan. Kädenpuristus riitti.
Olisipa sellaista luottamusta maailmassa enemmänkin.

Tähdet: ****
Clint Eastwood: Tie Tähtiin
...NOIR

Jack Frost (1996)

Niin, tämähän on se tarina vemmeltävästä ja temmeltävästä lumiukosta joka hyppelehtii neitseellisessä lumessa tuoden ilon pikkupilttien sydämiin.

Tai jotain sellaista.

Jack Frost (Scott MacDonald) on ihan superpaha murhaaja jonka pikkukylän sheriffi Sam (Christopher Allport) on joskus saanut kiinni.
Eräänä tuiskuisena talviyönä Jack Frostia ollaan kuljettamassa toiseen vankilaan teloitusta varten, kun yllättäen kuljetus keskeytyy kolariin. Kolarin toisena osapuolena on tietenkin jotain ihme happoa kuljettava auto, jonka lasti roiskahtaa Jackin päälle. Jack sulaa, mutta hänen molekyylinsä yhdistyvät lumen kanssa ja kohta Jack aloittaa uuden terrorin aallon, tällä kertaa vaahtomuovilta näyttävänä lumiukkona. Lumiukko Jack lähtee tietenkin kostamaan Samille, sillä tämä oli julkeasti tehnyt työnsä ja ottanut murhaaja-Jackin aikoinaan kiinni. Mutta eihän niin saa tehdä.
Kohta kaupunki siis joutuu kohtaamaan lumiukon joka tappaa paikallisia tehokkaammin kuin kukaan aiempi lumiukko. Siispä piilottakaa joulukuusen koristeet, älkää päästäkö lumiukkoa auton rattiin, älkääkä missään nimessä maatko ammeessa joka on täynnä lunta.
Miten siis Sam ja paikalliset voivat taistella lumiukkoa vastaan, johon luodit eivätkä pahat puheet tepsi? No, hiustenkuivaajilla tietenkin.
Jackin kohtaloksi koituu kuitenkin lopulta pakkasneste. Hei, sillä saa talvella auton kondikseen, joten kai sen avulla aina nyt yhden lumiukon lahtaa.

Eihän tätä kukaan järjissään oleva voi kutsua hyväksi elokuvaksi.

Jack Frost on tietoisesti olevinaan hauska kauhuelokuva, siispä kyseessä on kauhukomedia. Hankalaksi asian tekee vain se ettei se ole pelottava missään vaiheessa. Millä ihmeen tavalla saataisiinkaan aikaiseksi pelottavaa elokuvaa lumiukosta, oli tämä sitten kuinka paha tappaja tahansa. Myöskään komedian puolella Jack Frost ei ole kovin vakuuttava, sillä elokuva on hauskimmillaan silloin kun se ei koeta olla hauska. Jos komedia on hauska vain kun se ei yritä olla hauska, niin sitten voitaisiin olettaa jonkin menneen pieleen.

Tyypillinen vitsi elokuvassa on seuraavanlainen:
Jack Frost saapuu huoneeseen ja toteaa että ”is it cold in here, or is it just me.”
Tajuatteko? Kyseessä on lumiukko.
No hahaha vaan.
Kyllä taas kylkiä kivisti kun tuollaisille sukkeluuksille pääsi nauramaan.

Mutta onneksi Jack Frost on sentään kauttaaltaan erittäin huonosti näytelty. Eivätkä luojan kiitos efektitkään ole hyviä.

Huonoksi elokuvaksi Jack Frost on todella huono, mutta se ei ole ihan tarpeeksi huono ollakseen hyvällä tavalla huono.
Ajatus kuitenkin tappavasta lumiukosta on se verran pähkähullu, että kyllä sillä aina yhden tähden ansaitsee.

Tähdet: *
Jack Frost
...NOIR

Tintti ja Siniset Appelsiinit (Tintin Et Les Oranges Bleues, 1964)

Tämä oli hauska, joskin ihan älytön elokuva.

