Siispä kun New Nightmare palautti asiallisuuden ja jonkinlaisen vakavastiotettavuuden Elm Street-sarjaan sen nolostuttavan Freddyn Kuoleman jälkeen, niin sitten vuosien tauon jälkeen Freddy palaa takaisin sinne huumorilinjoille.
Toisaalta mitä voikaan odottaa elokuvalta jonka pääosissa ovat Freddy ja Jason? Ei tässä puhuta kuitenkaan mistään Kauppamatkustajan Kuolemasta. Joten en tätä elokuvaa lähtenytkään katsomaan ajatuksella, että se kääntäisi uuden sivun elämässäni. Siispä voisi oikeastaan todeta että alhaisiin odotuksiin vastattiin niille sopivalla tavalla.
Freddy vs. Jasonin ohjaajaksi palkattiin Ronny Yu, joka Hong Kongista jenkkeihin siirryttyään teki Child's Playn Chuckysta jälleen suositun siirtämällä hahmon tarkoituksellisen humoristiseen Bride Of Chuckyyn. Minäkin pidin siitä, ainakin jonkin verran. Ja kun Bride Of Chucky onnistui olemaan sopivan menestyksekäs, niin kaipa herra pystyisi toistamaan salamaniskun Freddyn ja Jasonin yhteisleikeissäkin. Sitä hän tekikin, sillä vaikka en tiedä Friday-sarjan lukuja, niin ainakin verrattuna Elm Street-sarjan osiin, Freddy Vs. Jason takoi rahaa enemmän kuin yksikään niistä. Tiedän että aiemmin olen pariinkiin otteeseen todennut Elm Streetin neljännen osan olleen menestyksekkäin, mutta tällöin olen ottanut huomioon vain virallisen Freddy-sarjan ja siihen ei laskettu mukaan Freddy vs. Jasonia joka on spin-off.
Ronny Yu onnistui mielestäni huomattavasti paremmin Bride Of Chuckyn suhteen kuin Freddyn vs. Jasonin. Molemmat elokuvat operoivat samalla kentällä, jopa niinkin vahvasti että on ihme ettei Chucky tehnyt cameota Freddy vs. Jasonissa. Molemmat ovat huumoripainotuksiltaan samanlaisia, eräänlaisia American Pie-tyylisiä seksipilvenpolttokomedioita. Nyt vain satutaan olemaan kauhugenren puolella.
Miksi Bride Of Chucky oli enemmän mieleeni, kun näissä on paljon samaa. Varsinkin kun komediallinen ote oli jo Freddyn osalta tuttua ja näin ollen hieman varman päälle pelaamista. Siinäpä se. Freddy oli ollut jo komediallinen hahmo ja New Nightmaren jälkeen komedian pariin palaaminen tuntui takapakilta. Kun taas Chuckyn Child's Playt olivat korkeintaan vahingossa huvittavia ja täten Bride Of Chuckyn komediakeskittyneisyys oli edes jotenkin uutta siinä sarjassa.
Puhun nyt tietenkin enemmän Freddysta vain koska kyseinen hahmo on enemmän dialogikontaktissa elokuviensa muihin hahmoihin, kun Jason puolestaan on ainakin päällisin puolin Michael Myersin tapaan yksioikoisempi tappaja. Tämä mielikuva tietenkin johtuu heidän puhumattomuudestaan.
Vaikka en löydä Freddy vs. Jasonista paljoakaan positiivista sanottavaa, niin sellaistakin löytyy. Kerrottakoon ne kuitenkin vasta kun olen pilannut elokuvanautinnon spoilaamalla kaikki tärkeimmät asiat juonesta.
Freddy vs. Jason on pääasiallisesti jatkoa elokuville Freddyn Kuolema ja Jason Goes To Hell, mutta käytännössä se voitaisiin yhdistää oikeastaan mihin tahansa noita nimenomaisia jaksoja edeltäväänkiin osiin. Mutta koska Freddyn Kuolema ja Jason Goes To Hell olivat kuitenkin ne viimeiset osat perinteisemmästä sarjankulusta, niin eiköhän tämä elokuva sovi niihin parhaiten. Etenkin kun Jason Goes To Hellia seurasi Cyborgijason osassa X ja Freddy meni kuolemansa jälkeen esiintymään ns. todellisena hahmona New Nightmareen.
