Maissilapset 4 - kuoleman sato (Children of the Corn 4 - Deadly Harvest, 1996)

Olen aika varma jotta minulla on jossain jonkin kaapin perukoilla lisää maissilapsista kertovia elokuvia, mutta en ole ainakaan nyt aikeissa selvittää asiaa jolloin tällä erää tyydymme tähän nelososaan ja jatkamme toisaalle. Elokuvat nähneet jo tietävät sen, mutta vakuutettakoon muillekin ettei siinä pahemmin mitään menetä katsoi jatko-osia järjestyksessä jos missä, koska samanlaisia pökäleitä ne kaikki ovat ja menevät parhaiten työpäivän jälkeisenä valkoisena kohinana kun nuokkuu sohvalla. Tämä nelososakin on huomioarvoisin syystä, että se lukeutuu siihen sarjaan elokuvia joissa esiintyy joku tuleva arvostettu näyttelijäsuuruus joka ei varmaankaan mielellään haluaisi vastata nuoruudenhairahduskyselyihin kun puhuisi mielummin tuoreimmasta palkintoehdokas- taikka megabudjettielokuvastaan. Puhumme siis sarjasta johon lukeutuvat muun muassa Jennifer Aniston ja Leprechaun, Julia Louis-Dreyfus ja Troll, Randy Spears ja Critters 2, Leonardo DiCaprio ja Critters 3, Angela Bassett ja Critters 4. Tässä Maissilapsien neljännen ilmaantumisen tapauksessa kyseessä on elokuvista kuten 21 grammaa, Mulholland Drive ja sanotaan vaikkapa Eastern Promises tuttu Naomi Watts. Toisaalta hän on tehnyt kuoleman sadon jälkeen Ring kakkosen, että eivät ne asiat aina hyvin olleet myöhemminkään. Otan osaa.

Kuin korostaakseen Maissilapset nelosen merkittävyyttä, tunnetaan se tämän Deadly Harvestin ohella myös The Gatheringina, The Feverina ja näköjään myös Millennium's Childina. Italoversion nimi eli Inferno a Grand Island on kyllä ehkä se paras ja taitaa olla juurikin Wattsilla sormet pelissä, koska hän on varmasti itse synnyttänyt nuo nimivaihtoehdot vain jotta kukaan ei löytäisi Maissilapsien neljättä osaa. Hah! epäonnistuit!

Grace (Naomi Watts) saapuu vierailemaan lapsuudenkodissaan keskellä ei-mitään sillä äitinsä June (Karen Black) on osoittanut terveydellisiä huolia ja onkin hermoheikko mökkihöperö joka pitäisi saada tolkkuihinsa. Junen kokemat painajaisvisiot eivät johdukaan yksinomaan siitä ettäkö hän olisi pöpi, vaan niillä on jotain todellisuuspohjaakin kun pian Gracen saavuttua paikalle herää koomasta, kuolleista taikka ihan vain torkuilta pahasta Harvey Dent-tason iho-ongelmasta kärsivä pikkupoika-Josiah (Brandon Kleyla) ja tämän jälkeen jokainen pikkukaupungin lapsi rupeaa kuumeilemaan. Tottakai Josiah on se maissidemonihirviön valtaama vanhoillisuskovainen saarnaaja joka haluaa aikuisten kuolevan ja lasten seuraavan häntä pellolle osoittamaan kunnioitusta edellä mainittua demonia kohtaan. Aiempiin ilmestyksiin verrattuna Josiah 2.0 omaa tietenkin pyro- ja telekineettisiä kykyjä, että se sentään on jotain uutta.

Kuume on ymmärrettävästi osoitus siitä miten lapset päätyvät maissipahuuden pauloihin ja siksi kukin heistä rupeaa kutsumaan itseään vanhahtavilla nimillä, että Charlie onkin nyt Hezekiel koska who cares. No kuitenkin, aikuisia ruvetaan pistämään lihoiksi ja kohta Gracen pitää pelastaa pahuuden voimilta keitä nyt sattuu olemaankin jäljellä. Haulikolla tästäkin selvitään.

Vinoja kuvakulmia, kalansilmää ja entistä enemmän verta, ja siinä ovatkin pääosin kaikki mitä neljäs Maissilapset lisää sarjaan. Se että pahuuden airuelle annetaan telekineettisiä voimia ei ole kovinkaan innovatiivista elokuvasarjassa jossa jokin cthulhumonsteri hengailee maissipellossa ja tämän aiheuttaman mielenhallinnan tapahtuminen jonkinlaisena virusinfektiona ei sekään nyt mikään maata järisyttävä idea ole, mutta jälkimmäinen toki oli sentään siinä mielessä kiva lisä, että se näytti miten lapsista tulee tahdottomia murhakultin jäseniä. Joskin samalla se syö aika pahasti tehoa nimenomaan siltä uskonnollinen kultti-ajatukselta jossa annettaisiin ymmärtää, että vain ns. pahan oikea käsi on yliluonnollisen voiman valtaama ja loput lapset hänen karismaattisen esiintymisensä harhauttamia. Vaikka toki jälleen kerran kuulemme radiosta uskonnollista paasaamista ja nimet ovat kuin vanhasta testamentista niin on erityisen sääli, että tässä nimenomaisessa osassa painotetaan sitä yliluonnollisuuden voimaa kuin puhelahjoja, sillä elokuvan lupaavin juoni-idea on kertoa ettei Josiah ole taas joku random kakara isossa hatussa vaan aikoinaan (kaupallisesti) hyväksikäytetty lapsisaarnaaja joka tapettiin kun kaikki hyöty oli jo saatu irti. Hitto, jos unohdetaan - jos vain voidaan - se kuolleista nouseminen, olisi Josiahista voitu ilman yliluonnollisuutta kehittää vaikka minkälainen David Koresh ja melkein sitä rupeaakin kaipaamaan jotain prequelia jossa kerrotaan hänestä lapsisaarnaajan roolissaan kuin nykyisenä demonimörököllinä. No, Paul Dano varmaan otti sitten tästä jotain vinkkejä.

Lopulta sitä kuitenkin ymmärtää, että vaikka ehkä jollain elokuvatuotannossa mukana olleella olisi ollut muitakin ajatuksia kuin verenlennätys niin se on jäänyt nimenomaan sen varjoon ja tuttuun tapaan merkittävintä on ollut miettiä mikä teräase voitaisiin työntää minkäkin ruumiinosan läpi, eikä Maissilapset 4 ole siltä osin kovinkaan laiskasta rutiinista poikkeava. Plussana toki se ettei ainakaan esiintymisensä puolesta Naomi Wattsilla ole syytä hävetä historiaansa osana maissilapsia, mutta toisaalta kysyttäessä eivät vastauksetkaan ole varmaan sen syvällisempiä kuin "eh!".

