Hiljainen Don McKay (Thomas Haden Church) palaa 25 vuoden poissaolon jälkeen vanhaan kotikaupunkiinsa tapaamaan ammoista ystäväänsä Sonnya (Elisabeth Shue) jolla on jokin kuolettava sairaus ja hän kutsui Donin luokseen voidakseen viettää vähäiset viimeiset päivänsä hänen seurassaan. Sonnya auttava hoitaja Marie (Melissa Leo) on jotenkin epäilyttävän suojeleva ja tohtori Pryce (James Rebhorn) vaikuttaisi osoittavan neitiä kohtaan ahdistavuuteen ulottuvia tunteita, joka paljastuu esimerkiksi lääkärin halulla tappaa Don kun hän kuulee miehen viettäneen yön Sonnyn seurassa. Syntyykin siis tilanne jossa Don päätyy vahingossa surmaamaan tohtori Prycen, mutta pian Sonny on jo vakuuttelemassa lääkärisedän voivan hyvin ja kaikki on ihan superia. Mutta missä tohtorin ruumis on? Miksi Marie joka ei edes tunne Donia vaikuttaisi ilostuvan jos tuo Sonnyn kaivattu lapsuudenystävä heittäisi veivinsä? Miten Sonnyn ex-mies kuoli ja miksi kukaan ei edes tunnu muistavan koko miehen olleen olemassakaan? Miksi Don lähti pois 25 vuotta sitten? Miksi Sonny on kuolemaisillaan olevaksi ihmiseksi noinkin viriili ja tuntuu tyystin eri ihmiseltä kuin aikoinaan? Ei huolta, kyllä nämä asiat selviävät vielä ja kiva vain, että siihen vaaditaan aika kieroa käsitystä avioliiton hyödyistä.
Jenkeissä tämä elokuva tunnetaan tittelillä Don McKay ja vaikka ymmärränkin kuinka jokin markkinointitaho saattaisi ajatella sen olevan aika kehnosti myyvä nimi, varsinkin jos kanteen ei saada jotakin Thomas Haden Churchia tunnetumpaa naamaa (Oscar-ehdokkuudesta ja kyvyistä viis, ei hän silti ole esim. Tom Cruise, tms.), mutta on se silti aikamoinen harppaus siirtyä henkilönimestä aika geneerisen oloiseen Moment of Truthiin. Eihän se Don McKay kerro mitään sisällöstä joten ehkäpä Moment of Truth on hieman kuvaavampi, mutta ottaen huomioon kuinka ns. off beat-fiilis elokuvalla on olisi kenties ollut soveliaampaa pitää nimi joka ei luo vahingossakaan odotuksia suuntaan taikka toiseen. Kyseessä on jännityselokuva Coen-veljesten henkeen, jolloin tunnelma on hivenen vinoutunut, hahmot samaten, tehdyt ratkaisut johtavat pääosin suurempaan ongelmavyyhtiin joka edellyttää väkivaltaa ja kaikessa on mustaa huumoria mukana. Ihmiset ovat aika hiljaisia, avaten suunsa vain kun on sanottavaa ja se sanottava on aina linjassa hahmojen käyttäytymiseen, joka puolestaan on poikkeuksetta jotenkin epäilyttävää. Silloinkin kun joku kertoo totuuden suoraan kuulostaa se salailulta. Juoni kasvaa koko ajan kohtalokkaampaan suuntaan, mutta kiire sinne ei ole ja musiikkikin pitää huolen siitä, että liekki pysyy hiljaisena vaikka onkin selvästi polttamassa kaikkea poroksi.
Sinänsä itse juoni ei ole mikään poikkeuksellisen erikoinen, kunhan on vain perushyvä kertomus menneisyyden salaisuuksien taakkaa kantava kotiinpalaajasta joka vedetään petosvyyhtiin joka vaatii kuolonuhreja. Se on nimenomaan se rauhallinen tunnelma ja hyvin näytellyt epäilyttävät hahmot jotka tekevät tästä mustan huumorin maustamasta jännityselokuvasta katselemisen arvoisen ja vaikka kyseessä ei olekaan mikään vertailuesimerkkinä mainitun Coen-veljesten merkkiteosten kaltainen klassikko, on Totuuden hetki silti varsin miellyttävä välipala samassa hengessä. Siitä vain puuttuu se viimeinen potku jonka ansiosta se nousisi tasavertaiseksi teokseksi, eikä jäisi joksikin joka muistuttaa muista. Suuri plussa kuitenkin siitä kuinka elokuva malttaa aloittaa tavallaan tyhjästä ja jättää lopetukseen samanlaisen olon, ettei tarvita jotain suurta "räjähdystä" ratkaisemaan ongelmat.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti