Hassut Hurjat Hirviöt (Where The Wild Things Are, 2009)

En muista Maurice Sendakin satukirjojen kuuluneen minun lapsuuteeni, enkä myöskään muista keskustelleeni koskaan kenenkään kanssa samaisen kirjailijan tuotoksista ennen Spike Jonzen elokuvaversiointia Hassuista Hurjista Hirviöistä. Joten en osaa sanoa kuinka tunnettu Sendak on ollut Suomessa, tai ylipäätään kotimaansa rajojen ulkopuolella. Palkittu tekijä kuitenkin on ja etenkin tätä nyt elokuvanakin olevaa Hassuja Hurjia Hirviöitä pidetään lastenkirjallisuuden klassikkona, joten tokihan se kirja piti lukea ennen elokuvan katselua. Kyllähän kyseessä on ihan kiva lastenkirja jonka aiheen on helppo nähdä siirtyvän elokuvaksi, kuten tapahtuikin, mutta on siinä jotain outoakin. Kyseessä on hyvin lyhyt, hyvin vähän tekstiä ja isoja kuvia sisältävä teos jossa ei ole oikeastaan minkäänlaista opetusta, ja ns. fantastinen hirviö-osuuskin on vain raapaisu pintaa. Tai on siinä opetus, jos sellaisena pitää huonon käytöksen palkitsemista.
Hassut Hurjat Hirviöt kertoo huonosti käyttäytyvästä Maxista joka komennetaan huoneeseensa ilman illallista. Huoneessaan Max kuvittelee matkustavansa hirviöiden maailmaan, käyttäytyy siellä huonosti kuin diktaattori ikään ja kotiin palatessaan saa illallisensa.
Öö, okei. Siis ole ilkeä, kuvittele olevasi ilkeä ja saat ensimmäisen ilkeysosuuden anteeksi.
Sinänsä kyseessä on kuitenkin realistinen kertomus, sillä kyllähän sitä itsekin teki lapsena jotain tuhmaa, joutui arestiin, tms. pakeni jonkinlaiseen kuvitelmaan jossa pääsi itse pomoilemaan ja sai kuitenkin anteeksi kunhan oli rauhoittunut. Hassut Hurjat Hirviöt on kuitenkin kirjana niin lyhyt ja yksinkertaisesti tehty, että se jää mieleen enemmän vain aiemmin mainitun kaltaisena tuhmuus kannattaa-kertomuksena. Joten vaikka kyseessä onkin ihan kiva lastenkirja niin sen klassikkostatus jää minulta hieman ymmärtämättä.

Itse elokuvaan.