Tähdet: **

Maissilapset 4 - kuoleman sato

Maissilapset 2 - viimeinen uhri (Children of the Corn 2 - The Final Sacrifice, 1992)

Ensimmäinen Maissilapset sijoittui ajallisesti vuoteen 1983 ja tämä kakkososa jatkaa tarinaa suoraan siitä mihin edellinen loppui, joten aikaa on kulunut ehkä päiviä taikka korkeintaan viikkoja edellisestä, joista tuo jälkimmäinenkin kuulostaa liian pitkältä ajalta ollakseen mahdollinen. Tokihan aiemman elokuvan selviytyjät suuntasivat suoraan naapurikaupungin poliisiasemalle kertomaan tapahtumista eivätkä käyneet esimerkiksi maailmanympärimatkalla taikka vessassa siinä välissä, joten uskotaan aikavälin näiden kahden elokuvan kohdalla olevan maksimissaan päiviä. Ajallinen uskottavuus tosin karisee jo ensiminuuteilla pois kun huomaa, että radical dude!, tämä on kyllä niin tekovuotensa 1992 näköinen elokuva kuin vain voi olla mahdollista. Vaatteet, kampaukset, puhekieli, jopa elokuvan kuvausjälki huutavat aikaa kuluneen sen noin 10 vuotta eikä päivän pari. Joten on aika vaikea dialogin alleviivauksesta huolimatta nähdä tätä tismalleen suorana jatkona. Ja jos visuaalisen ilmeen erilaisuus ei riitä kompuroittamaan yhteenhitsautumista niin se ei ainakaan helpota, että kun edellisessä elokuvassa varsin painokkaasti osoitettiin kaupungin olevan tyhjä muista kuin lapsista, on siellä nyt yllättävänkin paljon aikuisasukkaita, jotka olivat varmaan kaikki kyläilemässä kun muut ikäihmiset tapettiin. Toki iso osa alussa nähtävistä aikuisista on naapurikaupungin porukkaa joka on tullut joko uteliaisuudesta taikka työnsä puolesta tänne tapahtumapaikalle, mutta joidenkin huomautetaan olevan paikallisia ja tietävän lasten suorittaneen murhat koska heistä saadaan siten ne elokuvan ensimmäiset uhrit. Uskottavan jatkuvuuden kannalta lisäpulmia tuo se, että heti alussa osoitetaan lapsien joukossa olevan ne tämän elokuvan näkyvät hahmot eli johtajat, tms., mutta jos he tosiaan olivat jo aiemminkin paikalla niin missä sitten? Näillä persoonallisuuksilla he eivät olisi olleet näkymättömiä, koska esimerkiksi uuden maissikultin johtaja on käytännössä sama kuin aiemmin, joten olisiko muka sellainen tyyppi ollut turparullallaolematon jos olisi ollut mukana edellisessä kakaralaumassa? Mutta siinä se sitten onkin, ei Maissilapset kakkonen ole varsinaisesti uutta tarinaa kertova jatko, vaan esimerkiksi intro kertomassa jo tapahtuneesta on mukana vain uskottelemassa kakkosen olevan juurikin osa kaksi, kun todellisuudessa kyseessä on varsin tavanomainen tapa tehdä sitä mukajatkoa, että oikeastaan mielummin toistetaan edellinen ja jos vuosiluvun 1992 sijasta siinä olisikin 2002 olisimme jo puhuneet suoraan remakesta. Unohdetaan siis jatkuvuus ja katsotaan ns. enemmänkin päivitettyä ykköstä.

Tapahtunut aiemmin: lapsista koostunut maissiuskonnollinen kultti tappoi kaikki pikkukaupungin aikuiset, mutta sitten kaksi aikuista sattui paikalle ja pilasi kaiken.

Nyt jäljellä olevat lapset ovat siirretty naapurikaupunkiin sijaiskoteihin ja kaikki alkaa alusta. Uutta kulttia johtaa äänekäs Micah (Ryan Bollman) ja tarkoitus on jälleen kerran lahdata aikuiset koska mystinen maissipellossa chillaileva demonihirviö näin haluaa.

Samaan kaupunkiin saapuu sensaatiolehden toimittaja John (Terence Knox) aikeinaan kirjoittaa murhista ja korjata välejään angstiseen teinipoikaansa Dannyyn (Paul Scherrer) joka kaupunkilaiskakarana on tietenkin ihan superpissed off kun joutuu olemaan landella. Onneksi täällä sentään on aika hot Lacey (Christie Clark) jota on kiva tirkistellä. Tunne sentään on molemminpuolinen.

Micah tietenkin koettaa värvätä Dannyn joukkoonsa ja välissä tapetaan aikuisia kunnes lopetetaan elokuva samalla tavalla kuin aikaisemminkin.

Tykkään tässä elokuvassa enemmän sen niin sanotuista sankareista kuin mitä pidin edellisessä, sillä onhan tuo riitaisa isä-poika-duo kiintoisampi jo pelkästään sen vuoksi, että poika on ikänsä vuoksi tilanteessa jossa saattaisi valita väärän esikuvan karismaattisesta kulttijohtajasta. Tässä siis on edes teoreettinen mahdollisuus sille, että sankari tekee virheen. Joskin se olisi edellyttänyt oikeasti karismaattista käännyttäjää jota Micah ei ole, koska siinä missä aiempi elokuva jäi esiintyjiltään pääosin varsin kylmäksi on tämä kakkonen puolestaan huomattavasti kallistuneempi älämölöisempään esiintymiseen, jota siis myös Ryan Bollman Micahina toteuttaa ja on siksi enemmänkin koominen kuin kutsuva. Muutoinkin Maissilapset kakkonen on elokuva joka sen ohella että toistaa enimmäkseen aiempaa tekee myös sen mitä jatko-osat yleensäkin, jolloin kaikki on äänekkäämpää, nopeampaa ja odotetusti myös näyttävämpää. Siispä lisää, lisää ja seksiä! Onhan se toki kiva kun on mahdollisuus näyttävämpiin tehosteisiin ja varsinkin kauhuelokuvissa onnistuneet bodyhorrorlateksiefektit ovat yleensä plussaa, mutta tottahan on sekin kuinka niitä käytetään usein vain koska voidaan eikä koska olisi syytä. Joten näyttäviä veritehosteita on enemmän, mutta niin on kaikkea muutakin, mikä tekee joistakin hetkistä vahingossa huvittavia ja kun mukaan heitetään mummeli siteeraamassa Ihmemaa OZ:ia jäädessään talon alle, on viimeistään sen jälkeen aika vaikea ottaa elokuvaa tosissaan.

Myös jatko-osille tuttuun tapaan Maissilapset koettaa edes pinnallisesti hieman syventää samaa tarinaa kehittämällä jonkinlaista selitystä aiemmin selittämättömälle, jonka vuoksi vedetään peliin intiaanimyytit jotka eivät lopulta kerro yhtään mitään muuta kuin antavat monsterille toisen nimen tai vastaavaa. Mutta hei, ehkä se kuinka Michael Myersin toinen nimi on Fauntleroy on riittämiin. Joskin se on pakko myöntää, että pidin siitä miten Micah hieman vahingossakin osoittaa asenteensa olevan pitkälti perhesuhteidensa muodostama eikä siten ole vain että jokin paha mörökölli istutti itsensä päähäni, mutta tietenkään elokuva ei tätä näkökulmaa kasvata alkiota pidemmälle. Sääli sinänsä koska Micahin kohtalon huomioiden siihen kasvatuksen uhri-seikkaan olisi kannattanut tehdä uudempi viittaus. Siispä jos siitä ja aiemmin mainitusta isä-poika-kamasta oltaisiin jalostettu jotain muutakin kuin vain tekosyyt väittää olevansa eri tarina, olisi Maissilapset kakkanen voinut ollakin kukkanen. Mutta ei, se on lopulta vain sitä että murhataan ja sitten kuollaan.

