Tunnetaan myös nimellä Lättäjalka Egyptissa ja tottakai, sillä kyseessä on yksi Bud Spencerin Lättäjalka-sarjan elokuvista. Sarja jossa nimi muuttuu kyllä myös Tyrmääjäpoliisiksi. Eivätkä kaikki Lättäjalka-nimellä esittäytyvät elokuvat tietenkään edes liity toisiinsa muutoin kuin käännöksen ansiosta, koska kuten Trinityn kohdalla, nimi myy vaikka sisältö ei sitä olekaan. Sama se, Turpa kiinni, krokotiili ainakin on loistava nimi.
Komisario Rizzo, joka ainakin käännöksestä riippuen tunnetaan myös mahdollisesti lempinimellä "Lättäjalka" (Bud Spencer) tekee työtään ja käy räjäyttämässä huumekauppiaita. Vihje kertoo että joku mystinen herra nimeltä Ruotsalainen (Karl Otto Alberty) roudaa kamaa lähi-idästä ja apulaisineen tämä svedu harrastaa myös kidnappausta, joten Rizzo saakin mennä pelastamaan öljymiljonääriystävänsä Edwardin (Robert Loggia) veljentyttären Connien (Cinzia Monreale), mutta ei ehdi estämään Einsteinin näköisen professorin kaappausta. Ei se mitään, professori kun ei koko elokuvan aikana ymmärrä tai huomaa vapaudenriistoaan. Muuten, miksiköhän se on nimenomaan ruotsalainen eikä saksalainen, kun miehen dubbausääni ei ensinnäkään ole ruotsalaisen kuuloinen (no ei sen puoleen ole oikein saksalaisenkaan, vaikka näyttelijä sieltä kotoisin onkin) ja käyttämänsä aliakset ovat kovasti hapankaalin suuntaisia: Werner Kofftel, Wolfgang Heder, Ingmar Vaskel, Hans Remegen sekä Konrad Thulin. Eihän siellä ole kuin Ingmar joka edes hieman viittaa rakkaan perivihollisemme suuntaan. No kuitenkin, Rizzo lähtee siis Egyptiin koska sinne matkasi Edward ja siellä viihtyy Ruotsalainen kamabisneksineen, vaikka huumeet unohtuvat elokuvasta jo ennen tätä hetkeä. Luonnollisesti Rizzon seuralaisina ovat ärsyttävä puupääkollega ja vatsastapuhujapoika. No, jos hän ei ole vatsastapuhuja niin sitten dubbaus on aika pahasti hakoteillä, sillä poikahan vetää kilometrin mittaisia puheripuleita ilman että suu liikkuu.
Kunhan ollaan tapeltu itsemurhan tekevän kungfukääpiön kanssa, hurmattu myrkkykäärme, kohdattu sheikki, tapeltu ja tapeltu ja väistelty murhaajan luoteja ja Tarzan-huutoa vaikuttaisi siltä, että se todellinen pahis onkin Edward joka haluaa raivata veljentyttärensä tieltään saadakseen öljy-yhtiön yksinomistukseensa. Mutta ei, se on hullu sheikki Zakar (Adel Adham) joka haluaa koppakuoriaisen joka etsii öljyä. Jep, koko juttu vain jotta löydetään öljyä nuuskiva ötökkä. Mihin unohtuivat huumekaupat, Edwardin nurkanvaltaus taikka Connien kidnappaus? Ja miksi Connie seisoo joka kohtauksessa jäykkänä kuin olisi sidottu lankkuun kiinni. Kuolemaan loikannut kungfukääpiökin palaa kuvioihin. Seisoo kurkkimassa verhon takana ja nauraa.
