Lavastettu (Framed, 2002)

Poliisi Mike (Rob Lowe) on perheineen lomailemassa aurinkorannikolla ja nuoria naisia tirkistellessään bongaa oikeuteen todistajaksi kovasti etsityn rikollisen, Eddien (Sam Neill). Mike näkee tässä tilaisuuden saada kaivattu pahis kiinni ja tietenkin pönkittää egoaan mahdollisella ylennyksellä, etc. Eddie pidätetäänkin, mutta ennen kuin hän suostuu lavertelemaan kollegoistaan haluaa hän Miken toimivan kuulustelijana, mikä ihmetyttää kaikkia ja etenkin Mikea itseään. No, kyse on tietenkin siitä tutusta kunhan kettuilen-kissa ja hiiri-leikistä, että seuraavaksi sitten seurataankin kuinka Eddie puhuu ummet ja lammet kaikesta hassusta, mutta kiertelee itse pääaihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Ruvetaan siis pääsemään ihon alle, hermot kiristyvät ja kohta Mike alkaa tuntea liiaksikin vetoa Eddien maailmaan.

Rutiinijännäri jossa kuten aihe sekä rakenne edellyttävät, kiintoisinta on seurata keskiössä olevan duon sanallista kaksintaistelua. Mitenkään kummoista ei teksti kylläkään ole ja askelmerkit ovat kauttaaltaan tuttuja, jolloin sitä suuremmalla syyllä näyttelijöiden tulee vakuuttaa osaamisellaan. Sam Neill on oma hyvä itsensä ja Rob Lowe jota nyt harvemmin mieltää mitenkään erinomaiseksi näyttelijäksi eikä vastaavasti huonoksikaan, on hänkin ihan sopiva osaansa, vaikka onhan tämä nyt jo perinteidensä vuoksi selvästi tehty sellaiseksi, että duon pahiksella on kaikki parhaat sanat käytössään. Näytteleminen on kuitenkin siis osaavien tekijöiden käsissä, mutta kehuenkin voi sanoa heidänkin olevan "vain" ihan hyviä, eivät siten missään nimessä synnytä suorituksia joista puhutaan leirinuotioilla.

Kyseessä on sellainen elokuvien perusduunari: vaatteet eivät ehkä ole muotitietoisia, palkka osoittaa keskiluokkaisuuden ja tukkakin leikataan kotiparturissa, mutta työ tehdään satoi tai paistoi ja jo se ansaitsee jonkinlaista peukutusta.

Vähän on kuitenkin likaa kynsien alla, että täysin edustuskelpoinen ei olla.

Sinänsä mielenkiintoista, että elokuvan nimi on molemmilla kielillä Lavastettu, kun tämä seikka tulee aiheelliseksi elokuvassa vasta jossain ajassa 1h 20min ja sitten oikein tuplaten. Toki mukana on petoksia ja muuta sellaista, mutta ketään ei lavasteta taikka väitetä tehdyn niin ennen tuota kellonaikaa. Neljä minuuttia ennen lopputekstejä. Joten ei se hirveästi vaikuta tarinankulkuun.

Ehkä se saksalaisen painoksen The Master Criminal olisi ollut parempi vaihtoehto?

Tähdet: **(*)

Lavastettu

Kovaotteiset miehet 2 (French Connection 2, 1975)

Ranskalainen huumekauppias Alain Charnier (Fernando Rey) menetti jenkkiturneellaan kamansa, mutta ehti sentään itse pakoon. Edellinen ei miellytä Charnieria yhtä paljon kuin jälkimmäinen, mutta jälkimmäinen se vasta potuttaakin Jimmy Doylea (Gene Hackman) joka on saanut Charnierin pidätyksestä itselleen pakkomielteen. Doyle matkaakin Ranskaan ja toivoo paikallisten poliisien auttavan häntä Charnierin saalistuksessa, mutta valtuuksia vailla oleva töykeä jenkkikyttä, jonka kontolla on kaksikin kollegan kuolemaa ei ole erityisen tervetullut maassa jossa kielimuurikin on osittain jääräpäisyyttä. Charnier vangituttaa Doylen ja pumppaa häneen hepoa, suistaakseen huumeita vastaan taistelevan kytän niiden käyttäjäksi. Sitten tämän prosessin lopuksi mies dumpataan mäkeen. Edessä on siis joko hyödyttömyys taikka selvityminen ja kosto. Tuo edeltävä lause kuulostaa joltain minkä löytäisi jonkin leffan kannesta.