Pidän tästä julistemallista enemmän kuin tuosta levyni kannessakin olevasta, joista jälkimmäinen toki yhdistyy paremmin Maissilapset-sarjaan, mutta tämä esimerkki on aika fantsun psykedeelinen ollen hieman Altered States-/Blue Sunshine-henkinen:

Olisi liioittelua väittää tämän olevan parempi elokuva kuin ykkösosan, mutta ei se kyllä huonompikaan ole ja ottaen huomioon kuinka äänekkäämpi eli siten energisempi kakkonen on aiempaan verrattuna, voisi sitä kuitenkin todeta kyseessä olevan ainakin virkistävämpi katsottava.

Vai että viimeinen uhri? Jep, eikä Hämähäkkimiestä enää rebootata.

Tähdet: **

Maissilapset 2 -viimeinen uhri

Maissilapset (Children of the Corn, 1984)

Pikkukylässä tapahtuu ainakin vielä tuolle 80-luvun ajalle kummia kun yllättäen paikkakunnan lapset menevät ja tappavat kaikki aikuiset. Lasten muodostaman tappokultin johtajana toimii varsin vanhoillisen kiihkouskovainen Isaac (John Franklin) joka puolestaan toimii jonkinlaisen demonivoiman johdattamana ja tämä pahuus elää maissipellossa, että sepä kiva. Sopivasti tuon edellä mainitun pikkukylän ohitse on ajamassa nuoripari Vicky (Linda Hamilton) ja Burt (Peter Horton), mutta ohikulku vaihtuu pysähdykseksi heidän ajaessaan alueelta pakenemassa olevan puukotetun lapsen päälle. Pariskunnan avun etsintä ei tuota tulosta ja pian he saavatkin huomata olevansa itse uhrilistalla seuraavia.

Se on jännä miten joitakin asioita voidaan uskottavasti valjastaa kauhutarinoihin ja miten toisia ei laisinkaan. Eläinkauhistelut ovat tästä hyvä esimerkki: hai pelottava, hämähäkki pelottava, käärme pelottava, etana ei pelottava ja silti heistä jälkimmäinenkin saa jossain vaiheessa mahdollisuuden yrittää olla sitä. Koira voi olla pelottava jos on vaikkapa Cujo, mutta ei jos on Pepi. Ajoittain siis nouseekin mieleen ajatus, että jep, nyt on kaikki hyvät ideat jo käytetty ja siirrytty aiemmin hylättyjen ajatusten pariin. Maissi nimenomaan kuulostaa sellaiselta ei tämä onnistu, heitetään pois-idealta. Maissi ei ole pelottavaa vaikka kuinka olisi kasvatusvaiheessa päälle suihkittu tuholaismyrkkyjä ja melkein voisin uskoakin Stephen Kingin kirjoittaneen Maissilapset vain koska joku väitti ettei hän voisi aikaansaada kauhutarinaa jonka nimessä mainittaisiin maissi. Ilmeisen hyvin se toimi ja vaikka esimerkiksi tämä elokuva ei nyt kovin ole kehuja kerännytkään, on se silti aikamoinen fanisuosikki saatuaan peräänsä jotain 28 jatko-osaakin.

No, eihän se maissi nyt mikään kertomuksen pelottava seikka olekaan, vaan jokin maissipellon lähettyvillä hengaileva suuri mystinen pahuus joka valtaa lapsien mielen ja tekee heistä murhaavia pikkuperkeleitä. Joten King kiersi maissinsa cthulhumaisella monsterilla kuin tekemällä murhaajista isokokoisia maissintähkiä jotka hyökkäävät ruokalautaselta in your face. Näin ollen maissipeltokin olisi ihan yhtä hyvin voinut olla kurpitsapelto ja Eppu hourahtanut kulttijohtaja joka saattaa opetuslapsensa aikuisten kimppuun. Hmm... kenties Maissilapset onkin Tenavat-filmatisointi?

Kertomus vanhempansa tappavista lapsista ei sekään ole itsessään niin uniikki jotta King voisi sen omia omaksi ajatuksekseen ja vain maissipeltodemonin lisääminen sen sellaiseksi tekee.

Muksuna pidin Maissilapsista, mutta toisaalta tuolloin kaikki missä oli mainittuja Kingin nimi olivat yhtä kuin super!, vaikka eivät tosiaan aina sitä olleet silloin taikka nykyäänkään. Varsin keskinkertainen elokuvahan tämä on ja vaikka nyt kritisoinkin itse maissiteeman olevan aika merkityksetöntä, kun tosiaan tällainen jonkin pahan vallassa olevat lapset tappavat aikuisia plus kiihkouskovaisuutta-kertomus voitaisiin pistää minne alueella tahansa ja symbolina käyttää mitä vain ja se voitaisiin pitää edelleen samanlaisena, on sillä maissiudella kuitenkin juuri tarinan yleispätevyyden vuoksi edes jonkinlainen etu erottua muista. Ei se nyt mikään merkittävä ero johonkin high tech-pilvenpiirtäjään, tms. ole, mutta on edes jotain.

Maalaismiljöö on ihan sopiva kun otetaan mukaan vanhoillisuskovaisuus, sillä sellaiselle alueelle jonkinlainen taantumuksellisuus on uskottavaa jo pelkästään sen ns. syrjässä pysymisen vuoksi ja siirtäminen tämä rajoittuneisuus lapsiin on toki sopivaa vaihtelua tavanomaisten vanhusten sijaan. Joten annetaanpa noilta osin jonkinlaista peukutusta eikä se varsin tavanomainen cthulhu-demonisuuskaan ole yhtään hullumpi ajatus, että perusteet kauhuelokuvalle ovat kyllä kunnossa. Tämä kompuroikin eniten hyvin mitäänsanomattomassa näyttelemisessä, kehnossa jännityksen kasvatuksessa ja miljöön hyödyntämisessä.

Näyttelijät eivät niinkään esiinny surkeasti jos sillä tarkoitetaan kaikki kattavaa ylivetämistä, vaikka esimerkiksi Isaacin oikeaa kättä Malachaita esittävä Courtney Gains olisikin paremmin kotonaan jossain Ace Venturassa vääntämässä naamaansa. Enemmänkin näyttelijät vaikuttavat väsyneiltä ja vähät välittävän mitä ovat tekemässä, jollaista voi vähiten hyväksyä Linda Hamiltonilta ja Peter Hortonilta joiden kuitenkin aikuisnäyttelijöinä luulisi olevan vähän perehtyneempiä alaansa kuin mukana olevien lapsien.

