Aviopari Clay (Stephen Hunter) ja Jenny (Janet Laine Green) Morris kera parikymppisen poikansa Mattin (Jonathan Crombie) muuttavat suurkaupungista syrjäkylään pyörittämään heistä ensimmäisen tapaturmaisesti kuolleiden vanhempien sekatavarakauppaa. Jenny ja etenkään Matt eivät ole tyytyväisiä siirrosta pois sivistyksestä keskelle punaniskacentralia, mutta isä vakuuttaa että kaikki tulee olemaan yhtä auvoa. Katsokaa nyt tätä idyllistä maalaismaisemaa, rauhaa ja rakkautta on jokapuolella. Tai no, ehkei nyt aivan rauhaa ja rakkautta vaan pikemmin väkivaltaa ja vihaa, mutta onhan se nyt melkein sama. Samassa kaupungissa kun sattuvat majailemaan Cullenin perhe jotka ovat... no, m*lkkuja kukin. Paitsi tietenkin Becky Cullen (Olivia d'Abo), mutta se lienee selviö jo siksikin ettei hän ole mies. Cullenit kiusaavat kaikkia ja heitä joita eivät kiusaa, heitä he vasta sitten kiusaavatkin. Tappoivat jopa Clayn vanhemmat ihan vain koska he sattuivat ajamaan autolla yleisellä tiellä ja kaukana häiritsemästä ketään, eritoten Culleneita. Nyt heidän silmätikkuinaan ovat tietenkin uudet vieraat eli Morrisit ja se tarkoittaa ikävyyksiä, joista Clay koettaa olla tietämätön koska edustaa perheen pasifistista puolta. Matt olisi herkeämpi vastustamaan Culleneita, eikä asiaa ei ainakaan lievennä se kuinka kiusaajat hakkaavat jopa omaan perheeseensä lukeutuvan Beckyn vain jotta voivat väittää Mattin olevan syypää, jota ei tietenkään kukaan muu Clay usko, sillä mitäpä isä muuta tekisi kuin olisi selvästi mielipuolisten selvästi valehtelevien murhaajien puolella. Onneksi Matt kaveeraa vanhan viisaan intiaanin, Will Crown (Dehl Berti) kanssa ja hän voi toimia nuorukaisen mentorina eli herra Miyagina, Ben Kenobina ja jonain muuna jota en nyt saa mieleeni, mutta tärkeintä on että samalla kun Matt oppii kalastamaan keihäällä kasvaa hän tarinan sankariksi.
Kai kaikille oli sitten selvää, että Matt ja Becky rakastuvat toisiinsa koska tottakai.
Jonkinlainen Romeo ja Julia-modernisointi ennen namedroppauksena mukaan otettavaa räikeän värikästä Baz Lurhmannin versiota, mutta toteutuksena aika mitäänsanomatonta B-puppua jossa mieleenpainuvinta on aika mukavasti helisevä kasarisynasoundtrack, joka tosin istuu varsin huonosti itse elokuvan takahikiämiljööseen ja tämä korostuu varsinkin silloin kun muun osan musiikista täyttää vaikeroiva yksittäinen kitara joka taaseen kuulostaa olevan oikeassa paikassa.
Muutoin ajatuksiin nousee pääosin huomiot keskinkertaisesta näyttelemisestä, kehnosta dialogista ja kameratyöskentelystä joka saa olettamaan pääkuvaajan olevan nimeltään Hällä Väliä.
Joskin Shakespeareen palatakseni Bullies ei kuitenkaan järin vahvasti keskity kahden suvun riitoihin koska tässä tapauksessa Morrisit ovat pääosin paikallaan pysyvä osapuoli ja vain Cullenit se aktiivinen, joten kyseessä on aika yksipuolista toimintaa ennen kostofinaalia joka tulee itsestäänselvyytenä siihen asti jatkuneen tönimisen seurauksena. Romeo ja Julia tuleekin siis mieleen ainoastaan siitä, että toispuolisuudesta huolimatta rakastavaiset ovat molemmat opiskelijaikäisiä ja eri perheistä joiden välillä on riitaa.
Ihan hyvin piirretyn kannen jokin Bulliesin painoksista on saanut osakseen.
Vaikka ainakin minulla tulee elokuvaa enemmän mieleen jokin pehmeäkantinen taskupokkari, sellainen huoltosemoiden alekoreissa oleva pulpkirja jollaisen ostaisi takapenkkiluettavaksi sen sijaan että toistelisi säännöllisin väliajoin "ollaanko jo siellä?" ja jompikumpi vanhemmista uhkaisi kääntää auton ympäri ajaakseen sen takaisin kotiin.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti