Olemme saapuneet tämän elokuvahaastesarjan päätökseen, mutta ennen kuin siirrymme itse elokuvaan niin nykäistään taas esille se videovuokraamotyöntekijä muistelee-kortti, sillä miksipä ei.
Aiemmin olenkin jutustellut jotain elokuvien suosittelusta, kuten esimerkiksi sen että liikkeessä oli Suosittelemme-hylly josta 8MM:n vuokrannut mies veti pultit siitä kuinka sellaista väkivaltapornoa kehdattiin suositella ja kuinka hän aina valitsi elokuvansa vain siitä hyllystä, luottaen suosituksiimme, mutta 8MM ei todellakaan kelvannut suositeltavaksi. Jaa, no olen samaa mieltä ettei se ole niin hyvä että sitä kannattaisi suositella, ainakaan noin yleisesti vaan kenties tarkkaan määritellyille henkilöille, mutta seisoin silti sen valintapäätöksen takana, vaikka en itse sitä ollut tehnytkään. Jos koettaa miellyttää vain yhtä ihmistä niin hyllyn täyttää keskenään samanlaisilla elokuvilla ja suututtaa siksi muut ihmiset. Entäpä he jotka rakastavat 8MM-elokuvaa? Mitäpä heistä, sillä jos minä rakastan Notting Hillia ei hyllyyn saisi muiden suosikkeja kelpuuttaakaan. Itse ohjeistin kollegoitani siten, että pyritään pitämään Suosittelemme-hyllyn valikoima lajityypeiltään laajana ja pistetään sinne vain elokuvia joiden uskomme olevan oman genrensä parhaimmistoa. Jätimme kuitenkin pois elokuvat jotka toki saattoivat olla sitä parhaimmistoa, mutta jotka eivät tarvinneet suositusapua, kuten vaikkapa Sormusten herra. Tuo 8MM-tapaus kuitenkin osoitti sen minkä todistin moneen otteeseen muulloinkin, että aika harva oikeasti halusi heille suositeltavan mitään ns. uutta nähtävää, vaan heille piti suositella sitä nimenomaista elokuvaa jota he alunperinkin tulivat hakemaan. Oli siis turha suositella American Pieta hakevalle Top Secretia, koska hän ei halunnut muuta kuin American Pien. Bloodraynen haluavalle oli turha suositella Fright Nightia, koska hän halusi elokuvan jonka kohdalla tiesi jo etukäteen ettei hän pitäisi siitä. He taas jotka eivät olleet lyöneet lukkoon haluamaansa elokuvaa ja kyselivät suosituksia halusivat lähes poikkeuksetta samanlaisen elokuvan kuin mitä olivat aiemmin ajatelleet, tai jonka olivat jo nähneet ja josta pitäneet. Eli kuten hän joka suuttui valitessaan elokuvan jota ei selvästi ollut suositeltu juuri hänen makuunsa. Sitä siis oppi suosittelemaan elokuvia siten, että uteli ohimennen millaisista elokuvista asiakas piti. Okei, siis komedioista. Millaisista komedioista? Suosikkinäyttelijöitä? Ja muuta sen sellaista. Usein sitä pääsi sitä kautta suosittelemaan jonkilaista kompromissia jossa koetti löytää vaihtoehdon jota ehdotti koska itsekin piti siitä, mutta joka olisi juuri sellainen jollainen hakijalla olikin mielessään. Silloin tosin usein edelleen tuntui siltä, että suositteluksi olisi riittänyt se jonka itsekin olen suositukseksi saanut: "se on uutuus." Voih! Jep, se on siis uutuus. Mutta onko se hyvä? Useimmille vaikuttaakin kelpaavan suositukseksi se, että elokuva on uusi, se on voittanut Oscareita, siinä on se tai tämä iso tähti jossain roolissa. Ja hyvä on, ymmärrän kyllä sen että jos otetaan vain yksi elokuva katseluun ja kun siitä vielä ehkä