Elokuvahaaste 2016: 48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

The Real McCoy (1993)

Näppäristä näppärin ja huolellisin murtovaras, Karen McCoy (Kim Basinger) on taas suorittamassa täydellisyyteen hiottua keikkaa. On nippelit ja nappelit, sumuttimet ja vaijerit, naamari ja akrobatia. Ja häkki heilahtaa.

Kuusi vuotta kuluu vankilassa, mutta nyt vapaus on koittanut ja Karen haluaa jättää menneisyyden juuri sinne ja aloittaa uuden puhtoisen elämän huolehtivana äitinä sekä talouden turvaajana ilman sorkkarautaa. Kohtaaminen idiootin (Val Kilmer) kanssa johtaa siihen, että Karenin entinen työnantaja (Terence Stamp) haluaa pakottaa neidin takaisin varkaaksi. Siispä harrastetaan hieman lapsikaappausta ja naaman lätkimistä jotta Karen olisi sopivan kuuliainen. Huomioon ei kuitenkaan otettu sitä seikkaa, että Karen pissaa kaikki silmään ja taas on paha saanut palkkansa. Siis ei niin kuin Björn Wahlroos, vaan siten kuin kuvitellaan pahalle käyvän, eli huonosti.

The Real McCoy on hieman kuin naispuolinen versio Hudson Hawkista. Enkä sano sitä vain koska kyseessä on huumoripainotteista kevytoimintaa jossa sukkelaliikeinen ja/tai -puheinen kuuluisa murtovaras ryhtyy taas hommiin, vaan koska molemmat ovat kömpelöitä, liiaksi tähteensä luottavia elokuvia jotka tarkoituksellisesta huumoristaan huolimatta ovat tahattoman koomisia. The Real McCoy on toki siedettävän viihdyttävä ja sitä oli myös Hudson Hawk, mutta kyllä molempia katsellessa tulee mieleen ajatus etteivät niiden tekijät ainakaan kovin mielellään myönnä olleensa mukana sellaisessa onnettomuudessa. Hauskaksi The Real McCoynkin tekee vain sen kömpelyys, mutta sekin hauskuus on kyllä aika tiukassa. Val Kilmer ja moni muukin elokuvan esiintyjistä vaikuttaa siltä kuin olisivat uskoneet päätyneensä johonkin Clint Eastwoodin orankileffaan mukaan ja liekö se mikään ihme, kun hillbillytakaa-ajomusiikki raikaa ja sanoja venytetään viikon edestä. Vastapainoksi Basinger väristyttää alahuultaan nonstoppina ja luulee olevansa jossain syvän sielua repivän ihmissuhdedraaman keskiössä, ja kun Kramer vastaan Kramer muuttuukin Cosmo Krameriksi, eivät vastapuolet kohtaa toisiaan kovinkaan suotuisasti. Olisi muuten luullut, että se junttimaisuus olisi jotenkin pitänyt keveydellään ilmapiirin eläväisenä, mutta The Real McCoy liikkuu hitaammin kuin Romeron zombiet rollaattorilla. Basingerin ylireagoiva olen surumielinen, katso vapisevaa mutruhuultani-esiintyminen ja muiden heehaw!-punaniskailu tekevät molemmista naurettavia ja puhkikulunut tarina rehdiksi haluavan rikollisen pakottamisesta takaisin rötösten tielle ei saa ainakaan peukkuja pystyyn, varsinkaan kun näköjään naishahmon ollessa kyseessä on sinne pitänyt änkeä väkisin mukaan äitiyttä korostava sivujuonne luomaan sympatiaa päähenkilöä kohtaan. The Real McCoy on lähimmillään hyvää elokuvaa siinä vaiheessa kun Terence Stamp katselee televisiosta Scarfacea ja kamera kuvaa lyhyesti televisioruudun tapahtumia.

Okei, se oli aika hauska kun Karen huomauttaa Kilmerin wannaberikolliselle, että hänen hämärät videonauhuribisneksensä eivät lyö leiville, koska kuka enää käyttää betamaxia.

"Nigeriassa sitä käytetään. Se on oikea Betamax-mekka."

Kansikuvassa oleva tapahtuma ei sijoitu ainakaan tämän elokuvan sisälle.

Terence Stamp on aina cool.

Tähdet: *

The Real McCoy