Dick Miller 1928-2019

Olla olematta John Malkovich

Eikö olekin ärsyttävää kun muistat jotain veikeää ja kun nyt leffablogissa ollaan niin se jotain on elokuviin, tms. liittyvää, mutta et saa vastakaikua koska ihmiset joiden kanssa puhut siitä eivät itse ole tietoisia kyseisestä asiasta ja saavat kerettiläisinä itsesikin epäilemään muistojesi todenperäisyyttä. Aikoinaan tähän seikkaan törmäsin niin sekä väitteellä että Pamela Anderson näytteli Koti kuntoon-sarjassa, että Peter Jacksonin Braindead tosiaankin julkaistiin Suomessa Aivokuollut-nimellä ja että Being John Malkovichin julisteessa kaikkien niiden Malkovich-naamioiden seassa on oikea John miettimässä what the fuck?

Kertaakaan en epäillyt muistojeni todenperäisyyttä ja viimeistään Koti kuntoon-dvd:t todistivat sarjaa näkemättömille Andersonin olleen työkalutyttö, Aivokuolleen osoitin vanhalla valokuvalla jossa juliste näkyi seinälläni ja nyt viimein sain sattumanvaraisella löydöllä yhdelle epäilevälle tuomaalle todistettua John Malkovichin olemassaolon kun aikaisemmin muun muassa kasetin kannesta oikea mies oli rajattu ulos.

Miksi otin tämän nyt esille? En tiedä, onko sillä väliä? Muistetaan kuitenkin se, että kun muistelet että ihan varmasti se joku oli jossain näkemässäsi elokuvassa ja muut väittävät sinun muistavan väärin niin et olekaan väärässä. Ellet sitten tietenkin ole.

Egypti: kuolemattomuuden jäljillä (Egypt: Quest for Immortality, 1995)

Dokumentti joka koettaa valottaa mitä kuolemattomuus tarkoitti menneiden aikojen faaroille ja se ei ollut myöhemmin kuolleista nouseva muumio vaan pikemminkin hautarauha sekä nimen jääminen historiankirjoihin. Siksi siis patsaat ja muut rakennelmat.

Hyvin tyypillinen National Geographic-dokumentti jossa tulee varsin kattava määrä aiheeseensa liittyvää tietoa, mutta liian lyhyt pituus (48min) informaation määrään nähden johtaa siihen ettei oikein mistään saa kunnolla tarttumapintaa. Kyseessä on siis hieman kuin lasten historiaiheinen kuvakirja jossa itse Rosettan kivi-piirros saa suurimman pinta-alan osakseen ja sitä selittävä teksti saa tyytyä pariin tiivistävään riviin. Itse tiedon sisällössä ei ole vikaa, varsin kiinnostavia asioita esitetään vaikkakaan ei ehkä mitään erityisen yllättävää taikka uutta kenellekään joka on lukenut vähintäänkin jonkin Egyptin historian Wikipedia-sivun, tms., mutta hyvää infoa se silti on. Siinä vain hypitään liian nopeasti henkilöistä sekä tapahtumista toisiin ja minkään kohdalla ei ennätetä viipyä aiheen ansaitsemaa aikaa vaan kiire on ollut saada mahdollisimman paljon liian pieneen tilaan. Parempi olisi jos esimerkiksi usean faaraon sijaan oltaisiin keskitytty vain vaikkapa yhteen ja häneen liittyviin kuolemanjälkeisiin tapahtumiin (ts. haudan löytäminen, etc.).

Englanninkielisen version kertojana toimii Sam Waterston ja hänellä onkin ihan hyvä ja sellainen "professorimainen" ääni joka sopisikin dokumentin ääntelijäksi, ja vaikka ei sopisikaan niin hän olisi taatusti parempi vaihtoehto kuin tämän Tieteen kuvalehden (og. Time Life) julkaiseman suomennoksen kertoja. Suomidubbauksen suorittajan nimi kyllä mainitaan takakannessa, mutta en halua osoittaa sormella tuota monotonian mestaria ja totean vain että ei hyvä,,, ei hyvä. Niin kuivaa ja tylsää, että parempi pitää tulentekovälineet kaukana koska kertojaääni roihahtaisi ilmiliekkeihin pienestäkin kipinästä.

Muu rakenne sisältää sen mitä odottaakin, joten on vanhoja valokuvia sekä filmimateriaalia, sekuntien pituisia asiantuntijahaastatteluita, puuttuvat palikat ovat paikattu näytellyillä osilla ja kaiken kruunaa jo mainitsemani kertojaääni. Jälkimmäinen toteutetaankin niin masentavalla äänellä, että jos kertojaa ei oltu huumattu jollain hevostainnuttavilla niin jotain on ollut pahasti vialla. Ehkä se oli avunpyyntö. Pitääkin kuunnella se uudemman kerran enigmasalauksen koodinmurtajan avustuksella.

Siltikin, mukavaa opettavaista ajantappoa.

Tähdet: ***

Egypti: kuolemattomuuden jäljillä

Soturi (The Killing Zone, 1991)

Senor Vasquez (James Dalesandro) saa kuulla veljensä tulleen vankilassa puukotetuksi hengiltä, joten on siis jätettävä huumebisnes kotomeksikossa hetkeksi säästöliekille ja matkattava pohjoisamerikan puolelle kostopuuhiin. Vasquez aloittaakin apulaisineen murhaajan henkilöllisyyden selvittelyn joka tarkoittaa käytännössä sitä, että ammutaan... no, kaikki.

Huumeagentti Slade (Charles Sullivan) puolestaan haluaa värvätä ex-parinsa ja nykyisen raajarikkoisen baarinpitäjän Samin (Armando Sylvester) saalistamaan Vasquez, mutta vastaus on ei, jonka vuoksi Slade siirtyy B-suunnitelmaan ja houkuttelee hommaan Samin veljenpojan Garrettin (Deron McBee) joka tappelun vuoksi viettää päiviään vankilassa. Tottakai tuomio kumotaan Vasquez-diilin vuoksi ja Garrettilla onkin oma lehmä ojassa sillä setänsä on juurikin jalkavaivainen nimenomaan Vasquezin vuoksi, mikä ei nyt ilostuta Samiakaan joka saadaankin lopulta Garrettin seuraksi.