Max (Max Records) on villi pikkupoika joka on rakentanut iglun, mutta kun isosiskon Clairen (Pepita Emmerichs) ja tämän ystävien kanssa käydyn lumisodan seurauksena iglu hajoaa, kostaa Max asian riehumalla ja sotkemalla paikkoja Clairen huoneessa. Syyllisyydentuntoinen poika paljastaa tekonsa äidilleen saman tien, joten tässä tulee jo ero Sendakin alkuperäisteokseen jossa Max ei vaikuta katuvaiselta lapselta.
Max suuttuu kun hänen äitinsä on treffeillä, eikä osallistu pojan mielikuvitusleikkeihin. Max riehuu, huutaa vihaansa, puree äitiään ja äidin käskiessä pojan huoneeseensa, Max karkaa kotoa.
Max astuu veneeseen ja antaa tuulen kuljettaa hänet pois, kauaksi pois, aina pelottavalle mystiselle saarelle saakka. Täällä Max kohtaa joukon turhautuneita hirviöitä jotka kaipaavat jotakuta johtamaan heitä ja Maxin valheet päiden räjäyttämisestä saavat hirviöt pitämään poikaa kuninkaana, joten Maxista tulee hirviöiden johtaja. Osa hirviöistä haluaisi syödä Maxin ja eivät ole uskoa hänen olevan kuningas sillä hän on aivan liian pieni sellaiseksi, mutta niinpä vain Maxista tulee kaikkien hirviöiden kuningas. Alkaa sellainen biletys, että siinä jää Black Flagin TV Party toiseksi.
Hirviöt rikkovat paikkoja ja hyppivät toistensa päälle, eli peuhaavat minkä kerkeävät ja Maxin läsnäolo saa hirviöt jälleen onnellisiksi.
Max viettää aikaa hirviö Carolin (James Gandolfini) kanssa ja yhdessä he lähtevät kiertämään ympäri Maxin uutta valtakuntaa. Näemme luolia, jättikoiran, hiekkadyynejä ja Max päättää, että heidän tulee rakentaa linnoitus.
Max ja Carol ovat periaatteessa yksi ja sama hahmo, ja Carolin kautta poika peilaa itseään ja tuntojaan.
Linnoituksesta tulee sen kokoinen, että sinne mahtuvat vain pieni Max ja isot hirviöt, eivät muut. Lisäksi puolustusmekanismina linnoitus tunnistaa tunkeilijat ja leikkaa heidän aivonsa irti. Hirviöille jaetaan työt ja rakennus alkaa.
Linnoitus on valmis ja kaikilla on hauskaa aina siihen asti kunnes Carol protestoi Maxin päätöstä antaa kahden pöllön tulla linnoitukseen. Muut suuttuvat Carolille ja Max päättää nostaa tunnelmaa jakamalla hirviöt kahteen ryhmään ja aloittamalla savikokkaresodan. Seuraa mainio kohtaus jossa panoksia nostetaan heittämällä pesukarhua nimeltä Richard.
Leikkimieliseksi tarkoitettu sota johtaa loukkaantumisiin fyysisesti ja henkisesti, ja kohta ei enää kenelläkään ole kivaa.
Hirviöt eivät enää usko kuninkaansa kykyihin ja Max jää yksin. Etenkin Carol alkaa epäilemään Maxia ja kohta epäluottamus kasvaa sellaisiin mittoihin, että Carol vaatii linnoitusta tuhottavaksi ja kun paljastuu ettei Max olekaan supervoimainen kuningas suuttuu Carol samaan tapaan kuin Max kun hän suuttui äidilleen. Carol alkaa rauhoittumaan ja pohtii onko hän todellakin niin paha kuin muut sanovat ja mikseivät he kaikki vain voi olla yhdessä, eli tässä tulevat esille ne ajatukset joita Max ajattelee itsestään ja omasta perheestään. Siltikin Carol on edelleen vihainen valehdelleelle Maxille.
Max on lähdössä takaisin kotiinsa ja hirviöt Carolia lukuunottamatta ovat jättämässä hänelle hyvästejä. Yksinäisyydessään Carol ymmärtää, ettei Max ollut tarkoittanut mitään pahaa ja hän juoksee muiden luokse seuraamaan kuinka Maxin vene lähtee. Anteeksi on annettu, ulvotaan yhdessä hyvästeiksi.
Max juoksee kotiinsa jossa huolestunut äiti odottaa. Sanoja ei tarvita, Max tietää ettei kotoa saa karata ja omista teoista tulee kantaa vastuu. Eikä perheenpäänä oleminen ole aina helppoa.

Ennen elokuvan katselua olin lukenut paristakin paikasta siitä kuinka studio oli ollut alunperin tyytymätön Jonzen liian synkkänä pidettyyn elokuvaan ja täten Jonze oli joutunut muuntelemaan lopputulosta jonkin verran. Lisäksi kun ei niin kauan sitten luin tuon Sendakin alkuperäisteoksen, niin nämä asiat mielessäni tuumin, että okei, elokuvaan on varmasti tehty opettavainen ja onnellinen lopetus. Näin tosiaan oli tapahtunut, mutta samapa tuo miten elokuvaa on muuteltu, sillä ei tämä miksikään ”lastenelokuvaksi” ole muuntunut, vaan on tunnistevasti Jonzea ja niitä elokuvia joiden kohdalla pienemmät katsojat saattavat olla hieman peloissaan. Mikä saakin miettimään, että kuinkahan pelottava tapaus se alkuperäinen leikkaus on ollut.