Jonkinlainen laiskuus paistaa myös elokuvan muussa toteuksessa jossa kuvaus ja äänimaailma ovat kuin jostain defaultasetuksesta ja varsinkin ajoittaiset zoomaukset ovat hämmentävänkin amatöörimäisiä, tuoden mieleen jonkin alakoulukouluprojektin kuin ammatikseen elokuvia tekevien aikaansaannoksen. En myöskään usko, että alkuperäinen nihilistisempi lopetus olisi auttanut kuin kenties nimenomaisen hetken suhteen, sillä pitkästyttävyyttä esiintyy liiaksi jotta yksi loppuun jätetty seikka olisi sitä korjannut. Erityisen pettynyt olin siihen kuin mitättömäksi miljöö jätettiin, että se ei ollut tarpeeksi harmittoman pastellimaisen turvallisen oloisen jotta pinnan alta esiin tuleva pahuus olisi kontrastina iskevä eikä se myöskään ole tarpeeksi creepy jotta tuntuisi alusta alkaen sopivan ahdistavalta. Muutamat maissiheinät heitettynä kadulle eivät ole mitään muuta kuin eh!, siivotkaa nuo pois. Sen olisi pitänyt olla koko ajan samanlaista kuin elokuvan noin tunnin kohdalla olevassa kirkkokohtauksessa jossa paikka oli häväisty maissipakanallisuudella ja sitä samaa rienausta olisi pitänyt saada mukaan muuhunkin osaan elokuvaa jotta sillä olisi voimaa. Maissipelto on nyt vain takapihan ylikasvanutta heinää kun sen olisi pitänyt olla loppumaton meri joka nielee kaiken, pakoa ei ole.

Lopun tehoste atomipilvessä näkyvästä monsterista olisi omiaan Seesamikadulle:

Siedettävää ajantappoa jonka maine sitä parempana on selvästi ajankultaama.

Tähdet: **

Maissilapset

Cujo (1983)

Berhandilaiskoira Cujon nenua puraisee lepakko ja kohta hauvalla on vesikauhu, joten hän rupeaa murhaavat ajatukset mielessään kiusaamaan sammuneeseen autoon jumittunutta Donnaa (Dee Wallace) ja hänen kuivuvaa poikaansa Tadia (Danny Pintauro).

Henkilökohtaisesti pidän Cujoja niin sekä kirjana kuin elokuvanakin yhtenä tylsimmistä Stephen King-tuotoksista (laskien mukaan vain kauhuksi luokitellut Kingit), mutta ideana sen arkikauhutarina on vastaavasti herran parhaimmistoa. Hyvin vähäeleinen ja huomioiden Kingin taipumuksen tunkea kaikkeen jotain yliluonnollista mukaan varsin maanläheisenä pysyvä tarina, jota elokuva on kirjaversiotakin enemmän ja pidänkin kovasti siitä miten vahvasti elokuvassakin keskitytään niin sanottuun tavalliseen elämään ilman sen suurempia ihmeitä, mutta tylsäksi sen tekee etenkin pituus. Oli se sitten kirja taikka elokuva ja vaikka King osaakin kirjoittaa vetoavia ihmiskuvauksia ei sitä jaksa seurata täydellä tehdolla loppuun saakka kun se loppu ei häämötä vielä viikonkaan jälkeen horisontissa. Ei etteikö tällaisesta ns. suljetun tilan ja parin näyttelijän elokuvasta saisi tenhoavaa tuotosta aikaiseksi, sillä onhan niitä koettu hyvällä onnistumisprosentilla, mutta Dee Wallace ei mielestäni ole tarpeeksi lahjakas näyttelijä eikä Lewis Teague niin hyvä ohjaaja että he olisivat saaneet elokuvasta täysin onnistuneen lopullisessa pituudessaan. Ehkä vartti pois ja hyvä olisi ollut, mutta kun ei niin ei. Tämä ei siis tarkoita etteikö molempien filmografiassa ole viihdyttäviä ja hyviä elokuvia, mutta Cujo kenties osoittaa ettei esimerkiksi Wallacesta ole kantamaan elokuvaa soolona. Ja se on sääli, sillä itse olisin karsinut elokuvasta vieläkin enemmän sen sivujuonteita kuten Donnan salasuhdetta ja keskittynyt aiempaa enemmän tavalliseen tylsään jokapäiväisyyteen jotta se koira ja hänen muutoksensa todellisen maailman hirviöksi olisi väkevämpi. Cujon metamorfoosi kiltistä vuffelista Freddy Krueger-naamaiseksi painajaispolttoaineeksi onkin se elokuvan voima ja syystäkin lopputulos muodosti pelkästä koiran nimestä mielikuvan pahasta, vaikkakin oli sitä vastoin tahtoaan. Ne ovat vain nuo pahuksen ihmiset jotka tulivat pilaamaan ihan hyvän elokuvan. Huvittavaa onkin, että Stephen King on ilmeisesti hehkuttanut Wallacen tehneen parhaimman roolisuorituksen mitä King-elokuvissa on nähty ja vaikka aiemmasta kritiikistäni huolimatta Wallace ei onneton olekaan, ei vain tarpeeksi hyvä, taisi tuossa äänessä olla Kingin alkoholihuurut jotka estivät häntä muistamasta edes kirjoittaneensa koko kirjaa.

Sinänsä ihan hyvä elokuva ja ymmärrän täysin miksi siitä pidetään kovastikin, mutta vaikka hetkittäin siinä on maistiaisia jopa loistavuudesta on se liian suurelta osin yksinkertaisesti tylsä yhtäläisen näyttelijän kannattamana ja siten Cujo olisi kaivannut muutaman muutoksen ollakseen loistava. Jos pituus pidetään samana niin sitten vakuuttavampi esiintyjä kehiin ja tunnelmasta kireämpi. Jälkimmäiseen liittyen yksi tähti tuleekin yksinomaan sille miten leikkauksella, äänimaailmalla ja meikkauksella oltiin saatu ilmeisen kiltistä hauvelista suurempi peto kuin Big Brotheriin osallistuvasta. Tai no, siinä saatan olla väärässä, ainakaan Cujo ei heti kameran eteen päästyään ryhtynyt naimaan ventovieraan kanssa.

Tähdet: ***

Cujo

Se: toinen luku (It: chapter two, 2019)

20 vuotta siihen meni, mutta tänään viimein kävin uudestaan ihan elokuvateatterissa saakka katsomassa elokuvan ja se tietenkin oli tuo otsikon Se, ja luonnollisesti kakkososa koska en ole ensimmäistä nähnyt. Valinta tosin ei ollut minun, mutta enpä minä olisi parempaakaan keksinyt, että ihan hyvä vaihtoehto tuokin oli.

Tämä kirjoitus ei kenties ole niinkään arvostelu, analyysi taikka edes samanlaista huuhaata kuin kirjoitukseni yleensäkään ovat, kunhan on vain tuoreeltaan kirjoitettuja huomioita ja/taikka pohdintoja.