Elokuvan alussa professori Tuhatkauno (Felix Fernández) antaa tv:ssä haastattelua jossa hän toteaa että ihmisten pitäisi aloittaa kasvisten viljely kuivilla alueilla, kuten saharassa.
Kun Tuhatkauno, Tintti (Jean-Pierre Talbot,) Milou ja kapteeni Haddock (Jean Bouise) viettävät aikaa heistä jälkimmäisen kartanossa, saapuu sinne salaperäinen paketti. Paketin sisältä löytyy sininen appelsiini, joka hohtaa pimeässä. Kohta Haddockin kartanoon saapuu murtovarkaita jotka vievät sinisen appelsiinin mukanaan.
Joukkomme matkustaa Espanjaan tapaamaan sinisen appelsiinin luonutta professori Zalameaa (Ángel Álvarez,) mutta joutuvat toteamaan että Zalamea on kadonnut. Kohta myös Tuhatkauno katoaa, ja Haddock sekä Tintti rupeavat selvittämään katoamisia.
Tuhatkauno ja Zalamea ovat joutuneet jonkun salaperäisen henkilön kaappaamiksi ja heidän tehtävään olisi toteuttaa tämän salaperäisen kaappaajan suunnitelma. Mikä tämä suunnitelma oikein on, ei käy oikein selväksi, mutta oletan että tämä kaappaaja haluaa Tuhatkaunon ja Zalamean parantavan sinisten appelsiinien ominaisuuksia myyntitarkoitusta varten. Nämä siniset appelsiinit kun kasvavat viidessä päivässä ja ovat täten kaupallisesti mielenkiintoinen keksintö. Ja varmaan sininen värikin toimisi ostajien houkuttamisessa. Sääli vain että siniset appelsiinit ovat täynnä suolaa ja ovat mahottoman kitkeriä. Ei hyvä.
Tintin ja Haddockin etsiessä kaapattuja, saapuvat paikalle myös Dupond ja Dupond (Franky Francois ja André Marié,) jotka tapansa mukaan ovat täysin hyödyttömiä. Duponditkin joutuvat kaapatuksi ja pari salaperäisen kaappaajan apulaista naamioituvat Dupondeiksi, ottaen heidän paikkansa. Valedupondeihin ei muuten elokuvassa palata kertaakaan, että se siitä.
Tintti ja Haddock saavat selville minne Tuhatkauno sekä Zalamea ovat viety, joten pelastus alkakoon. Kaappauksen takana on ollut appelsiinialan yritys nimeltä Appelsiini Oy, mutta ennen kuin Tintti ehtii pelastaa Tuhatkaunoa on joku toinen ehtinyt ensin, nimittäin kilpaileva appelsiinialan yrittäjä Sakariinin emiiri. Siispä nyt pitää pelastaa Tuhatkauno ja Zalamea emiiriltä.
Joten pahiksia potkitaan kankuille ja vangitut vapautetaan.

Siispä koko juttu oli sitä että kaksi kilpailevaa appelsiinien kasvattajaa tahtoivat yksinoikeuden sinisiin hohtaviin suolaisiin appelsiineihin, joista ei ollut mitään takeita että niistä saisi syömiskelpoisia koskaan. Kyllä se minusta ihan järkevältä kuulostaa.
Eikös vain tälläisestä repliikistä oikein pursua loogisuus: ”Hän tarjosi miljoonia dollareita ja hän haluaa varastaa työni.”

Elokuvassa on joitakin huolimattomuusvirheitä.
Muun muassa eräässä kohtauksessa Haddock, Tintti ja Milou juoksevat erääseen taloon piiloon. Ovi suljetaan ennen kuin Milou ehtii sisälle. Tämän jälkeen samassa paikassa tapahtuu pitkä kohtaus, eikä Milouta ole mailla eikä halmeilla. Mutta kun Haddock ja Tintti poistuvat talosta, on Milou taas kuvioissa. Missä hän vietti sen ajan? Oliko hän koko ajan oven ulkopuolella odottamassa?
Samaten eräässä kohtauksessa Dupondeilta lentävät knallit päästä ja tämän jälkeen heitä kuvataan hatuttomina. Mutta kun he lähtevät juoksemaan, ovat hatut taas ilmestyneet päihin.
Erinomainen on myös kohtaus jossa hevosvaunut kaatavat appelsiinipöydän, mutta kuvassa näkyy selvästi hetkeä ennen törmäystä kuinka pöydästä vedetään langalla tukipuu irti.
Ilmeisesti kaupunkikohtauksia kuvatessa ei ole paikallisia ohjeistettu, etteivät nämä saisi katsoa kameraan, sillä hyvin moni vilkuilee kameraa kohden. Eräs pikkumuksu jopa katsoo intensiivisesti kameraa kohden että ”mitä täällä tapahtuu?”

Eivät nuo kuitenkaan pahemmin katselukokemusta haittaa, sillä elokuvaan on kuitenkin kieltämättä saatu aika hyvin luotu sarjakuvista tuttu tunnelma.

Pääosin oikea tunnelma on syntynyt näyttelijöistä, sillä he ovat paitsi ulkoisesti hyvin saatu näyttämään esikuviltaan, mutta he ovat myös onnistuneet tuomaan esille esikuviensa käyttäytymistavat. Tintistä tulee mieleen Tintti, Haddockista Haddock, jne.

Ainoa oikea surku elokuvassa on se, ettei Haddock pääse dokaamaan missään vaiheessa. Sillä tuo rakastettava vanha juoppo on oma suosikkini.