maksetaankin niin ei haluta ottaa riskiä että sen seurassa vietettävät pari tuntia menevät pöntöstä alas. Minne se voi taatusti mennä vaikka pääosassa olisi kuka Johnny Depp. Ja niin on tapahtunutkin, vaikka kuinka koettaisi vakuutella itselleen Dark Shadowsin olleen rahansa väärti. Olkoon sitten jos ei haluta riskeerata nautintoa ja kokea mahdollisia yllätyksiä. Tärkeintähän on ottaa jotain mistä toivon mukaan nauttii, joten perustelut sille saavat olla kuinka absurdit tahansa. Mutta miksi edes kysyä suosituksia jos niillä ei oikeasti ole merkitystä? Arvannette siis kuinka hyvältä tuntui kun joku oikeasti pyysi ilman taka-ajatuksia suosittelemaan jotain ja uskaltautui luottamaan saavansa jotain jota suositeltiin syystäkin, täydestä sydämestä ja rehellisesti. Ei niin ettäkö olisin ollut erehtymätön, koska tottakai välillä se josta itse piti todella paljon ei ollut tuon toisen mieleen, mutta luottamus siihen että suositus tehtiin koska uskottiin vuokraajan nauttivan siitä aiheutti hyvän tunteen ja koska esimerkiksi minä en suositellut koskaan mitään kiusallani, en koskaan myöskään saanut valituksia siitä että annoin silkkaa sontaa nähtäväksi. Se ei ehkä ollut täysosuma, mutta ei koskaan hutikaan. Näissä tapauksissa sitä kuitenkin aina tiesi suositella elokuvia muidenkin makua ajatellen, mutta ei joutunut joustamaan omassa maussa. Jos tuo aiheutti hyvän tunteen, niin oli suorastaan ekstaattista kun joku tuli ja pyysi minua keräämään seitsemän leffan paketin, ja tekemään sen ajatuksella että valitse vaikka mitä friikkikamaa tahansa, kunhan se on juuri sellaista mistä sinä pidät. Siksipä sinne pakettiin meni muun muassa Dead Man, Eraserhead, Tesis, The Indian Runner ja vastaavaa (huom. videovuokraamon valikoima). Tällöin suositukset olivat sekä oikeita suosituksia että myöskin kokemuksia jollaisia ei koe ottaessaan vain sen muka suositellun Fast and the Furious ysin koska tykkäsi kasistakin ja se on uusi. Se toki olisi samanlainen kokemussuositus vaikka suosittelija olisikin koostanut seitsemän elokuvan paketin Fast and the Furiousin osista yksi viiva seitsemän, sillä vaikka sisältö olisikin silkkaa kuonaa oli se edelleen koostettu vuokraajan tietämättä, mutta täysin valitsijan rehellisestä ja rehdistä näkökulmasta. Juuri tätä ajatusta seuraten halusinkin jonkun blogiani lukevan suosittelevan elokuvaa katsottavaksi. Ei miettien mistä saattaisin pitää, vaan todellakin mistä suosittelija itse pitää. Toki se rajoitti ja ohjasi valintaa hieman, että toivoin elokuvan löytyvän omasta hyllystäni (jostakin niistä) ettei minun kuitenkaan tarvitsisi lähteä sitä erikseen metsästämään.
Kolmesta saadusta suosituksesta valitsin vain yhden, vaikka aluksi ajattelin että voisin yhtä hyvin ottaa vuoroon kaikki. Mutta koska tästä tulee jo näiden ylimääräisten sanojen vuoksi aika pitkä teksti ilman kahta lisäelokuvaakin niin olkoon se nyt vain Totoron vuoro. Sitä paitsi kyllä Interstellar sekä Chinese Ghost Story ansaitsevat ihan omat paikkansa, vaikka jaettu sija Totoron kanssa olisikin aivan yhtä tasavertainen (okei, Totorosta ja Chinese Ghost Storysta pidän Interstellaria enemmän).
Totoroon kallistuin kuitenkin ihan vain syystä että sain laitettua tämän tähän:
Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988)
Professori Kusakabe muuttaa kahden tyttärensä kanssa maaseudun rauhaan, kiltisti todettuna rustiikkiseen taloon. Mutta mitäpä katon romahtamisvaarasta, väitteistä talossa kummittelevan ja muusta sellaisesta kun aurinko paistaa ja lapset Satsuki sekä Mei jaksavat iloita kuten ikäistensä pikkutyttöjen tuleekin. Vaikka lapset eivät asiaa täysin ymmärräkään niin syy muuttoon löytyy pääsystä lähemmäksi lasten äitiä, joka on hoidettavana läheisessä sairaalassa. He ovat onnellisia äidin ollessa lähempänä, mutta eivät siis oikein ymmärrä mitä muuta asiaan kuuluu.
Eräänä kauniina päivänä iloisesti temmeltävä Mei seuraa pientä mystistä olentoa eräänlaiseen ketunkoloon ja löytää sieltä kiltin, suurensuurta kissaa muistuttavan laiskan oloisen elämänmuodon: Totoron. Toki kertoessaan kohtaamisestaan isälle ja isosiskolleen ovat he kovin ymmärtäväisiä, mutta onhan kyse silti vain lapsen vilkkaasta mielikuvituksesta?
Sitä koettaa pitää mielialaa korkealla, nauttien vain hyviä asioita ja tehden hyviä asioita, niin yksihuoltajan raskas arki verottaa silti voimia, joka johtaa lapsienkin kohdalla yksinoloon ja sitä kautta melankoliaan. Välillä hymy tuntuu vain naamiolta jota pitää yllä vain jotta muut eivät tuntisi oloaan huonoksi. Sitten Totoro näyttäytyy Satsukille ja osoittaa Mein puhuneen totta. Ja kun Totoro saapuu muuttuu maailma paljan maagisemmaksi paikaksi. Linja-auto on kissa, puut kasvavat kun hieman tanssii, hyrrä vie taivaalle. Totoro voi kyllä herättää iloa, mutta se ei poista todellisuutta. Siellä äiti on edelleen sairas ja sisaruksista nuorempi, Mei reagoi asiaan kuten ikäiseltään voi odottaakin: karkaamalla kotoaan. Satsuki rientää siis pyytämään apua Totorolta, joka huutaa aika kovaa.
Lainaanpa tässä hieman itseäni kun kirjoitin Naapurini Yamadat-elokuvasta:
"Minä pidän suuresti studio Ghiblin animaatioista. Kaikki pitävät studio Ghiblin elokuvista. Paitsi tietenkin he jotka eivät.
Porco Rosso on mestariteos, Totoro loistava, Henkien kätkemä erinomainen ja näin pois päin. "
Ja Totoro tottavie on loistava elokuva. Näin lastenelokuvia, animaatioita, sairaskertomuksia ja kasvutarinoita kuuluukin tehdä. Totoro vaikuttaa silkalta onnellisuutta huokuvalta eskapismilta ja on silti niin raastava kertomus elämän hauraudesta, että hetkittäin kyyneleitä on vaikea pidätellä edes pistämällä sitä sormea muurissa olevaan reikään. Tässä on elokuva joka on yhtälailla fantasiaa että täyttä realismia.
Samoin kuten esimerkiksi Brad Pitt Fight Clubissa, Totoro vaikuttaa todellista olentoa enemmän keinolta pitää totuus poissa omista silmistä, kunnes sitten ja kuten millaisena minä Totoron näen, juuri sen avustuksella oppii ymmärtämään miten se todellisuus pitää kokea ilman että se vääristää itseään. Eli vaikka Totoro olisikin vain mielikuvituksen tuote, niin se on kasvuun olellisena kuuluva tutti jonka märehtimisestä nauttii kunnes tietää ettei sitä enää tarvitse. Se myös selittänee sen miksi Totoroa näkee aika vähän elokuvassaan ja silloin kun näkee niin tarpeen vuoksi, ei koska eläin nyt sattuisi kulkemaan missä vain milloin vain. Muuten vertaisinkin Totoroa viinapulloon joka samoin vie kauaksi todellisuudesta, paitsi ettei Totoro ole pahasta ja valheellinen, vaan hyvä siirtymävaiheen avustaja jonka tehtävä on todellakin auttaa sen seuraavan askeleen otossa, ei vetämään jalkoja alta. Näin ollen Naapurini Totoro ei ole elokuva lapsista jotka leikkivät maagisen jättikissamurmelin kanssa, vaan elokuva lapsista jotka eivät tiedä palaako äiti koskaan kotiin ja Totoro turvapeittonaan he vahvistavat itseään pahimman varalle. Hienoa tässä elokuvassa onkin juuri se, että samoin kuten vaikkapa suuret Disneyn menetys-elokuvat (esim. Bambi) pikaisen katselun perusteella Totoro onkin vain pelkkää iloluonteista hymynaamailua, mutta astuessaan sisään kauniista ovesta huomaa seinien halkeamat, vinossa olevat taulut ja nurkassa kytevän vesivaurion. Eikä se estä laisinkaan nauttimasta kokemastaan, sillä todellisuuspako voidaan toteuttaa pitämällä todellisuus mukana ja arvostamalla sitä oikeana elämänä.
Kaikkien näiden vuosien aikana tapahtuneen Totoro-olentoon fokusoitumisen vuoksi se saattaa tullakin aikamoisena yllätyksenä, että itse kissapeto-vai-mikä-se-nyt-onkaan on tosiaankin vain sivuhahmo, eikä mikään valokeilassa keimaileva keskushenkilö. Ajan myötä Naapurini Totoro onkin ajautunut hiemaan samaan tilanteeseen kuin Päättymätön tarina, josta myöskin ensimmäisenä tulee mieleen onnea huokuva karvainen jättieläin, mutta joka sekin on aika pitkälti surumielinen kertomus (yksinäisyydestä) kuin pelkkää autuutta.
Huijattu olo tästä ei varmasti kyllä tule, sillä kyseessä on elävästi animoitu draama joka on kaunis katsella ja kuunnella, mutta se todellakin on naapurini se Totoro, ei kotonani asuva perheenjäsen.
Tähdet: *****
Nyt tämä vuosihaaste on siis käyty lävitse ja siihen kului enemmän päiviä kuin oletinkaan, mistä syyttäminen nykyistä päivitystahtiani. Varsin mukava projekti oli kyseessä ja vaikka elokuvalinnat eivät nyt kuitenkaan olleet sellaisia joita en muutoinkin olisi katsellut, niin ainakin usemman kohdalla niiden päätyminen juuri siihen hetkeen määriytyi juuri haasteen ansiosta, koska muulloin osa valinnoista olisi varmastikin siirtynyt jonnekin ennalta määräämättömään ajankohtaan. Ehdottomasti mukavinta tässä haasteessa ja ylipäätään haasteissa on koettaa sovittaa joitakin valintoja annettuihin raameihin ja tehdä se ainakin omasta mielestään perustellusti. Vain yhden haasteosion ollessa sellainen jonka kohdalla tunsin suurta vaikeutta kirjoittaa ja sekin pitkälti oman tunne-elämäni vaikeuksien vuoksi. Silti sekin tuntui ainoalta oikealta valinnalta. Kyllä te tiedätte mikä se oli.
Ainakaan tällä hetkellä suunnitelmissani ei ole suorittaa mitään teemallista leffaputkea, tms. vaikka ainahan niitä on etukäteen miettinyt jonkin verran (missä on Bond-putki, missä on Tim Burton-putki, missä on koiranputki), varsinkin kun osan elokuvista haluaa syystä taikka toisesta niputtaa yhteen. Kuitenkin oletan että hetken aikaa valinnat tulevat olemaan samanlaisia kuin mitä se yksi humalainen teinityttö sanoi minulle vuosia sitten kun käveli vieressäni, tunki naamansa lähes kasvoihini kiinni ja totesi "kuka toi on? Ai, se on joku random." Sellaisiltahan ne valinnat ovat varmasti lähes aina tuntuneet, mutta uskokaa pois, tässäkin hulluudessa on järkeilynsä.
Katsottavaa ainakin riittää. Olen ollut jo kauan haudassa ennen kuin pääsen viimeiseen asti.