Siitäkin riippumatta etten ollut nähnyt ensimmäistä osaa, mutta olen aikoinaan lukenut Stephen Kingin kirjan ja tietenkin nähnyt sen aiemman minisarjaversion, tuumin josko minulta jää jotain paitsi kun hyppään suoraan toiseen osaan, mutta se pelko jäi aiheettomaksi. Ei tässä ole ole tarpeen katsoa aiempaa modernisoitua Se:tä, koska kyseessä on sinänsä aika tyypillinen jatko-osa, että se pitkälti tuntuu toistavan edellisen osan tarinaa ja sitä painotetaan varsin vahvasti lukuisien takautumien (joskin ilmeisesti tätä elokuvaa varten kuvattuja osuuksia?) avulla sekä toistuvasti kertomalla mitä oltiin jo tehty. Ja se mitä oltiin jo tehty oli sitä, että kaupungissa myllertää jokin suuri paha voima joka tykkää viedä pikulapsia mukanaan. Tämä paha manifestoituu useinmiten klovni Pennywisen (Bill Skarsgård) muodossa ja sitten joukko lapsia päättää, että tämä on riittämiin, nyt noustaan pelon yläpuolelle ja paha kuolee. Toisen luvun tarina on täsmälleen sama, vain aikuisemmalla näyttelijäkaartilla (mm. Bill Hader, James McAvoy, Jessica Chastain, etc.) Vähän ollaan heitetty mukaan muka syventäviä taustahuomautuksia, mutta ainakin jos ajattelee tarinan punaista lankaa on se täsmälleen sama kuin varmasti oli edellisessä osassa ja oli ainakin niin sekä kirjassa kuin siinä tv:n minisarjassakin. Siinä mielessä minusta ei tunnu laisinkaan siltä ettäkö olisin missannut jotain, koska tämä toinen osa tuntui tehdyn ainoastaan koska oli kaupallista tilausta toistaa itseään mahdollisimman nopeasti. Etenkin se kuinka muksuversiot näyttävät olleen samat näyttelijät kuin aikaisemmin vain painottaa sitä ettei mitään menetä ilman ensimmäistä osaa, sillä tässähän se ensimmäinenkin osa on mukana.

Juoni on ihan kelvollinen tämänkaltaisella kauhistelulle ja toteutus oli kauttaaltaan aika varman päälle pelatun tasokasta, että ainakin vain pelkästään tämän perusteella en vielä näe syytä elokuvan täydelliseen haukkumiseen, mihin ehkä saattaisin kallistua jos tosiaan olisin sen ensimmäisen elokuvan nähnyt. Tuolloin toisen luvun rasittavuudet olisivat varmasti potenssissa kymmenen. Nyt kyseessä on vain ja ainoastaan ihan ok elokuva ja varsin tyypillinen lajityyppinsä edustaja.

Huomautetaanpa tässä välissä se, että en aio tehdä varsinaisia vertailuja sen minisarjan ja tämän elokuvan välillä koska minusta se tv-versio on aina ollut yliarvostettu, jolloin minulla ei ole syvempää sidettä siihen eikä täten myöskään liikuttanut pätkääkään tehtäisiinkö Se uudestaan vai ei.

Mennäänpä ensin niihin rasittavuuksiin:

- Elokuvan kauhu rakentuu aika vahvasti säikyttelyistä ja ne ovatkin varsin perinteisiä sellaisia. Siispä aluksi edessä on jotain harmittoman oloista, söpöäkin ja sitten HIRVIÖ!!!

Tämä kävi väsyttäväksi aika nopeasti ja teho olisi ollut ehdottomasti suurempi jos se ei olisi joka kerta tapahtunut samalla tavalla, tuolloin kun sai aina ennakkovaroituksen tulevasta säikäyttelystä ja kuten on helppo päätellä, ei yllätys ole kovinkaan yllättävää jos sen kerrotaan tulevan. No, ehkä TOSI KOVA ÄÄNI! riittää tekemään sellaisesta säikäytyksestä onnistuneen. Spoileri: ei.

- 2h 50min oli aivan liian pitkä aika elokuvalle ja vaikka ymmärränkin, että kaikille hahmoille halutaan antaa hetkensä niin se kävi tylsäksi kun näin tehtiin ja aina samalla kaavalla. Kaikkea ei tarvitse näyttää jos niitä ei osata esitellä eri tavoin. Varsinkaan kun elokuva ei muutoinkaan ole erityisen yllättävä, vaan hyvinkin ennustettavasti kulkeva.

- Huvittavaa oli se, että James McAvoyn kirjailijahahmoa kritisoidaan siitä ettei hän osaa kirjoittaa kirjoihinsa onnistunutta lopetusta ja sitten tämä elokuva sortuu sormusten herra-päätökseen, että elokuvaa ei osata lopettaa vaan juuri kun luulee salin valojen syttyvän tuleekin toinen lopetus ja kolmas...

- Miksi, oi miksi kauhuelokuvat eivät uskalla luottaa painostavuuteen vaan väkisin tunkevat jokaiseen mahdolliseen väliin jonkin kevennyksen. Bill Haderin koomikkohahmon kohdalla läpänheitto on toki perusteltua ja kaipa klovnin tulee olla ajoittain hupsu, mutta tässä tulee jonkinlainen vitsi niin usein ja säännöllisesti, että siinä on hyvä tarkistaa munakellon toimivuus. Ehkä 2h 50min pitkään elokuvaan pitää saada keventäviä elementtejä mukaan jo syystä, että pelkkää kauhutunnelmaa on vaikea kasvattaa noin kauan ja sen rikkomisella saadaan aina nollattua tilanne, jolloin voidaan aloittaa laskeminen alusta. Mutta olisivat vain suosiolla poistaneen jotain 80 minuuttia ja tehneet huumoritonta kauhua.

- Tehosteet olivat tietenkin modernin kauhuelokuvan tavoin suurella lukumäärällä näyttävästi esillä, mutta osa niistä oli kauhistuttavan kehnoja ja hyvinkin muovisen näköisiä. Vähemmän olisi jälleen kerran ollut enemmän.

- Pennywise ei ole pelottava. Ainoastaan siinä kohtauksessa jossa hän lähestyy pikkutyttöä kuolaten on hivenen kauhistuttavuutta, mutta muutoin eh! oli vahvin reaktioni häneen. Ja lopun pomotaisto oli Sister Frieden sijaan kuin Bowserin päihittäminen Super Mariossa.

Nämä edeltävät asiat olivat eniten itseäni vaivaavia ja seuraavat pari seikkaa liikkuivat sillä rajalla, että olisivat voineet olla vain negatiivisesti vaikuttavia:

- Edellä mainittuun huumoriin liittyen mukaan oli pistetty cameoita ja ns. insidevitsejä joiden tarpeellisuudesta voidaan keskustella, mutta emme tee niin koska ne jäivät aika neutraaliksi ja siten who cares. Pidin toki hauskana, että alussa esitetyn elokuvankuvausten ohjaaja oli Peter Bogdanovich, mutta vaikka hän ei olisikaan ollut siinä ei mitään olisi muuttunut. Sama pätee Stephen Kingin cameoon joka Stan Leen tavoin vie aina hieman pois elokuvan maailmasta, mutta ei hän toisaalta tee huonoa jälkeäkään joten ei sillä ole merkitystä. Ja niistä insidevitseistä pidin toki veikeänä sitä John Carpenterin The Thing-viittausta, mutta oliko se nyt aivan tarpeen alleviivata sitä toistamalla vastaavan kohtauksen repliikkikin? Muutoinkin se tapa, että kaikkeen pitää antaa jokin selitys on ärsyttävää, mikä tosin ei ole vain tämän elokuvan ongelma.