Pitääkin vielä noista huolimattomuusvirheistä mainita yksi erinomainen: Miloun häntään on sidottu paistinpannu ja eräässä kohtauksessa pannu irtoaa, mutta seuraavassa kohtauksessa (samaa juoksua kuvatessa) pannu on taas kiinni hännässä.

Tintti ja Siniset Appelsiinit ovat ihan pähkähullu elokuva, mutta kieltämättä se onkin juuri siksi hauskaa katsottavaa.
Elokuva on kaikinpuolin nolostuttavan kömpelö ja hätäisen oloisesti kokoon kasattu. Leikkausvirheitä on enemmän kuin laki sallii, nopeutetut tappelukohtaukset ovat hölmön näköisiä ja musiikki kuulostaa sormettoman rigor mortiksesta kärsivän lelupianoilijan piipitykseltä.
Ja jos rehellisiä ollaan, niin eipä tämän elokuvan tarinaa voi juuri hyväksi kutsua. Mutta hän joka saa myytyä elokuvayhtiölle elokuvan idean suolaisista sinisistä appelsiineista, on hyvä tyyppi minun kirjoissani.

Tähdet: ***
Tintti ja Siniset Appelsiinit
...NOIR

The Three Burials Of Melquiades Estrada (2005)

Ihmeen kauan tällä kestikin tulla Suomeen dvd:nä, mutta ainakin tässä tapauksessa hyvää kannatti odottaa.

Melquaides Estrada (Julio Cedillo) löytyy kuolleena Teksasin ja Meksikon raja-alueelta. Estradan ystävä ja työnantaja Pete Perkins (Tommy Lee Jones) aloittaa vastuuntuntoisen matkansa saadakseen selville miksi ja kuka Estradan tappoi, sekä saattaakseen Estradan ruumiin kotikylänsä hautausmaahan. Saatuaan selville että Estradan tappaja [Tämä ei ole spoileri, sillä asia mainitaan jopa takakannessa] on rajavartija Mike Norton (Barry Pepper) ja huomattuaan että paikallinen poliisi ei välitä asiasta hevonkukkuakaan, päättää Pete ryöstää Estradan ruumiin, pakottaa Nortonin mukaansa ja viedä itse Estradan ruumiin oikeaan hautaansa.
Ja kaikki sai alkunsa erehdyksestä.

Vastuu, oikeudenmukaisuus ja ihmisyys. Siinä Three Burialsin tärkeimmät teemat ja hyvin vahvasti, sekä vähäeleisesti elokuva ne esittääkin.

Tämä saattaa vaatia hieman keskittymistä, sillä elokuva kulkee hyvin rauhallisesti koko kestonsa ajan, joten toimintaa siitä on turha pahemmin odottaa. Ja elokuvan alkupuoli on kuvattu lukuisina takautumina, joiden kärryillä pysyminen ei ole vaikeaa, mutta sinä aikana ei kannata istua päästelemässä varpusparvia pönttöön.

Jos pidät elokuvista kuten Menneisyyden Ote, Menetetty Maa, tai vaikkapa Kunniasanalla, niin Three Burialsissa on samanlaista raadollisuutta sekoitettuna herkkyyteen.
Ruumiin kuljetus ja sen käsittely saattaa kuulostaa makaaberilta, mutta kyseessä on lopulta koskettava matka inhimillisyyteen.

Ja jostain syystä pitää vielä mainita, että minusta tämän elokuvan nimi on pirun hieno.

Katso, tai ole katsomatta.

Tähdet: ****
The Three Burials Of Melquiades Estrada

...NOIR

Rajaton Valta (Absolute Power, 1997)

