Deadly Breed (1989)

Tuhma poliisikapteeni (William Smith) määrää lähimmän skinikyttäalaisensa Kilpatrickin (Addison Randall) kokoamaan kaupungin uusnatseista erikoisryhmän jonka tehtävänä on puhdistaa MURICA! ja se tarkoittaa tietenkin sitä, että väärä uskonto ja ihonväri ovat rikos josta tuomio on kuolema. Rasistiset tappajakytät eivät kuitenkaan ota huomioon idealistista ehdonalaisvalvoja Jakea (Blake Bahner) joka päättää pysäyttää heidät. Mikä ei kylläkään tapahdu yhtä coolin tehokkaasti kuin seuraavaksi näkyvä juliste antaa ymmärtää:

Hitto, jopa SOTE-ongelmien ratkaisu tapahtuu terhakkaammin kuin Jaken oman mission hoito.

Deadly Breed on Pepin/Merhi-tuotantoa ja sen pitäisi kertoa ainakin nuo nimet tietäville jo ihan tarpeeksi. Muille tämäkin Deadly Breed esittäytyy ainoastaan halpahintaisena trashina jossa näytteleminen on surkeaa, juoni vielä huonompi ja kuvaus on suoritettu perunalla, joka on ymmärrettävää koska ilmeisesti ohjaajana toimi peruna. Räjähdyksiä, ammuskelua, huonosti toteutetta kungfua, miesten ja naisten paljasta pintaa, seksiä ja vastaavaa on tyrkyllä ainoastaan koska sellainen myy, ei koska niillä olisi jotain sisällöllistä arvoa. Deadly Breed on siis ihan silkkaa B-roskaa ja yksittäisenä kokemuksena jonkin isomman rahan ja nimien hollywoodhutun rinnalla se vaikuttaa vieläkin nolommalta tapaukselta, mutta Pepin/Merhi-elokuvien faneille tämä on juuri sitä mitä sen pitääkin olla, se on osa suurempaa kokonaisuutta joka kenties saattaa olla kaatopaikka, mutta se ainakin on hallittu kasa jätettä. Tämä on tarkoitettu katsojakunnalle joka näkee kauneutta Albert Pyunin elokuvissa, kuten myös Roger Cormanin, Jim Wynorsin, Fred Olen Rayn, Troman, Asylumin, etc. Roskaa jonka pitääkin olla roskaa ja josta ilon löytää nimenomaan silloin mitä kömpelömpi ja typerämpi lopputulos on. Toki kyseessä on ohuen ohut tie kuljettavaksi sillä liian helposti kyseessä on vain pelkästään huono elokuva (tarkoitttaa yleensä tylsää) ja pyrkiminen suurempaan raflaavuuteen johtaa helposti suuntaan jota muun muassa Troma sekä Asylum hyödyntävät, eli tietoisesti vitsailevat huonoudellaan kun paras sekä viihdyttävin epäonnistuminen elokuvissakin syntyy aidosta vahingosta. Deadly Breed onnistuu olemaan enimmälti osin oikealla tavalla huono koska se selvästikin on ottanut tarkoituksella vakavan aiheen ja tuntuu uskovan kertovansa jotain tärkeää rasismista sekä sen olemisesta väärin, ja idea rasistimilitanttiryhmästä kun on valitettavan totta tänäpäivänäkin, mutta tietenkin halu tunkea mukaan ne vaadittavat halpatoiminnan merkit johtavat siihen ettei tätä ota hullukaan vakavasti vaikka kuinka kaivaisi pohjalta jotain sanottavan arvoista. Deadly Breedin kohdalla sen ns. maahanmuuttokriittisen ryhmän viehätys esitetään naurettavasti, mikä tietenkin on aiheellista, mutta tässä sen naurettavuuden halutaan ilmeisesti olevan osoitus siitä mikä asiassa kiehtoo ja miten sillä aivopestään ihminen idiootiksi. Nyt ei ole kyseessä mikään karismaattinen johtaja joka oikeilla sanoillaan saa vähä-älyiset pauloihinsa vaan iso gorilla vain tulee murahdellen takomaan rintaansa ja sanoo, että nyt tapetaan mustia miehiä ja niin on rasistiarmeija luotu. Mikä muuten koomisesti tuntuu oikeastikin olevan monille ainoa tarvittava perustelu. Armeija muuten koostuu arviolta kymmenestä nahkapäästä joiden johtaja vetää kesken kaiken psykedeelisen kohtauksen ja soittaa huurulevien kuvien tahdittamana klassista musiikkia pianolla, ja sitten taas elämäm kolun opetukset käyttöön. Toisin sanoen Deadly Breed on tyhmä kuin saapas ja se osittain tekee siitä huvittavan, mutta Pepin/Merhi-elokuvaksi se on jotenkin tarpeettoman hidassoutuinen aivan kuin tosiaankin oltaisiin pyritty tekemään jotain dramaattisempaa kuin pelkkää aivotonta mättöä, mutta se kuitenkin ajatusten sijaan pikemminkin turruttaa ne ja kuten oikeassakin elämässä äänekäs pienryhmä peittää muiden puheet kovaäänisyydellään, mutta ei osaa perustella asiaansa muutoin kuin lyömällä. Joten valitettavasti emme hyvästä yrityksestä huolimatta päädy niin huono että hyvän tasolle, mutta ainakin saavutamme niin tyhmä että tyhmä-levelin.

Tähdet: **

Deadly Breed

Yleensä pistän tekstin lopuksi kuvan siitä versiosta jonka katsoin, mutta nyt näemmä vein elokuvan kirppikselle myyntiin ennen kuin kannen skannasin koneelle, joten tässä kuva jostain ihan muusta:

Kirppismaininnasta sainkin aasinsillan siihen, että hyvät naiset, herrat ja muut, riippumatta siitä missä päin maailmaa vaikutatte, vierailkaapa seuraavan kahden viikon aikana Porvoon keskustan Kellarikirppiksellä katsomassa mitä trashia olen vienyt ja vien sinne myyntiin (paikka 48, heti sisääntulokäytävällä). Älkääkä selittäkö ettette tarvitse mitään ja varsinkaan sellaista nörttikamaa jota minä myyn, sillä lähes joka ainoa päivä kukin meistä ostaa jotain mitä ei todellisuudessa tarvitse, joten ihan yhtä hyvin voitte ostaa sitä minun myymänäni. Varsinkin kun tässä tapauksessa allekirjoittanut ei aio pitää myyntituloja itsellään vaan kaikki mitä tuolla myyntiajalla tienataan kulutetaan Porvoonseudun eläinsuojeluyhdistyksen eli kissatalon hyväksi ostamalla sinne ruokaa ja tarvikkeita. Joo joo, ihan tosi, joten miten voitte olla niin julmia että antaisitte kissaparkojen nähdä nälkää vain jotta voitte itse tunkea kinkkua vatsaanne. Ostakaa muutama roskaelokuva euron kappale ja sillä jo mukavankokoisen paketin kissanruokaa. Vien vielä lisää shittiä jotta kaikille tulee 

hyvä mieli ja tässä kuvassa näkyy osa ensimmäisestä satsista:

Red Hill (2010)

Konstaapeli Shane (Ryan Kwanten) on saanut siirron pieneen syrjäiseen kylään, Red Hilliin ja onhan täällä paljon ihmeteltävää suurkaupungin kasvatille, kuten vaikkapa hevonen. Shane oli pyytänyt siirtoa rauhallisemmalle alueelle jotta raskaana oleva vaimo Alice (Claire van der Boom) ei kokisi stressiä kun menneisyydessä on jo yksi keskenmeno, mutta kohtapuoliin tulee ilmenemään ettei Red Hill ole mikään toiveiden uinuva auvola. Ensinnäkin uusi pomo Old Bill (Steve Bisley) on vanhan koulukunnan kasvatti, kova mutta... hitto, pelkkä taantumuksellinen m*ulkku jonka mielestä kaikki puhelimen keksimisestä eteenpäin ovat saatanallisia juppikeksintöjä ja kaikki hyvä on sisäsiittoista. Ei siis liene ihmekään, että hän ei tykkää kenestäkään eikä siten myöskään Shanesta. Toiseksi alueella liikkuu jokin vaarallinen ekosysteemille vieras petoeläin ja kolmanneksi siellä on myös pantteri tappamassa karjaa. Ai niin, en tainnut muistaa mainita tapahtumapaikkana olevan Australia jossa pantteri ei nyt se kaikkein yleisin eläinlaji ole, joten edeltävä hukkaan heitetty vitsi liittyi siihen kuinka ekosysteemille vieras petoeläin on vaimonraiskaajamurhaajavankikarkuri Jimmy (Tommy Lewis) ja vielä kehnommaksi huumoriyrityksen tekee se, että Jimmy on paikkakuntalaisia jolloin hän ei ole edes alueelle vieras. Huoh! No, ba dum tss vaan. Mutta humoristisuudesta puheen ollen mietin, että onkohan se olevinaan vitsi kuinka Alicen sukunimi on Cooper, mutta ottaen huomioon elokuvan tylyn sävyn ja yleisen huumorintajuttomuuden en kuitenkaan oikein saata uskoa kyseessä olleen viittaus kauhutemaattiseen meikkirokkariin. Samapa tuo, Shane joutuukin ensimmäisenä päivänään ja yönään kohtaamaan enemmän ongelmia kuin muutoin elämässään yhteensä. Hieman auttaa se, että Jimmy on tullut kostamaan kaupunkilaisille ja varsinkin Old Billille jolloin Shane ei merkitse mitään jos ei nyt satu tulemaan tielle, mutta nimenomaan sehän se nyt hyvän poliisin työnkuvaan kuuluu. Jimmyn kohteina ovat kuitenkin he jotka olivat aikoinaan väärin häntä kohtaan tehneet sillä tottakai mies olikin vankilaan päätyessään viaton, mikä nyt on hyvin selvää heti alusta alkaen koska elokuvat kuten Easwoodin Ruoska tulevat useammin kuin kerran mieleen.

Red Hill on ns. neo western, mikä siis yksinkertaisesti tarkoittaa elokuvaa joka kaikin puolin tuntuu tyylillisesti (usein tai ainakin osittain kielenkäyttö, hahmot, visuaaliset yksityiskohdat, musiikki, tms.) vanhalta lännenelokuvalta, mutta sijoittuu siltikin selvästi nykyaikaan (kts. edeltävät myös vanhaan viittaavat esimerkit) ollen siten myös varsin tiukasti tässäkin hetkessä (vrt. Menetetty maa) kuin menneessäkin. Shane on tietenkin viittaus lännenelokuvaklassikkoon, mutta muutoinkin fiilis on varsin westerniaaninen miljöön, vaatetuksen ja musiikin käytön suhteen, mutta myös pölyn kerrostama värisävy sekä idea kaupunkiin ratsastavasta kostajasta on kovin tuttu, ja tunnelman ankaruuden perusteella hattua nostetaan etenkin spagettilänkkäreiden suuntaan, joskin kenties hieman niistäkin yksinkertaistaen. Red Hill kulkee hyvin suoraviivaisesti kuin luottaen, että katsoja kyllä jo tietää mihin suuntaan kumarramme ja siten muun muassa hahmojen rakennusosiksi riittävät pelkät viittaukset ettei sen syvemmälle ole syytä mennä. Eikä oikeastaan tarvitsekaan sillä erämaan tappava kylmyys on varsin onnistunutta vaikka Kwanten onkin siloposkisena kaunispoikana aika valju leonemaisten rokonarpikasvomiesten seurassa ja se pantteri-idea tuntui varsin tarpeettomalta muka vekkulilta tempulta ja Jimmyn pysäyttämätön tappokone hakemassa oman käden oikeutta-lanka onkin se elokuvan varsinainen selkäranka, jonka vuoksi ylimääräinen pantteri olisi pitänyt viedä suosiolla piikille. Pientä trimmausta, viitisen minuuttia tiiviimmäksi ja Red Hill olisi varmaan yksinkertaisuudestaan huolimatta ja osittain juuri sen vuoksi ollut dynaamisempi kokemus, nousten varmastikin pistemäärässä yhden korkeammalle, mutta varsin hyvä ja katselun arvoinen se on näinkin.

Tähdet: ***

Red Hill

Knockout (2011)

Nuoriherra Matthew (Daniel Magder) muuttaa äitinsä Christinen (Janet Kidder) kanssa uudelle paikkakunnalle ja joutuu siten menemään toiseen kouluun, jossa tietenkin menee juttelemaan koulun ns. kuumimmalle tytölle joutuen tämän moukkapoikaystävä Hectorin (Jaren Brandt Bartlett) silmätikuksi. Tarpeeksi kauan kun Hector on kiusannut Matthewia käy selväksi, että on opittava itsepuolustusta ja siinä avuksi tulee koulun talonmies Dan (Steve Austin) joka opettaa uudelle pojalle nyrkkien salat. Toki välissä on niitä pakollisia äidin puheita siitä kuinka naamaan hakkaaminen on vaarallista ja sitten Matthew voittaa nyrkkikisoissa Hectorin, joten kaikki on nyt tosi hyvin ja olemme oppineet jotain tärkeää: väkivalta on ratkaisu ja kunhan sinut on ensin murjottu muusiksi, ollen nyt siinä kunnnossa ettet enää edes hengitä, saat juuri silloin voimia voittaa vastustaja.