Pelkästään Soturin kantta katsoessani olin satavarma jotta Pepin ja Merhillä olisi ollut jotain tekemistä tämän teoksen kanssa, joten ei tullutkaan yllätyksenä huomata PM Entertainmentin olleen Soturin levitysfirma ja tottakai oli, tämä kun on juuri heidän pirtaansa oleva elokuva ja olisin ollut pettynyt jos Pepin taikka Merhi ei olisi tullut jollakin tavoin mainituksi. On Strippareita, on ammuskelua muidenkin elokuvien tarpeiksi, sitä voisi vaikka vannoa että joka kolmas minuutti joku ajaa autolla tyhjien pahvilaatikoiden läpi vaikka niin ei tapahtuisi kertaakaan, on tarpeettomasti hidastettuja toimintakohtauksia vain jotta saataisiin tapettua aikaa ja onhan se ihan sikacoolia. Jonkun pitää esittää jonkinlaisia karateliikkeitäkin sillä sekin on sikacoolia ja varmaan mainittu jossa hot or not-trendilistauksessa. On kovia rumia pahiksia, on kovia rumia hyviksiä, on kliseistä bad ass-dialogia, jokainen nainen näyttää Playboy-mallilta ja luonnollisesti siellä on joku pitkätukkahunk esittelemässä öljyttyä lihaksikasta ylävartaloaan. On juustoista synamusiikkia, rokkaavia kitarasooloja ja koska vuosi on 1991 niin hieman räppiin viittaavaa ääntelyäkin. Word! Niin eikä unohdeta myöskään herkkien kohtausten saksofonia.

Kyseessä on siis suoraan alimpiin vaistoihin vetoavaa laskelmoitua halpahintaista B-toimintaa ja vaikka se onkin selvästi eksploitatiivista niin sen tietäessään sekä hyväksyessään on kyseessä siltä osin rehellistä roskaa joka ei koeta ollakaan mitään muuta.

Mukana on jopa kohtaus jossa ajetaan pultsarin täynnä tölkkejä olevaa ostoskärryä päin! IHANAA!

Jossain vaiheessa räiskähtelevän alun jälkeen koetaan jumittelua, mutta eipä tätä täysin hereillä katso muutenkaan ettei se mikään ylitsepääsemätön ongelma ole.

Välillä "fuck him" on "hitot hänestä" ja välillä "hakkaa hänet" vaikka jokainen kerta tarkoitetaankin "hitot hänestä", joten suomennoskin on juuri sitä mitä PM-elokuvilta toivoo näkevänsä.

En missään nimessä halua suuremmin kehua Soturia sillä onhan se sontaa, joten heille joiden mielestä hyvä toimintaelokuva on vaikkapa ensimmäinen Terminator on tämä aika väärä valinta. Vastaavasti heille joille hyvää toimintaelokuvaa edustaa neljäs Terminator on Soturi edelleen väärä valinta, mutta heille jotka saavat potkua elämäänsä Lorenzo Lamasin eeppisistä lantamyrskyistä ja joille Pepin että Merhi ovat nimiä jotka muistaa veikeän viihteen mestareina on käsille valunut aika nappiin osuva ruikuli.

Tähdet: **

Soturi

Fonzie hyppää hain ylitse

Televisiosarja Onnen päivät sai kantaakseen epäonnista mainetta Jump the sharkin luojana, sen hetken kun sarja menetti uskottavuutensa ja jota pidetään käännekohtana tiellä joka nyt kulki vain alaspäin. Frendeissä näen vastaavan olleen Rachelin ja Joeyn väkinäisesti kirjoitettu romanssi, joka luojan kiitos unohdettiin nopeammin kuin pian. Tähtien sota-saagassa se oli minulle pottatukka-Anakinin siirappinen kysymys "are you an angel?"

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan vastaavana hetkenä pidetään vaihtoehtoisesti joko atomipommilta suojautumista jääkaappiin taikka apinoiden kanssa hyppelyä. Shit! se elokuva on täynnä vastaavia hetkiä jotka voivat ottaa kunnian kunniattomuudesta.

Toki monet näistä mainituista sisältävät monia muitakin epäuskottavia tilanteita ja jo kauan ennen annettuja esimerkkejä, mutta todettuihin nimenomaisiin hetkiin saakka ne tuntuivat sellaisilta vain pikemminkin asiayhteydestä irroitettuina, jolloin ne vielä pysyivät oman todellisuutensa sekä sääntöjensä puitteissa uskottavuuden puolella. Tietenkin hyvin väljästi ajateltuina, sillä lentokoneesta hyppääminen kumiveneellä on vain häivähdyksen (sic) järkevämpi kuin jääkaappibunkkeri. Naurettavinkaan aivopieru ei silti aina estä nauttimasta elokuvasta, tms. koska tokihan vaikkapa 007-leffat ovat edelleen hyvinkin viihdyttäviä vaikka tietääkin, että Bondin esilläolo vie maineen niin nopeasti edelle että ennen martinia olisi jo hauta kutsunut.

Tämä nyt ilmaantui mieleeni kun katselin vanhaa 60-luvun Mission Impossiblea ja ensimmäisen kauden jaksossa The Confession Martin Landaulla roolitettu salainen agentti esiintyy dialogin mukaan 50 miljoonan katsojan edessä kun salakameran avustuksella paljastaa poliittisen salajuonen. Omilla kasvoillaan ja koko vyyhdin paljastavan monologin avustuksella jotta kaikki varmasti pistäisivät hänet mieleensä. Selväähän olisi ettei tämä salainen agentti olisi sen jälkeen kuin korkeintaan ex, mutta eihän sellaisen seikan anneta hyvää viihdesarjaa pilata, varsinkin kun Landau oli sarjan varsinainen tähti. Seuraavat kuusi kautta osoittivatkin ettei se ollut mikään Jump the shark, mutta kyllä se silti sai hieman naamapalmuilemaan, varsinkin kun Landaun esittämä hahmo on sarjan naamioitumismestari ja siten olisi voinut pistää vaikka tekoviikset naamalleen. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että jokainen tyyppi joksi Landau maskeeraa itsensä ottaakseen hänen identiteettinsä on täsmälleen Landaun näköinen, joten hirveän haastavista naamioitumisista ei ole kyse). Joskin Impossible Mission Force menetti uskottavuuttaan jo ensimmäisestä jaksosta alkaen kun yksi sankareista on kansainvälisesti tunnettu huippumalli, mutta ei käytä julkkisstatustaan peiteroolina vaan on aina jokin sairaanhoitaja tai vastaava ja silti kukaan ei tunne tätä globaalia tunnettavuutta. Se olisi jo voinut pilata koko sarjasta nauttimisen ja ajaa sen syöksylaskuun.

Miksi kumivene ei pilannut Indyn uskottavuutta? Miksi jääkaappi teki sen?

Aika, elokuvien rakennemuutos, se kuinka kristallikallo oli jo neljäs osa jolle odotukset ovat olleet erilaiset?

Mitä hetkiä elokuvissa taikka televisiosarjoissa tulee mieleenne, niitä joiden vuoksi ajattelitte sen olevan nyt joko täysin pilalla taikka vähintään nykäisseen sen verran vahvasti pois kyseisestä todellisuudesta jotta voisitte enää uskoa siihen?

Fonzieta lainatakseni: "heyyy!"

Kuvassa näkyy kuolema (Lipstick Camera, 1994)

Eli tietenkin toiselta nimeltään Huulipunaa linssissä.

Uutiskuvaajan ammattiin haikaileva herkkä ja viaton Omy (Ele Keats) koettaa onneaan hakemalla ihailemansa toimittajan, Flynnin (Brian Wimmer) avustajaksi, mutta ei kiitos on ei kiitos. Sopivasti samaan aikaan kun Omyn työnhaku torjutaan saapuu paikalle tuhamsti keimaileva Lilly (Sandahl Bergman) palkkaamaan palkitun toimittajan salakuvaamaan seksivideota arvon juurikin samaisen miehen kanssa ja tokihan Flynn siihen suostuu koska eivätkö kaikki arvostetut toimittajat tee niin. Esimerkiksi Arvi Lind, tuo erotiikan ammattilainen? No mutta kuitenkin, Omy tuppautuu väkisin mukaan ja aikoo tehdä vaikutuksen Flynniin piilottamalla makuuhuoneeseen oman pienoiskameransa (ts. lipstick camera) ja ilmeisesti aikoisi kuvamateriaalinsa avulla vakuuttaa olevansa mitä erinomaisin assistentti. Joskin kun Omy seuraavana päivänä poikkeaa noutamaan kameraansa ei Lillysta ole tietoakaan ja talon omistaja Raymond (Terry O'Quinn) toteaa, että nyt olette erehtynyt paikasta, ei minulla ole vaimoa, asun yksin ja olin eilen koko päivän paikalla eikä täällä mitään seksivideoita kuvattu julkisesti taikka salaisesti. Tottakai Omy on varma, että nimenomaan täällä harrasti salakuvaustaan ja siten Raymond on kaikkea muuta kuin luotettava tiedonlähde. Lisää outoutta on tarjolla kun Omy menee tapaamaan Flynnia joka onkin nyt halukas palkkaamaan neidin avukseen, mutta ei ole tietääkseen kenestäkään Lillysta taikka salaa kuvasta seksivideosta. Omy ei kuitenkaan voi jättää asiaa sikseen ja ikuisesti friendzonelle tyrkkäämänsä häneen palavasti ihastuneen Joulen (Corey Feldman) kera totuus aiotaan penkoa esiin. Kun Raymond käy mukiloimassa Flynnia on hänenkin avauduttava hieman ja lyöttäydyttävä yhteen Omyn kanssa, joka tarkoittaa sitä ettei hän tiedä mitään Raymondista, mutta ainakin rakastelukohtaus sellaisen Enigma-henkisen musiikin tahdittamana on varmaa.

Mutta missä on Lilly? Sama se sillä tekijät näköjään itsekin kyllästyivät elokuvaansa koska hieman päälle tunti koetetaan edes jotenkuten viedä juonta eteenpäin ja kasvattaa jännitystä, mutta sitten se on ihan kuin fuck it ja vedetään kaikki pikakelauksella loppuun. Itse asiassa lähes koko roska selitetään yhdellä parinkymmenen sekunnin uutislähetyksellä ja sekin vasta rikospaikalle saapuneen toimittajan kautta, henkilön joka ei viedä tiedä mitä muuta on tapahtunut kuin että poliiseja on saapunut paikalle. Tämänjälkeisillä minuuteilla ei ole enää mitään virkaa, kaikki oleellinen on jo kerrottu.

Tavanomainen lievällä kevyellä erotiikalla höystetty jännäri joka toki koettaa olla hieman artsy, koska kameratoimittajatematiikka vaatii ajoittaista käsivarakuvausta, halpoja videoefektejä ja muuta sellaista kivaa joka sekä alleviivaa henkilöiden ammattia, mutta joista saadaan myös tekosyy kuvakikkailuun jonka vahvuus on ripulin luokka. Eli näiden kamera-ammattilaisten taso on kuin Eppu Normaalin tahroja paperilla-musiikkivideo, ettei siitä nauti kuin silmätön sokea joka ei ole lähimaillakaan televisiota.

Mukana on kaikki tavanomaisen suoraan videolle-tason eroottisen trillerin merkit: on viaton nainen joka joutuu ongelmiin ihastuessaan sänkisen komeaan, mutta epäilyttävään mieheen. On viattomaan neitiin ihastunut hoverhandnyhverö. On ns. femme fatale joka käyttää hyväkseen seksikkyyttään ja on ilmiselvä pahishahmo jota ei edes koeteta piilotella. On rakastelukohtaus syntikkaetnisellä musiikilla, on takkatulen loimua (tällä kertaa Takkatuli-videon kautta, koska hei, kyseessä ovat videoalan työntekijät), on soveliaasti paljasta pintaa, mutta ei mitään liian roisia. On siivilävaloa ja on savutehosteita korostamassa sitä, ja on murha jos toinenkin sekä kehnoa yllätyskäännettä kun niitä selvitellään. Ja on natsisotarikollinen joka ihastui kiristävään prostituoituun... öö... no, se oli kieltämättä aika erikoinen veto. Tärkeintä kuitenkin on se ettei missään vaiheessa yritetä tehdä mitään joka ylittäisi harmaan taustatapetin merkityksen. Riittää että vatsaan saadaan jotain täytettä, maulla ei niinkään ole väliä. Joten siksipä näyttelijät vetävät hädintuskin liukuhihnatasoisia suorituksia eikä esimerkiksi pelastukseksi odotetusta Terry O'Quinnista ole pitämään tätä ruumista pinnalla.

Tähdet: *

Kuvassa näkyy kuolema

Yö ilman todistajia (Pendulum, 1969)

Frank (George Peppard) saa jälleen kerran palkinnon ammattitaidoistaan poliisina ja ylennys kapteeniksi odottaa, eli elämä on yhtä arvostettua auvoa. Kotona hän on myös agressiivisuutta piilottava ja sairaalloisen mustasukkainen vaimostaan Adelesta (Jean Seberg), vaatien häntä jättämään työnsä jotta voisi pysyä kotona vahdittavana. Samaan aikaan Frankin varmana pidetty raiskaajamurhaaja Paulin (Robert F. Lyons) vangitseminen on vaakalaudalla epäilyksenä pidätyksessä tapahtuneista ihmisoikeuksien rikkomuksista, jolloin vaikka todisteet kertovat Paulin todellakin olevan syyllinen pääsee hän lakiteknisistä syistä vapaalle ja asian painaessa Frankia alkaa pinna olemaan kireällä, mutta imagon täytyy pysyä tyynenä. Paul tulee raiskaamaan ja tappamaan uudestaan, se on vain ajan kysymys ja Frank tietää sen. Pian kuolleena löytyvätkin Adele ja hänen salarakkaansa, jonka vuoksi Frank päätyy epäiltyjen listan ykköseksi, mutta liekö syypää hän, Paul vaiko joku muu kuka?