Eastwood on Luther Whitney, veteraanivaras joka on tekemässä keikkaa kartanossa kun hän huomaa paikalle saapuvan pariskunnan. Luther piiloutuu ja joutuu huomaamaan kuinka humalainen pariskunta aloittaa seksuaalisen kanssakäymisen, joka johtaa riitaan, joka johtaa miehen avunhuutoon, joka johtaa siihen että paikalle saapuu kaksi miestä jotka ampuvat naisen. Pian ampumisen jälkeen paikalle saapuu myös nainen, joka käskee ampujia pitämään suunsa kiinni, tilanne tulee lavastaa murtovarkaan tekemäksi (Luther ei siihen liity, koska paikalla olijat eivät tiedä oikean murtovarkaan läsnäolosta.) ja kaikki todisteet muiden käynnistä tulee pyyhkiä pois. Luther pakenee paikalta, mutta ehtii ottamaan yhden todisteista, sormenjälkiä kuhisevan veitsen mukaansa.
Nämä henkilöt paljastuvat seuraaviksi:
-Humalaisen parikunnan naispuolinen tapaus oli naimisissa oleva seurapiirilady Christy Sullivan (Melora Hardin.)
-Humalaisen pariskunnan miespuolinen tapaus on yhdysvaltojen presidentti Allen Richmond (Gene Hackman.)
-Ampujat ovat presidentin henkivartijat Bill Burton (Scott Glenn) ja Tim Collin (Dennis Haysbert.)
-Nainen joka käski peittelemään tapahtuman on presidentin neuvonantaja Gloria Russell (Judy Davis.)
Joten Luther näki juuri kuinka presidentti oli hässimässä naimisissa olevaa naista ja henkivartijat ampuivat naisen suojellakseen presidenttiä. Siispä presidentin neuvonantaja peittelee asiaa omaa ja presidentin asemaa suojellakseen.
Tapausta tutkiva poliisi Seth Frank (Ed Harris) haistaa asiassa samantien palaneen käryä, eikä usko kyseessä olleen yksinkertainen tapaus jossa murtovaras on tappanut tullessaan yllätetyksi.
Kun Luther huomaa kuinka asiaa koetetaan peitellä ja presidentti ei aio tulla esiin millään tavalla ottamaan vastuutaan, aloittaa Luther kissa ja hiiri-leikin presidentin kanssa. Luther koettaa painostaa presidenttiä tunnustamaan syyllisyytensä, mutta Gloria Russell haluaa Lutherin metrin alle maan.
Kohta Lutherin perässä ovat tappajat (Tim Collin ja kuolleen Christy Sullivanin miehen, Walterin [E.G. Marshall] palkkaama salamurhaaja) ja poliisit, ja miten todistaa presidentin tehneen jotain väärin kun itse on tunnettu varas ja oli juuri tapahtumahetkelläkin keikkaamassa koruja.

Sivujuonena on myös tarina jossa Luther koettaa paikata välejään tyttärensä Katen (Laura Linney) kanssa. Luther kun ei ole ollut mikään kaikkein parhain isä, mutta nyt hädän tullessa haluaa paikata välit. Tämä tarina on aivan turha ja hidastaa elokuvaa liiaksi. Se on vain niin kulunut idea tämänkaltaissa elokuvissa. Etenkin kun Katen ja joviaalin poliisi Sethin välillä vielä viritellään romanssi, niin kliseekello soi kovemmin kuin Castafioren korut.

Tällä näyttelijäkaartilla ei voi tehdä huonoa elokuvaa,,, tai voi, mutta se vaatii jo hieman taitoa. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan erinomaista työtä, mutta elokuvaa katsoessa kannattaa eritoten huomioida Scott Glenn.
Scott Glenn esittää huonoa omaatuntoa potevaa presidentin henkivartijaa niin uskottavasti, että se saa jälleen miettimään että miksi tätä herraa ei näe isoissa elokuvissa pääosissa, vaan hänestä on tullut enemmänkin sivuosien esittäjä.
Glennin hahmo tietää tehneensä oikein ampuessaan presidentin rakastajattaren, koska uskoi presidentin olleen vaarassa. Ja tietää tehneensä väärin peitellessään asiaa. Joten se Glennin hahmon kulku entisen sankarikytän oikeudentajusta, vääristeltyyn lojaalisuuteen presidenttiä kohtaan on kuvattu siten, että hän tuntuu oikealta ihmiseltä, eikä vain esiintyjältä.

Vaikka kyseessä on ihan hyvä tarina ja näyttelijät tekevät hyvää työtä, niin Rajaton Valta sisältää jonkin verran epätasaisuutta.

Kun osa hahmoista kuten Bill Burton, Luther Whitney, Allen Richmond ja Walter Sullivan ovat kirjoitettu monipuolisiksi, niin jostain syystä Seth Frank ja Kate Whitney ovat suuresta esiintymismäärästään jätetty hieman ontoiksi, persoonattomiksi hahmoiksi.
Gloria Russellista puolestaan on tehty jostain syystä jonkinlainen Milla Magian oloinen noitamainen harppu. Jos Russellin pitäisi kerran olla presidentin kansliapäällikkö, niin miksi hän näyttää koko ajan siltä kuin olisi nukkunut meikit naamassaan ja tukka on kuin vastaheränneellä. Se ei hirveästi herätä uskottavuutta.
Kun vielä muuten hyvin dynaamiseen tarinaan on laitettu mukaan se aivan turha sivujuonne Lutherin suhteesta tyttäreensä ja tyttären orastava romanssi tutkimusta johtavaan poliisiin, niin se vain korostaa elokuvan epätasaisuuksia.

