Pixels (2015)

80-luvun tulevaisuuden toivoista kasvoi tylsistynyt elektroniikka-asentaja Brenner (Adam Sandler), salaliittoteoreetikko Ludlow (Josh Gad) ja idioottipresidentti Cooper (Kevin James). Varsinkin heistä ensimmäisen lapsena hankitut kyvyt videopelaamisen osalta tulevat arvoon arvaamattomaan kun avaruusolennot hyökkäävät maahan ottaen oppinsa videpeleistä kuten Galaga, Pac-Man, Duck Hunt, etc. Avaruusmuukalaiset haastavat Maan urheimmat soturit todelliseen videopelitaistoon jossa elämät ovat rajoitettu kolmeen, jatkomahdollisuutta ei ole ja voittaja saa hävinneen rodun planeetan. Maan urheimmat soturit ovat tietenkin edellä mainitut ääliöt sekä Brennerin nuoruudesta tuttu pahin pelaajavastus, öykkäröivä Eddie (Peter Dinklage). Aseiksi tietenkin eräänlaiset valopyssyt ja Brenner kumppaneineen astelee taistoon jolloin lopputulos on enemmän Evolution kuin Ghostbusters, mutta ainakin Sandler saa taas elokuvan näteimmän neidin, eli aivan liian korkeamalla tasolla niin sekä hahmona että näyttelijänä olevan Michelle Monaghanin esittämän armeijatiedepersoona Violetin.

Mitä ilmeisemmin vielä voimissaan olevalla retropelibuumilla rahastamaan tehty Pixels on juuri siksi ideana varsin osuva tälle ajanjaksolle, mutta miksi siitä piti Adam Sandler-elokuva? Ei niin ettäkö keksisin jonkun soveliaamman pääosanesittäjäksi, mutta Sandlerin mukana kun ei tule vain hän itse näyttelemään vaan samalla elokuvaan tulee sandlerkomiikka ja jotta siltä vältyttäisiin olisi ohjaajan oltava sen verran dominoiva ettei sandleriaanisuus pääsisi hukuttamaan koko teosta (vrt. Steven Seagal, jolla myös parhaimmat elokuvat ovat ne joissa hän ei saa määräillä). Sandlerin hissukka (valitettavan usein ns. kehitysvammainen stereotypia) heppu joka vetää karseat pultit ja saa kaupungin kuumimman kissan vaikka on itse selvästi elokuvan pahin douchebag on vitsi/hahmo joka kului kuoliaaksi jo viimeistään Billy Madisonin aikana. Toki Sandler on hieman vähentänyt tätä ja se onkin ollut hänelle eduksi, mutta liian usein se pääsee vielä tihkumaan läpi. Pahinta on se, että Sandler on tehnyt Sandler-idiootista niin leimaavan että silloinkin kun hän ei esitä sellaista sen luulee näkevänsä.

Ehdottomasti parasta Pixelsissa ovat vanhoihin peleihin tehdyt viittaukset, jotka kylläkin ovat suurelta osin aika laiskoja vitsejä joiden vuoksi viehätys jää yhteen katsomiskertaan, mutta oletettavasti tästä yksinkertaisuuteen sortumisesta lienee syyttäminen halua olla jokaiselle sovelias elokuva joka ei siten siis vaadi mitään tietämystä taikka kiinnostusta peleihin jotka ovat tehty ennen Angry Birdsia. Pixelsin nokkelin pelikulttuuriviittaus/-vitsi oli tehdä Sandlerin ja Dinklagen hahmoista kilpailijat joiden pohjana ovat satavarmana olleet Billy Mitchell sekä Steve Wiebe, joka tämä näkyy etenkin hahmojen menneisyyttä kuvaavassa introssa (vertailun tekemiseksi kannattaa vilkaista The King of Kong). Enimmäkseen Pixels tuntuu kuitenkin pyrkivän imitoimaan Futuraman jo toteuttamia temppuja, mutta erona näiden välillä on se ettei Futurama pyrkinyt yksinkertaistamaan ajatusta vaan luotti siihen, että jos katsoja ei heti ymmärrä kaikkea palaa hän aiheen pariin ja löytää vastaukset toisella taikka kolmannella yrityksellä, kun taas Pixels on tarkoitettu ainoastaan kertakäyttöiseksi. Kyllähän tämä tarjoilee tarpeeksi paljon videopeliviittauksia ja kivoja tuttuja pierutason vitsejä viihdyttääkseen ainakin enimmän osan pituudestaan, mutta elokuva joka käyttää Queenin We Will Rock Youta kertoo jo sillä valinnalla ettei haastavuus näe unissaankaan Ninja Gaidenia.

Olen varma, että jos Pixels olisi tehty 90-luvun puolella olisi Dinklagen rooli mennyt Steve Buscemille.

Tähdet: **

Pixels