Pi (1998)

Tämän elokuvan tärkeä, omakohtainen triviatieto on se se, että Pi on ainoa elokuva jonka olen ikinä vuokrannut Makuunista. Ja se oli silloin uusi elokuva, että hirveän ahkerasti en ole kyseisestä yrityksestä elokuvia vuokraillut.
Kenties siellä voisi käväistä uudemmankin kerran.

Pi oli niitä elokuvia joiden kohdalla tunsin tajuntani laajenevan ja olin aivan huuli pyöreänä, että mitä hittoa juuri tapahtui. Ei siksi että juonta ei ymmärtäisi, vaan siten että kyseinen elokuva imaisi minut, katsojan niin sisälle maailmaansa, että kaikki muu katosi ympäriltä. Sellaista ei kovin usein tapahdu.
Siispä Pi on myös elokuva joka sai minut pistämään ohjaajanimen Darren Aronofsky mieleeni ja kyseinen ohjaaja onkin itselläni noussut kilpailemaan ykkösasemasta John Carpenterin kanssa. Tällä hetkellä Aronofsky tekee huomattavasti laadukkaampia elokuvia kuin Carpenter, mutta kokonaisuraa ajatellen Carpenter johtaa vielä loistoelokuvien lukumäärässä.
Eihän heitä kylläkään pitäisi verrata, koska sen verran erityylisiä elokuvia herrat tekevät.

Max Cohen (Sean Gullette) on matemaatikko joka uppoutuu työhönsä sellaisella hartaudella, että ympäröivä maailma katoaa täysin hänen eristäytyessään siitä omaan numeraaliseen todelliseen epätodellisuuteensa.
Max on pitkän puurtamisensa ansiosta kehitellyt matemaattisen kaavan jonka tulisi tuoda selvyyttä kaikkeen,,, siis ihan kaikkeen. Maxin kaavan päätarkoitus on toimia pörssiheilahteluiden ennustajana. Tosin Max ei ole materialisti, jonka työn tarkoituksena olisi ansaita rahaa, vaan pörssi toimii loogisimpana referenssikohteena.
Max kärsii pahoista päänsäryistä jotka välillä tuntuvat sekoittavan hänen käsitystään todellisuudesta. Tämä on johtanut siihen että hänestä on tullut sairaalloisen paranoidi ja hän ei osaa luottaa keneenkään, oli sitten kyseessä naapuri, tai kahvilassa väkisin juttusille tuleva vieras mies, Lenny (Ben Shenkman.)
Jonkinlaista järjestystä Maxin kaaokseen tuo hänen ystävyytensä entiseen matematiikan opettajaansa, Soliin (Mark Margolis.) Sol on aiemmin tutkinut samaa teoriaa jota Max ajaa nyt takaa, mutta oli jostain syystä vain jättänyt kaiken kesken, eikä suostu kertomaan syytä siihen. Ei edes Maxille, joka jakaa Solin innostuksen numeroihin.
Max saa kaavansa valmiiksi, mutta sen avulla ennustetut pörssikurssien muutokset vaikuttavat niin vääristyneiltä, että numerosarjan täytyy olla virheellinen. Max heittää pois tuloksensa.
Pian Max kuitenkin huomaa että 200 ja risat numeroa sisältävä vastaus on todellinen ennustaja.
Maxille selviää myös että teoria jonka Sol jätti kesken, sisälsi samankaltaiset 216 numeroa.
Kohta myös väkisin ystäväksi lyöttäytynyt Lenny saapuu tapaamaan Maxia ja kertoo kuinka hän koettaa löytää Toorasta numeraalista vastausta, eli tieteellistä todistetta Jumalan olemassaolosta ja että siihen liittyy 216 numeroa sisältyvä sarja.
Luonnollisestikin Maxia rupeaa vaivaamaan se, että miksi samanpituinen numerosarja esiintyisi sekä hänen kaavassaan, Lennyn etsimässä vastauksessa ja miksi Sol jätti leikin kesken törmättyään vastaavaan numerosarjaan. Sol vakuuttelee Maxille, että hän koettaa väkisin yhdistää sattumia toisiinsa. Eihän ole varmaa että Maxin kaava edes sisälsi 216 numeroa, sillä hänhän heitti sen pois. Ja että kyseessä olisi vielä täsmälleen sama luku... Epätodennäköistä?
Erään suuryrityksen edustaja, Marcy Dawson (Pamela Hart) tarjoaa Maxille uutta markkinoiden tehokkainta, vielä julkaisematonta mikropiiriä avuksi Maxin työssä. Ehtona vain se että he saavat hyödyntää Maxin tuloksia rahallisesti. Aluksi Max kieltäytyy, koska ei tee työtään rahan vuoksi, vaan rakkaudesta tietoon. Max kuitenkin muuttaa mielensä kun päättää koettaa yhdistää Lennyn Toorateorian omaansa ja toistaa sillä aiemmin keksimänsä 216 numeroisen luvun, ja kenties sitä kautta tehostaa sitä.
”18:33. Painan enteriä.” Max saa kohtauksen, mutta ruudulle ilmaantuu numerosarja.
Max löysi enemmän kuin halusi. Hän sai aikaiseksi 216 numeroisen kaavan, joka ei kuitenkaan ole se sama johon hän aiemmin törmäsi. Tämä kaava on se jota Lenny koettaa löytää Toorasta ja jonka pelossa Sol jätti oman työnsä aiemmin kesken. Kaava on luomistyön väline ja lyhyesti sanottuna, sen tietäen tulkoon valkeus.
Pian Max saa paeta Marcya joka gorilloineen (en puhu eläimistä) haluaa saada Maxin työn tulokset itselleen. Lenny auttaa Maxin pakoon, mutta hänellä on samankaltaiset aikeet kuin Marcylla.
Marcy haluaa Maxin löytämän luvun ansaitakseen rahaa, Lenny ja hänen edustamansa juutalaisryhmittymä haluaa Maxin löytämän luvun, koska uskoo sen olevan Jumalan todellinen nimi.
Maxista alkaa tuntumaan, että kenties hän ei olekaan hullu, vaan kaikki muut ovat.
Max saa jälleen kohtauksen ja kohta hän seisoo valkeudessa luettelemassa numeroita. Max ei enää kestä tätä. Joko päänsäryt ovat kehittyneet luonnollisesti pahemmiksi, tai mahdollinen Jumalallinen tietoisuus hänessä on liikaa tavalliselle ihmiselle ja syö häntä hengiltä.
Viimeinen päiväkirjamerkintä ja porakone päähän.