Elokuva alkaa muistuttamalla Freddyn (Robert Englund) lähtökohdista jolloin hän oli vielä verta ja lihaa oleva lastentappaja. Jostain syystä aiemmissa osissa esitetty pintapuolisen tavallinen perheenisäimago (vrt. Terry O'Quinn Isäpuolissa) on muuttunut Shaftiksi. Freddy nuoleskelee valokuvia, tupakoi ja naureskelee. Tulee sitten poltetuksi elävältä. Freddy muuttuu ihmisestä unidemoniksi ja näemme montaasin aiemmista osista.
Nyt Freddy on unohdettu ja tämä on johtanut siihen, että vaikka hän ei ole varsinaisesti kuollut, niin hänellä ei ole voimia toteuttaa murhanhimoaan. Tämä siis on viittaus siihen että kaikista voimistaan ja kyvyistään huolimatta Freddya rajoittaa se, että jos kukaan ei näe unta hänestä, niin hän ei voi tehdä mitään.
Onneksi kuitenkin on olemassa joku jota Freddy voi vielä manipuloida unien kautta ja se joku on vanha kunnon jääkiekkonaamioinen Crystal Laken zombietappaja, Jason Voorhees (Ken Kirzinger.) Koska Fridayt olivat ennen tätä eri tuotantoyhtiön käsialaa, niinpä emme sen vuoksi näe samanlaista flashbackmuistelua aiemmista Jasonin tempuista, vaan saamme tyytyä Freddyn luomiin uudelleennäyteltyihin muistoihin. (Jason näyttää ihan Ronnie James Diolta.)
Freddy houkuttelee Jasonin Elm Streetille, ajatuksena että Jasonin tappaessa porukkaa ihmiset muistaisivat aiemmat Elm Streetin murhat ja sitä kautta Freddyn, ja täten Freddy saisi voimansa takaisin.
Elokuvaa onkin kulunut ruhtinaalliset kahdeksan minuuttia, joten oli jo aikakin että Jason ehtii Elm Streetille. Siellä tapaamme joukon peruselokuvateinejä tupakoimassa, dokaamassa, naimassa ja sitä samaa huttua jonka vuoksi henkilöiden nimiä tullaan mainitsemaan vain jos katson sen asialliseksi. Kerrottakoon toki ainakin se, että kaikki ovat kauniita, komeita ja potentiaalisia lihamyllyn uhreja.
Naispääosaan nostetaan teinijoukon blondi, Lori (Monica Keena) jonka perhe sattuu asumaan juuri siinä samaisessa talossa kuin ensimmäisen Elm Streetin Nancy.
Sitten Jason rupeaa tappamaan porukkaa ja samantien poliisit epäilevät Freddyn palanneen. Mutta Freddy ei saa vielä tällä tavoin voimiaan takaisin, sillä nimenomaan teinien pitää muistaa/tietää Frdddy, koska aikuisilla ei näemmä ole merkitystä.
Lori rupeaakin samantien näkemään Freddyyn liittyviä unia ja totuttuun tapaan kukaan ei usko ja tilanne palautetaan normaaliksi välttelemällä aihetta. Lori on myös aiemmin menettänyt äitinsä ja siihen palaamme myöhemmin, vaikka se onkin aivan turha ns. juonikuvio.
Siirrymme jonnekin pöpilään jossa tapaamme elokuvan miespääosan ja sopivasti Lorin entisen poikaystävän, Willin (Jason Ritter.) Tänne pöpilään on tuotu muun muassa heidät jotka muistavat Freddyn ja siellä heitä hoidetaan Hypnocil-lääkkellä, joka on siis samaa kamaa kuin kolmannessa osassa nähty ja sen avulla pidetään uneksunta poissa unista. Lorin isä, tohtori Campbell (Tom Butler) syöttää tyttärelleen salaa samaista lääkettä ja rakas tohtorimme on myös se henkilö joka oli passittanut Willin pöpilään.
Willilla on myös pöpilässä ystävä, josta emme välitä sen enempää.
Will kuulee Elm Streetin tuoreista kuolemista ja karkaa pöpilästä katsomaan onko Lori kunnossa.
Robert Shaye tekee taas cameoroolin ja vaikka hän ei sano mitään, niin ei se hyväksikään ole.
Sitten voimmekin katsella kuinka Jason tappaa dokaavia ja pössytteleviä nuoria ja Freddy kertoo monologeissaan meille lähes koko elokuvan tarinan, aivan kuin seuraisimme äänikirjaa.
Saamme myös selville että Will uskoo tohtori Campbelliin tappaneen vaimonsa, eli Lorin äidin ja että siksi Campbell olisi lähettänyt Willin pakkohoitoon, pois tieltä.