Kakkososan ohjauksesta vastasi John Frankenheimer, joka oli urallaan pääosin varsin pätevä elokuvantekijä, mutta jolla oli huomattavasti kevyempi ja turvallisempi ote kuin ensimmäisen osan William Friedkinilla. Kovaotteiset miehet 2 on edelleen seitkytluvun tyyliin aika kolkko kyttäelokuva, mutta ilmavuutta on enemmän kuin edellisessä osassa eikä näin ollen huumori ole vain mustaa ja Hackman vetää tutun osansa rennommin. Mikä on Hackmanin kohdalla sinänsä ymmärrettävää koska tämä on toinen kerta kun hän esittää Doylea ja se on siten jo tuttu ja helpommin puettava, ja kun elokuva ei ole tyylillisesti yhtä agressiivinen kuin Friedkinin niin ehkeipä siinä sitten ollut syytä olla itsekään armoton. Tämä vain on hivenen erikoista ottaen huomioon elokuvan suurimman muistettavan idean olevan se jossa sankari pakotetaan narkkariksi ja sitten siitä pitää vierottautua jotta voi kostaa, ja sitten näillä eväillä mennään kevyempään ilmaisuun kuin aiemmin? Itse asiassa vaikka Hackman pistääkin koko kehonsa peliin, on hänen narkkariutensa hieman liikaa paperista luettu käsitys mitä kamanvetäminen on: ts. kärjistetysti todettan ammattimaisemmin toteutettu Reefer Madness.

Uskon, että myöhemmin urallaan hän olisi esittänyt osuuden toisin eli hillitymmin.

Ei Kovaotteiset miehet 2 mikään oikeasti aurinkoinen iltapäiväkävely ole, vain kevyempi verrattaessa edeltävään osaan. Frankenheimer osaa kyllä kuljettaa elokuvaansa, näyttelijät tekevät hyvää työtä ja kokemus jää ehdottomasti positiiviseksi.

Ja vaikka en mikään hifisti olekaan, olin varsin tyytyväinen siitä ettei tämän kakkososan kuvaa oltu ensimmäisen tavoin väkisin muutettu blurayta varten.

Koska ensimmäinen Kovaotteiset miehet pohjautui tositapahtumiin, niin tuumin josko samaa tarinaa olisi filmatisoitu enemmänkin ja tässä ohessa sitten huomasin, että Kovaotteiset miehet oli saamassa vuonna 1986 tv-sarjaversion, pääosassa Ed O'Neill.

Ilmeisesti aie tyrehtyi pilottijaksoon, mutta kyllä minä pystyn näkemään O'Neillin Gene Hackmanin kengissä.

Ja jotenkin sopivasti Kovaotteiset miehet sai myös vuonna 2015 saanut ranskalaisen version, La French. Joskin tässä tapauksessa kyseessä on ymmärtääkseni enemmänkin saman tarinan innoittama elokuva kuin varsinainen uudelleenversiointi.

Mutta onkohan siinä sitten pahiksena amerikkalainen huumekauppias?

Tähdet: ***

Kovaotteiset miehet 2

Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971)

Huumekytät Jimmy Doyle (Gene Hackman) sekä Buddy Russo (Roy Scheider) pistävät ohimennen merkille kuinka sekalainen joukko rikollisia viettää iltaa yhdessä ja he kiinnostuvat ottamaan selville miksi, joten aloittavat heidän seuraamisensa. Ilmenee että ranskalainen Alain Charnier (Fernando Rey) on laivaamassa jenkkeihin suurta huumelastia ja tämä tulee estää. Pahikset ovat kuitenkin itsekin valppaina ja pian hengitys tuntuu Doylen niskassa.

70-luvun kylmäveristen kyttäelokuvien aateliin lukeutuva Kovaotteiset miehet on aika nimensä mukainen tapaus ja saman vuoden Likaisen Harryn tavoin edelleenkin lajityyppinsä parhaimmistoa. Saadut palkinnot (mm. paras miespääosa- ja ohjaus-Oscarit) ovat vain eräänlainen virallinen osoitus Kovaotteisten miesten hyvyydestä, vielä parempi merkki toimivuudesta kun nimenomaan on se, että vaikka muoti ja hiusmallit ovat muuttuneet on tämä edelleen tänäpäivänäkin kuin isku palleaan. Jotain jota moni vastaava elokuva yrittää olla, mutta aniharvoin yltää lähellekään.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän Likaisesta Harrysta, mutta ei se vähennä arvostustani Kovaotteisia miehiä kohtaan sillä näyttelijät pistävät parastaan, teksti on harkitun tarkkaa, ohjaus on tiukka kuin skotin kukkaron nyörit ja tunnelma asiaankuuluvan kylmä. Joten siinä on aikalailla juuri se kaikki onnistunutta mitä tällaiselta elokuvalta kaipaakin.