On aivan uskomatonta miten jännittävältä tämä elokuva voikaan tuntua. Pelkästään kohtaukset joissa Max on aikeissa painaa enteriä tuntuvat vatsanpohjassa saakka.
Kyse ei ole niinkään matematiikasta, vaikka tietenkin kuvissa vilahtelee numeroita ja kaavioita enemmän kuin ehtii laskea, vaan yhtä hyvin Maxin löytämän kaavan sijaan kohteena olisi voinut olla vaikkapa Marsellus Wallacen oletettu sielu, tai epäilys siitä tapahtuiko James Stewartin naapurissa murha. Eli tämä kaava on se MacGuffin jonka sisällöllä ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä kuka sen tulee lopulta saamaan.

Tottakai pidin myös suuresti siitä ajatuksesta että tällä MacGuffinilla on merkitys ja tällä kertaa jopa kirjaimellisesti Jumalallinen. Joten se ajatus siitä että joku keksii Jumalan nimen, mutta tieto on liikaa yhdelle ihmiselle, on aivan omiaan paranoia-aiheiselle elokuvalla. Pi:n tieteellinen lähestymistapa tekee asiasta, jos ei nyt aivan realistista, niin ainakin uskottavaa.
Mainiota on vieläpä se, että koska Max on jo alkujaan paranoidi, sekä oikeasti fyysisesti sairas, niin voimme ajatella koko Jumalteoriankin olevan pelkkää kuvitelmaa.