Joo, Knockout AKA Born To Fight on Karate Kid nyrkkeilyllä, joten se olisi pikemminkin kannattanut mainita takakannessa Rockyn sijaan, vaikka toki sekin oli altavastaajakertomus. Mutta kyllä se tosiaan Karate Kid on. Tässä on jopa se samankaltaisuus, että koulukiusattu poika koettaa päästä paikalliseen mustelmansynnytystiimiin (vrt. Cobra Kai) opettelemaan itsepuolustusta, mutta ikävä valmentaja suosii ilkeää poikaa (eli Hectoria) ja apu saadaan siis ns. ulkopuolelta siivoamisen ohessa. On siten ihme etteivät niin IMDb kuin esimerkiksi Wikipediakaan tätä linkkiä mainitse, mutta toisaalta eivät nekään lähteet juuri mitään välttämättömän ohella elokuvasta kerrokaan. Se että Pat Morita on vaihtunut rotevampaan Austiniin ja lajin keskittyminen jaloista käsiin eivät ole yhtään sen suurempia muutoksia lähdeteokseen kuin pistäminen tarinan sankarille silmälasit kun niitä ei Daniel-sanilla ollut. Merkittävin ero inspiraation taikka kopioinnin kohteeseen on se, että toisin kuin Larusso Matthew ihailee jo valmiiksi valitsemansa urheilulajin sankareita ja haluaisi olla heidän kaltaisensa, mutta ei se kokonaisuudesta tee yhtään sen erilaisempaa. Vertailussa Knockout jää selväksi kakkoseksi ei vain koska tuntuu kopiolta vaan myös koska niin sekä hahmojen kuin myös musiikin suhteen siitä puuttuu persoonallisuus ja valitettavasti myös iskevyys jonka ainakin luulisi olevan oleellista nyrkkeilyaiheisessa elokuvassa. Mukaan olisi tarvittu jotain lipevää tukkaheviballadia taikka Eye of the Tigerin kaltaista lapsekasta adrenaliinivirtaa ja ainakin muutakin kuin vain puisevaa esiintymistä. Toisin sanoen ilo puuttuu eikä draamaksi mukana ole tarpeeksi painoarvoa, vaikka esiintyjien ilmeettömyyden saattaakin erehdyksessä tulkita vakavaksi näyttelemiseksi. Se rentouden ja ilon puute on jo siksi erikoista, että Knockout on ilmeisesti kuitenkin tarkoitettu opettavaiseksi koko perheen elokuvaksi, jonkinlaiseksi Free Willyksi, mutta tiedättehän, turpaanvedolla ja sitä suuremmalla syyllä olettaisi tunteisiin pyrkimisen yrityksen vastapainoksi saavansa jotain missä hymy ei ole rikos.

Kyllä Knockout Menee välipalana, mutta piru vie sellaisena terveellisenä kuin jotain kuivatttuja luumuja söisi ja oikeasti mieli tekisi sokeripommia.

Kuvaaja ansaitsisi selkäsaunan siitä syystä, että muutamaan otteeseen kun joku tulee nopeasti kameran lähelle kestää hetken ennen kuin kuva tarkentuu joten mieleen tulee yksinkertainen automaattitarkennusmoka jollaisia ei olisi pitänyt mukaan päästää niiden luodessa oletuksia kiireisistä ensimmäisen oton ihmeistä. Lisäksi yhdessä kohtauksessa näytti siltä, että pyöräillessään Matthewilla oli liian pieni vaihde valittuna tuhlaten siten energiaa turhiin tyhjänpolkaisuihin ja se on vain ärsyttävää.

Plussaa siitä huvittavasta hetkestä kun loppuottelussa Matthewin taju on hakattu kankaalle ja hänen isoisänsä ilmaantuu kehän viereen valamaan uskoa lapsenlapseensa, ei hän toisin kuin luulin ollutkaan pojan hourailua vaan oikeasti elossa ja paikalla.

Rockyyn ja Karate Kidiin pitää palata sen verran, että niiden tavoin myös Knockout on leffa joka väärin perustein saatetaan luokitella toimintahyllyn täytteeksi, mutta rystyspurilaisista huolimatta kyseessä on oikeasti draama ihan samaan tapaan kuin jokin Cinderella Man taikka Kuin raivo härkä ja se kuvitelma toimintaelokuvasta syntyy muista seikoista kuin elokuvan sisällöstä.

Steve Austin on tietenkin elokuvan suurin nimi ja teoksen markkinointi ei anna sitä unohtaa, joten sitä helposti saattaisi olettaa hänen olevan pääosassa:

Kyllä tuon Suomessa julkaistun version (kuva alla, missä muualla) kansi on rehellisempi ja se hauskasti näyttääkin yrittävän ottaa kiinni kaikki Austinilla mainostetut vaihtoehdot pistämällä Daniel Madgerin näkymään kolmasti.

Tähdet: **

Knockout

Cat Run (2011)

Ilotyttö Cat (Paz Vega) lähetetään kollegoineen ökykartanoon poliitikkojen ja muiden silmäätekevien rötösherrojen orgioiden makupalaksi kun sattuu selkkaus jonka seurauksena tapahtuman järjestäjä päättää siivota jäljet tappamalla kaikki neidit, kohtalo jolta Cat haluaa välttyä pakenemalla. Tästä alkaa räjähtävä takaa-ajo kun pahikset haluavat pyyhkiä myös Catin pois elävien kirjoista jotta hän ei voisi vahingossakaan todistaa mitään, joka voisi tapahtuakin neidin mukaansa ottamalla turvakameratallenteella, mutta pahiksilla on nyt vastassaan todellinen selviytyjä joka ei antaudu taisteluitta ja voittamatta.