- Elokuvan seksuaalinen suuntautuneisuus-teema vaikutti ajoittain aika päälleliimatulta, aivan kuin se olisi ollut pikemminkin jonkinlaisen yhteiskunnantilavaatimus kuin oikea yritys uudistaa tarinaa ja varsinkin Se:n todellisen hahmon paljastaminen tuntui olevan metaforanaula jonkinlaisen saarnaamisen arkkuun. Joskin olin vastaavasti tyytyväinen siihen kuinka sitten lopussa tämän aiheen annettiin jäädä normaalitilaan ilman korostamista suuntaan taikka toiseen, koska tällöin se vaikutti oikeastikin ajatukselta jonka katsottiin olevan luonnollinen osa jonkun hahmoa kuin poliittinen taikka kosiskeleva ase jota käyttää.

Erittäin positiivisina asioina pidin näyttelijöiden yhteistyötä, joka varsinkin lapsinäyttelijöillä oli hyvinkin luonnollisen oloista ja loi samanlaista aitouden tunnetta kuin mitä sai kokea vaikkapa Stand By Me:ssa.

Ja Benjamin Wallfischin musiikki oli aivan upeaa. Aivan upeaa.

Lyhyempänä, vähemmän keskittymisellä efektimyllytykseen sekä älämölöön ja ilman huomioita ensimmäisestä osasta, tms. toinen luku olisi varmasti toimivampi, mutta tällaisenaankin se on ihan ok lajityyppinsä edustaja. En tosiaankaan mene väittämään Se: toisen luvun olleen elokuva jonka vuoksi pitäisi jokin 20 vuoden tauko katkaista, mutta hei, se edellinen elokuva oli Tähtien sota: episodi 1 - pimeä uhka, että aina voisi olla huonomminkin. Eikä tämä sentään ollut mikään The Fast and the Furious.

Kaiken kaikkiaan Se: toinen luku oli ihan hyvä leffakokemus, mutta itse elokuvaa parempi oli seura jossa sen katsoin ja siitä olen kiitollinen, pelastit päiväni.

Tähdet: **

Se: toinen luku

Ps. Se on vagina.

Totuuden hetki (Moment of Truth, 2009)

Hiljainen Don McKay (Thomas Haden Church) palaa 25 vuoden poissaolon jälkeen vanhaan kotikaupunkiinsa tapaamaan ammoista ystäväänsä Sonnya (Elisabeth Shue) jolla on jokin kuolettava sairaus ja hän kutsui Donin luokseen voidakseen viettää vähäiset viimeiset päivänsä hänen seurassaan. Sonnya auttava hoitaja Marie (Melissa Leo) on jotenkin epäilyttävän suojeleva ja tohtori Pryce (James Rebhorn) vaikuttaisi osoittavan neitiä kohtaan ahdistavuuteen ulottuvia tunteita, joka paljastuu esimerkiksi lääkärin halulla tappaa Don kun hän kuulee miehen viettäneen yön Sonnyn seurassa. Syntyykin siis tilanne jossa Don päätyy vahingossa surmaamaan tohtori Prycen, mutta pian Sonny on jo vakuuttelemassa lääkärisedän voivan hyvin ja kaikki on ihan superia. Mutta missä tohtorin ruumis on? Miksi Marie joka ei edes tunne Donia vaikuttaisi ilostuvan jos tuo Sonnyn kaivattu lapsuudenystävä heittäisi veivinsä? Miten Sonnyn ex-mies kuoli ja miksi kukaan ei edes tunnu muistavan koko miehen olleen olemassakaan? Miksi Don lähti pois 25 vuotta sitten? Miksi Sonny on kuolemaisillaan olevaksi ihmiseksi noinkin viriili ja tuntuu tyystin eri ihmiseltä kuin aikoinaan? Ei huolta, kyllä nämä asiat selviävät vielä ja kiva vain, että siihen vaaditaan aika kieroa käsitystä avioliiton hyödyistä.

Jenkeissä tämä elokuva tunnetaan tittelillä Don McKay ja vaikka ymmärränkin kuinka jokin markkinointitaho saattaisi ajatella sen olevan aika kehnosti myyvä nimi, varsinkin jos kanteen ei saada jotakin Thomas Haden Churchia tunnetumpaa naamaa (Oscar-ehdokkuudesta ja kyvyistä viis, ei hän silti ole esim. Tom Cruise, tms.), mutta on se silti aikamoinen harppaus siirtyä henkilönimestä aika geneerisen oloiseen Moment of Truthiin. Eihän se Don McKay kerro mitään sisällöstä joten ehkäpä Moment of Truth on hieman kuvaavampi, mutta ottaen huomioon kuinka ns. off beat-fiilis elokuvalla on olisi kenties ollut soveliaampaa pitää nimi joka ei luo vahingossakaan odotuksia suuntaan taikka toiseen. Kyseessä on jännityselokuva Coen-veljesten henkeen, jolloin tunnelma on hivenen vinoutunut, hahmot samaten, tehdyt ratkaisut johtavat pääosin suurempaan ongelmavyyhtiin joka edellyttää väkivaltaa ja kaikessa on mustaa huumoria mukana. Ihmiset ovat aika hiljaisia, avaten suunsa vain kun on sanottavaa ja se sanottava on aina linjassa hahmojen käyttäytymiseen, joka puolestaan on poikkeuksetta jotenkin epäilyttävää. Silloinkin kun joku kertoo totuuden suoraan kuulostaa se salailulta. Juoni kasvaa koko ajan kohtalokkaampaan suuntaan, mutta kiire sinne ei ole ja musiikkikin pitää huolen siitä, että liekki pysyy hiljaisena vaikka onkin selvästi polttamassa kaikkea poroksi.

Sinänsä itse juoni ei ole mikään poikkeuksellisen erikoinen, kunhan on vain perushyvä kertomus menneisyyden salaisuuksien taakkaa kantava kotiinpalaajasta joka vedetään petosvyyhtiin joka vaatii kuolonuhreja. Se on nimenomaan se rauhallinen tunnelma ja hyvin näytellyt epäilyttävät hahmot jotka tekevät tästä mustan huumorin maustamasta jännityselokuvasta katselemisen arvoisen ja vaikka kyseessä ei olekaan mikään vertailuesimerkkinä mainitun Coen-veljesten merkkiteosten kaltainen klassikko, on Totuuden hetki silti varsin miellyttävä välipala samassa hengessä. Siitä vain puuttuu se viimeinen potku jonka ansiosta se nousisi tasavertaiseksi teokseksi, eikä jäisi joksikin joka muistuttaa muista. Suuri plussa kuitenkin siitä kuinka elokuva malttaa aloittaa tavallaan tyhjästä ja jättää lopetukseen samanlaisen olon, ettei tarvita jotain suurta "räjähdystä" ratkaisemaan ongelmat.