Näyttelijät ovat pääosin varsin hyviä, vaikka joidenkin kohdalla esiintyminen on hieman liioitellun teatraalista ja tällä tarkoitan varsinkin Lennya esittävää Ben Shenkmania. No jaa, ei hän nyt aivan kauheakaan ole. Lenny-hahmo on hyvin samankaltainen kuin Mementossa oleva Joe Pantolianon Teddy. Joten ehkä Shenkman esiintyy tietoisen ärsyttävästi.
Mutta oli kyseessä kuka tahansa Pi:n esiintyjistä, niin kukaan ei ole verrattavissa Sean Gulletteen. Ei hitto kuinka uskottavasti hän esittää roolinsa. En edes oikein tiedä mitä superlatiiveja tulisi käyttää, mutta Gulletten roolisuoritus nousee mielestäni aina sinne kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon. Gullette ei selkeästikään ole mitään jättibudjettielokuvan leading man-tyyppiä, vaan enemmän William H. Macyn tapainen karaktäärinäyttelijä joka sopii parhaiten isojen leffojen sivuosiin ja pikkuleffojen pääosiin (ja sivuosiin.) On kuitenkin suoranainen ihme että miten Gullette ei ole päätynyt suuren yleisön tietoisuuteen.

Pi on halpiselokuva ja sen huomaa hyvin helposti. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään miinus, sillä tässä elokuvassa on Blair Witchin, Reservoir Dogsin, Primerin, Evil Deadin ja vaikkapa Eraserheadin kaltaista persoonallisuutta, että elokuva voisi vaikka haista ulosteelta, niin se olisi silti parempi kuin miljoona roihuavaa Avataria.

Visuaalisesti Pi on upea.
Elokuvan mustavalkoisuus on todella sykähdyttävää. Erityisen hauskaa on se kuinka Pi:n puhdas valkoinen ja todellinen musta tuovat mieleen jonkun Sin Cityn vastaavat tehokeinot, sillä erotuksella että tätä varten ei ole seisty green screenin (ex-blue screen) edessä ja kuvaa muokattu jälkikäteen kompuuttereilla.
(Mitenkään haukkumatta Sin Cityn ulkoasua, sillä kyllä se minullekin kelpasi.)

Clint Mansellin elokuvaan säveltämä musiikki ei koskaan ole ollut suosikkejani, sillä siinä esiintyvät breakbeat-soundit ja teknopaukutus kuulostavat minuun korviini aika persoonattomilta. Niiden avulla on tietenkin tarkoitus kuvata elokuvassa usein puheena olevaa kaaosta, joten ei se musiikki kyllä varsinaisesti häiritsekään, mutta Mansellin myöhempiä elokuvasävellyksiä ajatellen huomaa hänen olevan vielä hakemassa tyyliään. Ajoittain Pi:n musiikissa esiintyykin Mansellin myöhemmin tavaramerkikseen kehittämiä äänimaailmoja ja tällöin musiikki saa kohdalleen hyväksyvän nyökkäyksen.

Ainoa asia josta en suuremmin pitänyt elokuvassa, oli siinä esiintyvä vertaus siitä kuinka suoraan aurinkoon ei saisi katsoa. Tällä vertauksella viitataan siihen, että Max ”katsoo suoraan aurinkoon” keksimällä kaavansa. Vertaus on ihan kelpo, ei siinä mitään. Mutta se sama asia tulee esille kolmasti elokuvan aikana ja kyllä se meni perille jo yhdelläkin kertaa.

Pi on aivan loistava jännitysdraama, jonka hektisyys naulitsee katseen ruutuun.
Olo on hengästynyt elokuvan kokemisen jälkeen ja suosittelenkin tätä erityisesti eräälle Syntyneet Tappajiksi-fanille, jonka uskoisin tunnistavan itsensä. Mutta suosittelen elokuvaa myös kaikille heille, jotka eivät ainakaan inhoa vaikkapa edellämainittua Eraserheadia. Tai ylipäätään heille joille jotka uskovat olevansa edes lievästi uskaliaita elokuvankatsojia.
Pahus! Kyllä tämän voi katsoa kuka tahansa.

Tähdet: *****
Pi
...NOIR