Ja vaikka tämä ei olekaan mikään virhe, niin itse olisin tehnyt Lutherista hieman ilkeämmän oloisen ihmisen. Nyt Luther on heti alusta asti liian herrasmies varkaaksi ja mielestäni tarinan kannalta olisi ollut parempi jos katsoja ei voisi samaistua Lutherin hahmoon liiaksi. Ajatus siitä että varas todistaa murhan, mutta ei voi tulla asemansa takia esille on hyvä, mutta kun kyseinen varas on elokuvan toiseksi kiltein hahmo (Seth Frank vie yköspaikan) niin se hyvä idea hieman vesittyy. Jos Luther olisi täysi kusipää, niin moraalidilemma tulisi paremmin esille.

Kyseessä kuitenkin on erinomaisesti näytelty ja varsin hyvän tarinan sisältävä jännityselokuva, joka ei kenties nouse mihinkään klassikkoasemaan mutta ajaa tehtävänsä vallan mallikkaasti.

Tähdet: ***
Rajaton Valta
...NOIR

Murskaaja (The Enforcer, 1976)

Murskaaja on erinomainen sana kuvaamaan Clint Eastwoodia, sillä edelleen nykykunnossaankin hän näyttää siltä että voisi murskata kaikki vastaantulijat yhdellä kädellään. ”Clint murskaa!” En nyt väitä ettäkö Clint kulkisi murskailemassa ihmisiä, mutta hän näyttää edelleen siltä että voisi halutessaan tehdä näin.

Murskaaja elokuva puolestaan ei aivan yhtä kova ole.
Kyseessä on elokuva joka Eastwood-faneille on taattua nannaa ja toimintaleffaa kaipaaville vallan erinomainen valinta, mutta elokuvana itsenään se on vain ihan hyvä. Hieman tyhmä tarina, jonkin verran nolostuttavia hahmoja, mutta vastaavasti joitakin erinomaisia hahmoja ja laadukkaasti toteutettu tyhmä tarina.

Harry Callahan (Clint Eastwood) on vanha tuttu oma itsensä, kovaotteinen lain puolustaja. Harry on edelleen sitä mieltä, että rikollisia kohdellaan liian helläkätisesti ja hän näyttäisi olevan oikeassa. Likaisen Harryn maailmassa poliitikot eivät uskalla tehdä mitään päätöksiä jotka saattaisivat vaarantaa seuraavat vaalitulokset ja siksi nyhveröivät joka ainoassa asiassa (mitä? Ihan kuin tosielämässä.) Siispä ääriliberaalien silmissä Harry esittäytyy väkivaltaisena dinosauruksena, joka on pahempi rikollinen kuin oikeat rikolliset. Harryn agressiivisen oloinen toiminta johtaa siihen että selkärangaton poliisipäällikkö siirtää Harryn toimistohommiin, jossa tämän pitäisi haastatella ylennyslistalla olevia poliiseja, jota kautta hän tapaa ensimmäistä kertaa konstaapeli Kate Mooren (Tyne Daly.) Harry tekee selväksi että kokematon Moore ei ole vielä valmis ylennettäväksi, mutta kiintiörajoitus johtaa siihen että kahdeksasta ylennettävästä kolmen pitää olla naisia. Harry ei välitä pätkääkään siitä kuka ylennetään, mutta on sitä mieltä että sukupuolen perusteella ei tule mahdollisesti kyvytöntä poliisi ylentää minnekään. Tämä nähdään isompien silmissä tietenkin sovinistisena käytöksenä ja Harryn dinosauriaaninen maine fossiilisoituu entisestään.
Samaan aikaan kaupungilla liikkuu vietnamveteraanihippiterroristijoukko... Ihan oikeasti... kaipa he ovat olevinaan jonkinlainen jenkkinäkemys Baader Meinhofista.
No kuitenkin,,, siis kaupungilla liikkuu aseita varasteleva ja uhkauskirjeitä tehtaileva terroristiryhmä, joka mainostaa itseään jonkinlaisena kansan vapautusrintamana, mutta tosiasiassa kyseessä on joukko piripäitä rahan perässä. Nämä terroristit lahtaavat Harryn entisen parin Frank DiGiorgion (John Mitchum) ja Harry saa siitä henkilökohtaisen syyn jäljittää nämä kiristystä harjoittavat piripäät. Harry pääsee pois toimistohommista, mutta joutuu siitä hyvästä ottamaan parikseen erään ylennetyn Kate Mooren ja luonnollisesti tämä ei juuri Harryn mielialaa kohenna.
Harry kulkee jäljittämässä pahiksia ja Kate juoksee perässä. Joo-o, suurin osa Katen roolista on juosta Harryn perässä.
Hiljalleen Harry alkaa kuitenkin kunnioittamaan Katea (miksi kysyn minä. Kate Moore ei nimittäin tee mitään sellaista elokuvan aikana, joka saisi uskomaan hänen olevan pätevä työssään. Kate vain juoksee perässä ja hymyilee, siinä kaikki.) ja yhteistyö rupeaa toimimaan hänen kanssaan. Mutta poliitikkojen ja poliisijohdon kanssa Harry ei edelleenkään tule toimeen ja jälleen Harrya työnnetään pois jutusta, ja virkamerkki otetaan pois.
Siinä sivussa tämä kansan vapautusrintama kaappaa pormestarin ja vie tämän mukaan piilopaikkaansa, Alcatraziin. Siis mitä hittoa? Terroristiryhmä piilottelee Alcatrazissa, eivätkä edes ole kovin piilossa, vaan aivan kuin kyseessä olisi jokin puumaja jonne muilla ei ole asiaa ilman salasanaa. Joten Harry ja Kate matkaavat terroristien (köh!) piilopaikkaan ja Kate tapetaankin mahdollisimman nopeasti heidän jalkauduttuaan Alcatrazin saarelle. Aivan, heti kun he pääsevät paikalle Kate kuolee. Johan oli epäkiitollinen rooli. Aluksi juostaan ympäriinsä ja sitten ammutaan hengiltä. No mutta sehän on kiva.
Harry lahtaa loput pahikset ja osoittaa että kovaa vastaan tulee taistella kovalla.