Sitä ennen... ihan saatanan perkeleellisen tylsää jumitusta jonkun nynnerön seurassa joka toisen nyhverön kanssa suunnittelee jonkin hiton äyriäisravintolan tai yksityisetsiväfirman perustamista, mutta kuluttavat tekemisen sijaan aikaansa nyyhkimällä kun eivät saa tyttöystäviä. Tätä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kunnes välillä nähdään niitä pahiksia jotka hekään eivät tee mitään muuta kuin seisoskelevat paikoillaan puhumassa siitä, että ehkä se Cat pitäisi saalistaa kiinni. Missä helvetissä on se joka puolella hehkutettu "raju toimintaelokuva" jollainen Cat Run muka on? Ei näemmä ainakaan tällä levyllä. Jos etsii kuvia Cat Runista saa nähtäväkseen kasan varsin energisen oloisia tyylikkäitä julisteita, mutta sisältöä kuvaa paremmin tämä:

Joskin sekin valehtelee siltä osin, että vaikka Paz Vega onkin elokuvan nimihahmo ja hänen annetaan ymmärtää olevan jonkinlainen kuvan sähköistävä dynamo niin bullshit!, hyvä kun hän edes vaivautuu vierailemaan omassa elokuvassaan ja antaa niiden kahden puisevan, pitkästyttävän nynnerön viedä huomion jota he eivät millään jaksa pitää yllä. Cat ei siis koko elokuvan aikana oikeasti ole pakosalla eikä todellakaan taistele vastaan. Joten se siitä räjähtävästä toiminnasta ja todellisesta selviytyjästä jonka vuoksi sitä ennen-maininta oli puppua sekin.

Viimeiset 10 minuuttia on suht' lähellä katsomisen arvoista.

Eikä ollut, ei taatusti ollut. Valehtelija!

Cat Run vaikuttaa kaikkien merkkien perusteella viihdyttävän vauhdikkaalta toimintaelokuvalta joka ei kenties yritäkään olla erityisen uniikki, mutta jossa olisi räiskettä, seksikkyyttä, viileyttä ja huumoria, mutta pari jostain Ocean's-leffasta, tms. lainattua poptaiteellista hahmoesittelyä ei tee Cat Runista yhtään sen coolempaa kuin rigor mortis. Tämä on uskomattoman pitkästyttävä elokuva ja vaikka pituutta lyhettäisiin jopa tunnilla en usko että jäljelle jäävästä saisi mitenkään energistä aikaiseksi. Toimintakomedia jossa ei ensimmäisen tunnin aikana ole kuin ehkä parin minuutin edestä jotain ns. toiminnallista eikä edes sen verran huumoria ei ansaitse lajityypitystään. Kyseessä on niin valheellinen elokuva, että se sai oikeasti vihaiseksi ja pahinta on ettei se palturi ole vain väärää markkinointia vaan selvästikin Cat Run uskottelee itselleen olevansa juuri mitä väittää eikä se todellisuudessa ole lähelläkään sitä. Janet McTeerin esittämässä Colin Firth sadistisena murhaajana-hahmossa on eniten yritystä, mutta eniten on aika vähän ja sekin hyvin vähän.

Cat Run on tylsimpiä elokuvia joita olen koskaan nähnyt ja se korostuu juuri siksi, että sen on tarkoitus olla hölmöimmilläänkin kaikkea muuta. Välillä kun vitsaillaan siitä kuinka jonkin elokuvan käsikirjoitus mahtuu tikkuaskiin, mutta se on silti jotenkin onnistuttu venyttämään täysimittaiseksi elokuvaksi ja voi olla tyhjyydestään huolimatta viihdyttävä tulee Cat Run ja väkisin todistaa ettei vedellä jatkaminen auta mitään kun ollaan jo uppoamassa keskellä merta.

Ja tottakai Cat Run sai vuonna 2014 jatko-osan, koska ilmeisesti hyvää ei voi olla koskaan liikaa.

Tähdet: *

Cat Run

The Devil Inside (2012)

Isabellan (Fernanda Andrade) äiti tappoi aikoinaan kolme kirkon manaajaa ja tuli heitetyksi pöpilään koska on sekopää eikä kirottu. On hänessä paholainen.

Joten tehdään dokumentti selittämään miksi kamera huojuu kuin juopunut ja näyttelijät esiintyvät kuin olisivat kukin elämäänsä kyllästyneet. No nyt se Saatana on vähän kaikissa.

"The film was not screened for critics, and was subsequently almost universally panned." Silti takakanteen oli saatu jostain maininnat siitä kuinka "Paholainen sisälläni on elokuvakriitikkojen mielestä "sävähdyttävä" ja "pelottava"", mikä saa vain olettamaan kuinka nyt on irroitettu sanoja asiayhteydestä ja kokonaiset lauseet ovat olleet "ei laisinkaan sävähdyttävä" ja "kaikkea muuta kuin pelottava." 100 miljoonaa rahaa The Devil Inside sai kuitenkin nyhdettyä ihmisten taskuista ja ottaen huomioon elokuvan tekemiseen käytetyn vain yhden miljoonan verran on kyseessä ollut aika suuri kaupallinen hitti. Jotenkin kuitenkin veikkaan ettei elokuva kyllä ole katsojien mieleen jäänyt kuin korkeintaan sen julisteen ansiosta joka ei nyt kenties mikään taiteellisuuden kulmakivi ole, mutta jäi se minunkin muistiini joten miksei muidenkin:

Rahantakomisen ollaan spekuloitu johtuneen osittain siitä, että The Devil Inside ilmeisesti julkaistiin vuodenaikana jolloin teattereissa ei yleisesti ottaen kauhuelokuvia julkaistu ja siten sillä ei ollut juurikaan genrefanien huomion nappaamisen suhteen kilpailijoita ja kun kyseessä on varsin halvalla tehty elokuva niin julkaisuhetkellä ei liene olleen juurikaan merkitystä koska tuon summan suhteen saisi jo kunnolla yrittää onnistuakseen rahallisessa flopissa. Mutta väliäkö sillä tykkäsivätkö kriitikot taikka yleisö, tuliko rahaa vai ei, nyt katsotaan mitä minä pidin elokuvasta: en pitänyt.