Koska alkuperäinen kirja on niin kovin lyhyt ja yksinkertaistettu, on helppo ymmärtää miksi elokuvaan on lisätty kehyskertomusta ja hahmoja, joten sinänsä ne eivät haittaa koska ovat vieläpä ihan hyvässä linjassa kokonaisuutta ajatellen. Suurin muutos kirjaan verrattaessa on tehty siinä, että kirjassa Max kiukuttelee, kiukuttelee, eikä tunnu oppivan tehneensä mitään väärin. Elokuvassa Max ymmärtää tehneensä väärin ja siinä tulee se opetus joka siis kirjasta puuttui.
Ilkimys oppii olleensa väärässä. Sehän on tarinana niin käytetty lasten- nuortenelokuvissa, että jo ajatuksena se kuulostaa ylikäytetyltä ja melkein sitä olisi toivonutkin että elokuvassa olisi pysytelty kirjan oppimattomuuden linjoilla, sillä se olisi ollut harvinaisempi ratkaisu. Kenties se onkin se seikka mitä studio oli vaatinut lopulliseen elokuvaan korjattavaksi. Opetus-lopetus kuitenkin toimii elokuvassa, joten sen käyttäminen oli mielestäni onnistunut ratkaisu. Sitä ei esitetä liian siirappisesti halipusulinjalla, eikä siitä puhuta liian suorin sanakääntein, joten se saattaa jäädä jopa huomaamatta (minkä voi todeta lukemalla elokuvan saamia katsojakommentteja.) On hienoa, että Jonze on pystynyt tekemään perinteisen opetuksen sisältävän elokuvan, joka ei kuitenkaan tunnu perinteiseltä, saati kulutetulta.

Pidin suuresti siitä kuinka Maxin kohtaamien hirviöiden käytöksestä ja puheista pystyy huomaamaan niiden peilaavan Maxin omaa käytöstä ja puheita, kuten myös pystyy päättelemään hirviöiden edustavan Maxin itsensä lisäksi hänen sukulaisiaan/ystäviään. Ja hirviöt itse ovat suunniteltu ja toteutettu varsin näyttävästi.
Oli myös erittäin miellyttävää huomata kuinka oikeilta elokuvan tilanteet vaikuttivat ja kuinka helppoa oli kuvitella itsensä samankaltaiseen tilanteeseen jossa oli ensin riidellyt vanhempiensa kanssa ja rauhoituttuaan katunut käytöstään, mutta ilman että asiasta olisi tarvinnut enää väkisin keskustella. Niin ja samankaltaisia fantasioitahan me kaikki olemme varmasti kokeneet.
Lisäksi seikka joka oli mielestäni aivan nerokas oli se, ettei elokuvassa Max esimerkiksi nukahda tai ettei siinä muutoinkaan esitetä mitään tapaa jolla siirryttäisiin Maxin mielikuvitusmaailmaan. Toki koska alussa kun Max karkaa on yö ja lopussa kun hän palaa kotiinsa on yö, on helppo päätellä aikaa kuluneen kenties tunnin tai muutaman, mutta että Max oli vain juossut jonnekin pusikkoon piiloon, eikä oikeaan hirviölandiaan. Mutta koska elokuvassa ei suoraan osoiteta Maxin kuvittelevan hirviöiden saarta, niin melkein voi uskoa hänen matkustaneen oikeaan paikkaan.

Elokuvan musiikki on aivan loistavaa. Siis aivan loistavaa.
Carter Burwellin elokuvaan säveltämä musiikki on eräänlaista, sanoisinko The Radio Dept. kohtaa Sigur Rosin kohtaa This Mortal Coilin kohtaa This Empty Flown ja Karen O:n pääosin onomatopoeettinen ääntely on piste i:n päälle. Aivan loistavaa ja niin kovin hyvin elokuvan lapsekasta mielikuvitusta tukevaa.

Pidin Hassuista Hurjista Hirviöistä suuresti ja vaikka se ei mielestäni ole täydellinen elokuva, niin se on erittäin hyvä elokuva joka sopii lähes kaikenikäisille. He jotka pitävät Spike Jonzen tuotoksista, kuten myös Wes Andersonin ja Michel Gondryn, niin heille tämä sopii hyvin suurella todennäköisyydellä. Ja koska Maurice Sendak ei ole minulle vielä kovin tuttu nimi, niin otan esille toisen, teillekin varmasti tutun lastenkirjailijan jonka teoksissa on hyvin paljon samankaltaisuutta tämän elokuvankin kanssa ja hän on Janosch. Jos hänen tekeleensä uppoavat makuunne, niin koettakaa myös tätä.

Tähdet: ****
Hassut Hurjat Hirviöt
...NOIR