Toiminta on ihan näyttävää, Eastwood suoriutuu roolistaan erinomaisesti ja kokonaisuutena Murskaaja on ihan hyvä toimintaelokuva.
Mutta,,, Tyne Dalyn rooli on väkinäisen oloinen.
Minusta oli ymmärrettävää että Likaiseen Harryyn haluttiin tuoda vahva naishamo mukaan, mutta ei silloin kyseessä ole vahva naishahmo, jos hänen ainoa tehtävänsä on mumista, juosta Harryn perässä ja tulla tapetuksi ilman että olisi saanut tehdä mitään tarinan kannalta olennaista.
Väkinäisen oloinen on myös tämä selitys terroristiryhmästä. Se ei haittaa että kyseessä onkin pelkkä rikollisjoukko jotka käyttävät muka poliittista agendaa aseenaan, mutta se että sitä ei käytetä edes hämäyksenä, eikä edes hyväksi millään tavoin. He vain toteavat olevansa kansan vapautusrintama, mutta missään vaiheessa ei näytetä käyttävätkö he tuota vain kusettaakseen poliiseja, johtaakseen heitä harhaan, vai onko edes jollakulla joukossa aatteellinen ajatusmaailma. Kun elokuvassa vielä todetaan että osa ryhmästä on jotain tappamisen ammattilaisia ja että osa on vietnamin sodan veteraaneja, niin annetaan ymmärtää että poliittisuus voisi olla osa juonta. Etenkin kun nämä ex-sotilaat ovat nyt jotain hippejä jotka taistelevat valtiota vastaan,,, mitä he eivät tietenkään tee. Mutta ei, nämä kaikki ovat vain ohimennen mainittuja seikkoja joihin ei palata elokuvan aikana enää ensimaininnan jälkeen. Koko tämä terroristiryhmän juonellinen päämäärättömyys saa ajattelemaan, että lieneekö elokuvan valmistumisajankohtana olleen terroristiteema vain hot eikä not, ja siitä syystä oli päätetty elokuvaan laittaa terroristiryhmä, joka ei ole terroristiryhmä, mutta on ja ei, mutta ei kukaan ryhmässäkään tunnu ajattelevan asiaa.

Erinomaista elokuvassa on Harryn logiikan tuominen esiin. Jokainen järkevä ihminen varmasti tajuaa ettei ketään tule suosia sukupuolen perusteella, vaan jos on kerran pakko arvottaa ihmisiä, niin sen tulee tapahtua kykyjen perusteella. Kiintiöt eivät ratkaise ongelmia, ne vain pitävät ne olemassa.
Sama pätee Harryn esille tuomaan ajattelutapaan, että hän selkeästi uskoo kaikille kuuluvan samat oikeudet mutta vetoaminen oikeuksiin johtaa liian usein pelkoon ihmisten loukkaamisesta, joka johtaa siihen ettei mitään uskalleta tehdä tai sanoa ettei vain kukaan rupeaisi murjottamaan.
Joten Murskaaja osoittaa että vaikka Harryn hahmoa voidaan virheellisesti pitää fasistisena, niin hän oikeasti vain peilaa sitä vapautta joka näyttää millainen on ihminen joka uskaltaa olla itsensä, mutta ympäristö koettaa vaientaa tätä.