Tähdet: ***

Totuuden hetki

Ironfist: Under the Gun (Ironfist, 1995)

Frank (Richard Norton) on entinen jääkiekkosuuruus koska hankki ikuisen ottelukiellon suojellessaan rötöksiin sortunutta kollegaansa ja on sitten tuon uran loppumisen jälkeen pyörittänyt yökerhoa, mutta tullut tietämättään ottaneeksi lainan mafialta joka sitten koettaa omia Frankin bisneksiä itselleen. Siispä Frank ryhtyy huumebisneksiin japanilaisten gangstereiden kera voidakseen siten maksaa velkansa pois, mutta vetääkin mielummin näitä gangstereita turpaan josta he eivät jostain syystä pidä. Hmm, alan ymmärtämään miksi Frank on entinen urheilijasuuruus. Se selittää myös miksi hän ei päässyt edes elokuvan kanteen, vaan siinä koreilee sivuosaa esittävä Peter Lindsey.

Frank on onneksi myös aloittanut lainaneuvottelut tavallisten aasialaisten sijoittajien kanssa. Joskin toinen heistä on selvästikin jokin rötösherra. No mutta kuitenkin, ajatuksena on saada yökerho avatuksi, pussittaa rahat, jallittaa kaikki mahdolliset pahikset erinäisistä gangstereista korruptuneisiin kyttiin ja sutenööriin tappelemaan keskenään ja paeta itse vaimon kera aurinkorannikolle. Niin, Frankilla on tosi hot vaimokin, mutta mitäpä nimestä taikka näyttelijästä koska hänen tehtävänsä on pysytellä poissa tapahtumista ja chillailla kotona sängyllä odottamassa miestään. Mutta ei huolta, kaikkien naisten paikka ei ole olla vain kotona pukkaamassa vauvoja ja voileipiä pihalle, vaan sivuosasta löytyy myös Frankiin ihastunut hyvä kyttä Lisa (Kathy Long) joka vetää kierrepotkuja hyvinkin vaikuttavasti.  Ai niin, jokainen nainen on sitten palavasti ihastunut Frankiin ja jos miehen machoilun ottaa huomioon niin kohta kaikki naiset ovat kotona tekemässä vauvoja ja voileipiä.

Olen aika varma, että he joille Richard Nortonin nimi sanoo ylipäätään mitään tuntevat hänet etenkin kasariajan karate-/ninjaelokuvista joissa esiintyi aina sinä vierailevana valkoisena pahiksena joka oli juuri ja juuri vetämässä Jackie Chania, tms. lopullisesti pataan ennen kunnes sai itse. Hän oli kuten sanotaan, mies paikallaan kun tarvittiin juuri tuollaista hahmoa, joka on siis hieman vertailtavissa Chuck Norrisin colosseumvierailuun Bruce Leen The Way of the Dragonissa. Joskaan Norton ei pääosarooleistaankaan huolimatta koskaan oikein tehnyt kunnon (massa)läpimurtoa, ei oikeastaan edes Ironfistin edustamassa hädintuskin B-sarjassa, mutta esimerkiksi tämä nyt vuorossa oleva teos on kyllä niin riemastuttavaa trashia, että on suoranainen rikos ihmiskuntaa vastaan ettei Nortonista tullut minkään Pepin/Merhin, Cannonin, Asylumin, Troman tai ihan minkä vain vastaavan tuotantoyhtiön vakionimeä joka siten olisi tullut tutuksi kaikille videovuokraamossa lojuville zombeille. Lisäksi Ironfistin ohjanneen Matthew Georgen olisi pitänyt saada vakipaikka sonnanluojana, sillä ihan oikeasti, tämä todellakin on niin huono että on myös todellakin hyvä.

Ironfist on kauttaaltaan täynnä surkeaa näyttelemistä ja jokainen sukupuolesta riippumatta on niin äijä, että oli pakko mopata lattia kaiken ruudusta tihkuneen testosteronin vuoksi. Nortonkin on niin fuckin' bad ass koko ajan, että se on ihan sama mikä terminaattori hänet kohtaa, ei hänen tarvitse suurinpiirtein kuin vilkaista siihen suuntaan ja ottelu on voitettu. Aika varmasti elokuvan osatuottajana Norton oli vaatinutkin käsikirjoitukseen muutoksia siten, että minä ei muut ja se on riemastuttavaa. Toki kuten sanoin muutkin saavat äijähetkensä ja elokuvassahan ei muunlaisia hetkiä olekaan, mutta on silti selvästi pidetty huolta siitä kuinka kaikkien tiedossa on se, että Norton on alfauros. Damn, son!, yhdessä tappelukohtauksessa Norton jopa sytyttää tahallaan kenkänsä jotta se ainoa potku jonka hän tarvitsee on mahdollisimman cool.

Mukaan on saatettu jokainen mahdollinen pahiksen sterotyyppi, että vain avaruusolennot ja morlokit puuttuvat, mutta ainakin siellä on Michael Ironside-imitaattori jolla tottakai on silmälappukin, koska fuck yeah!

Lisäksi tarinan suhteen on loistavaa se, että Frankin kerrotaan olleen erittäin tunnettu entinen jääkiekkomestari ja pyörittävän nyt kaikkien suosimaa yökerhoa, mutta sitten myöhemmin sama äijä kertoo haluavansa olla jälleen tuntematon, aivan kuten oli ennen yökerhonsa avaamista. Siis silloin kun oli koko maan tuntema urheilijasuuruus? Ja sen yökerhon jonka mainitaan olevan vasta avautumassa? Mutta kyseessä onkin elokuva joka ei anna esimerkiksi loogisuuden määräillä suuntaa, vaan jos se on päheetä niin se tulee mukaan. Olinkin siis hieman pettynyt, että Ironfistista puuttuu kohtaus jossa ajettaisiin autolla taikka moottoripyörällä tyhjistä pahvilaatikoista koostetun pinon läpi. Ketään ei edes heitetä sellaiseen. Häpeällistä!

Kaikki  muu sentään tuntuu löytyvän ja se on tehty sellaisella vakavuudella, että nyt tehdään suurta draamaa joka nappaa jokaisen mahdollisen saatavilla olevan palkinnon ja varmuuden vuoksi keksitään uusia voitettavaksi. Missä siis oli hovimestaria näyttelevä Anthony Hopkins?

Vaikka tuohon minun levyversioni kanteen ei Nortonia kelpuutettukaan, on hän sentään saanut asiaankuuluvan paikkassa muissa painoksissa:

Pidän siitä miten tuossa esimerkissä kuva kokee vasemmalta oikealla katsottua hieman muutoksia suurempaan, aivan kuin jokainen uusi kansikuva olisi edellisen remasterointi.

Mutta toki niitä vaihtoehtoja on muunlaisiakin, joista ymmärtääkseni nuo nyrkkivaihtoehdot on muokattu aiemmasta Nortonin elokuvan julisteesta, mutta nyt valitettavasti en enää muista mistä:

Parasta roskaa pitkään aikaan ja erittäin suositeltava ihmisille jotka arvostavat niin huono että hyvä-lajityyppiä.