Juuri kun Freddy on saanut tarpeeksi voimia päästäkseen taas teinien uniin tappamaan heitä, niin ilmenee että Jason fanittaa Elm Streetista sen verran, että ei aio palata Crystal Lakelle. Freddyn mielestä tässä kaupungissa on nyt kaksi tappajaa liikaa ja monopoliasema kuuluisi hänelle. Siispä Jasonista on syntynyt ongelma kaupunkilaisten lisäksi myös Freddylle.
Taas meille huomautetaan että jotain voidaan tuoda ulos unesta, vain pitämällä siitä kiinni. Eli tässä on se keino millä Freddysta voitaisiin päästä eroon.
Mutta mitäpä teinit voivat tehdä Jasonille? No, pumpataan hänet täyteen uniläkkeitä ja mietitään loppua sitten. Tai oikeastaan se on Freddy joka lopulta Jasonin nukuttaa.
Nyt kun Jason on unessa niin alkaa se elokuvan otsikon mukainen osuus, kun nämä kaksi hahmoa tappelevat keskenään. Eihän siitä tule mitään kun Jason on kuolematon tappokone jolla on vesikauhu, mutta joka ei kuole sitten millään (siitä se kuolematon-osuus.) Eikä Freddy puolestaan välitä hevonkukkuakaan mitä hänelle tapahtuu, kun se kerran tapahtuu unessa joka on hänen temmellyskenttänsä. Siispä näemme hyödyttömiä kohtauksia joissa vuoron perään jompikumpi näyttää kuolleen, mutta herää taas henkiin ja kuolee ja herää ja yllätys, yllätys, kuolee... Ja herää.
Heräämisestä puheenollen. Nuorisojoukkomme on saapunut Crystal Lakelle, Jason on herännyt ja Lori on käynyt hakemassa Freddyn todellisuuteen. Lori sai myös samalla tietää että hänen äitinsä tappoi Freddy.
Saamme taas seurata kuinka Jason ja Freddy tappelevat, ja taso on sitä että Freddy potkii Jasonia munille. Oi kuinka meitä taas naurattaa.
Sen sijaan että nuorisojoukon eloonjääneet, eli Will ja Lori pakenisivat paikalta antaen pahistemme tappaa toisensa, Lori haluaa jäädä katselemaan. Mikäpä siinä.
Jason ja Freddy päätyvät laiturille jonka Will ja Lori kastelevat bensiinillä. Siispä tässä saamme huomata kuinka sukkelia elokuvantekijät ovatkaan tuodessaan mukaan viittauksen Jasonin hukkumiseen ja Freddyn palamiseen. Niin kuin niitä viittauksia ei olisi ollut jo muutamakymmenen kertaa ennen tätä.
Ennen kuin paljastan kumpi voittaa tappelun, niin asia voidaan ennustaa elokuvien omaa logiikkaa ajatellen. Jason on todellisessa maailmassa ja siellä hän on kuolematon. Eikö niin? Ja Freddy on unidemoni joka on periaatteessa haavoittuvainen vain päätyessään todellisuuteen. Eikö vain? Mutta koska tässä elokuvassa ei tietenkään uskalleta ottaa kunnolla kantaa kumpi hahmoista olisi voimakkaampi, niinpä pitkällisen taistelun jälkeen Jason kaatuu mahdollisesti kuolleena veteen ja Freddylta lyödään pää irti. Seuraavaksi näemme kuinka Jason kulkee jossain lätäkössä kantaen Freddyn irtileikattua päätä, mutta Freddy iskee meille silmää.
Joten se siitä.
Ennen kuin siirrymme elokuvan plussaosuuksiin, käsitelkäämme se miinuksia.
-Paluu Elm Streetien koomiselle linjalle on mielestäni virhe. Kun kerran New Nightmare palautti sarjaan sen kauan kaipaaman vakavamielisyyden.
Huvittavaa toki on se että edellinen Friday the 13th elokuva, eli Jason X taas oli onnistuneesti koominen.
Tässä elokuvassa Freddy nimenomaan oli siirretty takaisin talk show-juontajaksi ja Jasonista oli tehty puoliaivoinen, hiljainen tappaja.
Myönnän etten oikein itsekään tiedä miten näiden hahmojen yhteisestä elokuvasta olisi saatu mitenkään vakavasti otettava, mutta se ei ole mikään puolustus elokuvan sisällölle.