Ei se ole yllätys kenellekään.

Olisi mielenkiintoista tietää onko Yö ilman todistajia toiminut jonkinlaisena referaattiteoksena Likaiselle Harrylle tai kenties pikemminkin Clint Eastwoodille ja vaikutukselleen rikoselokuvissa. Tässä nimittäin on jotain vahvasti samaa kuin Eastwoodin elokuvissa ja nimenomaan hänen rikoselokuvissaan (tarkoittaen tällä eritoten niitä kyttäkertomuksia), enkä nyt laske mukaan sitä tekoaikaan sopivaa vähäeleisyyttä, koleaa tunnelmaa, oman käden oikeuteen turvautumista koska laki toimii sankaria vastaan taikka jatsahtavaa soundtrackia, joista jälkimmäisessä muuten on samanlaista ujeltavaa äänimaailmaa kuin Lalo Schifrinin Likainen Harry-sävellyksissä. Etenkin Harryyn yhdistän enemmän sen tavan millä tässä puhutaan rikollisen oikeuksista syyllistäen poliiseja ja vaikka jokainen puolustusasianajajasta tuomariin ja näin pois päin tietää Paulin olevan sadistinen raiskaajamurhaaja on hänet päästettävä vapaaksi, ymmärtäen samalla jotain pahaa vielä tapahtuvan. Tähän liittyy tietenkin myös se ettei pidätyksen tehnyt päähenkilö jätä vapautettua rikollista rauhaan ja tämä tulee vaikeuttamaan hänen toimiaan kun asia päätyy kollegojen hoidettavaksi. Robert F. Lyonsin esittämä Paul ei kenties ole yhtä sekavasti eläväinen kuin Andy Robinsonin Scorpio, mutta ehdottomasti hahmo on sellainen joka voisi olla eräänlainen Scorpion edeltäjä samoilla opeilla.

Mustasukkaisuus, seksuaalirikos joka osuu lähelle elokuvan ns. sankaria ja päähahmon kulissien ylläpito puolestaan kallistavat vaakaa hieman toisen Eastwood-teoksen suuntaan, joka on vuoden 1984 Köysi kiristyy. Mutta sen enempää yksittäisiä vertailuja tehdäkseni totean ettei Yö ilman todistajia ole yhtä nihilistinen kuin nuo esimerkit, mutta sävyssä ja yksityiskohdissa on kuitenkin sen verran paljon yhtäläisyyksiä, että vaikka en uskokaan tämän toimineen suorana lähteenä millekään Eastwoodin elokuvalle niin se on saattanut kuitenkin olla jossain vaiheessa katselulistalla ja ehkä siten vähintään alitajuisesti vaikuttaneet joihinkin myöhempiin ilmentymiin. Vähintäänkin Yö ilman todistajia toimii suosituksena heille jotka pitävät Likaisesta Harrysta kuten myös muista vastaavista elokuvista.

Aika varmasti parhaiten Ihmemiehestä (ts. MacGyver) tunnettu Dana Elcar esiintyy tässä elokuvassa ja oli tekoaikana 42-vuotias, mihin ilmeisesti hänen ikääntymisensä pysähtyi sillä näytti Ihmemiehessä vuonna 1985 tismalleen samalta. Ehkä hän vain oli aikuisena syntynyt.

Tähdet: ***

Yö ilman todistajia

Agent on Ice (1986)

Tunnetaan myös nimillä Deadhunter ja Boomerang, mutta ei sentään Disney on Ice.

Ehkä kuitenkin tuo kannessa oleva CIA-Mafia on se suomalainen titteli, se kun on pistetty myös kotelon kylkeä koristamaan.

Jotenkuten varmaa on ainakin se, että Golden Video tuntuu olevan ylpeä siitä, että nauha on 180 minuuttinen sillä se ei pelkästään lue isolla etukannessa, mutta saa myös erillisen maininnan takapuolella: "kasetin pituus 180 min. Ohjelman pituus n. 96 min."

CIA:n salamurhayrityksestä selvinnyt ja feikkikuolleena maanpaossa ollut mafiapäällikkö Frank Matero (Louis Pastore) palaa takaisin ja aloittaa kostotoimenpiteet operaatioon osallistuneita agentteja kohtaan, olivat he sitten vielä palveluksessa taikka eivät. Yksi ja näköjään se ainoa toinen kohteena olevista on ex-agentti John Pope (Tom Ormeny) joka kuluttaa päiviään nukkumalla liian pitkään, välttelemällä velkojiaan ja työskentelemällä vakuutustarkastajana joka ei suostu ottamaan lahjuksia vastaan. Tottakai mukana on ruma avioero, yksipuolinen kaipuu takaisin yhteen ja pulloon tarttuminen.

"You must be psychic" on sitten tietenkin "olet psykopaatti"

.Ai joo, CIA:n palveluksessa on tietenkin myös heitä jotka tekevät rötöshommia, joten piilottakseen ne päätetään sieltä puoleltakin hiljentää Materon ohella myös Pope ja vaikka Pope onkin enemmän Toby Jones kuin Keanu Reeves, vetää hän silti peliin oman John Wickinsa jolloin pahat tyypit varokoon.

Jos mukana ei olisi kasarikauden synapainotteista scorea voisi Agent on Icea hyvinkin luulla 70-luvun tuotteeksi, sillä kyseessä on hengeltään ja visuaaliselta tyyliltään hyvin samalla tavalla tylyä kylmyyttä huokuva teos. Tekoaikaansa ajatellen mieleen nousee myös television Kutsukaa McCall josta siitäkin tuli enemmän mieleen Kovaotteiset miehet kuin Miami Vice. Ajatteli sitten aiempaa vuosikymmentä taikka Robert McCallia on Agent on Ice kuitenkin yhtälailla elokuva jossa ulkoinen kauneus sekä trendikkyys saavat väistyä pinnan alla kiehuvan turhautuneen suuttumuksen tieltä ja lasi alkaa olla niin täynnä, että kohta läikkyy yli ja suoraan turpaan. Kaupunki on ränsistynyt, ilma hyytävä, ihmiset epätoivoisia, catwalkit ovat katuojia eikä kukaan selviä tahroitta. Tämä syyssateinen fiilis tekee Agent on Icesta varsin vakuuttavasti jyräävän elokuvan joka on kuin jokin Jason Bourne James Glickenhausin käsissä.