Tähdet: ~ tai *****

Ironfist: Under the Gun

A Murder of Crows (1998)

Asianajaja Lawson Russell (Cuba Gooding Jr.) on voittamaisillaan jutun jossa puolustaa kaupungin kermaan kuuluvaa lapsuudenkaveria (Eric Stoltz), mutta huomatessaan päämiehen olevan syyllinen haluaa hän irti jutusta, mikä tuottaa ongelmia koska kyseinen herra on pormestarin poika. Siispä Lawson menettää lupansa ja ajautuu siten alkoholille persoksi kalastusveneen kuljettajaksi joka koettaa siinä sivussa huonolla menestyksellä aikaansaada kirjaa. Piakkoin Lawsonin kalaisaksi asiakkaaksi tulee kiltin oloinen papparainen Marlowe (ei paljasteta näyttelijää, koska sen tulee ollakin ns. yllätys) ja kas kummaa, hän on kirjoittanut julkaisemattoman jännityskirjan asianajajista jotka täysin päämiestensä syyllisyydestä tietoisina puolustavat näitä rikkaita murhaajia ja päätyvät itse murhatuiksi. Marlowe kuitenkin kuolee muka sydänkohtaukseen, tai näin ainakin kertoo poliisi Goethe (tajusitteko jo idean?) ja Lawson näkee tässä tilaisuutensa omia kirja itselleen, eikä kauaa kestäkään kun mies on jo juhlittu menestyskirjailija teoksella jota ei ollut kirjoittanut. Kuinka ollakaan kohtapuoliin rupeavat asianajajat menettämään henkensä samaan tapaan kuin on tuossa Lawsonin kirjassa kuvailtu ja koska hänen tiedetään olevan katkera aiemman uransa kohtalosta, on siis selvää jotta hän on murhaaja josta muka kirjoitti. On siis paettava poliisia ja todistettava olevansa itsekin uhri todellisen tappajan pelissä.

Ennen kuin Cuba Gooding Jr.:n nimeen yhdistyi ensimmäisenä elokuvana Boat Trip (2002) ja loppu oli jopa sitä enemmän alamäkeä, oli hän... no, ei oikeastaan yhtään sen parempi näyttelijä, mutta ainakin elokuvansa tuntuivat olevan onnistumisprosentiltaan parempilaatuisia. Niinpä kun käteen ottaa elokuvan kuten vaikkapa tämä A Murder of Crows (suom. Kalman linnut) ja huomioi sen vuosiluvun olevan 1998, ei ensireaktio ole käsien ja silmien desinfiointi vaan oletus, että ehkä en joudukaan helvettiin jos katson tämän.

Ja onhan A Murder of Crows varsin hyvä jännäri. Ei ehkä niinkään Juniorin ansiosta, mutta ei hän taatusti ole ainakaan haitaksi. Mukana on pääosin hyvää näyttelemistä, mutta kyllä se on se tarina joka tässä tapauksessa on onnistunein ja siihen liittyen elokuvassa on joitakin varsin nokkelia ideoita, mutta vastaavasti seassa muutama mitä ihmettä tässä on ajateltu?-ratkaisu.

Jos unohdetaan ne peruskliseet kuten ns. sankarin ajautuminen merkkihenkilöstä juopoksi on itse pääkertomus varsin onnistunut, vaikkakin todellisen murhaajan motiivi ajaa Lawson epäillyksi on hieman outo, etenkin kun heti alussa on viite siihen kuinka hän nimenomaan sai murhaajalta armon koska oli löytänyt omatuntonsa, jättäen siis täten tietämänsä murhaajan puolustuksen sikseen. Juoni kuitenkin on enimmäkseen onnistunut kissa ja hiiri-leikki jossa päähenkilökin on uhriksi aika opportunistinen paskiainen ja tykkäsin esimerkiksi siitä miten todellinen murhaaja useammankin kerran lähestyy Lawsonia, mutta samanaikaisesti ihmettelen päähenkilömme aivotoiminnan tasoa koska hänen muka pitäisi olla älyllisesti vaikuttava mikä osoitetaan muun muassa kertomalla kuinka hyvä on puolustusasianajajana, mutta sitten hän itse ei edes tajua kohtaamiensa henkilöiden olevan feikkejä vaikka valitut nimet ovat varsinkin kirjallisuuspiireissä liiankin tunnistettavia. Mutta hyvä on, nimet siis menevät ohi huomion, mutta miten Lawson ei muka pistä merkille kuinka kumisen ja siten epäaidon näköinen murhaajan vanha pappa-maskeeraus on, saati sitten ne myöhemmät kyttä- taikka rekkakuskiviikset. Valitan, en löytänyt kuvaa näistä jälkimmäisestä, mutta tässä sentään Marlowe ja Goethe:

Niinpä samanaikaisesti kun A Murder of Crows tuo peliin nokkelia murhamysteeritemppuja päättää se myös hetkittäin lirautella housuihinsa toteuttamalla ajatuksiaan amatöörimäisesti. Mihin liittyen pidin myös outona ratkaisuna sitä, että suurinpiirtein jokatoinen nainen joka tulee kuvaan on auliisti esittämässä minimissään rintavakoaan, mutta ilman pyyntöä myös muutakin. Ei niin ettäkö valittaisin siitä, mutta vain harvan kohdalla se liittyy hahmon luonteeseen taikka ammattiin (ts. prostituoitu, tms.) ja vaikuttaisi ratkaisuna olevankin mukana vain tekemässä elokuvasta enemmän eroottiseen jännitykseen pyrkivää, mutta se ei parista päälleliimatusta hikisestä seksikohtauksesta huolimatta selvästikään ole suunniteltu tyylilaji. Syynä tähän vaikuttaisikin olevan vain ajattelutapa, että pakko laittaa seksiä mukaan jotta elokuva myisi paremmin. Michael Douglasin bylsimistrillereitäkin on jo sen verran aikaa ettei aihe ollut enää relevantti.

Lisäksi miinusta A Murder of Crowsille tuo päätös laittaa Cuubbis kertojaäänellä selittämään kaikki mahdollinen kuin elokuva olisi suunnattu näkövammaisille. En minä audiokirjaa halunnut katsoa. Joten vaikka totesin A Murder of Crowsin olevan varsin onnistunut jännäri, on se sitä samaan tapaan kuin esimerkiksi vuotta aikaisemmin tullut Morgan Freemanin ja Ashley Juddin tähdittämä Jäähyväiset tytöille, että mikään mestariteos taikka klassikko ei ole kyseessä, mutta ehdottomasti sujuva jännäri (vaikka en nyt tuota Freemanin leffaa pahemmin kehunutkaan). Toivoisin vain etteivät olisi pistäneet mukaan niitä mainitsemiani hölmöyksiä koska tuolloin tämä olisi vieläkin vertailukelpoisempi äsken esittämäni esimerkin kanssa, eikä siten jäisi liiaksi mieleen niistä surkeista tekoviiksistä, tms. Tarina kuitenkin oli mainio jännärille ja olisi kannattanut luottaa siihen enemmän.

Sivumainintana se, että kun etsin kuvia niistä tekoviiksistä tulin törmänneeksi tähän kierrätyshuomioon:

Mahtaa olla hyvät jutut lehdessä kun Ed O'Neillkin jaksaa lukea sitä vuodesta toiseen:

Tiettävästi sama lehti oli ollut käytössä ainakin myös Dallas-televisiosarjassa, että voi juku!

Tähdet: ***

A Murder of Crows