-Yhdestäkään hahmosta ei ole kirjoitettu mitenkään kiinnostavaa että jaksaisi välittää heidän kohtalostaan. Tietenkin tälläisiin elokuviin luodaan pääosin peruskliseisiä hahmoja, sillä ajatuksella etteivät juuri nämä hahmot kiinnosta katsojia, vaan tapa jolla niistä päästään eroon. Tässä elokuvassa on ollut tärkeintä päästä siihen Freddyn ja Jasonin kohtaamiseen, joten muista hahmoista ei niin väliä. Muut ovat mukana vain ajan- ja heidän itsensätapoksi.
-Ajatellen jopa tämänkaltaisten elokuvien yleistasoa, ovat näyttelijät umpisurkeita. Ja vaikka useampi heistä saattaisi muulloin olla ihan kelvollisia esiintyjiä, niin tämän elokuvan alikirjoitetut ja sitäkin huonommin esitetyt hahmot eivät sellaisesta anna mitään viitteitä.
Erityisen tuskallista katseltavaa oli Destiny's Childistakin tuttu Kelly Rowland. Melkein itku tuli katsellessa hänen elämöintiään ja vaikka en oikein neidin musiikin ystävä olekaan, niin huomattavasti mielummin kuuntelen häntä levyltä kuin katselen hänen näyttelemistään. Rowland sai melkein arvostamaan Mariah Careyta Glitterissa ja Britney Spearsia Crossroadsissa.
Robert Englund oli kyllä ihan mainio Freddynä ja vaikka hän esiintyikin hieman automaattivaihteilla, niin kyllä tästä huomasi kuinka hän oli päässyt hahmoonsa sisään. Hassua kyllä, samaa ei voi sanoa Jasonia esittävästä Ken Kirzingerista.
Koska Jason-hahmo ei puhu tai pysty esiintymään kasvoillaan, niin esiintyminen jää täysin kehonkielen kontolle. Ja Kinzinger esiintyy yhtä eloisasti kuin tervahautaan kuollut dinosaurus. Tuntuu jotenkin oudolta että Jasonin kaltaisesta hahmosta huomaa näinkin helposti kuka on sopiva rooliin ja sitä Kinzinger ei todellakaan ollut.
-Hyvin ärsyttävää oli kun elokuvassa koko ajan toisteltiin Freddyn ja Jason alkuperää, ja vaikka tälläinen sopikin elokuvan introksi, niin en ymmärrä miksi sitä piti toistella aina muutaman minuutin välein. Tuntui siltä että aina kun joku uusi henkilö astui kameran eteen, niin meille piti muistuttaa kuka Jason/Freddy on ja miksi näin on.
Ilmeisesti elokuvantekijöille oli osoittautunut jonkinlaiseksi ongelmaksi se, että Freddy puhuu ja Jason ei, ja asia oli korjattu sillä että Freddy puhuu itsekseen kaiken Jasoninkin puolesta. Mutta jostain syystä Freddyn monologeista oli kirjoitettu sellaisia että hän kertoi katsojalle koko ajan mitä oli tapahtumassa, aivan kuin tekijät eivät olisi luottaneet kuviensa kertovan mitään.
-Kun Freddy vs. Jason kerran ottaa kaksi lajityyppinsä suurimpiin ja tunnetetuimpiin nimiin kuuluvaa hahmoa samaan elokuvaan ja sitten painottaa näiden hahmojen keskinäistä kinastelua, niin kaipa sitten elokuvassa esiintyvä visuaalinen toiminta on onnistunutta?
No, tietenkin efektit ovat kehityksen myötä tulleet kenties teknisesti näyttävämmiksi, mutta samalla niihin käytettävä mielikuvituksellisuus tuntuu kadonneen tyystin. Mistä hyvä esimerkkinä on se, että mielestäni elokuvan muistettavien efekti oli Freddytoukka, joka sekin oli typerä.
Toiminta on tasapaksua, uniosuuksien ideat olivat tasapaksuja ja sekaan heitettävät onelinerit olivat tasapaksuja.
Ehkä ongelma on siinä että molemmilla hahmoilla on jo niin monta osaa tehtynä, että toiminnallisuuteen on vaikea keksiä mitään uutta. Mutta olisivat he sentään voineet koettaa edes valehdella ja naamioida vanhat jutut muka-uusiksi.
-Elokuvan huumori vedonnee kaikkiin joiden mielestä Redman ja Method Man ovat parempi laadun tae kuin Dustin Hoffman ja Frank Langella, jotka ovat tietenkin aivan loistavasti keskenään vertailtavat henkilöt. Siispä kaikki elokuvan tissi- ja pilvenpolttohuumori saattaa naurattaa useampaakin katsojaa, mutta minä en kuulu heihin.