Murskaaja on Likainen Harry-sarjan kevyin tuotos, joka käyttää komiikkaa parhaiten silloin kun Harrya erheellisesti pidetään misogynistina.
Murskaaja kuitenkin on onnistunutta ajantappoa lievästä sekavuudestaan ja alikirjoituksestaan huolimatta.

Tähdet: ***
Murskaaja
...NOIR

Purple Rain (1984)

Prince on musiikin saralla nero.
Princen musiikki kuulostaa aina Princeltä, ei keneltäkään muulta. Hän on luonut niin suuren määrän uniikkia musiikkia, että innovataattorina hänen veroisiaan ihmisiä löytää vain menneisyydestä ei enää jälkeen ensimmäisen Prince-levytyksen. Musiikin kehitys loppui Princeen. Edes Prince itse ei enää tee yhtä hyvää musiikkia kuin Prince.
Ja jos luulette jonkun Dimmu Borgirin poseerausärjymisen olevan paheellista, niin kukas muu kuin Prince on yksi suurimmista syistä riemastuttavaan Parental Advisory-merkintään.
Prince saa Jehovan todistamisenkin kuulostamaan ilotalon pyörittämiseltä.

Tottakai, kuten niin monet muut muusikot, myös Prince on kokeillut elokuvauraa. Mutta kuten niin monet muut muusikot, myös Prince on muusikko jonka ei kannattaisi näytellä. Prince on näyttelijänä vain häivähdyksen parempi kuin Britney Spears, tai Mariah Carey, mutta toisin kuin muiden kohdalla, sai Prince heikoista näyttelijänlahjoistaan huolimatta aikaiseksi aivan helvatun hyvän elokuvan.

Purple Rainin pitäisi olla fiktiivinen tarina nuoren muusikon tiestä pohjalta korkeimmalle huipulle, mutta se ei kerro vuorikiipeämisestä.
Se että kuinka fiktiivinen tarina Purple Rain on, lienee täysin katsojan arvioitavissa. Sillä tämä tuntuu enemmän Princen siihen asti elätyn elämän elämänkerralta, kuin siltä että Prince esittäisi muuta kuin itseään. Tämä ei siis ole mikään Britneyn Crossroads, jossa kuvataan päällisin puolin samankaltaista tarinaa, mutta valheellisen oloisesti. Purple Rainissa kun on vaikea olla ajattelematta että kuvassa on nimenomaan Prince, eikä Princemainen olento.
Princen esittämä Kid kun näyttää ja kuulostaa Princelta. Hitto! Jopa Kidin bändinä toimii Princen silloinen bändi, joka näyttää ja kuulostaa samalta kuin todellisuuden Princen bändi. Jopa yksi elokuvan kolmesta päätarinasta on identtinen todellisuuden kanssa, mutta se tulkoon pikapuoliin esille.
Yhtä hyvin Puple Rainin hahmot olisivat voineet olla kaikki omilla nimillään, kuin mukafiktiivisinä roolihahmoina.

Prince on The Kid, nuori (funk)rock-muusikko joka esiintyy päällisin puolin jokseekin egoistisena ja ankarana bändijohtajana. Todellisuudessa Kid on tähteyttä halajava, huonoista kotioloista lähtenyt, itsensä erilaiseksi tunteva nuori muusikko.
Kid tuntee turhautumista kun hän ei ole bändeineen vieläkään päässyt tähtitaivalle, vaan esiintyy edelleen samassa pienessä, vaikkakin suositussa klubissa. Osasyy Kidin menestyksen tiellä on se, ettei hän osaa luottaa ihmisiin ja täten ei hyväksy muiden bändinsä muusikoiden ideoita hyödynnettäväksi. Tämä johtaa yhteen elokuvan kolmesta päätarinasta, jossa Kidin bändin muusikot Wendy ja Lisa (todellisuudessakin Princen yhtyeessä olleet Wendy Melvoin ja Lisa Coleman) tarjoavat Kidille biisiä, jonka tämä hylkää samantien. (Tämä on se aiemmin mainitsemani identtinen tarina todellisuuden kanssa. Wendy ja Lisa aikoinaan julkisesti valittivat etteivät saa ideoitaan läpi Princen yhtyeessä.) Siispä Kidin bändi alkaa olla hajoamispisteessä
Toinen tärkeä juonikuvio elokuvassa kertoo nuoresta laulajattaren alusta, Apolloniasta (ihan julmetun huono Apollonia Kotero) joka ihastuu Kidiin, mutta on oikeastaan valmis tekemään mitä vain saavuttaakseen itse mainetta. Ja kun Kid ei luota ihmisiin, niin orastava rakkaus Apolloniaan alkaa saada väkivaltaisia piirteitä ja mustasukkaisuutta.
Väkivalta ja mustasukkaisuus ovat ne seikat jotka vievät siihen kolmanteen tärkeään juoniosioon, joka kertoo Kidista lavan ulkopuolella.
Lavalla Kid on rooliasuun pukeutuva muusikko, mutta kotona Kid kokee todellisen elämän ja se ei ole kaunista. Väkivaltainen ja mustasukkainen isä hakkaa vaimoaan, Kidin äitiä siis ja Kid vihaa täten isäänsä ja elämäänsä todellisuudessa. Kid tarvitsee pakotien musiikkiin ja muusikon fiktiiviseen rooliasuun.
Kaikki kolme osuutta (bändiongelmat, rakkaushuolet ja kotielämä) nivoutuvat yhteen ja Kid kasvaa ihmisenä huomaamaan, että jos on vain valmis luottamaan, niin siihen ollaan valmiita vastaamaan. Joten elokuva ei niinkään kerro siitä kuinka köyhistä oloista tulevasta muusikosta tulee tähti, vaan siitä kuinka elämää ei saa paeta jonkin roolin taakse.