Hahmot ja käänteet ovat varsin kliseisiä, joten niiltä osin ei ole yllätyksiä luvassa ja täten se jääkin esiintyjien sekä ohjauksen harteille tehdä uudelleenkeksimättömästä pyörästä toimiva ja matka sujuukin joutuisasti, vaikka esimerkiksi esiintymisten osalta jotkut nojautuvatkin turhan vahvasti pinnalliseen italogangsterismiin. Suurin osa sentään pysyttelee ajatuksessa, että minimalistisuus on voimaa, joten Eastwoodin opeilla mennään.

Pääosaa esittävä Tom Ormeny ei ollut kastvoiltaan taikka nimeltään minulle entuudestaan tuttu ja tähän lienee pääsyynä miehen aika yksittäisiin televisiosarjojen rooleihin keskittynyt ura, joka ei sekään pitkäaikaisuudestaan huolimatta ole kovinkaan monilukuinen. Tulee kyllä varmasti huomioitua jos hänet jossain vielä tapaa. Ormenyssa on jotain kovin samaa Robert Forsterin kanssa. Sellaista miellyttävän isällistä, mutta samalla uhkaavaa jonka vuoksi hän menee sekä taviksesta että tyypistä joka voisikin seinää vasten jouduttuaan polttaa koko kaupungin.

Hyvä musiikki. Hieman kuin Tangerine Dreamin kama Near Darkissa.

Ehdottomasti positiivinen yllätys.

Tähdet: ***

Agent on Ice

Asfaltti-kytät (Police-Force, 1975)

Voipi olla, että otsikon vaihtoehdoistakin jätetään väliviivat pois, mutta toisaalta kelpaisihan tilalle myös Force Five sekä Final Tactic.

Rikollisuus rehottaa ja jotain normaalia agressiivisempaa olisi tehtävä jotta näin ei olisi, minkä vuoksi komisario Roy Kessler (Gerald Gordon) saa vaihtoehdoiksi pakotetun eläkkeelle siirtymisen taikka rikollisista koostetun erikoisryhmän johtamisen. Jälkimmäisen tullessa kyseessä etsitään mukaan eri alojen parhaimmat rikollliset joista kukin tuntuu olevan ekspertti ainoastaan puujalkavitsien veistämisessä, mutta heistä se tiimi sitten kuitenkin saadaan aikaiseksi. Ensimmäisenä tehtävä on selvittää kuka pahoinpiteli rikkaan ja arvovaltaisen rosvoparonin koripalloilijasuuruuspojan ja... no, siinäpä se. On siellä jotain bisnesmiesten tiliepäselvyyksiäkin, mutta eiköhän Kokoomus lakaise ne maton alle.

Asfalttikytät on televisiotuotantoa ja vaikka se nyt onkin ihan elokuvaksi tehty niin kovasti siitä tulee mieleen jonkin tv-sarjan jakso pelkän yksittäisen pitkäsoiton sijaan. Wikipedia ilmoittaa Asfalttikyttien pituudeksi kaksi tuntia (eikä mitään muuta kerrokaan ja sekin on kyseenalaista sillä vastaavasti IMDb kertoo pituudeksi 78min, ja todellisuudessa sekin on 10 minuuttia vähemmän) ja luokittelee sen elokuvien/minisarjojen joukkoon, joten ehkäpä se onkin ollut alunperin kaksiosainen minisarja pelkän yhden pötkön elokuvan sijaan. No mutta kuitenkin, elokuvan tarina ja sen rakenne jossa käytetään sopivan runsaasti aikaa hahmojen esittelyihin luo visuaalisen ilmeen ohella mielikuvan siitä, että kenties tämä onkin ollut tarkoitettu pilotiksi mahdollisesti toteutettavaa pidempiaikaista televisiosarjaa ajatellen. Elokuvan alkutekstitkin ovat kuin jostain A-Teamista ja kun sisällössä tehdään vitsi ryhmän olevan "The Odd Squad" viitaten sillä arvatenkin Mod Squad-sarjaan niin joo, vastaisuudessa varmaan olikin aikomus siihen kuinka Asfalttikytät saavat aina viikon tehtävän kontolleen ja pelastavat milloin Libyan uudelta diktaattorilta, milloin noutavat kissan puusta ja joskus tulee eteen joulujakso jossa herra Pukki on jumiutunut savupiippuun. Tuollaisen sarjan puolesta puhuu myös se, että vaikka lähtökohdiltaan tämä ilmeisesti koettaa olla jonkinlainen Likainen Harry yhdistyneenä Likaiseen tusinaan jolloin hahmot ovat selvästi antisankareita ja tyyli 70-luvun kyttäleffojen henkeen kovaotteinen ei sellainen sopisi parhaan katseluajan massaviihteeksi, jonka vuoksi musiikissa on liian usein mukana koomista alleviivausta, hahmoista löytyvät pakolliset huumoriveikkokevennykset ja ajoittain tulee eteen jokin silmäisku kameralle-vitsi jossa voi melkein kuulla näyttelijän ajatukset siitä kuinka "th-th-that's all folks!" Tämä kepeyden tuominen mukaan on se joka Asfalttikytät pilaa, sillä vaikka näitä Likainen tusina-idean filmatisointeja on jo ihan tarpeeksi ilman tätäkin teosta niin tuumin sellaisen kovaotteisuuden sopivan televiosarjan muottiin, ollen ehkä vuoden 1975 tekeleeksi jotain erilaista, mutta liiallinen vitsailu ja ilomielisyys pudottaa Asfalttikytät jonnekin Untuvatyynykyttien seuraan. Asfalttikytät on siis on siis liiaksi A-Team ja aivan liian vähän Langalla, mutta jatkuva vähävaloisuus, rosoiset keski-ikäiset äijät ja hetkittäinen tyly asenne johdattelevat kyllä siihen suuntaan, että rento viihteellisyys on tuotu mukaan eräänlaisena kompromissitakamuksen nuoleskeluna jotta tavoitettaisiin uskottavuuden sijaan mainosdollareita ja näin katsojan kannalta se löysentää otetta kuin microlax. Siten Asfalttikytät hukkaa potentiaalinsa kun ilmeiseen vakavuuteen tarkoitettu kyttätarina sortuu aivan liian usein päälleliimattuun humoristisuuteen ja päätymällä samaan ongelmaan kuin myöskin Likainen tusina-idealla pelaava Suicide Squad jossa siinäkin pahiksista tehtiin liian kilttejä, jonka vuoksi persoonat menettivät sekä merkityksensä että uskottavuutensa. Nämä rikolliset eivät ole lainkaan vastentahtoisesti mukana poliisitoiminnassa ja ryhmän jäsenistä kolme viidestä on keskenään niin samanlainen ettei heitä meinaa erottaa toisistaan, saati sitten muistaa heidän olevan muka oikeasti pahiksia. Kaksi jäljelle jäävää huomioi siksi, että toinen on tietenkin ryhmän johtaja ja se ainoa oikea kyttä kun taas toinen on hänen entinen tuttunsa, korruptoitunut ex-poliisi, joka on idea jonka uskoisi tuovan tehokasta jännitettä niin sekä hänen toimiessaan entisen kollegansa kanssa joka pitää häntä p*skiaisena että muiden ryhmän rikollisten kanssa jotka näkevät hänessä vain kytän. Mutta ei, ei sitten, pysyttellään vain kivoina ja valjuina. On ärsyttävää nähdä mitä olisi voinut olla, mutta joutuu katsomaan sitä mitä on.

