Ystävykset Paulie (Ethan Hawke) ja Brian (Mark Ruffalo) ovat kasvaneet rikollisuuden parissa ja edenneet näpistelyistä aina vain suurempiin väärintekoihin, jonka vuoksi kaikesta perhekeskeisyyden toistamisesta huolimatta juuri läheiset kärsivät tilanteesta. Kun molemmat päätyvät vankilaan ymmärtää Brian viimein, että pitääkseen vaimonsa Stacyn (Amanda Peet) ja lapsensa luonaan on hänen tehtävä muutos ja se tarkoittaa niin sekä kamanvedon kuin myös naamaan hakkaamisen lopettamista. Paluu arkeen linnavuosien jälkeen onkin kivikkoinen eikä asiaa auta se, että Paulie ei ole kokenut samanlaista valaistumista.
2000-luku on tuntunut suosivan näkyvämpien nimien rikosaiheisissa elokuvissa aika kovasti Bostonin seutua ja jos unohdetaan teokset kuten Gone Baby Gone (2007) ja Live by Night (2016) vain siksi, että toinen on ns. hyvien puolella ja toinen on hieman rikoselokuvaa romantisoiva niin esimerkiksi The Departed (2006), The Town (2010) ja Black Mass (2015) kertovat, että Boston on nykyaikana in paikka kun halutaan tehdä nimenomaan isoilla nimillä kertomuksia tämän hetken rikollisista, veljeydestä, kadulla kasvamisesta ja saada niihin 70-luvun kyttäelokuvista tuttu kyynisen kolea fiilis. Sitten jos siihen sekaan heitetään vielä jokin Rautakaupunki (2013), Four Brothers (2005), Killing Them Softly (2012), We Own the Night (2007) ja monet muut aikalaisensa niin kovaotteisten miesten lajityyppi elää ja voi hyvin, mutta vaikka samaa sateen jälkeistä kylmyyttä ja perheen korostamista toteutetaan jälkimmäisten esimerkkien mukaisesti muuallakin niin tosiaan etenkin Boston tuntuu olevan se keskittymä niille samaan tapaan kuin Seattle oli grungelle. Tämä tuli mieleen kun katselin What Doesn't Kill Youta joka kertoo lapsuuden ystävistä, veljekset kuin ilvekset jotka elävät köyhyyden, epätoivon ja väkivallan maailmassa, katsovat kasvaessaan kuinka kuolema korjaa lähipiiriä ja omakin elämä johtaa koko ajan syvemmälle kohtalokkaaseen umpikujaan ellei ehdi tapahtumaan jotain joka herättäisi kääntämään kelkan ajoissa. Kaikki on harmaata, on kylmä, puhe on kovaa ja ihmiset kovempia. Paikkana luonnollisestikin Boston. Koska elokuva pohjautuu sen ohjaajakäsikirjoittaja Brian Goodmanin oman elämän muisteluun (Mark Ruffalo esittää häntä) niin en suoralta kädeltä mene kyseenalaistamaan tarinan todenperäisyyttä, mutta samoin kuten 50 Centin omaan sanaan tukeutuva Get Rich of Die Tryin' myös tämä tuntuu hivenen yksipuoliselta näkemykseltä, mikä ei sinänsä ole valitettavaa koska ei niinkään suuremmin nosta taikka latista ohjaajan omahahmoa, mutta samalla tavalla ei tuo lajityyppiin yhtään mitään jota ei olisi kerrottu jo lukuisia kertoja aiemminkin. Siten on yksi ja sama kuinka paljon esitetystä on kirjaimellisesti totta ja ainoastaan asiayhteydestä irroitettuna elokuvana What Doesn't Kill You toimisi vakuuttavammin, koska nyt tulee mieleen liiaksi ajatus siitä kuinka katsoi tämän nimenomaisen teoksen jo silloin kun vuosi oli 1996 ja nimenä Sleepers. Jokaisella ihmisellä on tarinansa ja olen iloinen siitä kuinka Goodman voitti vaikeutensa päästen elämässään eteenpäin kertomaan siitä tämän elokuvan myötä, mutta joskus sama tarina on jo tallennettu monesta eri kulmasta jolloin omasi vaikuttaa sen tarpeettomalta toistolta ja tällöin uuteen filmitoteutukseen olisi pitänyt keksiä jotain edeltävistä erottuvaa. Sitä eivät ole perushyvät näyttelijäsuoritukset, aiheeseen sopivan rosoinen visuaalinen ilme eikä sitä ole ihan kelvollinen kirjoitus jos se onnistuneisuus oli sitä täsmälleen samaa jo muissakin niissä vastaavissa elokuvissa. Ja hyvähän What Doesn't Kill You on, mutta tosiaan se on vain ja ainoastaan sitä.
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Bostonissa pelataan siis edelleenkin sitä kuuluisaa kovaa peliä.
Ba dum tss!
Lähetä kommentti