Kingstonin Kovanaama (The Harder They Come, 1972)

Nyt on Kingstonin Kovanaaman kokoinen aukko elokuvasivistyksessäni paikattu, kun monen vuoden ja monen yrityksen jälkeen sain viimein katsottua tuon samannimisen elokuvan.
Kovanaama? Se heppuhan on kuin Snoop Dogg. Jos sinne päin aivastaakaan, niin mieshän lentää nurin.
No kuitenkin. Syy siihen miksi en ole aiemmin saanut tätä elokuvaa katsottua löytyy siitä, että kyseessä on reggae-elokuva. Reggae kun kuuluu siihen musiikin lajityyppiin josta minä löydän niin harvoin mitään mielenkiintoista, että en viitsi edes yrittää. Varmaan minua siis kiinnostaisi katsella elokuvaa jossa soisi kolme tuntia 31 minuuttia löysää, väsyttävää, ryhditöntä, silmät puoliummessa olevaa musiikkia. Ei kiitos, The Clashin vähäiset kokeilut reggaen parissa riittävät minulle.
Mutta onhan kuitenkin kyseessä moderni klassikko, kulttielokuva ja Jamaikan historian ensimmäinen teatterielokuva. En tiedä teistä, mutta sana Jamaika ei tuo minun mieleeni elokuvan ihmemaata.
Elokuva rohkaisi minua kulttistatuksensa lisäksi siten, että kun laitoin levyn koneeseen, huomasin ettei se olekaan todellisuudessa kuin tunnin ja 43 minuuttia pitkä. In your face takakansi!

Ivanhoe (Jimmy Cliff)...
Hetkinen.
Ivanhoe! Ihan oikeasti?
No jaa, kyllähän tässäkin tarinassa kerrotaan osittain kansan eräänlaiseksi sankariksi nousevasta miehestä joka tavallaan taistelee korruptoinutta valtaeliittiä vastaan. Melkein.
Siispä Ivanhoe on maalaispoika joka saapuu Kingstoniin etsimään menestystä ja elämänkokemuksia. Luonnollisesti hänet ryöstetään samantien.
Ivanhoe, tai lyhyemmin Ivan kuten häntä enimmäkseen elokuvassa kutsutaan, tekee hiukan hanttihommia ja pärjää ihan siedettävästi elämässään. Ivan kuitenkin haaveilee jonkinasteisesta kuuluisuudesta ja rahallisesta menestyksestä, ja siihen saattaa avautua tie levyttämällä hittikappale levytuottaja Hiltonille (Bob Charlton.) Tarjottu 20 dollarin kertakorvaus hittikappaleen, eli useasti elokuvassa soivan The Harder They Comen oikeuksista ei kuitenkaan miellytä Ivania, vaan hän päättää ruveta yksityiseksi levyjulkaisijaksi. Mitä Ivan ei kuitenkaan tiedä on se, että yksikään kaupunkin levyliikkeistä ei suostu ottamaan levyä myyntiin, eikä yksikään radioasema soita sitä, sillä Hilton on jonkilainen reggaekummisetä ja ilman hänen suostumustaan ei kukaan tee yhteistyötä Ivanin kanssa.
Ivan päätyykin lopulta eräänlaiseen artisti maksaa-sopimukseen Hiltonin kanssa ja kohta The Harder They Come-kappaletta soitetaan parissa diskossa ja radioasemalla. Sen jälkeen oikeastaan elokuvasta unohdetaan koko Ivanin halu menestyä levyttävänä artistina. Sen sijaan Ivan rupeaa tekemään ganjakauppaa, mutta ei ole tyytyväinen isomman jehun, Josen (Carl Bradshaw) maksamiin korvauksiin vaan hän haluaa olla itse pääkaupassa mukana isojen rahojen seassa.
Jose haluaa antaa opetuksen isottelevalle Ivanille ja pyytää poliisia pidättämään hänet. Ivan ampuu poliisin ja yrittää ampua Josen ja tämän tyttöystävän. Siispä nyt Ivan on Kingstonin suurin rikollinen ja kaikki ovat hänen perässään. Okei, kukaan ei ole hänen perässään. Ihan oikeasti, kytät vain lojuvat riippumatoissa chillailemassa ja Jose polttelee ilotupakkia mäkättäen miksei kukaan saa Ivania kiinni.
Ivanin maine kiirii kaduilla ja joku taitaa soittaa taas diskossa sitä hittikappaletta, siispä Hilton pyytää että jos poliisi saa Ivanin kiinni, niin annetaan hänen levyttää vielä toinen kappale ennen hirttotuomion käytäntöönpanoa. Ivan itsekin alkaa uskomaan olevansa jonkinlaisen tyranneja vastaan taisteleva sankari ja otattaa itsestää kuvia joissa hän poseeraa pyssyjen kanssa. Kuvat hän lähettää lehteen joka ei julkaise niitä.
Ivanin ystävä Pedro (Ras Hartman) ehdottaa, että Ivanin tulisi paeta laivalla Kingstonista ja aloittaa jossain muualla uusi elämä. Ivan suostuu ehdotukseen, mutta sitä ennen olisi juostava paljain jaloin rannalla, telmittävä rantavedessä ja katsottava kuinka Pedro lennättää leijaa. Öö, okei.
Laiva menee menojaan ja Ivan ammutaan kuoliaaksi.