Näin ollen kiitos Corumille mainiosta haasteesta ja jos hän tai joku muu keksii jotain samanlaista saatan hyvinkin osallistua niihin. Tai sitten en, hitostako sitä vielä tietää.
6 kommenttia:
Nuo suosittelemiset asiakkaalle ovat kyllä kinkkisiä juttuja. Muistan eräänkin kerran, kun eräskin nuorempi naisihminen halusi katsella jonkun hyvän kauhupätkän, pyytäen minua suosittelemaan hänelle sellaista. Noh, minä tein työtä käskettyä ja suosittelin neitoselle tietenkin kaikki sellaiset kauhistelut, joista itse olin pitänyt, ja joista arvostetut kriitikotkin ovat jostain ihmeen syystä pitäneet. Yksikään niistä ei neidolle tälle kelvannut. Lopulta hän suoritti itse oman valintansa ja valitsi The Unbornin vuodelta 2009. Ja mehän kaikki tiedämme kuinka loistava pätkä se kaikkinensa on :D.
Jep. mestariteos.
Yksi kauhuleffa joka tuntui purevan kaikkiin joille sitä suositteli oli The Descent. Sen kohdalla piti kuitenkin aina varmuuden vuoksi huomauttaa ettei kyseessä ole goreleffa, koska takakannessa oli kuva neidosta veren peitossa ja se oli ikävästi harhaanjohtava visio.
"Totoro vaikuttaa silkalta onnellisuutta huokuvalta eskapismilta ja on silti niin raastava kertomus elämän hauraudesta, että hetkittäin kyyneleitä on vaikea pidätellä " --Tämä. Tämä.
Ja juuri noin tätä blogia kuuluukin pitää, että vaistonvaraisesti valitsee arvosteltavat elokuvat. Itselläkin on niin orgaaninen suhde elokuvienkatsomiseen, sillä päätän katsottavan elokuvan yleensä hetkeä ennen kuin sen katson ja silloin sen on puhuttava sen hetkiselle mielentilalle. Joskus haluan nähdä jonkun kauan tarkoituksenani katsoa olleen leffan ja joskus haluan vain pistää päälle jonkun kamalan tekeleen, mikä telkkarista silloin sattuu tulemaan. Jos ottaisin paineita itselleni siitä, että mikä leffa nyt seuraavaksi täytyy katsoa ja sen jälkeen, niin pelkäisinpä, että siinä lopahtaisi koko mielenkiinto kaikkia leffoja kohtaan (näinkin on käynyt ja se oli kamalaa se)
Hienoa analyysiä. Totoro on monitasoinen ja ihastuttava elokuva, yksi niistä jotka saivat minut aikoinaan innostumaan animesta. Tuosta "Neverending Storystä" tuli mieleen että aikoinaan lukiossa katsoimme sitä ja kaikki pidimme sitä lähinnä camp-henkisenä lastenelokuvana. Myöhemmin sitä on alkanut arvostaa tarinana, ja yksityiskohtien takia myös (Moroderin musiikki ja käsityönä tehdyt otukset.)
Noin se haaste itselläkin meni, että osan valinnoista olisin katsonut joskus myöhemmin mutta nyt tuli syy katsoa ne tässä yhteydessä.
Eipä kestä! Tämä oli kyllä mukava tapa toteuttaa haaste, niin sai samalla tavallaan lukea, että miksi kyseinen elokuva valikoitui haasteeseen. Minäkin olen valmis kaikenlaisiin (elokuva)haasteisiin jos joku keksii jotain! :)
Olen hetkittäin puntaroinut jonkinlaisen haasteen kehittelemistä, mutta jättänyt sikseen osittain pelosta ettei se olisi hyvä kuin omasta mielestäni jos hänenkään ja ettei kukaan olisi kiinnostunut osallistumaan sellaiseen. Varsinkin kun oman makuni ja tyylini tietäen osallistujia saattaisi karsia pois liian hankalan tarkaksi muodostetut vaatimukset joiden vuoksi liikkumavaraa olisi liian naftisti. Helpompi on hypätä viisaampien kelkkaan.
Lähetä kommentti