The Devil Inside on yllätyksetön sekä pitkästyttävä found footage-jööti joka osoittaa kuinka elokuvia tehdään välillä vain pelkällä trendillä rahastamaan ja tällöin tärkeintä on saada jotain, ihan mitä tahansa julkaistavaksi miettimättä onko se oikeasti tarpeellista tai onko sillä yhtikäs mitään taiteellista arvoa ja siksi kustannuksiltaan minimaalinen found footage on sopiva rahastuskeino, kauhu myy aina ja paskapuhe dokumentaarisuudesta saa ihmiset harhaantumaan luulemaan näkemänsä jotain potentiaalisesti totuudenmukaista (se kun muka on jotenkin parempi kuin tiedetty fiktio). Jos kanteen vielä saadaan jonkun ohjaajan humaltuneen serkun maininta "ei tosiaankaan mikään uusi Blair Witch!" josta voidaan muokattua valhe "uusi Blair Witch!" on käsi jo käynyt taskulla. The Devil Inside on laiska tekosyy huonoon kuvaukseen, leikkaukseen ja amatöörimäiseen näyttelemiseen, mutta hei, found footage ja se tuntui yllättäen riittävän vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2012 nappaamaan katsojilta rahat, mutta toisaalta "Hei. Näin muutama päivä sitten televisiomainoksen jossa näytettiin miten helppoa on saada uusi Samsung Galaxy S9 ilmaiseksi. Kirjoita Googlen hakukenttään koodi "SGS256WSZ" ja klikkaa ensimmäistä hakutulosta. Sen jälkeen rekisteröidy ja odota yhteydenottoa. Se todella on niin helppoa. Sain eilen postissa upouuden Galaxy S9. Kannattaa kuitenkin toimia nopeasti, sillä tarjous on voimassa vain rajoitetun ajan."

Noin 90 minuuttia ajanhukkaa, ajan jonka olisi voinut kuluttaa vaikkapa hakkaamalla päätä seinään saadakseen suuremman nautinnon. Olet nähnyt tämän 100 kertaa aiemmin, joskus paremmin tehtynä, joskus huonommin, mutta aina vähintäänkin paremmin.

Kun Manaajassa on kuuluisa toteamus "your mother sucks kukkoja in hell!" niin tässä ollaan jopa niin häijyjä, että manattava neiti sanoo vihanpuuskassaan "tule maistamaan äitisi maitoa!"

Tähdet: *

The Devil Inside

R. Lee Ermey 1944-2018

Milos Forman 1932-2018

Mitä jos?

Mitä jos?-elokuvat ovat varmasti kaikille tuttu asia. Mitä jos Eric Stoltz olisikin pysynyt Marty McFlyna, mitä jos James Remar olisi ollut Dwayne Hicks kuten aloittikin, et cetera ja et cetera. Olisivatko vaihtoehtoelokuvat samalla tavalla muistettavia kuin ovat nyt, saattaisivatko olla parempiakin, ainakin vähintään erilaisia kuten Stoltzin Paluu tulevaisuuteen olisi selvästikin ollut. Tom Selleckia kaavailtiin Indiana Jonesiksi, mutta televisiotyöt estivät tuon mahdollisuuden ja Dustin Hoffman olisi saattanut olla Rick Deckard ja kaikki nämä esimerkit ovat olleet enemmän kuin pelkkiä elokuvantekijöiden pohdiskelujen alaisia hahmotelmia vaan jokaisen jalka oli syvemmällä kuin vain oven välissä. Blade Runnerin luonnoksia piirrettiin Hoffmanin kasvoilla, Aliensissa Michael Biehn käytti Remarin koristelemaa univormua ja näin pois päin. First Bloodissa Richard Crennalle päätyneeseen Trautmanin rooliin haluttiin Kirk Douglas joka vavhasti harkitsikin mukaan lähtöä, mutta jättäytyi suosiolla pois koska halusi päättää elokuvan kuten kirjakin tekee ja tiesi ettei se selvästikään olisi muiden tekijöiden mieleen, ja myöhemmin kertoikin Stallonelle kuinka hänen poisjäämisensä tienasi Syltylle miljoonia dollareita, koska jos hän olisi ollut Trautman olisi hänen vaatimuksestaan Rambo kuollut elokuvan lopussa. Douglasin sana olisi painanut ja näin olisi Rambon tie tyrehtynyt pikaisesti, kunnes vääjäämätön reboot olisi tänään tarinan uudelleenherättänyt ja taatusti jonkun Channing Tatumin nyttelemänä. Mutta First Bloodiinhan kuvattiin vaihtoehtoinen lopetus jossa Rambo kuolee, joten kyllä sitä pidettiin mahdollisuutena ilman Douglasiakin. Crenna oli hyvä roolissaan, mutta pystyn kyllä näkemään Douglasinkin Trautmanina, joskin sillä erolla että Crenna tuntui pysyttelevän hieman sivussa mitä Douglas ei taatusti olisi tehnyt. Douglas ei niinkään olisi ryhtynyt fyysiseen toimintaan mukaan, mutta olisi taatusti vaatinut esiintymisellään valokeilan kuin taustavoimana toimimisen. Tämä kaikki pistää kuitenkin miettimään, että minkä mitä jos?-elokuvan itse haluaisin nähdä. Kun ajattelen Eric Stoltzia Paluu tulevaisuudessa en näe samanlaista kevyttä poikamaisuutta kuin mitä Michael J. Fox toi mukanaan ja joka sopi elokuvaan kuin nyrkki silmään, mutta Stoltz on hyvä näyttelijä ja varmasti olisi esittänyt roolinsa vakaumuksella. Se ei vain siinä nimenomaisessa elokuvassa olisi toiminut koska olisi ollut ristiriidassa elokuvan sävyn kanssa ja täten ohjaajankin olisi pitänyt olla joku toinen. Joitakin mitä jos?-elokuvia olemme tavallaan nähneetkin, sillä Selleck teki elokuvan Joka vaaroja etsii ja sillä näytti millainen hänen Indynsa olisi saattanut olla, ja tietenkin huomioin tässä sen ettei elokuva ollut mitenkään Spielberg-ohjauksen kaltainen, mutta se kuitenkin toimii osviittana. Kun Stallone kinasteli Beverly Hills kytän tekijöiden kanssa ja vei omat ideansa Cobraan, niin sitä kautta voimme kenties nähdä millainen hänen Axel Foleynsa olisi ollut ja kuten tiedämme se oli Likainen Harry tekoajalleen modernisoituna. Mitä jos Van Damme olisi pysynyt Predatorina, olisiko Dutch saanut hidastettuja spagaattipotkuja naamaansa? Älkääkä edes pelotelko Nicolas Cagen Teräsmiehellä. Mutta siltikin moni näistä mieleen nousevista realistisista mahdollisuuksista saa ajattelemaan kuinka kiehtova kokemus voisi olla nähdä miten erilainen vaikkapa jokin Kill Bill olisi jos Tarantino olisi saanut haluamansa Warren Beattyn mukaan. Kansa rakastui Viggo Mortenseniin Aragornina ja Stuart Townsend varmaan vieläkin potkii itseään kun onni ei sitä tehnyt ja Bob Hoskins tuntui vain olevan tyytyväinen kun sai palkan Al Caponen roolista Lahjomattomissa eikä tarvinnut edes kotoa lähteä, mutta niin, ehkä minä haluaisinkin nähdä sen Joyriden jossa Rusty Nailsin äänenä onkin Eric Roberts kuin Ted Levine. Vai olisiko sillä väliä, se elokuva tuskin olisi sillä vaihtoehdolla muuttunut suuntaan taikka toiseen. Ehkäpä ääninäyttelijäksi olisi pitänyt saada joku Steven Wright. Mitä jos?