Tähdet: **

Asfaltti-kytät

Out of Season (2004)

Pienessä kesäkaupungissa sesongin jälkeen sulkeutuvan minihuvipuiston työläisenä toiminut Pierre (Jordan Frieda) saa huomata, että tulevaisuutta rakentavat säästöt katoavat kun kilttiä ystävää esittävä Kelly (Dominique Swain) houkuttelee ilkeän gigoloystävänsä Simeonin (David Murray) varastamaan ne, ajatuksena jotta rahaton ja epätoivoinen nuoriherra saataisiin houkuteltua petolliseen leikkiin. Koska koko kaupunki pyörii turistien varoilla ja nyt on kesä ohitse jolloin ei vaihtoehtoja tienesteihin juurikaan ole, suostuu Pierre Simeonin palkolliseksi pieneen ryöstökeikkaan viemään Harryn (Dennis Hopper) pubin viskivarastot. Pierre jää kiinni, mutta Harry ei luovutakaan häntä poliisille vaan katsoo asiakseen antaa nuorukaiselle isällisiä neuvoja siitä millainen hyvä varas oikeasti on ja hän voikin johdattaa Pierren ammattivarkaaksi.

Välillä tuon aiemmin mainitun huvipuiston omistajan Michaelin (Jim Carter) ahneuteen taipuvainen vaimo Eileen (Gina Gershon) käy vieraissa miehissä, mikä siis tarkoittaa hänen maksavan Simeonille paneskelusta ja kas! Simeon ehdottaa, että mitä jos pistettäisiin Michael hengiltä ja elettäisiin häneltä jäävillä rahoilla. Tottakai Simeon nauhoittaa salaa keskustelun jotta saataisiin lisää juonikoukeroita aikaiseksi joita elokuvan ohjaaja ei osaa viedä kunnialla maaliin, jos sitten pysymään edes pelikentän sisällä. Tietenkin Harry koulii Pierreä suorittamaan rahakasta keikkaa nimenomaan Michaelin asuntoon, mutta mitä kukaan ei tässä vaiheessa tiedä niin herrapa on muiden elokuvan hahmojen tavoin itsekin varaton, että nollan rahallinen arvo on aika pieni. Niin ja tietenkin Kellylla on suhde Michaeliin ja edellinen vihjailee, että jotta romanssi voisi täyttyä olisi Eileen surmattava. Tässä avuksi saattaa tulla Simeon joka soitattaa Michaelille sen aiemmin mainitun murhasuunnitelmanauhoitteen ja tarjoutuu pistämään vaimosta ilmat pihalle. Joo, lisää vastaaavia standardinomaisia käänteitä vedetään peliin niin säännöllisesti, että ne muuttuivat ennustettaviksi ja yllätyksettömiksi jo alkutekstien aikana (niitä tulee niin tasaisesti, että niillä voisi säätää kellonsa) eikä kuten jo totesin, niitä osata hyödyntää kunnolla vaan pitkästyneisyys valtaa pikaisesti alaa. Siispä mukaan vielä kiristystä harjoittava pankinjohtaja, joku onkin jonkun sukulainen, etc. ja lopussa kaikki roiskuu odotetusten mukaisesti käsille.

Out of Season pyrkii petoksineen, tylyine tupakoivine pahiksineen, femme fataleineen, petoskiemuroineen ja vaikkapa kuvakulmineen, savuisine miljöineen ja väreineen (joista esimerkiksi jälkimmäinen ei ole mustavalkoista, mutta ehdottomasti tarkoituksella korostettua) olemaan modernia film noiria, mutta liian usean esiintyjän tekotaiteellisuuteen urautuva paatoksellisuus ja juonikiemuroita vain keksimisen ilosta mukaan heittävä elokuva kompuroi sitomalla itse kengännauhat toisiinsa. Se ei sinänsä haittaa, että ideat eivät ole uusia koska perinteisiin nojautuminen onkin ihan hyvästä kun tarkoitus on selvästi ollut muistuttaa vanhasta, mutta siirtäen se perinteikkyys nykyhetkeen. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka peruspalikat ovat kohdillaan (viaton tyyppi vedetään pahisten leikkeihin) niin kokonaisuus vaikuttaa siltä kuin olisi aluksi kirjattu ylös jokainen mahdollinen lajityypin juoni-idea ja sitten sen sijaan että niistä olisi karsittu mukaan vain ne jotka tukevat tarinaa on sinne pitänyt tunkea joka riivatun käänne ja klisee, mutta ei olla mietitty miten ne saisi sopimaan yhteen tai että edes mikä niistä kannattaisi ottaa pääasiaksi ja johdattaa se kunnialla loppuunsa. Ilmeisesti kaikkea ei oltu kerrottu näyttelijöillekään joista osa vaikuttaa näyttelevän eri elokuvassa kuin toiset ja esimerkiksi Hopper tuntuu luulleen kyseessä olleen ihmissuhdedraama jossa hän on perhetragedian vuoksi omaksumassa uusioperheen isän roolia ja Pierre on hahmo joka toimii hänen poikanaan, kun taas esimerkiksi Dominique Swain taitaa olla jossain kevyessä teinikomediassa, mutta ainakin se on vähemmän naamapalmausta aiheuttava kuin David Murrayn jatkuva katson dramaattisesti kaukaisuuteen ja puhun hitaasti tyhjyyteen-esiintyminen jonka vuoksi tekee mieli heittää levy takkaan ja haudata tuhkat metrien syvyyteen ettei kukaan muu joudu kokemaan samaa myötähäpeää.