Sanon sen ihan suoraan: Tämä oli aivan uskomattoman tylsä elokuva.

Pystyn kyllä ymmärtämään elokuvan kulttiaseman, mutta samoin pystyn ymmärtämään Salòn kulttiaseman, mutta ei sekään mielestäni hyvä elokuva ole.

Kingstonin Kovanaaman tarina on aika mukavan perinteinen ryysyistä rikkauksiin-kertomus ja rikollisuus-aiheisena se yhdistyy mielessä Arpinaaman kaltaisiin elokuviin. Ja oli oikeastaan hauskaa kuinka Ivan ei oikeastaan saavuttanutkaan menestystä ja valtaa, kun yleensä näissä tarinoissa ja nimenomaan rikollisten kuvauksissa päähenkilö nousee huipulle vain tullakseen ammutuksi alas. Joten sinänsä tämä muistuttaakin enemmän Keskiyön Cowboyta siinä, että maalaispoika tulee hakemaan menestystä, mutta ei löydä mahdollisuuksia siihen, saati sitten ole itse tarpeeksi kyvykäs unelmiensa saavuttamiseen. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että elokuva on hidas kuin fossiilisoitunut kilpikonna. Onhan se kiva, että on rento meininki, mutta liiallinen löysäily johtaa rattiin nukahtamiseen.

Ohjaus, kuvaus, leikkaus ovat kaikki aika kömpelöitä. Tai sanotaan näin, että esikoiselokuvaksi ja amatöörituotannoksi tämä on varsin ammattilaismainen elokuva, mutta jos mukana on edes yksikin oikea elokuvan ammattilainen, niin tämä on enemmänkin amatööritasoa toteutukseltaan. Ainakin Kingstonin Kovanaama on paras näkemäni Jamaikalainen elokuva.

Näyttelijät ovat pääosin väsyneitä, taikka hermostuneen oloisia. Melkein voi kuulla monien näyttelijöiden ajatukset siitä kuinka ”älä katso kameraan, älä katso kameraan.”
Jimmy Cliff on ihan hyvä Ivanina, mutta ei hänessäkään nyt kovin paljoa näyttelijäkarismaa ole pitämään hahmon mielenkiintoa yllä. Tavallaan se sopii kyllä Ivanin hahmoon, sillä tämä hahmohan ei edes itsekään yritä kunnolla saada haluamaansa menestystä, vaan on enemmänkin sellainen, että ”joo, voisin mä ottaakin rahaa ja valtaa vastaan, mutta eihän mun tarvitse tehdä mitään sen eteen?” Joten hahmon näkyvään näkymättömyyteen ja kyvykkääseen kyvyttömyyteen istuu ihan hyvin karismaton esiintyminen.

Musiikki on elokuvan löysäilyyn sopivan väsyttävää, joten sinänsä reggae on musiikkina varsin sopivaa kamaa juuri tähän elokuvaan.

Kuten aiemmin sanoin, pystyn ymmärtämään elokuvan kulttiaseman, mutta mieleeni tulee että kuinkahan paljon tämän elokuvan saamasta arvostuksesta johtuu jonkinlaisista elokuvan ulkopuolisista asioista. Jamaikalainen reggae-elokuva 70-luvulta jolloin blaxploitaatio oli pinnalla. No eipä siinä mitään. Onhan Kingstonin Kovanaama sentään hyvin erilainen elokuva, vaikka ei sitä ehkä tarinaltaan olekaan, mutta erilainen ollessaan erilainen.
Kyllä tämä varmaan moneen ihmiseen puree kuin Korkeajännitys-sarjakuvan kuuluisa slogan, mutta minulle selkeästi kohdeyleisön ulkopuolisena Kingstonin Kovanaama esittäytyi hitaana, selkärangattomana, sohvalla lojuavana narkoleptikkona.

Ai niin, ilmeisesti elokuvan takakannen ilmoittamassa elokuvan pituudessa oli laskettu mukaan ekstramateriaalit. Miksi sitä ei oltu voitu ilmoittaa vaikkapa muodossa elokuvan pituus + ekstrat. Tulee ihan mieleen se kerta kun eräs asiakas vaati edellisessä työpaikassani rahojaan takaisin Sky Captain And The World Of Tomorrow-elokuvan vuokrauksesta, sillä hän oli omien sanojensa mukaan maksanut hieman päälle 100 minuuttisesta elokuvasta, eikä alku- ja lopputeksteistä, vaan siis pelkästään niiden välisestä ajasta. Okei, Sky Captainin pituudesta melkein puolet kuluu lopputeksteihin, mutta kuka ei tajua niidenkin olevan osa elokuvaa ja täten ne kuuluvat elokuvan hintaan. Luulin olevani piilokamerassa.

Tähdet: **
Kingstonin Kovanaama
...NOIR