Olen tämän blogin aikana kirjoittanut jo sen verran monesta Bud Spencer (ja Terence Hill) -elokuvasta, että välillä tuntuu kuin voisin vain kopioida jonkin aiemman kirjoituksen sisällön ja kiitos sen kuinka näiden kanssa usein kierrätetään käännöksellä muka samoja hahmoja ei minun tarvitsisi edes muuttaa nimiä. Mikä siis ei ole oikeastaan negatiivinen kommentti Spencerin itseään toistavia elokuvia kohtaan, mutta totta on että ne kierrättävät sen verran usein samoja ideoita ettei niitä aina meinaa erottaa toisistaan ja jos tykkäsi yhdestä tykkää toisesta... ja kolmannesta... ja neljännestä... osa 214 on kanssa tosi kiva. Hillin kanssa tehdyt elokuvat ovat vielä Spencerin sooloja enemmän samanlaisia keskenään, koska tuolloin lähes poikkeuksetta he esittivät aina samoja hahmoja ja yhdessä korostivat roolejaan: Hill notkea iloinen hymynassu, Spencer muriseva hidas pysäyttämätön karhu. Muun muassa tästä johtuen nämä elokuvat vaikuttavat usein nopeasti tehdyiltä ja keskittymiskyvyttömiltä. Tärkeintä kun tuntui olevan vain saada äkkiä uusi Spencer-tuotos markkinoille etteivät muut ehdi väliin viemään omilla imitoinneillaan pennosia ja koska kansa haluaa samaa niin annetaan heille samaa. Eikä se haittaa minua laisinkaan. Spencerin elokuvat ovat itsensä kopioinnista huolimatta aina mukavan kevyitä, sympaattisen kömpelöitä ja ihastuttavan lempätunnelmaisia kermakakkukomedioita, ja joka kerta ne samat hupsuudet purevat. Koskaan ei tosin tunnu siltä kuin uskaltaisi mennä sanomaan Spencerin elokuvia varsinaisesti hyviksi (niitäkin toki on), ainakaan jos mittapuuna pitää jotain en tiedä... hyvää? Spencerin elokuvat ovat kuin kylmän sateisen päivän päätteeksi vaihtaminen kuiviin lämpöisiin vaatteisiin ja rentoutuminen teekupposen seurassa. Sama se jos juoni on reikäjuustoa, dialogi tekee lisää aukkoja ja näytteleminen on putoamista niistä koloista, sillä kerta toisensa jälkeen Spencerin elokuvat ovat niin mukavia, että niitä katsoessaan on päässyt kotiin.
Turpa kiinni, krokotiili ei kuulu Spencerin parhaimmistoon ja vaikka hän itse esittääkin roolinsa omalla tutulla tehollaan, niin kyllä nämä sooloelokuvat aika usein kärsivät etenkin toimivan kemian puutteesta josta ei tarvinnut huolestua Hillin kanssa tehtyen teosten kohdalla. Nyt Spencer esittäytyy ajoittain hieman liian vakavana koska kukaan ei oikeastaan avusta häntä suuntaamaan sitä jurottamista koomiseksi, vaan ne sivuhahmot koettavat itse olla pellejä joille pitäisi nauraa juuri sen vuoksi ja tällöin puolet ovat erillään toisistaan kuin yhtensopivia. Kumpikaan ei ole erityisen hyvin onnistunutta ja varsinkin se paukapääsidekickkomiikka saa hetkittäin repimään silmiä päästä.
Mutta kyllä Turpa kiinni, krokotiili voittaa puolelleen viimeistään siinä vaiheessa kun Rizzo hyppää kaivoon ja hänen perässään seuraa seitsemän pahista, ja Rizzo lyö heitä niin kovaa että ulos kaivosta lentää yhdeksän pahista. Yeah!
Krokotiileja ei kylläkään pahemmin näkynyt.
Minusta on aina hienoa kun näissä italoleffoissa dubataan englanniksi jopa englanninkieliset näyttelijät, mutta heidän itsensä ei sallita jälkiäänittää repliikkejään ja siksi Robert Loggiakin kuulostaa George Bush juniorilta. Kohtaukset joissa Loggia vetää pultit menettävät kovasti tehoaan kun Lost Highwayn sijaan mieleen tuleekin tämä:
Spencer on nyt poissa, mutta kiitos elokuviensa kuten tämän Turpa kiinni, krokotiilin ei hän ole koskaan liian kaukana.
Tähdet: **
2 kommenttia:
Englanti-dubbauksissa on jännyyttä kyllä, tosin Lättäjalka-ykkösen Italia-dubbaus on jännä, erästä osaa näytellyt Adalberto Maria Merli oli dubbausäänenä Italia-versiossa, tosin dubbasi jonkun muun kuin itsensä, ainakin jos eräisiin pedioihin on uskominen.
On mainiota kun pääsee dubbaamaan elokuvaa jossa itse esiintyy, mutta ei jälkiäänittämään oman hahmonsa repliikkejä, vaan sen saa tehdä joku muu.
Lähetä kommentti