Epätasainen, itseään muita parempana pitävä Out of Season on kasa hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia ja moderniksi ei film noir muutu ainoastaan pistämällä räikeitä värifilttereitä päälle ja elektronista säksätystä ääniraidaksi.

Parasta tässä on se, että tyyppi joka näyttelee Dennis Hopperia nuorempana voisi näytellä ennemminkin Åke Lindmania nuorempana.

Tähdet: *

Out of Season

Bullies (1986)

Aviopari Clay (Stephen Hunter) ja Jenny (Janet Laine Green) Morris kera parikymppisen poikansa Mattin (Jonathan Crombie) muuttavat suurkaupungista syrjäkylään pyörittämään heistä ensimmäisen tapaturmaisesti kuolleiden vanhempien sekatavarakauppaa. Jenny ja etenkään Matt eivät ole tyytyväisiä siirrosta pois sivistyksestä keskelle punaniskacentralia, mutta isä vakuuttaa että kaikki tulee olemaan yhtä auvoa. Katsokaa nyt tätä idyllistä maalaismaisemaa, rauhaa ja rakkautta on jokapuolella. Tai no, ehkei nyt aivan rauhaa ja rakkautta vaan pikemmin väkivaltaa ja vihaa, mutta onhan se nyt melkein sama. Samassa kaupungissa kun sattuvat majailemaan Cullenin perhe jotka ovat... no, m*lkkuja kukin. Paitsi tietenkin Becky Cullen (Olivia d'Abo), mutta se lienee selviö jo siksikin ettei hän ole mies. Cullenit kiusaavat kaikkia ja heitä joita eivät kiusaa, heitä he vasta sitten kiusaavatkin. Tappoivat jopa Clayn vanhemmat ihan vain koska he sattuivat ajamaan autolla yleisellä tiellä ja kaukana häiritsemästä ketään, eritoten Culleneita. Nyt heidän silmätikkuinaan ovat tietenkin uudet vieraat eli Morrisit ja se tarkoittaa ikävyyksiä, joista Clay koettaa olla tietämätön koska edustaa perheen pasifistista puolta. Matt olisi herkeämpi vastustamaan Culleneita, eikä asiaa ei ainakaan lievennä se kuinka kiusaajat hakkaavat jopa omaan perheeseensä lukeutuvan Beckyn vain jotta voivat väittää Mattin olevan syypää, jota ei tietenkään kukaan muu Clay usko, sillä mitäpä isä muuta tekisi kuin olisi selvästi mielipuolisten selvästi valehtelevien murhaajien puolella. Onneksi Matt kaveeraa vanhan viisaan intiaanin, Will Crown (Dehl Berti) kanssa ja hän voi toimia nuorukaisen mentorina eli herra Miyagina, Ben Kenobina ja jonain muuna jota en nyt saa mieleeni, mutta tärkeintä on että samalla kun Matt oppii kalastamaan keihäällä kasvaa hän tarinan sankariksi.

Kai kaikille oli sitten selvää, että Matt ja Becky rakastuvat toisiinsa koska tottakai.

Jonkinlainen Romeo ja Julia-modernisointi ennen namedroppauksena mukaan otettavaa räikeän värikästä Baz Lurhmannin versiota, mutta toteutuksena aika mitäänsanomatonta B-puppua jossa mieleenpainuvinta on aika mukavasti helisevä kasarisynasoundtrack, joka tosin istuu varsin huonosti itse elokuvan takahikiämiljööseen ja tämä korostuu varsinkin silloin kun muun osan musiikista täyttää vaikeroiva yksittäinen kitara joka taaseen kuulostaa olevan oikeassa paikassa.

Muutoin ajatuksiin nousee pääosin huomiot keskinkertaisesta näyttelemisestä, kehnosta dialogista ja kameratyöskentelystä joka saa olettamaan pääkuvaajan olevan nimeltään Hällä Väliä.

Joskin Shakespeareen palatakseni Bullies ei kuitenkaan järin vahvasti keskity kahden suvun riitoihin koska tässä tapauksessa Morrisit ovat pääosin paikallaan pysyvä osapuoli ja vain Cullenit se aktiivinen, joten kyseessä on aika yksipuolista toimintaa ennen kostofinaalia joka tulee itsestäänselvyytenä siihen asti jatkuneen tönimisen seurauksena. Romeo ja Julia tuleekin siis mieleen ainoastaan siitä, että toispuolisuudesta huolimatta rakastavaiset ovat molemmat opiskelijaikäisiä ja eri perheistä joiden välillä on riitaa.

Ihan hyvin piirretyn kannen jokin Bulliesin painoksista on saanut osakseen.

Vaikka ainakin minulla tulee elokuvaa enemmän mieleen jokin pehmeäkantinen taskupokkari, sellainen huoltosemoiden alekoreissa oleva pulpkirja jollaisen ostaisi takapenkkiluettavaksi sen sijaan että toistelisi säännöllisin väliajoin "ollaanko jo siellä?" ja jompikumpi vanhemmista uhkaisi kääntää auton ympäri ajaakseen sen takaisin kotiin.

Tähdet: **

Bullies

Pelkojen linna (Killer in the Castle of Blood, 1970)

Tai monikossa Killers..., entäpä miten olisi Il Castello dalle Porte di Fuoco taikka lyhyesti ja ytimekkäästi Ivanna? Ei, minä tiedän, Scream of the Demon Lover.

Mitä hittoa tuo El Castillo de Frankenstein tuolla tekee?

Das Geheimnis von Schloß Monte Christo.

Jep, rakkaalla lapsella on jälleen monta nimeä.