Elokuvan komiikka on täysin huumorintajutonta ja menee toistuvasti sieltä missä aita on matalin, ja silloinkin apuna käytetään tikkaita ja rakettireppua.
-Musiikkikaan ei ollut mieleeni.
Ehkä siinä tuli esille jo tarpeeksi negatiivista, joten otetaan mukaan jotain positiivistakin.
-Pidin siitä että alussa muistutettiin siitä kuinka vaikka Freddy on minkälainen unimaailman kuningas joka ei päästäisi edes Winsor McCayta helpolla, niin samalla hänellä on rajoituksensakin. Eli juuri tämä idea että jos kukaan ei muista Freddya ja näe unta hänestä (tai painajaisia ylipäätään), niin Freddy on voimaton.
En vain pitänyt siitä, että vaikka tuo otettiin esille, niin se heitettiin hukkaan ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, jotta päästäisiin sinne suoraviivaisella tappolinjalle.
Oli sen käyttö kuitenkin ihan kelpo perustelu sille, miksi Freddy hankki Jasonin avukseen Elm Streetille. Sääli vain ettei ideaa uskallettu tai haluttu hyödyntää muutoin kuin ohimennen mainiten.
-Pidin myös siitä, että vaikka Freddyn ulkomuoto oli palautettu sinne klassiseen, niin kerrankin Freddyn paita oli tumma eikä vastapestyn näköinen. Toivottavaa olisi vain ollut että olisivat uskaltaneet poistaa kokonaan sen raitapaitamallin ja antaa tilalle yksivärisen.
Freddyn kasvojen mallia oli kanssa muutetttu hieman demonisemman oloiseksi ja hän ei näyttänytkään yhtä paljon tavalliselta vanhukselta kuin muutamassa aiemmassa osassa, mutta muutosta olisi voinut kernaasti viedä pidemmällekin.
Jason puolestaan oli naurettavan näköinen koko ajan ja odotin vain milloin Holy Diver lähtee soimaan.
Freddy vs. Jason on huono elokuva ja en oikein ymmärrä miten tästä sonnasta on voinut tulla menestyksekäs. Okei, toki elokuvan menestykseen ovat vaikuttaneet tunnetut hahmot joista toinen oli pysynyt aika kauankin poissa valkokankailta ja heidän yhteensaattamisensa kuulosti fanipoikien (sori tytöt) unelmalta. Tottahan me katsoisimme sellaisenkin elokuvan jossa Ghostbustersit jahtaisivat DeLoreanilla pakoon ajavaa Pinheadia, jos se kerran tapahtuisi Kanuunankuularallissa. Ei sellainen silti olisi varmastikaan hyvästä.
Ja varmasti Freddy Vs. Jasonissa on ollut pinnalta katsoen muitakin yleisöä houkuttavia seikkoja (kuten poptähden mukanaolo), mutta kermalla kuorrutettu mätä kala ei silti maistu hyvältä.
Toisin kuin Freddyn Kuolema, tämä elokuva ei ole samanlaisella roskaelokuvatavalla huono, että sitä voisi katsoa sen naurettavuuden vuoksi. Siihen Freddy vs. Jason on aivan liian tylsää katseltavaa.
Freddy vs. Jason on vain otsikkonsa mukainen kahden hahmon tappelun keskipisteekseen ottava uskomattoman tylsä, pahanhajuinen ja pahanmakuinen elokuva jonka paras osuus löytyy sen DVD:n kakkoslevyltä. Siellä kun on mukana eräänlainen nyrkkeilijöiden punnitus ja lehdistötilaisuus jossa Jason ja Freddy ovat luonnollisesti mukana. Tosin, myönnettäköön että vastaavan kaltaiseen vitsiin pohjautuva Jasonin vierailu Arsenio Hallin talk showssa silloin joskus muinoin oli huomattavasti hauskempi.
Uskomatonta että sain kirjoitettua tästä elokuvasta näin pitkän eepoksen, kun olin etukäteen varma että minulla olisi vaikeuksia saada edes yhtä sivua aikaiseksi. Kaikkihan me toki tiedämme että määrä korvaa laadun ja siihen tälläkin pyrittiin.
Tähdet: ~
Freddy vs. Jason
...NOIR
2 kommenttia:
paska arvostelu
Jep
Lähetä kommentti