Hienoa elokuvan tarinassa on se, kuinka Kidin ongelmat osoitetaan pitkälti hänen itsensä luomiksi ja kuinka nekin ratkeavat juuri niiden itse ongelmien ansiosta.
-Kid pakenee todellisuutta väkivaltaisen isänsä vuoksi. Samasta syystä hän ei osaa luottaa ihmisiin ja näkee kaikkialla vain negatiivisuutta. Mutta huomatessaan että isä onkin itse aikoinaan unelmistaan luopunut ja siksi turhautumistaan väärällä tavoin purkava ihminen, näkee Kid että syyttää luottamuspulastaan syyttä isäänsä.
-Kun Kid epäilee statustaan bändin johtajana, purkaa hän kiukkuaan Wendyyn ja Lisaan, ja siksi evää näiden mahdollisuuden saada krediittiä biiseillään. Tajutessaan bändin olevan enemmän kuin yksilö, osaa Kid myös arvostaa bändin yhteensulavuutta.
-Huomattuaan että Apollonia tekee yhteistyötä Morrisin (Morris Day) kanssa, syyttää hän tätä selkäänpuukottajaksi. Morris kun on vokalisti klubin suosituimmassa bändissä Timessa, niin hän on Kidin silmissä vihollinen. Morris ei auta asiaa pitäessään itseään parempana kuin Kidia ja Morris haluaa vaikka väkisin pitää oman bändinsä klubin ykköstapauksena. Mutta kun Kid on ymmärtänyt omien ongelmiensa olleen pääosin itse luotuja, niin hän ei enää välitä Morrisista ja osaa kannustaa Apolloniaa, sen sijaan että estäisi tämän urakehitystä.
Eli Purple Rain osoittaa että tähteydestä haaveilevan ihmisen ei tarvitse yltää tähdeksi saakka, saavuttaakseen jotain yhtä tärkeäksi luokiteltavaa. Purple Rainin tapauksessa tähteys on löytää usko itseensä ja muihin ihmisiin.

Prince ei ole Purple Rainin ainoa huono näyttelijä, vaan elokuvassa esiintyvät henkilöt tekevät kaikki heikkoja suorituksia. On kuin jokaisella elokuvan hahmolla olisi vain kaksi tapaa esiintyä:
A) Ole pökkelö.
B) Matki Tasmanian tuholaista.
Morrisin kohdalla vain jälkimmäinen pitää paikkaansa.
Mutta huono näytteleminen ei pilaa suht' hyvää tarinaa ja elokuvan funky tunnelma on kohdallaan. Itseasiassa elokuva onkin parhaimmillaan niissä klubilla tapahtuvissa kohtauksissa, sillä niihin on saatu energiaa muita osia enemmän.

Hyvä tarina, heikosti näytelty.

Ja jos et ole Princen fani, niin tämä elokuva tuskin muuttaa mieltäsi. Muille kuin Princen ystäville Purple Rain todennäköisesti näyttäytyy vain elokuvana jossa hassusti pukeutuva pikkumies käyttäytyy hassusti ja ajoittain laulaa korkealla äänellä. Visuaalisestikin elokuva on liian usein hölmön näköinen ja ajan syömä.
Joten fanius vaikuttaa selkeästikin pisteytykseeni, sillä Purple Rain rokkaa ihan sikana. Vaikka se on hassun näköinen ja Prince ei osaisi näytellä itseään edes tullista läpi, niin siltikin Purple Rain on ihan julmetun viihdyttävä musiikkidraama.

Tähdet: ****
Purple Rain
...NOIR