Vehicle 19 (2013)

Michael (Paul Walker) noutaa vuokra-auton, mutta varausvirheen vuoksi saa väärän ja totta Mooses se tulee aiheuttamaan ongelmia kun kohta lattialta löytyy pistooli eikä sitä ole kiva ehdonalaisessa ollessa selvitellä. No asehan siellä tietenkin on koska auto kuuluu korruptoituneille murhanhimoisille kytille ja kohta huristellaan melkein hurjasti kun pitää paeta pahiksia. Takakontistakin paljastuu sidottu poliisipahuudesta todisteita omaava Rachel (Naima McLean) ja asiaan tietenkiin kuuluu se, että Michael koettaa pysytellä poissa vaikeuksista jotta saisi korjattua hajonneen avioliittonsa.

Valitettavasti Vehicle 19 on juuri sellainen elokuva jollaisia aina odotinkin Walkerilta, mutta joita en todellakaan halunnut taas miljoonannen kerran nähdä. Kyseessä on siis käytännössä jälleen yksi niistä elokuvista jollaisia tiettyyn lokeroon jumiutuneet näyttelijät tekevät koska heille ei joko yksinkertaisesti tarjota muunlaisia taikka sitten he itsekin tietävät kykyjensä olevan niin rajattuja, että eivät oikein uskallakaan ottaa riskejä turva-alueelta poistumisessa. Siispä Walkerin kohdalla kyseessä on aika yksinkertainen toimintaelokuva jossa käytetään räikeitä värejä, esitellään kuin mainoskuvauksessa kiiltäviä nopeita autoja (tai ainakin koetetaan tehdä sitä), ajetaan tosi kovaa, musiikkina soi markkinatietoinen hiphop eikä Walker ole saanut ajaa sänkeään taikka kasvattaa hiuksiaan. Walker and the Furious taas kerran ja kenties parempi niin sillä antamiensa esimerkkien valossa hän ei koskaan ollut kovinkaan persoonallinen taikka monipuolinen esiintyjä, joten pysyttäytyminen samassa muotissa oli varmasti varminta ylläpitääkseen työtilannetta. Niin paljon kuin inhoankin Fast-elokuvia ovat ne sentään energisiä, ilmiö joka pysyttelee suurimman osan kaukana tästä tapauksesta, mikä osaltaan johtunee sen ainoasta yrityksestä olla muista erottuva: kamera kun pysyttelee koko ajan Walkerin ohjastaman auton luona, kuvasi se sitten minne tahansa ja se on ideana aika mielenkiintoinen tehden tästä eräänlaisen suljetun paikan elokuvan. Se myös tarkoittaa sitä, että koska kamera näyttää useinmiten lähikuvia Walkerista puuttuu ajosta kiinnekohta joka vertailussa antaisi käsityksen vauhdista sekä vaarasta joita kuitenkin on muka olemassa ja täten on aivan sama onko ajoneuvo pysähtynyt taikka nasta laudassa kun se on silti aina enemmänkin pysähtynyt, eikä Vehicle 19 ole todellakaan niin kiinnostava muilta osin että se jaksaisi kantaa itseään seesteiseksi tarkoitetuissa hetkissä.

Tähdet: **

Vehicle 19

Stitches (2012)

Juoppo lapsia inhoava paskiaisklovni Stitches (Ross Noble) menee ja kuolee mahdollisimman verisesti 10 vuotta täyttävän Tommyn (Ryan Burke) synttäreillä. Luonnollisesti sittemmin teiniksi kasvanut Tommy (Tommy Knight) on klovnikammoinen ja napsii lääkkeitä ahdistukseen, joten nyt kun hänellä on jälleen syntymäpäivät edessä (16v?) on syytä järjestää juhlat jonne tulevat kaikki kutsutut ja kutsumattomat vieraat. Edellisiin kuuluvat samat kaverit jotka olivat myös siellä verentahrimissa kekkereissä ja jälkimmäisiin lukeutuvat koulun bullyt, mutta myös kuolleista palaava Stitches suorittamaan keskeytyneen esityksensä loppuun. Koeta siinä nyt pilvipäissä hurmata ihastuttavaa Katea (Gemma-Leah Devereux) kun eläväkuollutklovni rupeaa paloittelemaan vieraita.

Wikipedia sanoo että "Stitches is a 2012 psychological horror comedy fantasy film..." ja tuon psykologisen täytyy olla jonkun elokuvan tuotantoon liittyvän henkilön lisäys, sillä vaikka toki mistä tahansa voidaan löytää jotain sellaista mielenheijastumaa niin terminä se antaa kyllä huomattavasti syvällisemmän käsityksen Stitchesista kuin mitä se todellisuudessa on. Kyseessä kun on navasalushuumorilla ryyditetty splatterkomedia, ei sen enempää, ei sen vähempää, eikä sen muuta tarvitse oikeastaan ollakaan. Joissakin yhteyksissä vertailuksi otettu Peter Jacksonin Braindead ei ole kovin kaukana siitä mitä Stitches on joten kovin vakavissaan sitä ei tule ottaa edes karuimmissa unissaan, kunhan vain antautuu naureskelemaan pölhökomiikalle, typerille hahmoille, sympaattisen kotikutoisille lateksigoremaskeerauksille ja muulle halvan kauhuelokuvan merkeille. Okei, se naureskelu ei tarkoita ettäkö tämän kauhukomedian huumori olisi erityisen hauskaa, mutta se sopii ihan hyvin tällaiseen B-roskaan joka ei yritäkään olla ns. laadukasta taikka lähellekään suurtuotantoa tavoittelemassa kaikkea kansaa. Siispä verta ja vessahuumoria ja mukana on idea joka kantaisi kakkososaankin saakka, sillä elokuvan jonkinlainen pakanallinen klovnikultti joka rituaaleillaan säilöi Stitchesin ylösnousemukseen saakka olisi jotain jota seuraisi mielummin kuin sitä porukkaa joka ohjaili Michael Myersia.