Hackman - joka voitti roolistaan Oscarin - nousee kenties elokuvan muistettavimmaksi näyttelijäksi ja varsin ymmärrettävästi, sillä kiitos lempinimensä (ts. Kippari Kalle), hassun hattunsa ja kiivaan luonteensa on hän ehdottomasti erottuvin hahmo. Ja vaikka Hackman ei ollutkaan ensimmäinen vaihtoehto rooliin, ottaa hän sen täysin omakseen. Tällä ei vähätellä muita elokuvan hyvää työtä tekeviä näyttelijöitä, mutta kyllä esimerkiksi kaikesta tasokkuudestaan huolimatta esimerkiksi Scheiderin rehti ja reipas aisapari tuntuu aika valjulta kun vieressä on Hackmann-teräksestä tehty kiehuva pata. Joskin kuten mainittua roolisuoritukset ovat kauttaaltaan onnistuneita ja ainoa mitä sinne olisi ehkä kaivannut lisää olisi ollut vähän vahvempia/näkyvämpiä pahisrooleja, ettei kaikki kallistuisi vain yhden hahmon suuntaan.

Yksittäisistä hetkistä erityisen nautinnollinen oli Doylen yritys seurata Charnieria, joka puolestaan oli varsin tietoinen Doylen olevan hänen perässään ja siitä syntynyt kiusoittelu oli mainiosti kutkuttava. Vastaavasti kaikesta näyttävyydestään huolimatta elokuvan kuuluisa pitkä autotakaa-ajo on nyttemmin hieman eh! ja siten ensikokemuksen jälkeen muuttunut itselleni sellaiseksi etten todellakaan pitäisi pahitteeksi leikkausta jossa kyseinen osuus lyhenisi. Kyseessä on taiten tehty kohtaussarja, mutta tehosteena kehitys on mennyt sittemmin niin pitkälle eteenpäin ja hieman spoilannut katsojaa.

Lopetus oli tyyliin sopivan tyly ja vailla palkintoa.

Hyvä, kuviin sopiva hermostuneen oloinen musiikki.

Ohimainintana se, että Kovaotteiset miehet ja sen päähenkilöt pohjautuvat todellisuuteen, jossa sieltä löytyy lisää tarinaa kerrottavaksi, kuten vaikkapa se miten kyttien saaliiksi saama huumelasti katosi myöhemmin. Ja lisää tarinaa on tarjolla myös siinä miksi tämä bluray näyttää niin kauhealta, vaikkakin itse ohjaaja William Friedkin on ekstroissa nimenomaan kehumassa kuinka kyseessä olevan paras versio nähtäväksi. Kuvalaatu ihmetytti sen verran, että olin varma jotta siitä on puhetta muuallakin ja pikainen googlaus osoittikin blurayversion herättäneen runsaastikin kritiikkiä.

Suosittelen katsomista varten vaikkapa aiempia dvd-painoksia taikka videokasettiversiota, sillä ainakin tämän blurayn rakeinen pastellisävy on yksinkertaisesti rumaa nähtävää. Sinänsä rakeinen kuva kyllä istuu 70-luvun alun kovaan kyttäelokuvaan, mutta ne ovat ne vauvanpeppuvärisävyt jotka pilaavat fiilistä.

Tähdet: ****

Kovaotteiset miehet

Pound of Flesh (2015)

Deacon (Jean-Claude Van Damme) saapuu Manilaan aikomuksenaan luovuttaa munuainen sitä tarvitsevalle sukulaistytölleen, mutta mustan pörssin kauppiaat menevät ja huumaavat miehen, vieden sen tarjolla olleen sisälmyksen. Ei taas ajattelisi joku, mutta onneksi Deacon on ex-supersotilas ja näin ollen hän lähtee kostoretkelle noutamaan elintään takaisin. Velikin (John Ralston) kulkee messissä saarnaten kuinka väkivaltaan ei pitäisi sortua, tms., mutta tottakai tarttuu itsekin tarpeen vaatiessa tappovälineisiin.