Biokemistitohtorisihteeri Ivanna (Erna Schurer) matkaa uuteen työpaikkaansa, paroni Janosin (Jeffrey Chase aka Carlos Quiney) assistentiksi hänen kirottuna pidettyyn linnaansa. Janos itsekään ei ole kyläläisten suosiossa sillä paikallisia nuoria naisia on raiskattu, tapettu ja jätetty koirien ruuaksi hieman enemmän kuin olisi tilastollisesti mahdollista ja syyllisenä pidetään paronia hauvoineen. Väitetäänpä vieläpä, että Janos olisi linnan yksinomistukseen saadakseen polttomurhannut hullutiedemiesveljensä Igorin (Enzo Fisichella) joka sekoitteli nesteitä ei luodakseen sinistä banaanismoothieta vaan ikuisen elämän eliksiirin. Toki Janos jatkaa veljensä työtä, että kaikki on ihan ok ja jees. Lisää kuolemia kuitenkin tapahtuu ja kyläläiset ovat lynkkaustunnelmissa, mutta Janos onkin todellisuudessa viaton kun syyllinen on se kuolleeksi luultu pahasti palanut Igor-veli joka siis naisia raiskaa ja tappaa, hakkaa veljensä koiriakin ja haluaa nyt Ivannankin itselleen. Onneksi Igorilla on yksi heikkous: tuli joka voi tappaa. Niin no toisaalta, ei se häntä tappanut aikaisemminkaan, mutta pidetään peukkuja jotta se nyt toimisi paremmin.

Pelkojen linna alkaa kuin Dracula jossa nyt vain Jonathan Harkerin sijaan pelätyn linnanherran luokse matkaa naispuolinen Ivanna, mutta tuttuun tapaan kukaan kyläläisistä ei halua auttaa häntä pääsemään päämääräänsä vaan osoittavat jopa vihaa vierasta kohtaan vain koska hän on tietämätön paronin mahdollisista teoista. Paroni Janos onkin aika samankaltainen pelottava, mutta karismaattisen kiehtova aristokraatti jotta mielleyhtymiä Bram Stokerin luomukseen tulee väkisinkin mieleen. Osittain tähän vaikuttaa myös tutunoloinen vaatemuoti. Niistä hullu tiedemies luomassa ikuista elämää-jutuista tulee puolestaan mieleen Frankenstein ja siten ymmärrän miksi elokuva on kuten aiemmin mainitsinkin saanut yhdeksi julkaisuversionsa osaksi myös nimiviittauksen Shelleyn tarinaan. Tyylillisesti tämä on kuitenkin kaukana esimerkiksi Bela Lugosin tähdittämästä Draculasta taikka Boris Karloffiin yhdistetystä Frankensteinista vaan näkemys noudattaa enemmänkin seuraavan aallon mukanaan tuomia ronskimpia Hammerin versioita ja jos brittiaksenttinen dubbaus ei  olisi niin pahasti epäsynkassa huulien liikkeiden kanssa voisi Pelkojen linna melkein mennäkin läpi yhtenä Hammer-elokuvista. Sieltä päin ovat ainakin visuaalinen ilme ihmisiä ja paikkoja myöten, jolloin esimerkiksi jälkimmäisen kohdalla miljöö on kuin jotain keskiaikaa mutta silti tiukasti tekoaikaansa kuuluvaa, joka tekee siitä hieman samanlaista kuin mitä vaikkapa jokin Bloodborne on, että selvästi ikivanhaa mutta vaikea sanoa milloin tai edes missä. Ajatonta, paikasta irrallista, mutta silti jotenkin ilmeisen keskieurooppalaista. Hammerilta on tarttunut mukaan myös hahmojen agressiivinen asenne, verenmaku ja halu saada mukaan kauniita naisia esittämään paljasta pintaa. Joten lainat ovat selvillä ja omaleimaisinta eli italialaisinta lieneekin sama juttu joka tulee esille niin usein spagettilänkkäreissä ja heidän post apo-teoksissaan, jotenkin kokonaistunne on siten sleazympi kuin esikuvillaan. Mikä on aika saavutus ottaen huomioon kuinka enemmän likaisia sekä limaisia Hammerin versiot Draculasta ja muista ovat verrattuna Universalin elokuviin.

Juonellisesti kyseessä ei ole mitenkään erityinen teos ja jonkin verran elokuva kärsii irrallisista tarinalangoista/ylimääräisestä sälästä kun kyseessä kuitenkin on tuttu kertomus siitä kuinka kuolleeksi luultu ja pahasti kasvoiltaan palanut heppu tappaa katkeruudessaan ihmisiä ja kaipaa naisen hellää kosketusta. Eli joo, Pelkojen linna on Oopperan kummitus.

Hivenen rasittavaa tarinan kannalta on se, että todella nopeasti tehdään katsojalle selväksi murhaajan olevan Igor eikä Janos ja sen oleminen yllätys jää siten teholtaan olemattomaksi kun ilmeisesti jo Janosin nimellä haluttiin vihjata siihen, että miehellä olisi kaksi persoonallisuutta ja tästä mahdollisuudesta Ivannakin mainitsee ohimennen jotain ja sitä olisikin voitu hyödyntää paremmin, pitäen Igor kauemmin piilossa antaen Janosin itsekin alkavan uskomaan jotta hän saattaisi olla molemmat henkilöt, joista toinen on tappaja.

Rakastan kansitekstiä "miksi nuoria naisia murhattiin? Onko murhaaja ihmissusi?" ja sitä kuinka takakannen juonikuvauksessa todetaan, että ei, vaan kyseessä on kasvoiltaan palanut sekopää ja todisteeksi tästä vieläpä kuva rujosta tappajasta, joka jos olisi ihmissusi oli sitä kuin karvaton kissa. Toki siellä on jonkinlainen ihmissusiviittaus, koska jos kerran Dracula ja Frankenstein tulevat esille niin pitäähän Heshukankin jonka vuoksi eräässä kohtauksessa Ivanna katselee jotain kuvakirjaa jossa on piirroksia jotka viittaavat ihmissusimuutokseen ja taivaalla loistaa täysikuu. Ei juuri sen enempää kuitenkaan, joten yhtä hyvin hän olisi voinut huomata pöydllä olevan Seiska-lehden kannessa Sara Siepin ja se olisi liitynyt yhtä paljon Pelkojen linnan tapahtumiin. Mutta kuitenkin, tämä ihmissusi-ajatus tuntuu liittyvän siihen mainitsemaani kaksoispersoonallisuuteen jota ei siis hyödynnetä elokuvassa ja olisi kenties voitu.

Ajoittaista joutokäyntiä, mutta muutoin kuitenkin jopa niistä ylimääräisistä ulokkeista huolimatta varsin kelvollisesti kuljetettua kauhistelua jotta säilytyspaikaksi päätyy hylly eikä roskakori.

Hyvä pulssia värisyttävä musiikki.

Niihin muihin nimiversioihin palatakseni lienee syytä huomauttaa, että Scream of the Demon Lover on se versio jota lienee syytä eniten vältellä jos haluaa nähdä Pelkojen linnan mahdollisimman täydellisenä painoksena. Se kun on näemmä Roger Cormanin jenkkimarkkinoilla levittämä reippaasti lyhennetty versio.

Tähdet: ***

Pelkojen linna