Tähdet: ***

Stitches

Nalle Puhin taikamaailma: pieniä tärkeitä asioita (The Magical World of Winnie the Pooh - Little Things Mean a Lot, 1988-1990)

THE WISHING BEAR (1988)

Nalle Puh näkee tuikkivan tähden ja Risto Reipas kertoo, että kun lausuu jonkin cthulhumaisen lorun (esim. "klaatu, barata, nikto") voi tähdeltä toivoa vaikka mitä kivaa. Puh päättää siis hyödyntää tätä mahdollisuutta muun muassa hunajan toivossa, mutta unohtaa miten se loru nyt taas menikään. Toisaalla Tikru toivoisi olevansa itsensä klooni jotta voisi pelata itsensä kanssa ja pian kaikki puolen hehtaarin metsän asukit ovat halukkaita esittämään jonkin toiveen, mutta jotta ne toteutuisivat pitäisi muistaa se loitsu.

"Hänellä on kävelevä muistinmenetys." Niinpä estääkseen ystäviään pettymästä toteutumattomiin toiveisiin päättää Puh hoitaa hommat kotiin, kuten esimerkiksi Tikrun tapauksessa pukeutumalla toogaan(?).

HONEY FOR A BUNNY (1988)

Siivouksen yhteydessä Kani heittää rakastamansa kirjatuen kaatopaikalle, syystä ettei koskaan ole löytänyt sille paria. Ruu dyykkaa sen itselleen ja kiertokulku vie kirjatuen Puhille josta Kani bongaa sen luullen kyseessä olevan vastakappale poisheittämällään ja pyytää sitä täten itselleen. On siis ruvettava hieromaan kirjaimellista hunajaista diiliä jotta Kani saisi kirjatuen itselleen, mikä ei ehkä ole hyvästä koska kyseessä edelleen on se yksi ja sama jonka hän itse heitti pois. Onneksi Puh kavereineen päättää tehdä irvokkaan kopion kirjatuesta Kanin iloksi. Hei, se näyttää joltain David Lynchin visiolta, piilota se kellarin pimeimpään nurkkaan ja heti!

EEYI EEYI EEYORE (1990)

Depressiivinen aasi Ihaa haluaa itselleen puutarhan ja saa Kanilta siemenen sen aloittamiseksi. Ihaa laulaa ja hellii multapaakkuaan odottaen aamun sarastaessa sieltä nousevan onnen ja ilon ilmestyksen ja Puh, Tikru sekä Nasu päättävät pitää huolen jotta Ihaa ei joutuisi pettymään, joten Nasu naamioiutuu kukaksi seisomaan kukkaruukussa. Valitettavasti Kani ymmärtää asian siten, että Ihaa olisi häntä lahjakkaampi puutarhuri koska sai yhdessä yössä siemenen kasvamaan täyteen kukkaansa ja siten lahjoittaa oman elämäntyönsä eli puutarhansa Ihaan hoitoon voidakseen itse vetäytyä masennuksen huomaan.

MONKEY SEE, MONKEY DO BETTER (1988)

On Risto Reippaan syntymäpäivä ja hän menee toteamaan saaneensa parhaimman lahjan jonka lapsi voi saada, mikä saa sivustakuulijat eli Nalle Puhin posseineen ymmärtämään ettei se paras lahja ole ainakaan he. Reippaan paketista paljastuu hysteerinen apina Bruno joka ensitöikseen ylistää itseään ja dissaa old school-jengiä, mikä aiheuttaakin muissa halun näyttää apinalle apinan paikka, mikä lieneekin jossain tuomion temppelin ruokapöydässä.

Puh kavereineen tuntee olonsa lyödyiksi ja aikovat poistua maisemista, kunnes tulevat Reippaan pysäyttämiksi jonka vuoksi Bruno puolestaan luulee ettei olekaan tarpeeksi hyvä ja ihan oikeasti tämä ei ole vitsi tai jotain, Bruno päättää lopettaa päivänsä itsemurhaan. Ei huolta, kukaan ei kuole.

Ei nyt puhuta ollenkaan siitä kuinka Nalle Puh ja muut puolen hehtaarin metsän eläimet elävät vain Risto Reippaan päässä ja kuinka he ovat vankina tuossa metsässään eivätkä voi millään muotoa elää sen ulkopuolella, joten ajoittaiset yritykset seikkailla pohjoisnavalle taikka muuta ovat jo syntyessään tuhoontuomittuja. Mutta kielsi sen tai ei he ovat vankeja ja pelottavaa on etteivät he itsekään ymmärrä etteivät edes ole olemassa jos Risto Reipas joskus saa oikean lääkityksen. Vai nautitko sinä Risto tästä? Mitä mielipelejä oikein harrastat kun olet kuvitellut maailman ja sen olennot joille olet antanut itsetietoisuuden, mutta Jumalan ja vanginvartijan lailla päätät kuka saa olla olemassa ja missä saavat olla olemassa.

The New Adventures of Winnie the Pooh-sarjasta koostettu pieniä tärkeitä asioita-dvd sisältää muutaman Nalle Puh-lyhytkertomuksen jotka ovat animoinniltaan sekä piirrostyyliltään vakiintunutta ammattityötä jossa näkyy rutiininomaisuus, jota voi sitten pitää innottomana tai jopa tylsänä, mutta pieniin sydämellisen opettavaisiin Nalle Puh-tarinoihin se on sopivan harmitonta eikä missään vaiheessa vie huomiota pois tärkeimmästä, eli lämminhenkisestä unelmoinnista jossa kaikki me tahdomme kadota metsän siimekseen.

Pidän Nalle Puh-tarinoissa etenkin siitä miten rehellisesti sanoen lahopäät näkevät aina jonkin pulman ja koettavat korjata sen hyvää tarkoittavalla hölmöydellä, ja se tapahtuu aina siten ettei kukaan pääse lopulta loukkaantumaan taikka jäisi väärän ymmärryksen valtaan. Vaikka joka ainoa kerta asia ymmärretään aluksi väärin niin kukaan puolen hehtaarin asukkaista ei lopulta pahoita mieltään siten ettäkö kyseessä olisi aina maailman isoin juttu josta pitää kertoa jokaisessa mahdollisessa sosiaalisen median ilmentymässä ja pyytää kaikkia boikotoimaan jotain ja jakakaa eteenpäin jotta kaikki saavat luvan voida yhtä pahoin jostain mihin ei edes ole syytä. Meidän tulisi kääntyä Nalle Puhin puoleen kuin suurenkin gurun ja uskoa, että kyllä kaikki järjestyy, kaikki on hyvin.