Pound of Flesh ei nimestään huolimatta ole Shakespeare-filmatisointi eikä sen kerrota olevan myöskään uusintaversiointi mistään aiemmasta elokuvasta, mutta jälkimmäisen kohdalla olen satavarma jotta olen nähnyt ennenkin jännitys-/toimintaelokuvan jossa on käytännössä sama pohjatarina käytössä:

mies huumataan ja häneltä viedään munuainen eteenpäinmyytäväksi laittomassa elinkaupassa, mikä johtaa elimettömän osalta kostoretkeen.

Ja tarkoitan nimenomaan tuolla tarinalla, ettei mielessäni ole draamajännitystä kuten Chiwetel Ejioforin ja Audrey Tautoun tähdittämä Dirty Pretty Things, mutta en millään saa mieleeni että mikäköhän elokuva se on. No kuitenkin, ei se varsinaisesti haitannut elokuvaa katsoessa, mutta kävi kuitenkin ajatuksissa.

Ilmeisesti tekijät olivat ajatelleet olevan sen verran synkkä aihe käytössä, että visuaalisuuden tulee mukailla sitä ja näin ollen kuva on tarkoituksella aina pimeähkö. Joka sinänsä sopiikin muutoin paitsi, että jos epileptisesti leikatut taistelukohtaukset ovat jo sellaisenaan vaikeasti seurattavia, ei hämäränäkö ainakaan paranna sitä. Jos kyseessä olisi joku muu kuin Van Damme tai ylipäätään häneen verrattava toimintatähti jonka tyyliin kuuluvat muutkin kuin ala- ja yläkoukku niin siitä ei kenties olisi haittaa, mutta kun nyt kuitenkin esillä on nimenomaan herra jonka liikkeisiin kuuluu muutakin kuin lyllertäminen niin hukkaanhan se menee kun ei niitä juuri näe. Niissä hetkissä kuitenkin on eniten energiaa joten osittainen kadottaminen hämärän pelottaviin varjoihin on surku ja muutoinkin Pound of Flesh tuntuu välillä ottaneen samaa morfiinia kuin mitä Van Dammen hahmo nautiskelee pitkin elokuvaa. Osittain tästä raukeuteen ajautumisesta on syyttäminen halua koettaa olla uskonnollisesti filosofinen ja täten ajoittain koetetaan luoda syvällistä pohdintaa siitä miten Jumala vaikuttaa elämään vai vaikuttaako ollenkaan, eikä tämä tietenkään sopi toiminnan edistämiseen taikka tuo mukanaan muunlaistakaan energiaa. Nämä ja vastaavat jutut kuitenkin ovat varsin pinnallisia ja jäävät käytännössä vain toteamuksiin jotka voi kiteyttää lauseisiin "Jumala on pylly!" taikka "Jumala on pop!", mutta mukana ei ole varsinaista keskustelua siitä miksi tai miten. Nämä aikeet päätyvät siis yhtä kliseisiksi kuten idea siitä, että Deacon on ns. syntinen koska on väkivallan ammattilainen ja veljensä puhdas koska on opettaja, mutta lopulta me kaikki olemme ihan samanlaisia ja ihan superjees!

Täytyy tosin huomauttaa ettei Pound of Flesh taida tarkoitukseltaan olla kuitenkaan mitään uskonnollista propagandaa, vaan aihe tuntuu olevan mukana aikeena tuoda tarinaan syvyyttä antamalla jotain muutakin sanottavaa kuin pataanveto. Siispä he olisivat voineet yhtä hyvin rupatella politiikasta, veroista taikka luonnonsuojelusta jos halusivat jotain ajatuksia herättävää aikaiseksi, mutta toki sen verran on myönnettävä että kyllähän veljesten Kain ja Abel-idea edellyttää enemmän uskonnollista virettä kuin veroilmoituksen täyttöä.

Elokuvan paras idea on tuttu varmaankin kaikista elinkauppaelokuvista, eli se kuinka nyysittykin munuainen on pelastamassa jonkun toisen henkeä, jolloin voiko hänet uhrata alkuperäisen potilaan vuoksi. Joskin tämäkin jätetään sivuhuomautukseksi, mutta on sentään eniten todellisia ajatuksia herättävä hetki.

Rutiinitoimintaa.

Van Damme saa osakseen hyvän monologikohtauksen jossa kertoo historiastaan ja osoittaa jälleen kerran potentiaalia olla pätevä draamaesiintyjä.

Aika hyvä musiikki.

Osa Pound of Fleshin julkaisuista on saanut ainakin takakannen kuvitukseksi seuraavan maalauksen, joka on varsin tyylikäs, mutta kenelle muulle tulee mieleen Terminator Blade Runnerissa?

Tähdet: **(*)

Pound of Flesh