Tähdet: ***

Beyond the Reach (2014)

Bisnespamppu Madec (Michael Douglas) lähtee erämaahan metsästämään ja saa oppaakseen angstisen nuoren herran Benin (Jeremy Irvine) joka on mutrusuu koska tyttöystävä lähti suureen kaupunkiin opiskelemaan. Aluksi tehdään kaverillista tuttavuutta ja sitten Madec erehdyksessä ampuu eläimeksi luulemansa ihmisen mikä selvästikin on haitaksi orastavalle ystävyydelle. Ben tahtoisikin mennä takaisin kotikylään kertomaan viranomaisille onnettomuudesta, mutta Madec näkee asian siten että vahinko tai ei ja vahinkohan se oli, olisi mediaskandaali liian haitallinen tässä tilanteessa kun syntymässä on vähintäänkin kymmenien jos ei sitten vaikkapa satojen miljoonien dollareiden suurkauppa. Madec käyttää Benin kivääriä ampuakseen jo kuolleeseen toisen luodin, voidakseen sitten käyttää tätä seikkaa vipuvartena Benin oikeudentunnon karistamisessa. Tarjotaan lisäksi tukku tuohta ja sopimus tapahtuneen salaamisesta on tehty. Mutta tietenkään Ben ei voi mitään suoraselkäisyydelleen ja siten Madec päätyy toisenlaiseen ratkaisuun: myös Benin on kuoltava ja sitten sepitetään sheriffille jokin tarina siitä kuinka Ben olisi raivonnut tyttöystävänsä menetyksestä, menehtyen siitä syntyneen tilanteen vuoksi. Jotenka Beniltä kengät sekä muut vaatteet pois ja pitkä kävely korventavan auringon alla alkakoon. Kyllä erämaa hoitelee.

Ilmeisesti Beyond the Reach ei kerännyt ilmestyessään kovinkaan suotuisia arvioita ja upposi suht' nopeasti unohduksen suohon, mutta vaikka elokuva olisi voinut muutamilla muutoksilla olla ei ehkä kaupallisesti ansiokkaaampi niin ainakin vaikuttavampi, ei se kuitenkaan mitään ajanhukkaa ole. Etenkin lukemani vertaus No Country for Old Meniin tuntuu väärältä ja lienee johtuvan enimmäkseen vain samanlaisesta modernin westernin erämaafiiliksestä kun osuvampi elokuvavertaus olisi Wall Street - rahan ja vallan katu, sillä Douglas suurinpiirtein esittää Gordon Gekkoa lomamatkalla ja kuten Gekko myös Madec pistää rahan kaiken etusijalle jolloin molemmat peittelisivät onnettoman kuolintapauksean samoin. Jolloin esimerkiksi menneen maailman arvojen/kunniakäsityksen sijaan kyseessä on on nimenomaan sen syrjäyttänyttä ahneutta sekä rahanvaltaa. Douglas vetää roolinsa ehkä hieman vapaavaihteella muistuttaen siksi jotain välivaihetta ykkös- ja kakkos-Wall Streetien Gekkon välillä, mutta tämä rajatun ympäristön ja henkilöiden minimalistiseksi tarkoitettu epätoivoinen selviytymistaistelu on pitkälti hänen karismansa varassa, Jeremy Irvine kun on hyvin mitäänsanomaton kaunis poika ja olisi ollut helposti korvattavissa jollakin toisella vastaavalla, vaikka toki varsinkin maskeerauksen avustuksella esittääkin sopivasti auringonpolttamaa. Todellinen janontunne kuivuudessa kuitenkin puuttuu Irvinen näyttelemisestä ja olisinkin mieluusti nähnyt Douglasin rinnalla jonkun joka pystyy vastaamaan annettuun haasteeseen.

Pidän siitä ettei kyseessä ole taas jokin Zaroffin koirat jossa koko idea rakentuisi sen varaan, että rikas herra halusikin nimenomaan jahdata ihmistä vaan kuinka sen kaltaiseen tilanteeseen päädytään epäonnisuuden ja ahneuden tekemien ratkaisujen myötä. Se mikä kuitenkin rupeaa elokuvan matkatessa häiritsemään on epätasainen toteutus sen suhteen miten sitä yksin erämaassa häikäilemätön tappaja perässä-tunnelmaa tulisi luoda, koska vaikka oletettu ajatus onkin siinä miten Madec ei aio niinkään tappaa Benia ampumalla (ja siten jättämällä selitystä kaipaavaa luotia ruumiiseen) vaan väsyttämällä hänet kuolemaan erämaan ankaruuden edessä, niin toistuvasti päädytään tilanteeseen jossa Ben selviytyy milloin mistäkin räjähdyksestä taikka löytää sopivasti rentouttavia huonekalua sun muita keskeltä ei-mitään (tämä "metelöinti" vie pois sen minimalismin). Jälkimmäistä koetetaan selitellä sillä kuinka vahingossa ammuttu mies oli erämaan asukki ja kamat ovat hänen, mutta kyllä kaikki tämä tällainen aiheuttaa samanlaisen tunteen kuin se jossa Kelju K. Kojootti juoksee Maantiekiitäjän perässä ja pölypilven laskeuduttua huomaa seisovansa tyhjän päällä, mutta ei putoa ennen kuin ehtii kokeilla etutassullaan ettei alla ole mitään.

Toisin sanoen aivan liian sarjakuvamaisia temppuja käytetään hetkissä joissa loppu olisi koettanut Benille heti eikä kohta. Painostavampi tunnelma olisi ollut tarpeen ja se olisi ollut eduksi varsinkin jos elokuva olisi uskallettu lopettaa jotain 10 minuuttia aikaisemmin hetkeen joka kyynisesti kertoo kuinka rahalla voi ostaa kaiken (mihin liittyi myös mainio oivallus siitä miksi Madec ryhtyi väsytystaisteluun: ei niinkään tappaakseen ihmistä vaan aikaa), kun todellinen päätös on sitten sitä puhki kulutettua psykopaattitrillerin hyvä voittaa-puppua. Lopetuksesta tulee mieleen sen mahdollisesti johtuneen koeyleisöreaktioihin reagoinnista ja siten samalla elokuvantekijöiden pelkuruudesta. Kuitenkin parhaimillaan Beyond the Reach antaa vaikutelman siitä, että jossain on olemassa jokin director's cut tai vastaava jota voisi hyvällä mielellä kutsua vuoden parhaimpiin kuuluvaksi elokuvaksi.

Hiton hyvä musiikki.

Tähdet: ***

Beyond the Reach